Hyväntekijä vai voitontuottaja - yritykset ja yhteinen hyvä

(1)

Hyväntekijä vai voitontuottaja – yritykset ja yhteinen hyvä

Milla Helminen 292018

5212301 Pro gradu -tutkielma Laskentatoimi ja yritysjuridiikka Itä-Suomen yliopisto

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Kauppatieteiden laitos

Ohjaaja: Pasi Syrjä, pasi.syrja@uef.fi 20.12.2021

(2)

Itä-Suomen yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Kauppatieteiden laitos

Laskentatoimi ja yritysjuridiikka

Helminen, Milla: Hyväntekijä vai voitontuottaja – yritykset ja yhteinen hyvä. Philantrophist or profit maker – companies and the common good.

Pro gradu -tutkielma, 97 sivua, 1 liite (3 sivua) Tutkielman ohjaaja: professori Pasi Syrjä Joulukuu 2021

Asiasanat: yritysten yhteiskuntavastuu, yhteinen hyvä, vastuullisuusraportointi, sisällönanalyysi Tämän tutkielman tavoitteena on kuvata, millaisia yhteistä hyvää tuottavia tekoja yritykset teke- vät. Tutkielman teoreettisena tavoitteena on määritellä, mitä tämä yhteinen hyvä voi olla ja miten se voidaan käsittää yritysten vastuullisuusteoissa. Empiirisenä tavoitteena on kuvata, millaisia yhteisen hyvän tekoja yritykset esittävät vastuullisuusraporteissaan, miten niistä kerrotaan ja keihin nämä teot kohdistuvat.

Keskeisimpinä käsitteinä teoreettisen viitekehyksen muodostuksessa ovat yritysten yhteiskuntavastuu sekä yhteinen hyvä. Yhteisen hyvän käsite muodostuu tässä tutkielmassa vastuullisuuden toteuttamisen ja sen esittämisen, yhteisen hyvän ja yleisen edun määrittelyn, vastuullisuuden sidosryhmien sekä yhteisen hyvän ilmenemismuotojen perusteella. Yritysten vastuullisuuden esittämistä tarkastellaan erityisesti legitimaation näkökulmasta.

Tutkimuksen aineisto koostuu 22 suomalaisen PIE-yhteisön vuoden 2020 vuosiraportoinnin yh- teydessä antamista vastuullisuustiedoista. Tutkimuksessa on käytetty aineistolähtöistä sisäl- lönanalyysia, joka on luonteeltaan tulkitsevaa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, millaisia yhteisen hyvän tekoja yritykset tekevät, miten yhteisen hyvän tekemisestä kerrotaan ja ketkä yhteisen hy- vän tekemisen kohteena ovat.

Tutkielmassa todetaan, että yritykset esittävät yhteisen hyvän tekemistä seuraavien teemojen kautta: veronmaksaja, työllistäjä, hyväntekijä, yhteiskunnan rakentaja, talouskasvun tuottaja ja hyvinvoinnin lisääjä sekä paikallisyhteisöjen tukija. Näiden teemojen avulla yritykset rakentavat kuvaa yhteiskunnallisesta vaikuttavuudestaan ja oikeuttavat toimintaansa.

Hyväntekeväisyys on tietoinen hyvän tekemisen valinta, kun taas muut teot aiheutuvat yritysten tavanomaisen liiketoiminnan seurauksena – eivät tarkoituksellisina yhteisen hyvän tekoina itses- sään. Yritys voi odottaa lahjan kaltaisen hyvän tekonsa sisältävän oletuksen vastalahjasta, mikä antaa yritykselle oikeutuksen lahjojen antamiseen yrityksen voitontuottamistarkoituksen näkö- kulmasta. Tutkielmassa todetaan myös, että yhteiskuntaan ja paikallisyhteisöihin kohdistuvat teot voidaan käsittää perinteisen yhteisen hyvän käsityksen mukaiseksi – yhteinen hyvä on suurempi kuin yksilöiden hyvän summa.

(3)

Sisältö

Lyhenteet ... 4

Kuviot ja taulukot ... 5

1 Johdanto ... 6

1.1 Tutkielman taustaa ... 6

1.2 Tutkielman tavoite, tutkimuskysymykset ja aihealueen rajaus ... 9

1.3 Tutkimusmenetelmät ja -aineisto ... 10

1.4 Tutkielman rakenne ... 11

2 Yritysten yhteiskuntavastuu ja siitä raportoiminen ... 13

2.1 Yritysten yhteiskuntavastuu – vastuullisuuden toteuttaminen ... 13

2.2 Vastuullisuusraportointi – vastuullisuuden esittäminen ... 20

3 Yhteinen hyvä ja sen suhde yritysten toimintaan ... 25

3.1 Yleinen etu vai yhteinen hyvä? ... 25

3.2 Kenelle ollaan vastuullisia? ... 31

3.3 Yhteisen hyvän ilmenemismuotoja ... 36

3.4 Teoreettisen viitekehyksen yhteenveto ... 39

4 Tutkimusmenetelmät ja -aineisto ... 42

4.1 Tieteenfilosofiset lähtökohdat ... 42

4.2 Tutkimusmenetelmät ... 43

4.3 Kohteen rajaus ja tutkimusaineiston esittely ... 47

4.4 Tutkimuksen toteutus ... 51

5 Tutkimustulokset yritysten tekemästä yhteisestä hyvästä ... 55

5.1 Havainnot ... 55

5.1.1 Yritysten tekemä yhteinen hyvä ... 55

5.1.2 Yhteisen hyvän tekemisen teemat ... 57

5.1.3 Toimialakohtainen yhteisen hyvän tekeminen ... 67

5.1.4 Sidosryhmät yhteisen hyvän tekemiselle ... 68

5.2 Tulosten pohdintaa ... 69

6 Yhteenveto ja johtopäätökset ... 81

6.1 Vastaaminen tutkimustehtävään ... 81

6.2 Johtopäätökset ... 83

6.3 Tutkimuksen luotettavuuden arviointi ... 84

6.4 Jatkotutkimusaiheita ... 86

Lähdeluettelo ... 88

(4)

Lyhenteet

CSR Corporate Social Responsibility GRI Global Reporting Initiative KPL Kirjanpitolaki 1336/1997 OYL Osakeyhtiölaki 624/2006 PIE Public Interest Entity SL Säätiölaki 487/2015

TTL Tilintarkastuslaki 1141/2015

(5)

Kuviot ja taulukot

Kuvio 1. Tutkielmassa käytettävien termien määrittely: yhteinen hyvä ja 8 yleinen etu.

Kuvio 2. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostuminen teoriaosuuden 10 alaluvuista.

Kuvio 3. Yrityksen yhteiskuntavastuun pyramidi (Carroll 1991). 16 Kuvio 4. Hyveellisyys–yhteinen hyvä -viitekehys (Arjoon ym. 2018). 28 Kuvio 5. Sidosryhmien määrittely yleisen edun ja yhteisen hyvän perusteella. 39

Kuvio 6. Tutkielman teoreettinen viitekehys. 40

Kuvio 7. Aineistosta esiin nousevat yhteisen hyvän tekemisen teemat. 56 Kuvio 8. Tutkimuksen teemat Carrollin (1991) yhteiskuntavastuupyramidiin 75

sijoitettuna.

Taulukko 1. Tutkimusaineiston lisätiedot. 50

(6)

1 Johdanto

1.1 Tutkielman taustaa

“Ehkä ei voida odottaa, että organisaatioilla on omatunto, koska niiltä puuttuu sielu ja ruumis”

(Puxty 1991, ref. Frémeaux, Puyous & Michelson 2020, 11). Yrityksiltä kuitenkin odotetaan yhteiskunnallisesti vastuullista toimintaa. Osakeyhtiöiden toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, mutta vastuullisuustekojen kautta yritykset saattavat näyttäytyä jopa varsi- naisina hyväntekijöinä. PIE-yhteisöjen, joita muun muassa pörssiyhtiöt ovat, määritellään olevan yleisen edun kannalta merkittäviä yhteisöjä. Onko tämä yleinen etu jotakin muuta kuin yhteinen hyvä, joka koskettaa koko yhteiskuntaa? Edistävätkö yritykset vain omaa etuaan, vai myös yleistä etua tai yhteistä hyvää?

Yritysten yhteiskuntavastuuta sekä vastuullisuusraportointia on tutkittu viime vuosikymmeninä aktiivisesti monista eri näkökulmista. Viime vuosina on tutkittu muun muassa yritysten yhteiskuntavastuun ja voiton tuottamisen suhdetta (esim. Shazad & Sharfman 2017; Hategan, Sirghi, Curea-Pitorac & Hategan 2018), vastuullisuustavoitteiden suhdetta vastuullisuusraportointiin (esim. Rosati & Faria 2019), yritysten vastuullisuutta ja vastuuttomuutta (esim. Price & Sun 2017), viherpesua (esim. Pimonenko, Bilan, Horak, Starchenko & Gajda 2020), vastuullisuuden motivaat- toreita (esim. Cantele & Zardini 2019).

Tässä tutkielmassa vastuullisuutta lähestytään hieman erilaisesta suunnasta – laajalle yhteiskuntaan ulottuvan yhteisen hyvän näkökulmasta. Käsitystä yhteisestä hyvästä on tarkasteltu jo antiikin ajoista lähtien, mutta sen määritelmää on tutkittu viime vuosina erityisesti laskentatoimen näkökulmasta (esim. Dellaportas & Davenport 2008; O’Brien 2012; Sison & Fontrodona 2012; Kil- lian & O’Regan 2020; Spencer 2020). Lisäksi yhteistä hyvää on tutkittu muun muassa tarkastelemalla vuoden 2008 finanssikriisin vaikutuksia rahoitusalaan (Ballantine, Kelly & Larres 2020), pit- kittäistutkimuksessa voittoa tavoittelemattomassa järjestössä (Pesci, Costa & Andreaus 2020) sekä hyveellisyyden käsitteen avulla (Arjoon, Turriago-Hoyos & Thoene 2018).

(7)

Yritysten tekemää yhteistä hyvää ei juurikaan ole tutkittu vastuullisuusraportoinnin kautta, vaikka vastuullisuusraportointi on yritysten ensisijainen keino viestiä vastuullisuudestaan. Tämä tutkielma tuo uudenlaista näkökulmaa yritysten vastuullisuuden tarkasteluun. Tutkielman perusteella voidaan pohtia, miten yhteinen hyvä ylipäänsä tulisi yritysmaailmassa ja yritysten vastuullisuusteoissa käsittää, kuuluuko yritysten tehtäväksi edes edistää yhteistä hyvää, ja mikäli kuuluu, millä keinoin sitä voidaan tehdä ja miten siitä tulisi viestiä. Yritysten tekemän yhteisen hyvän esit- tämistapojen perusteella voidaan tarkastella, oikeuttavatko yritykset toimintaansa yhteiskunnassa yhteisen hyvän tekemisen kautta.

Tämän tutkielman tarkoituksena on ymmärtää, millaisia yhteistä hyvää yhteiskunnalle tuottavia tekoja yritykset tekevät ja miten ne siitä kertovat. Sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti yritysten esittämät tiedot niiden vastuullisuudesta rakentavat todellisuutta ja merkityksiä – esimerkiksi verojen maksamisen esittäminen tietyillä tavoilla vaikuttaa käsityksiimme ja odotuksiimme yritysten toimintatavoista. Kleinin (2001) mukaan koko länsimainen kulttuurimme on rakennettu yhteisen hyvän tavoittelun sekä poliittisen, taloudellisen ja henkilökohtaisen kunnianhimon välis- ten kompromissien varaan. Yritysten näkökulmasta henkilökohtainen kunnianhimo ei välttä- mättä ole olennaista, mutta muilta osin tämä kuvaa oivallisesti yritysten vastuullisuusodotuksien ja toisaalta osakkeenomistajien etujen tavoittelun välistä tasapainoilua. Mikäli yritysten kuuluu tehdä yhteistä hyvää, kuinka paljon ja millä tavoin ne sitä voivat tehdä ilman, että osakkeenomistajien edut jäävät toissijaiseksi?

Yritysten yhteiskuntavastuuta käsiteltäessä törmätään usein moneen eri termiin, joilla kaikilla tarkoitetaan samaa tai ainakin lähestulkoon samaa asiaa. Kansainvälisesti yleisimmin käytössä oleva termi on corporate social responsibilty (CSR), vaikka parempi nimitys olisikin corporate res- ponsibility, sillä yritysten yhteiskuntavastuusta puhuttaessa tarkoitetaan vastuullisuutta laaja-alai- sesti eikä ainoastaan vastuullisuuden sosiaalista ulottuvuutta. Aiemmin yritysten vastuullisuudesta käytettiin usein termiä kestävä kehitys. Se on kuitenkin jäänyt yritysvastuun ja yritysten yh- teiskuntavastuun jalkoihin, sillä kestävää kehitystä voidaan käyttää laajempana kuin vain yritysten vastuullisuustoimia koskevana yläkäsitteenä. Samaan tematiikkaan liittyvä käsite on corporate citizenship (CC), yrityskansalaisuus, jolla tarkoitetaan yrityksen roolia ja vastuuta ympäröivässä

(8)

yhteiskunnassa. (Knuutinen 2014.) Corporate social responsibility -termiä vastaa suomen kielessä yritysten yhteiskuntavastuu, jonka synonyymina voidaan käyttää myös yritysvastuuta (Tieteen termipankki 2021). Tässä tutkielmassa ilmiöstä käytetään termiä yrityksen yhteiskuntavastuu, sillä se korostaa yritysten vastuullisuuden vaikutuksia yhteiskuntaan. Yhteneväisyyden vuoksi yri- tyksistä, yhtiöistä, yhteisöistä ja organisaatioista käytetään tässä tutkielmassa pääsääntöisesti yleistermiä yritys.

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/34/EU 2 artiklan 1 mukaisesti listayhtiöt sekä luotto- ja vakuutusyhtiöt ovat Public Interest Entity (PIE). Näistä yrityksistä käytetään Suomen kirjanpitolaissa ja tilintarkastuslaissa termiä yleisen edun kannalta merkittävät yhteisöt (KPL, TTL). Tätä mukaillen englanninkielinen termi public interest on käännetty tässä tutkielmassa muotoon yleinen etu, sillä se on termin vakiintunut muoto suomen kielessä. Huomionarvoista on, että sana public tarkoittaa englannin kielessä yleisen lisäksi yleisöä. Englanninkieliselle termille com- mon good on ei ole suomen kielessä vakiintunutta termiä (mm. Tieteen termipankki 2021). Tässä tutkielmassa se on käännetty muotoon yhteinen hyvä. Myös esimerkiksi yleinen hyvä voisi olla oikeanlainen käännös, mutta tehdyillä valinnoilla tämän tutkielman olennaiset termit erottuvat toisistaan selkeämmin: yleinen etu ja yhteinen hyvä (ks. kuvio 1).

Kuvio 1. Tutkielmassa käytettävien termien määrittely: yhteinen hyvä ja yleinen etu.

Common good Yhteinen hyvä =

Public interest Yleinen etu=

(9)

1.2 Tutkielman tavoite, tutkimuskysymykset ja aihealueen rajaus

Tämän tutkielman tavoitteena on kuvata, millaisia yhteistä hyvää tuottavia tekoja yritykset teke- vät. Vastuullisuusraportointi on yritysten ensisijainen keino viestiä vastuullisuudestaan sekä vahvistaa legitimiteettiään eli oikeutustaan toimia yhteiskunnassa (esim. Laine 2009; Hahn & Lülfs 2014). Tämän vuoksi paras keino tutkia yritysten yhteisen hyvän tekemistä on tarkastella niiden vastuullisuusraportointia.

Tutkimustehtävänä on selvittää, millaisia yhteisen hyvän tekoja yritykset esittävät vastuullisuusraporteissaan, miten niistä kerrotaan ja keihin nämä teot kohdistuvat. Vastaus tutkimustehtä- vään saadaan kolmen tutkimuskysymyksen avulla:

1) Millaisia yhteisen hyvän tekoja yritykset tekevät?

2) Miten yhteisen hyvän tekemisestä kerrotaan?

3) Ketkä yhteisen hyvän tekemisen kohteena ovat?

Tavoitteena on siis kuvata yritysten tekoja, jotka tuottavat yhteistä hyvää, joten ensin on määri- teltävä, mitä tämä yhteinen hyvä on. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostetaan tarkastelemalla ensinnäkin vastuullisuuden toteuttamista ja sen esittämistä. Näiden pohjalta tarkastellaan yhteisen hyvän määritelmää ja sen eroja yleiseen etuun. Lisäksi tarkastellaan, kenelle yritykset ovat vastuullisia ja miten yhteinen hyvä käytännössä ilmenee. (Ks. kuvio 2.)

(10)

Kuvio 2. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostuminen teoriaosuuden alaluvuista.

Vastuullisuusraporttien perusteella voidaan tutkia ainoastaan, mitä ja miten yritykset vastuullisuudestaan kertovat. Tämän vuoksi tutkielmassa voidaan ainoastaan kuvata, millaisia yhteisen hyvän tekoja yritykset esittävät, ei sitä, mitä yritysten todelliset yhteisen hyvän tekemisen teot ovat tai eivät ole. Tarkoituksena ei siis ole saada kaiken kattavaa vastausta siihen, mitä yhteistä hyvää yritykset todellisuudessa tekevät, vaan kuvata esimerkinomaisesti, minkälaisina tekoina yhteinen hyvä ilmenee ja miten niistä kerrotaan.

1.3 Tutkimusmenetelmät ja -aineisto

Tieteenfilosofisen näkökulman tutkimuksessa muodostavat relativismi ja sosiaalinen konstruk- tionismi. Täten tutkimuksessa ei oleteta löydettävän absoluuttisia totuuksia yritysten yhteisen hyvän tekemisestä, vaan tutkimuksen tulokset osoittavat, mitä ja miten tietyt yritykset esittävät

3.4 Tutkielman teoreettinen

viitekehys 2.1 Vastuullisuuden

toteuttaminen

2.2 Vastuullisuuden esittäminen

3.1 Yleinen etu vs.

yhteinen hyvä 3.2 Kenelle ollaan

vastuullisia 3.3 Yhteisen hyvän ilmenemismuotoja

(11)

yhteisen hyvän tekemistä vallitsevassa sosiaalisessa ja symbolisessa ympäristössään. Näitä mer- kityksiä tulkitaan suhteessa tutkijan omaan ymmärrykseen vastuullisuudesta ja yhteisestä hy- västä.

Tutkimuksen kohteena on yritysten yhteisen hyvän tekeminen, joka ilmenee osana yritysten vastuullisuutta. PIE-yhteisöjen (listayhtiöt sekä luotto- ja vakuutusyhtiöt) on kirjanpitolain mukaisesti julkaistava vastuullisuustietoja vuosittain, joten tutkimuksen aineisto on kerätty niistä. Aineistona on käytetty suomalaisten PIE-yhteisöjen vuonna 2020 vuosiraportoinnin yhteydessä antamia vastuullisuustietoja. Aineisto-otokseksi rajautui kuuden eri toimialan yrityksen vastuullisuustiedot, yhteensä 22 kappaletta. Koska vastuullisuustietojen esittämiselle ei ole asetettu tarkkaa muotoa ja ne voidaan antaa osana toimintakertomusta tai erillisenä selvityksenä, on tutkimusaineistoksi muodostunut keskenään hyvinkin erilaisia dokumentteja.

Tutkimus on toteutettu laadullisena tutkimuksena, jossa on käytetty analyysimenetelmänä sisäl- lönanalyysia. Sisällönanalyysin avulla on mahdollista saada tiivistetty ja yleisessä muodossa oleva kuvaus tutkittavasta ilmiöstä. Aineistosta on poimittu yritysten yhteisen hyvän tekemiseen liittyvät tekstit, jonka jälkeen ne on koodattu eli yksinkertaistettu. Tämän jälkeen koodit on laji- teltu ja niistä on muodostettu koodiryhmiä. Koodiryhmiä tarkastelemalla ja yhdistelemällä on löydetty aineistosta esiin nousevat teemat.

1.4 Tutkielman rakenne

Tutkielman ensimmäisessä luvussa esitellään tutkielman taustaa, tavoitteita, rajauksia ja tutki- musmenetelmiä. Toisessa luvussa käsitellään ensin yritysten yhteiskuntavastuuta ja sen toteuttamista, josta edetään vastuullisuusraportointiin. Kolmannen luvun ensimmäisessä alaluvussa tarkastellaan yhteisen hyvän määritelmää yleisen edun ja yhteisen hyvän välisen suhteen kautta.

Näitä käsitteitä tarkastellaan erityisesti laskentatoimen näkökulmasta. Toisessa alaluvussa yhteisen hyvän tekemistä lähestytään sidosryhmien näkökulmasta – kenelle yritykset ovat vastuullisia ja voidaanko yhteiselle hyvälle määritellä sidosryhmiä? Kolmannessa alaluvussa tarkastellaan,

(12)

miten yhteinen hyvä käytännössä ilmenee. Lopuksi näiden pohjalta muodostetaan teoreettinen viitekehys, joka määrittelee, miten yhteinen hyvä tässä tutkielmassa käsitetään.

Tutkielman neljännessä luvussa esitellään ja perustellaan tutkimuksen tieteenfilosofiset lähtö- kohdat ja käytettävät menetelmät. Tämän jälkeen esitellään tehdyt rajaukset ja tutkimusaineisto sekä kerrotaan, miten tutkimus on käytännössä toteutettu. Viides luku on tutkielman empiirinen osuus, jossa ensin esitellään aineistosta sisällönanalyysin perusteella esille nousseet havainnot.

Tämän jälkeen näitä havaintoja pohditaan ja peilataan tutkielman teoreettiseen viitekehykseen.

Kuudennessa eli viimeisessä luvussa esitetään tutkielman yhteenveto ja johtopäätökset sekä arvioidaan tutkimuksen luotettavuutta ja esitetään jatkotutkimusaiheita.

(13)

2 Yritysten yhteiskuntavastuu ja siitä raportoiminen

2.1 Yritysten yhteiskuntavastuu – vastuullisuuden toteuttaminen

Osakeyhtiölain mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin (OYL 1 luku 5§). Osakeyhtiön voitontuottamistarkoituksen yksiselitteisyys korostuu, kun sitä verrataan esimerkiksi säätiölain mukaiseen säätiön toiminnan tarkoitukseen: ”Säätiöllä on oltava hyödyllinen tarkoitus. Säätiö tukee tai harjoittaa tarkoitusta edistävää toimintaa. Tarkoituksena ei voi olla liiketoiminnan harjoittaminen eikä taloudellisen edun tuottaminen 8 §:ssä määrättyyn lähipiiriin kuuluvalle.” (SL 1 luku 2§.) Useiden vuosi- kymmenten ajan on kuitenkin tuotu esille ajatusta siitä, että yritysten tulisi tavoitella monia muitakin asioita kuin vain voiton tuottamista.

Jo 1950-luvulla Bowen esitti teoksessaan Social Responsibility of a Businessman, että yritysten tulisi kantaa laaja-alaisesti vastuuta toimintansa vaikutuksista sekä toimia yhteiskunnan etujen ja arvojen mukaisesti (Bowen 2013). Toisaalta Friedmanin (1970) tunnetun näkemyksen mukaan yrityksen yhteiskunnallinen vastuu on kasvattaa sen voittoja – mikäli yrityksellä on muitakin vas- tuita kuin voiton maksimointi, se lisää yrityksen kustannuksia eikä yrityksen toiminta ole enää kannattavaa. Lisäksi Friedman näkee muiden päämäärien kuin voiton tavoittelun olevan yrityksen johdon ja osakkeenomistajien sopimuksen vastaista, sillä johdon tulee ajaa osakkeenomistajien etua (Kolstad 2007). Friedmanin näkemykset ovat kuitenkin jääneet vuosien saatossa taka- alalle, ja viime vuosina yritysten yhteiskuntavastuuseen on alkanut kohdistua entistä suurempi paine ja kiinnostus, muun muassa maailmanlaajuisen talouskriisin, monikansallisten yritysten vaikutusvallan laajenemisen sekä ilmastonmuutoksen kiihtymisen ja sen tulevien vaikutusten vuoksi. Yhtenä syynä vuonna 2008 alkaneen talouskriisin puhkeamiseen on pidetty yritysten kes- kittymistä lyhyen aikavälin voitontavoitteluun, minkä myötä on syntynyt kiinnostus myös koko- naan uudenlaisia vaihtoehtoisia yritystoimintatapoja kohtaan. (Sjåfjell & Richardson 2015.) Eräs uudenlainen yritystoiminnan tapa ovat yhteiskunnalliset yritykset (social enterprise). Niiden toiminta on toki lähtökohtaisesti taloudellisesti kannattavaa, mutta ne eivät ensisijaisesti tavoittele voittoa omistajilleen, vaan toiminnan pääasiallisena tarkoituksena on yhteiskunnallisen hyvän

(14)

tuottaminen. (Työ- ja elinkeinoministeriö 2020.) Koska yhteiskunnallisten yritysten määrä toistaiseksi on hyvin marginaalinen, valtaosa yrityksistä toimii perinteisellä liiketoiminnan kentällä, eli ne tasapainoilevat voiton tuottamisen ja vastuullisen toiminnan tavoitteiden sekä odotusten välillä.

Yhdistyneiden kansakuntien niin sanotun Brundtlandin komission raportti määritteli jo vuonna 1987, ettei kestävä kehitys liity ainoastaan ympäristöön, vaan sen osa-alueita ovat myös taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen kestävyys, ”joka ei vaaranna tulevien sukupolvien oikeutta omaan kehitykseensä”. Vuonna 2015 asetettiin YK:n kestävän kehityksen tavoitteet, jotka liittyvät muun muassa ympäristöön, ilmastonmuutokseen, hyvinvointiin, koulutukseen, tasa-arvoon ja talouteen ja jotka jokaisen YK:n jäsenvaltion tulisi toteuttaa vuoteen 2030 mennessä. Näiden tavoitteiden saavuttamisessa yritysten toiminnalla on erittäin suuri rooli. (Suomen YK-liitto 2021.) Euroopan komission (2020) mukaan yritykset voivat tulla vastuullisiksi toimijoiksi ”integroimalla sosiaaliset, ympäristölliset, eettiset, kuluttaja- ja ihmisoikeuskysymykset liiketoimintastrategi- aansa ja -toimintaan” sekä toimimalla lakien mukaisesti. Euroopan unionin niin sanotun Juncke- rin komission mukaan yritysten ”yhteiskunnan ja ympäristön kannalta vastuullinen toiminta voi auttaa yrityksiä saamaan aikaan kestävämpää tuottoa ja kasvua, löytämään uusia mahdollisuuksia markkinoilla ja luomaan pitkän aikavälin arvoa osakkeenomistajille” (Euroopan komissio 2019). Vastuullisuuden tavoitteita esitetään ”pakollisen pahan” sijasta enemmänkin uusien mah- dollisuuksien apuvälineinä yrityksille. Aiemmin, vuonna 2011, yritysten yhteiskuntavastuu oli määritelty ”käsitteeksi, jossa yritykset yhdistävät vapaaehtoisesti sosiaaliset ja ekologiset huolen- aiheensa liiketoimintaansa ja vuorovaikutukseensa sidosryhmiensä kanssa” (Euroopan komissio 2011). Puhe vastuullisuudesta on siis muuttanut suuntaa – se ei enää ole huolenaihe vaan kestä- vämmän tuoton ja kasvun sekä arvonluonnin väline.

Yritysten yhteiskuntavastuun sisällön määritelmiä on kymmeniä erilaisia. Yksi yleisimmin käyte- tyistä määritelmistä vastuun eri ulottuvuuksista perustuu Elkingtonin (1994) muodostamaan kol- moistilinpäätöskehykseen. Tämä kehys jakaa yhteiskuntavastuun kolmeen eri osioon: taloudellinen, ympäristö- ja sosiaalinen vastuu (Profit, Planet & People). Dahlsrud (2008) on analysoinut yri-

(15)

tysten yhteiskuntavastuun määritelmiä käyttäen aineistonaan kirjallisuudessa esiintyneitä määri- telmiä vuosilta 1980–2003. Vastuullisuuden määritelmät sisälsivät johdonmukaisesti viisi eri ulottuvuutta: vapaaehtoisuus, taloudellinen, sosiaalinen sekä sidosryhmiin ja ympäristöön liittyvä vastuullisuus. Yhteiskuntavastuun määritelmiä on siis runsaasti, mutta pelkät määritelmät eivät auta yrityksiä konkreettisesti ymmärtämään, miten yhteiskuntavastuun haasteiden kanssa tulisi toimia ja kuinka yhteiskuntavastuu on sosiaalisesti rakentunut tietyssä kontekstissa.

Yksi tunnetuimmista yhteiskuntavastuun teorioista on lähtöisin Carrollilta (1991). Tässä teoriassa yritysten yhteiskuntavastuuta kuvataan pyramidilla, jossa on neljä eri tasoa: taloudellinen, laillinen, eettinen ja filantrooppinen vastuu (ks. kuvio 3). Alimpana pyramidissa on taloudellinen vastuu. Yrityksen tulee tuottaa voittoa, ja tähän pohjautuvat kaikki muut kolme vastuuta: mikäli yritys ei tuota taloudellista tulosta, ei muilla vastuun tasoilla ole pohjaa. Seuraavana tasona on laillinen vastuu. Lakia tulee noudattaa, sillä liiketoiminnan ja yhteiskunnan välillä on näennäinen sosiaalinen sopimus, jonka mukaan yritysten odotetaan toteuttavan taloudellista missiotaan lain rajoissa. Eettinen vastuu sisältää nimensä mukaisesti yrityksen eettisen ja moraalisen vastuun.

Yrityksen tulee toimia moraalinormien eli yhteiskunnan odotusten mukaisesti. Nämä odotukset eivät ole sidoksissa lakiin vaan sen ”yläpuolella”. Ne heijastavat sidosryhmien jatkuvasti muuttu- via odotuksia liittyen muun muassa ympäristöä ja ihmisoikeuksia koskeviin arvoihin. Filantroop- pinen vastuu on pyramidin ylimmällä tasolla. Se pohjautuu yhteiskunnan odotukseen ”hyvästä yrityskansalaisuudesta”. Yrityksen tulee toimia edistääkseen ihmisten ja yhteisön hyvinvointia esimerkiksi rahallisen tai ajallisen hyväntekeväisyyden avulla. Vaikka ympäröivät yhteisöt odottavat yrityksiltä tällaista toimintaa, niiden puuttumiseen ei kuitenkaan suhtauduta epäeettisinä – tämä erottaa eettisen ja filantrooppisen vastuun toisistaan. Filantrooppinen vastuu voidaan siis nähdä vapaaehtoisena. Kun vuonna 1970 Friedman esitti, että yrityksen yhteiskunnallinen vastuu on kasvattaa sen voittoa, hän totesi kuitenkin myös, että se pitää tehdä noudattaen yhteiskunnan perussääntöjä eli oikeudellisia ja moraalisia vaatimuksia. Tähän näkemykseen sisältyy paljon samaa kuin Carrollin pyramidiin, ainoastaan filantrooppinen taso ei ole mukana. (Carroll 1991.)

(16)

Kuvio 3. Yrityksen yhteiskuntavastuun pyramidi (Carroll 1991).

Knuutisen (2014) mukaan yrityksille esitetään yhteiskunnan puolelta jatkuvasti vaatimuksia siitä, että niiden tulee toimia moraalisesti oikein. Kaikilla yksilöillä on käsitys moraalista, oikeasta ja väärästä, mutta voiko yrityksellä edes olla moraalia tai moraalikäsitystä? Yrityksen toimintaan vaikuttavat yrityksen parissa työskentelevien luonnollisten henkilöiden moraalikäsitykset, jotka voivat muodostaa tietynlaisen yrityskulttuurin ja kollektiivisen käsityksen oikeasta ja väärästä, mutta yrityksellä itsessään ei voi olla moraalikäsityksiä. Tämä ei silti tarkoita, ettei yrityksiltä voi- taisi odottaa moraalista ja vastuullista toimintaa. On vain huomioitava, että nämä ovat lähtöisin yrityksessä toimivista luonnollisista henkilöistä, ei yrityksestä an sich. Takala (2000) esittää, että yritys voi toimia sosiaalisesti vastuullisella tavalla ja osallistua aktiivisesti yhteiskunnan kehittämi- seen, vaikka sen ensisijainen tarkoitus onkin oman edun ajaminen. Kun yritys pyrkii ensisijaisesti ajamaan omaa etuaan mutta samalla myös ottaa huomioon yleisen edun, kutsuu Takala tätä ”va- listuneeksi itsekkyydeksi”. Tämä on hänen mukaansa realistinen toimintatapa, sillä sidosryhmä- ajattelun mukaan epäitsekkäämmät altruistiset motiivit eivät kuulu yritykselle. Yrityksen toiminnan ensisijainen motiivi on siis yrityksen oma hyöty – vastuullisuus toimii vain kilpailukeinona eikä se itsessään ole toiminnan päämäärä.

Yritysten yhteiskuntavastuuta voidaan tarkastella sidosryhmäteorian kautta. Sidosryhmäteorian pääajatuksena on, että yrityksen on toimittava niin, että se täyttää kaikkien sen sidosryhmien eli

filantrooppinen

eettinen

laillinen

taloudellinen

Ole hyvä yrityskansalainen Toivottu

Ole eettinen Odotettu

Tottele lakia Vaadittu

Ole kannattava Vaadittu

(17)

muidenkin kuin osakkeenomistajien vaatimukset. Useimmiten yritysten tunnistetut sidosryhmät ovat osakkeenomistajat, työntekijät, asiakkaat, toimittajat ja yritystä ympäröivä yhteisö. Sidosryh- mien etu ja vaatimukset tulisi ottaa huomioon laajemmin kuin mitä lainsäädäntö edellyttää (vrt.

Carrollin eettinen ja filantrooppinen taso). Sidosryhmäajattelun mukaisen toiminnan käytännön haasteena onkin, miten yrityksen tulisi tasapainotella eri sidosryhmien vaatimusten ja etujen vä- lillä – keiden etu on tärkein ja miten näitä etuja ajetaan ja kuinka paljon. (Ruf, Muralidhar, Brown, Janney & Paul 2001.) Yritysten yhteiskuntavastuun ja yrityksen sidosryhmien välillä on luonnolli- nen yhteys myös Carrollin (1991) mukaan. Smithin mukaan yritysten moraaliset velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan alkavat niiden velvollisuuksista puolustaa sidosryhmäsuhteissaan annet- tuja täydellisiä oikeuksia (Brown & Forster 2013).

Toinen näkökulma yrityksen vastuun ja ympäröivän yhteiskunnan suhteeseen on legitimaatioteoria. Sen mukaan yhteiskunta legitimoi eli antaa oikeutuksen yrityksen toiminnalle. Yrityksellä ja yhteiskunnalla on keskinäinen sopimus, jossa yrityksellä on velvollisuus toimia moraalisesti oikein ja ”vastapalveluksena” yhteiskunta antaa yrityksen toimia. Jotta tämän sopimuksen toteu- tumista voidaan valvoa, on yritysten annettava tietoja toiminnastaan. Näin ollen legitimaatioteorian avulla voidaan selittää erityisesti yritysten motivaatiota vastuullisuusraportointiin – raportoinnin avulla yritykset siis legitimoivat toimintaansa yhteiskunnassa. Legitimaatioteoria tarkas- telee niitä yrityksen toimia, joilla se oikeuttaa oman toimintansa ja pitää yllä tätä oikeutusta. Mi- käli yritys rikkoo velvollisuuksiaan, voi yhteiskunta ”sanoa sopimuksen irti”. (O’Donovan 2002;

Deegan, Rankin & Tnobin 2002.) Suchmanin (1995) mukaan on mahdollista, että yritys voi toimia yhteiskunnan normien vastaisesti menettämättä legitimiteettiään, sillä yhteiskunta saattaa nähdä kyseiset toimet yksittäisinä poikkeuksina. On tärkeää ottaa huomioon, että koska yritykset itse vaikuttavat esittämäänsä tietoon, jonka perusteella tulkitsijat arvioivat yrityksen legitimiteet- tiä, on oikeutuksen arvioiminen aina riippuvaista siitä, mitä esitetään ja miten sitä tulkitaan. Näin ollen on mahdollista, että yritys toimii yleisten normien ja toimintatapojen vastaisesti, mutta säi- lyttää silti legitimiteettinsä, mikäli nämä rikkomukset jäävät yhteiskunnassa huomaamatta.

(18)

Suchmanin (1995) mukaan legitimaatio on sosiaalisesti rakentunut ja riippuvainen sosiaalisesta kontekstista, eli toimintaa arvioidaan kulloisen ympäristön ja sen arvojen ja normien näkökul- masta. Se ei siis ole riippuvainen yksittäisten ihmisten mielipiteistä tai arvoista, vaan riittää, että arvot ovat yhteneväiset yleisesti vallitsevien normien kanssa. Tämän myötä on myös huomioitava, että yritysten oikeutus ei ole pysyvä olotila, vaan jatkuvassa muutoksessa, sillä yhteiskunnassa vallitsevat normit ja odotukset muuttuvat ajan kuluessa. (Mätäsaho & Niskala 1997.)

Yrityskansalaisuuden käsite liittyy kiinteästi puheeseen yritysten vastuullisuudesta. Carrollin (1998) mukaan yrityskansalaisuus onkin yhteinen nimitys yritysten yhteiskuntavastuulle ja yri- tysetiikalle. Yrityskansalaisuuden muodostaa neljä osa-aluetta, jotka ovat samat kuin edellä esi- tellyt yrityksen yhteiskuntavastuun pyramidin tasot (taloudellinen, laillinen, eettinen ja filantrooppinen). Matten ja Crane (2005) esittävät, että yrityskansalaisuuden tarkasteluun on nähtä- vissä kaksi erilaista näkökulmaa. Yrityskansalaisuus voi olla yrityksen itse valitsemaa toimintaa, jonka avulla se voi ”antaa takaisin” yhteiskunnalle. Yleensä kuitenkin nämä toimet ulottuvat vain yrityksen lähimpään toimintaympäristöön. Toinen näkökulma myötäilee Carrollin ajatusta: yrityskansalaisuus ja yritysten yhteiskuntavastuu ovat lähestulkoon sama asia, eli yrityskansalaisuuden toteuttaminen sisältyy yrityksen vastuullisuuteen.

Price ja Sun (2017) ovat tutkineet yritysten yhteiskuntavastuun (Corporate Social Responsibility) ja yhteiskuntavastuuttomuuden (Corporate Social Irresponsibility) vaikutusta yrityksen taloudelliseen suorituskykyyn sidosryhmäteoriaan pohjautuen. Tutkimus vahvistaa aiempia tutkimustuloksia:

yritysten vastuullisuus vaikuttaa postitiivisesti yrityksen suorituskykyyn, vastuuttomuus negatiivisesti (esim. Hategan ym. 2018; Carroll & Brown 2018). Tämän lisäksi Pricen ja Sunin tutkimus osoittaa, että negatiiviset vastuuttomuustapaukset vaikuttavat vahvemmin ja pidempiaikaisesti negatiivisesti, kuin positiiviset. Hategan ym. (2018) osoittavat, että yhdessä vastuullisuuden (”doing good”) ja taloudellisen menestymisen (”doing well”) avulla voidaan luoda positiivista liike- toimintaa. Tämänkin tutkimuksen tulokset tähdentävät, että yritykset, jotka toteuttavat enem- män vastuullisuutta, ovat taloudellisesti kannattavampia.

(19)

Jos vastuullisesti toimimisen voidaan osoittaa parantavan yrityksen taloudellista kannattavuutta, voitaneen perustella, että vastuullisesti toimiminen tukee yrityksen perimmäistä tarkoitusta eli voiton tuottamista osakkeenomistajille. Epäselväksi kuitenkin jää, kuinka sopivien vastuullisuustekojen määrä ja laatu voidaan määritellä, jos samalla täytyy pitää huolta taloudellisen kannatta- vuuden paranemisesta samassa suhteessa. Halmeen ja Laurilan (2009) mukaan se, onko yhteiskuntavastuun harjoittaminen taloudellisesti kannattavaa yrityksille, on aivan liian yksinkertaistettu kysymys, sillä vastuullisuutta voidaan harjoittaa niin monella eri tavalla ja vastuuta on niin monenlaista eri muotoa. Tämän vuoksi tutkimustulokset, joissa on tutkittu yritysten yhteiskuntavastuun vaikutusta taloudellisiin tuloksiin, ovat heidän mukaansa olleet epäjohdonmukaisia, sillä niissä ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomioita erilaisiin vastuullisuuden toteuttamisen tapoihin.

Jatkuvaa voitontuottoa ja talouskasvua itsessään tulisi myös kyseenalaistaa. Kallion (2006) mukaan vastuullisen liiketoiminnan tutkimuksessa suuria tabuja ovatkin vastuullisen liiketoiminnan poliittisuus sekä jatkuvan talouskasvun mahdottomuus. Kallion mukaan vastuullisen liiketoiminnan tutkijat ovat olleet haluttomia käsittelemään tiettyjä aihepiirejä, joiden katsotaan olevan py- hiä. Jatkuva talouskasvu on tällainen. Jatkuva talouskasvu, yhdessä kasvavan kuluttajien määrän kanssa, saa aikaan noidankehän, joka aiheuttaa esimerkiksi suuria ympäristöongelmia joko suoraan tai välillisesti. Tästä huolimatta asiaa kuitenkin harvoin on uskallettu kyseenalaistaa vastuul- liseen liiketoimintaan liittyvässä tutkimuksessa.

Crane, McWilliams, Matten, Moon ja Siegel (2008) ovat kuvailleet yritysten yhteiskuntavastuuta

”paradigmaksi, joka on syntymisen tilassa”. Vaikka tästä kuvailusta on jo yli vuosikymmen aikaa, ei yritysten yhteiskuntavastuun käsite ole vieläkään vakiintunut. Tutkijoille on edelleen haaste sekä teoreettisesti että empiirisesti saada selkeys tähän konstruktioon (Brown & Forster 2013).

Määritelmien jatkuvaa muutosta osoittaa hyvin se, että vuonna 2003 Schwartz ja Carroll esitteli- vät kolmitasoisen yhteiskuntavastuumallin, jonka avulla yritysten vastuun osia voidaan määri- tellä. Nämä tasot olivat taloudelliset, lailliset ja eettiset vaatimukset – Carrollin itse 10 vuotta aiemmin esittelemän yhteiskuntavastuupyramidin neljäs ulottuvuus eli filantrooppinen taso oli poistettu. Yritysten yhteiskuntavastuun esittäminen tasoina tai ulottuvuuksina tuntuu hieman

(20)

vakiintuneen, mutta niiden sisällöt ja määritelmät vaihtelevat: Windsorin (2006) mukaan ulottu- vuudet ovat eettinen, taloudellinen ja yrityskansalaisuus; Garrigan ja Melén (2004) mukaan inst- rumentaalinen, poliittinen, integroiva ja eettinen.

Tutkijat ja asiantuntijat muodostavat jatkuvasti täydentävää ja uudenlaista terminologiaa vastuullisuuden luonnehtimiseen ja sen käytäntöjen omaksumiseen. Näkemyksiä syntyy siis paljon erilaisia, mutta niillä on keskenään hyvin paljon yhteistä. Kaikkien keskiössä on yhteiskuntavastuu, vaikka asioita tarkastellaankin hieman eri näkökulmista – esimerkiksi liiketoimintaetiikan, sidosryhmien hallinnan, arvonluomisen ja yrityskansalaisuuden. Vaikka yritysten yhteiskuntavastuuta on tutkittu vuosikymmeniä ja terminologiaa kehitetään ja täydennetään jatkuvasti, ei vielä- kään olla saatu määriteltyä tyhjentävästi, mitä tarkoittaa olla hyvä liiketoiminnassa. (Carroll &

Brown 2018.) Erilaiset yritysten yhteiskuntavastuun määrittelyt ovat teoriassa helppo käsittää ja sisäistää, mutta on täysin eri asia, miten tarvittavat vastuullisuuskäytännöt, -valinnat ja niiden taloudelliset seuraukset saadaan perusteltua osakkeenomistajille (Brown & Forster 2013).

2.2 Vastuullisuusraportointi – vastuullisuuden esittäminen

Jotta yritysten yhteiskuntavastuuseen liittyviä asioita voidaan tarkastella, arvioida ja tulkita, on niistä jollakin tavalla raportoitava. Kuten yritysten yhteiskuntavastuun määrittely myös vastuullisuusraportointi on jatkuvassa muutoksen tilassa, eikä yhdenlaista määrittelyä ja esitystapaa ole vakiintunut. Länsimaissa yritykset alkoivat jo 1970-luvulla lisätä talousraportteihinsa joitakin sosiaalisia vastuullisuustietoja. 1980-luvulla huomio kiinnittyi enemmän ympäristöongelmiin ja niihin liittyvien tietojen raportointiin. 1990-luvun lopusta lähtien kokonaisvaltaiselle vastuullisuusrapor- toinnille on ollut entistä suurempaa kysyntää. (Hahn & Kühnen 2013.) Kiinnostus yritysten vastuullisuustoimia kohtaan kasvaa jatkuvasti, ja tämä luonee jatkuvaa painetta myös raportoinnin kehittämiseen. Vastuullisuustietojen raportointia odottavat eri sidosryhmät, joilla on erilaiset in- tressit. Tämän vuoksi vastuullisuusraporttien tulisi palvella useita erilaisia tarkoituksia: sidosryhmien tiedonjanon tyydyttämisen lisäksi niiden tulisi myös edistää yrityksen omia motiiveja. (On- kila, Koskela, Joensuu, Siltaoja, Aarras & Pesonen 2013.)

(21)

Legitimaatioteorian mukaan vastuullisuusraportoinnin avulla yritykset legitimoivat toimintaansa yhteiskunnassa, eli voidaan katsoa, että vastuullisuusraportit pyrkivät näyttämään yrityksistä parhaan mahdollisen kuvan. Näin ollen tämä annettu kuva saattaa olla hyvinkin kaunisteltu. On- kin aiheellista pohtia, kuinka suuri osa vastuullisuusraportoinnista on vain niin sanotussa mark- kinointimielessä esitettyä ja kuinka se todellisuudessa kuvaa yrityksen vastuullisuutta. Monet si- dosryhmät eivät hyödynnä vastuullisuusraportteja eivätkä erityisemmin perehdy niihin, sillä to- dellisten kuvausten ja tunnuslukujen sijaan ne sisältävät liikaa ”subjektiivista sanahelinää”. Myös vastuullisuusraporttien vaikutukset päätöksentekoon ovat epäselviä. (Onkila ym. 2013.) Vaikka yritysten yhteiskuntavastuuseen sisältyy kolme eri ulottuvuutta – taloudellinen, sosiaalinen ja ympäristövastuu – raporteissa yleensä painottuu erityisesti taloudellinen näkökulma, ja yritysten suorituskykyä arvioidaan ja päätöksiä tehdään yleensä vain taloustietojen perusteella (Mäkelä 2012).

EU-direktiiviin 2014/95 pohjautuen Suomen kirjanpitolaki on velvoittanut tietynlaisten yhtiöiden raportoivan yhteiskuntavastuustaan tilikaudesta 2017 alkaen (KPL 3a). Lain mukaan yleisen edun kannalta merkittävien yhteisöjen, joissa työntekijämäärä on yli 500 henkilöä ja liikevaihto yli 40 miljoonaa euroa tai tase yli 20 miljoonaa euroa, on annettava toimintakertomuksessa selvitys

”myös muista kuin taloudellisista tiedoista”. Tällaisia muita kuin taloudellisia tietoja ovat, miten kirjanpitovelvollinen huolehtii sosiaalisista, ympäristö- ja henkilöstöasioista, ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja korruption ja lahjonnan torjunnasta. Näiden tietojen lisäksi yhtiöiden tulee antaa myös lyhyt kuvaus omasta liiketoimintamallistaan ja kertoa toimintaansa liittyvistä ris- keistä ja niiden hallinnasta. Tietojen esittämismuodolle ei ole tarkempia ohjeita eli yhtiöillä on

”melko vapaat kädet tämän velvoitteen toteuttamiseen”. Selvitys yhteiskuntavastuusta voidaan antaa joko osana toimintakertomusta tai erillisenä selvityksenä. Mikäli selvitys tehdään erillisenä, tulee siihen kuitenkin viitata toimintakertomuksessa. (Työ- ja elinkeinoministeriö 2017.) Vaikka raportoinnille ei olekaan määrätty tarkkaa muotoa, on sitä varten kehitetty erilaisia malleja ja vii- tekehyksiä sekä raportoinnin toteuttamisen että tietojen vertailun helpottamiseksi. Yleisimmin käytössä on GRI-standardi (Global Reporting Intiative), jonka mukaista raportointia Suomessa nou- datti 83 prosenttia yhteiskuntavastuusta raportoivista yhtiöistä vuoden 2019 tietojen osalta (KPMG 2020).

(22)

GRI-raportoinnin pyrkimyksenä on, että yrityksen vastuullisuudesta saataisiin kattava ja tasapai- noinen kuva, ja että yritykset raportoisivat positiivisten asioiden lisäksi myös negatiivisia asioita.

Näiden negatiivisten asioiden esittäminen voi kuitenkin vaarantaa yrityksen legitimiteetin, sillä jos sidosryhmät pitävät yrityksen toimintaa yhteiskunnan normien ja arvojen vastaisena, ei yri- tyksellä ole oikeutusta toimia yhteiskunnassa. Hahn ja Lülfs (2014) osoittavat, että vastuullisuus- raporteissa käytetyt symboliset legitimointistrategiat ovat hallitsevia. Näiden strategioiden tarkoituksena on siis ensisijaisesti vahvistaa yrityksen legitimiteettiä sidosryhmien silmissä – tämä on ristiriidassa GRI-ohjeiden mukaisen puolueettomuuden kanssa. Tämän vuoksi GRI-

raportointiin pitäisi sisältyä myös malleja negatiivisten asioiden esittämiseen, jotta raportointi olisi tasapainoisempaa ja totuudenmukaisempaa.

Mahoney, Thorne, Cecil ja LaGore (2013) ovat löytäneet yrityksille kaksi eri motiivia tietojen raportointiin silloin, kun vastuullisuusraportointi on ollut vapaaehtoista: signalointi ja viherpesu.

Signalointia ovat käyttäneet yritykset, joiden toiminta on vahvasti vastuullista, ja näin ne vahvistavat vastuullisuuttaan raportoimalla vastuullisuustietojaan. Viherpesun avulla yritykset sen sijaan esittävät hyviä yrityskansalaisia, vaikka niiden toiminta ei olisi vastuullista. Kun verrataan yritysten vastuullisia tekoja niistä raportoimiseen, voidaan todeta, että ne yritykset, jotka vastuullisuustietoja julkaisevat, ovat käytännönkin tasolla vastuullisempia. Yritykset ovat siis käyttäneet vapaaehtoista vastuullisuusraportointia vahvistamaan kuvaansa paremmasta vastuullisuudestaan sidosryhmille.

Vastuullisuusraportteihin liittyy myös tietojen oikeellisuuden varmentamisen ongelmallisuus. Yri- tykset voivat teettää vastuullisuusraporteilleen ulkopuolisen varmennuksen, mutta se ei ole pakollista, ainakaan toistaiseksi. Tilintarkastajan on tarkistettava, että selvitys muista kuin taloudellisista tiedoista on annettu (KPL 3a 6§). Tarkistusvelvollisuus koskee kuitenkin vain sitä, että tiedot on annettu ja etteivät ne ole ristiriidassa muiden tilinpäätöksessä esitettyjen tietojen kanssa, mutta vastuullisuustietojen varsinaiseen sisältöön ei oteta kantaa. Tähän on todennäköisesti tu- lossa pian muutos, sillä keväällä 2021 Euroopan komissio on ehdottanut yritysvastuuraportointi- direktiivin muutosta, jonka myötä vastuullisuustietojen varmentamisesta tulisi pakollista (Euroo-

(23)

pan komissio 2021). Vaikka vastuullisuusraportin olisikin tarkastanut riippumaton taho, voidaanko sen tietojen kuitenkaan ajatella olevan samalla tavalla neutraaleja kuin esimerkiksi taloudelliset tiedot, joiden raportointitapa on vakiintunut ja jotka ovat luotettavammin varmennetta- vissa ja vertailtavissa?

Vastuullisen yritystoiminnan voidaan todeta vaikuttavan positiivisesti yrityksen taloudelliseen suoriutumiseen ja vastuuttoman yritystoiminnan korreloivan sitäkin enemmän negatiivisesti (ks.

luku 2.1). Tämä aiheuttaa huomattavan eettisen haasteen raportoinnille, sillä se kannustaa yri- tyksiä esittämään vain positiivisia tietoja (Moser & Martin 2012). Myös Mäkelän (2012) mukaan yritysten raportointikäytännöt ovat rajallisia suhteessa niille asetettuihin tavoitteisiin. Taustaole- tuksena on, että laskentatoimen tarjoama informaatio ei ole objektiivista vaan sosiaalisesti ra- kentunutta tietoa, ja sitä voidaan käyttää tiettyjen näkökulmien edistämiseen. Mäkelä esittääkin, että raportointikäytännöt vahvistavat näkemystä siitä, että yritysten toiminnan tavoitteet ovat yhtenäisiä yhteiskunnan tavoitteiden kautta, eli negatiivisia vaikutuksia ei ole näkyvissä. Tämän myötä yritykset nähdään yhteiskunnallisina toimijoina, ja se entisestään vahvistaa olemassa ole- via valtasuhteita ja heikentää mahdollisten poikkeavien tulkintojen tekemistä.

Laine (2009) esittää, että vapaaehtoisessa vastuullisuusraportoinnissa on enemmänkin kyse ul- koisiin paineisiin reagoimisesta kuin varsinaisesti muutoksesta, joka tapahtuisi yritysten lä- pinäkyvyydessä tai tilivelvollisuudessa. Yritykset raportoivat vastuullisuudestaan, jotta ne voivat parantaa asemaansa yhteiskunnassa eli parantaa legitimaatiotaan. Samalla vastuullisuusraportointi korostaa vaikutelmaa siitä, että yhteiskunnallisen vastuullisuuden ongelmien kanssa ollaan menossa oikeaan suuntaan, vaikkei raportointi ja sen tuoma lisäinformaatio luo mahdollisuuksia merkittäville yhteiskunnallisille muutoksille, vaan oikeastaan vahvistaa entisestään vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Yritykset myös hyödyntävät vastuullisuuteen liittyvää retoriikkaa edistääk- seen omien toimiensa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä.

Yritysten yhteiskuntavastuu tuo organisaatioille suoraa lisäarvoa esimerkiksi kustannusten pie- nentymisenä ja myynnin parantumisena, ja epäsuoraa lisäarvoa henkilöstön sitoutumisen, asia-

(24)

kasuskollisuuden parantumisen ja myönteisten mainevaikutusten myötä (Juutinen 2016). Vas- tuullisuusraportointi kuitenkin saattaa aiheuttaa enemmän kustannuksia kuin osakkeenomistajien sen myötä saamat hyödyt ovat, jos vastuullisuusraportoinnilla tavoitellaan ensisijaisesti yh- teiskunnallisia hyötyjä (Moser & Martin 2012). Osakkeenomistajille hyöty ei välttämättä näyt- täydy kovin suurena, sillä vastuullisuusraportointi itsessään toi aikaisemmin yrityksille parempaa mainetta, mutta nykyään, kun suurin osa yrityksistä julkaisee vastuullisuusraportteja, ei positiivi- nen vaikutus ole yhtä merkittävä. Sen sijaan vastuullisuudesta raportoimatta jättämisellä voi olla suuret negatiiviset vaikutukset yrityksen maineelle. (Camilleri 2015.)

Onkilan ym. (2013) mukaan yrityksissä kyllä tuotetaan paljon vastuullisuusraportointimateriaalia, mutta niiden hyödyntäminen jää erittäin vähäiseksi, sillä tuotettu materiaali ei kohtaa sidosryhmien tarpeiden kanssa. Yritysten oma henkilöstö kaipaisi enemmän konkreettista omaan työhön liittyvää tietoa sekä näyttöä sitoumuksiin vastaamisesta. Ulkoiset sidosryhmät kokevat vastuulli- suusasiat erittäin tärkeiksi, mutta kiinnostusta vastuullisuusraporttien lukemiseen ei kuitenkaan ole: tiedon luotettavuus ja subjektiivisuus herättävät epäilyksiä, eivätkä tiedot ole kovin konkreet- tisia tai vertailukelpoisia. Hahn & Kühnen (2013) toteavat, että vastuullisuusraportteja on yli- päänsä tutkittu ja analysoitu paljonkin, mutta kuitenkaan niiden sisällön laatuun ei olla syven- nytty erityisesti. Tämä ei olekaan mikään ihme, sillä kuten todettu, ei vastuullisuudelle ole muodostunut yleispäteviä mittareita. Raportointimallit, kuten GRI, toki edistävät tietojen esittämisen tapaa ja niiden yhtenäistämistä, mutta yritysten esittämiin tietoihin syvemmin sukeltaminen voi olla haasteellista tai jopa mahdotonta varsinkin, jos niiden oikeellisuudesta halutaan varmistua tai eri yritysten tietoja vertailla keskenään.

(25)

3 Yhteinen hyvä ja sen suhde yritysten toimintaan

3.1 Yleinen etu vai yhteinen hyvä?

Vaikka laskentatoimen roolin yleisesti ymmärretään olevan yleistä etua palveleva (Willmott 1990) ja laskentatoimen alalla on vakiintunut tietynlainen yleisen edun käsite, ei yleisen edun merki- tystä ja sen seurauksia kuitenkaan ole määritelty tarkasti eikä tutkittu laajasti (Killian & O'Regan 2020.) Willmottin (1990, 318) mukaan yleinen etu terminä on ”liukas, arvolatautunut ja merkityk- setön”, ja sillä, mitä yleinen etu ja yleisen edun palveleminen ovat, on erilainen merkitys laskentatoimen ammattilaisille kuin muille ihmisille. Entisaikoina, jolloin päätöksenteko oli tiukasti sidoksissa uskontoon, yleisen edun palveleminen yleensä tarkoitti hyveellisyyttä ja Jumalan työn tekemistä. Nykyään yleisen edun palveleminen liitetään usein yksilöihin. Esimerkiksi laskentatoimessa taloudellinen raportointi palvelee suorien sidosryhmien taloudellisia etuja. (Dellaportas &

Davenport 2008.)

Yleistä etua ja yhteistä hyvää on käsitelty ja määritelty jo antiikin ajoista lähtien. 300-luvulla en- nen ajanlaskun alkua Platon (2007) on kuvaillut yleisen edun olevan kansalaisten sielun osien asettumista oikealla tavalla valtion eri tehtävien mukaisesti, ja Aristoteleen (1991) mukaan kansa- laiset ovat kaupunkivaltiossa kumppaneita, jotka yhdessä tavoittelevat yleistä etua. 1700-luvulla vaikuttaneen Smithin näkemyksen mukaan yksilöt, jotka markkinoilla ajavat omaa etuaan, tuottavat samalla ”näkymättömän käden avulla” yhteistä hyvää (Smith 2015). Rawlsin (1971) utilitaris- tisen näkemyksen mukaan yhteiskunta on oikeudenmukainen, kun se on muodostunut niin, että sen tavoitteena on jäsenten yhteenlasketun tyytyväisyyden suurin mahdollinen määrä; myös 1700-luvulla vaikuttaneen Benthamin (2000) mukaan yleinen etu tarkoittaa ainoastaan yksityis- ten etujen summaa. Nozick (1974) puolestaan esittää, että mitään yleistä etua ei ole olemassa, on ainoastaan yksilöiden erilaisia preferenssejä.

Cochran (1974) on yrittänyt luoda selkeyttä yleisen edun teorioihin. Hänen mukaansa yleisen edun teoriat voidaan luokitella neljään eri luokkaan: normatiiviset teoriat, abolitionistiset teoriat,

(26)

prosessiteoriat ja konsensualistiset teoriat. Normatiiviset teoriat pohjautuvat eettisiin näkemyk- siin, jotka lisäävät yhteisön kollektiivista hyvinvointia. Tällainen yleinen etu on yhteneväinen yleisen edun alkuperäisen määritelmän kanssa – yhteinen hyvä on tärkeämpää kuin yksityiset edut.

Kolme muuta teoriaa muodostavat ryhmän, jotka hylkäävät eettisen näkemyksen suuremmasta yhteisestä hyvästä. Abolitionististen teorioiden mukaan esimerkiksi yleistä yhteisöä on mahdotonta määritellä – on vain erillisiä ryhmiä, joilla on omat etunsa ja tavoitteensa. Myöskään prosessiteoriat eivät tunnista yleisöä, jolla olisi vain yksi etu, vaan vain erilaisia ryhmiä, joilla on erilaiset edut. Prosessiteoriassa ei olla niinkään kiinnostuttu eduista vaan prosesseista, joiden avulla ristiriitatilanteet saadaan muutettua sellaisiksi menettelytavoiksi, jotka lisäävät yleistä etua. Konsensualistisissa teorioissa yleinen etu on epämääräinen käsite, mutta niissä kuitenkin painotetaan etuja, jotka ovat laajempia kuin tiettyjen erityisryhmien edut.

Yleisen edun yhteyttä laskentatoimeen tutkineet Dellaportas ja Davenport (2008) toteavat, että yleinen etu on kovin epäselvä ja kiistanalainen käsite. Epäselvää on, mikä joukko tämä yleinen on, mitkä sen edut ovat ja mitä yleisen edun palveleminen tarkoittaa. Laskentatoimessa yleinen etu määritellään yleensä ihmisten ja organisaatioiden kollektiiviseksi hyvinvoinniksi sekä kolman- sien osapuolten taloudellisten etujen suojaamiseksi tuottamalla luotettavaa taloustietoa päätök- senteon tueksi. Australian laskentatoimen ammattilaisten yhdistyksen (CPA Australia, Institute of Chartered Accountants in Australia, 2006) eettisessä koodistossa yleisen edun on määritelty olevan

”ihmisten ja instituutioiden muodostaman yhteisön kollektiivinen hyvinvointi, jota jäsenet [laskentatoimen asiantuntijat] palvelevat”. Tämän tulisi ohjata jäsenten toimintaa sekä asiakkaiden ja työnantajan että omien toiveiden ulkopuolelle ”suurempaan hyvään”. Tällainen yleisen edun määritelmä laskentatoimessa on yhdenmukainen Cochranin (1974) yleisen edun normatiivisen luokittelun kanssa. Dellaportasin ja Davenportin (2008) analyysin mukaan yleisen edun perus- tana on tämä normatiivinen määritelmä, jonka perusteella yleinen etu ymmärretään. Kuitenkin vaikka yleisen edun määritelmät korostavat normatiivisia pyrkimyksiä, käytännössä taloudellinen raportointi korostaa pikemminkin harvojen kuin enemmistön taloudellisia etuja. Laskentatoimen laatustandardeja määriteltäessä lähestymistapa on yleensä konsensualistinen, kun määritellään yleisöä ja heidän etuaan. Yleistä etua palveltaessa eli esimerkiksi laatustandardeja kehitettäessä sen sijaan prosessiteoria on korostunut ensisijaisena menetelmänä. Sen avulla varmistetaan,

(27)

että toimintatavat ovat yhdenmukaisia yleisen edun kanssa. Laskentatoimen alalla entisestään korostunut laatustandardien edistäminen erilaisten toimielimien kautta on korostanut prosessi- teoriaa ensisijaisena menetelmänä yleisen edun palvelemiseksi. Kriitikkojen mukaan kyseinen itsesääntelyjärjestelmä enemmänkin suosii ammattilaisten mainetta kuin tosiasiallisesti valvoo yleisen edun palvelemista. Tällöin kurinpidolliset prosessit suojaavat yleistä etua abolitionistisen näkökulman kautta.

Spencer (2020, 1) kuvailee, että yleinen etu ja yhteinen hyvä ovat ”epäsopivat petikumppanit”.

Yhteinen hyvä onkin huomattavasti yleistä etua laajempi käsite. Tomistinen eli Tuomas Akvinolai- sen opetuksiin perustuva ajatus on, että yhteinen hyvä on enemmän kuin osiensa summa: yhteinen hyöty kokonaisuutena on suurempi kuin kaikkien yksilöiden hyödyn summa. Tämä ajatus eroaa merkittävästi uusliberalistisesta näkemyksestä, jossa jokaisen yksilön päämäärä on hänen henkilökohtainen oma hyvänsä ja näistä yksilöiden hyvästä muodostuu yhteinen hyvä. (Killian &

O’Reagan 2020). Argandoña (1998) kuvaa yhteistä hyvää niin, että yhteinen hyvä on se kaikki, mikä on hyvä useammalle kuin yhdelle henkilölle ja mikä on yhteistä kaikille. Tuomas Akvinolai- nen esittää yksilön ja yhteisen hyvän suhteen vuonna 1274 ilmestyneessä Summa Theologiaessa (2007, 1435) seuraavasti: ”Yhteinen hyvä on yhteisön jokaisen yksilön päämäärä, aivan kuten ko- konaisuuden hyvä on jokaisen osan päämäärä.” Argandoñan (1998) mukaan yhteistä hyvää saa- tetaan pitää yksilön henkilökohtaisen hyvän vastakohtana, ikään kuin yhteisen hyvän tavoittelu olisi taakka yksilölle. Näin ei kuitenkaan ole, sillä yhteiskunta on olemassa ihmistä varten eivätkä ihmiset yhteiskuntaa varten. Yksilön hyvä ei siis ole ristiriidassa yhteisen hyvän kanssa vaan on osa sitä. Yksilö etsii hyvää, mutta voi saavuttaa sen ainoastaan yhteiskunnassa – tämän vuoksi yhteiskunnallisen hyvän edistäminen auttaa myös hänen omassa yksilöllisessä tavoitteessaan.

Yhteinen hyvä on siis primääritavoite. Ei sen takia, että se toisi määrällisesti enemmän hyvää enemmälle määrälle ihmisiä, vaan koska se on hyvän kokonaisuus, jonka osasia siihen osallistuvat yksilöt ovat.

Arjoon ym. (2018) ovat tarkastelleet yhteistä hyvää yhdessä hyveellisyyden käsitteen kanssa. Hei- dän mukaansa yhteinen hyvä on se, joka tarjoaa oikean suunnan toimintaan kaikkia sidosryhmiä kohtaan sekä antaa kontekstin hyveellisyydelle: hyveellisyyden kautta yhteistä hyvää voidaan

(28)

käytännössä toteuttaa. Täten voidaan ajatella, että yhteinen hyvä ja hyveellisyys ovat saman koli- kon kaksi eri puolta. Arjoon ym. ovat muodostaneet käsitteellisen viitekehyksen, jossa neliken- tässä ovat yhteinen hyvä ja yksilön hyvä sekä toissijaisuus ja solidaarisuus (ks. kuvio 4). Näiden kaikkien keskelle muodostuu eettinen tila, joka edistää hyveellisyyttä kaikkien näiden neljän ulottuvuuden tasapainon avulla. Mikäli nämä neljä ulottuvuutta – yhteinen hyvä, yksilön hyvä, toissijaisuus ja solidaarisuus – ovat epätasapainossa, aiheutuu siitä dissonanssia eri tahojen (yksilöt, organisaatiot ja talous) välille sekä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin vähenemistä. Esimerkiksi jos yhteinen hyvä asetetaan yksilön hyvän edelle, seurauksena voi olla yksilön henkilökohtaisen va- pauden rajoittamista ja omistusoikeuksien loukkaamista. Mikäli yksilön etu asetetaan yhteisen hyvän edelle, johtaa se sääntelemättömiin markkinoihin, keskittymiseen lyhyen aikavälin voittoi- hin ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sivuuttamiseen. Jos solidaarisuutta korostetaan toissi- jaisuuden sijaan, yksilöiden tekemät aloitteet tukahdutetaan tasa-arvon varjolla. Jos toissijaisuus korostuu liikaa solidaarisuuden kustannuksella, johtaa se itsekkyyteen, ahneuteen ja eksklusiivi- siin oikeuksiin.

Kuvio 4. Hyveellisyys–yhteinen hyvä -viitekehys (Arjoon ym. 2018).

Eettinen tila:

edistää hyvellisyyttä kaikkien neljän ulottuvuuden

tasapainon avulla Yhteinen hyvä

Solidaarisuus

Yksilön hyvä Toissijaisuus

Yhteinen hyvä on ainoa hyvä

Yhteistä hyvää ei ole olemassa Yhteinen hyvä nähdään yksilöiden hyvän summana

Yhteinen hyvä nähdään tasa-arvon näkökulmasta

(29)

Vaikka nykymaailmassa vallalla olevat uusliberalistiset Smithin ja Locken ajatuksiin perustuvat näkemykset korostavatkin yksilöiden oikeuksia, myös perinteinen ajatus yhteisestä hyvästä korostaa, että yksilöillä on yhteiskunnassa sekä oikeuksia että velvollisuuksia. On siis tärkeä muistaa, että myös yhteiskunnalla on tiettyjä velvollisuuksia, joita se voi vaatia yksilöiltä. Samalla tavalla yritysten toiminnassa tulisi muistaa tämä kaksisuuntainen tie. Vaikka yrityksillä onkin oikeus hyötyä voitoistaan, ei näitä saisi saavuttaa yhteisen hyvän kustannuksella. Yksilöiden ja yritysten saavutetut hyödyt tulee aina punnita yhdessä yhteisen hyvän kanssa. (O’Brien 2009.) Sison ja Fontrodona (2012) määrittelevät yrityksen yhteisen hyvän sisältävän sekä objektiivisen että sub- jektiivisen ulottuvuuden. Objektiivinen ulottuvuus sisältää tavarat ja palvelut, joita tarvitaan, jotta ihmiset voivat menestyä – eli jotka tyydyttävät yhteiskunnan tarpeita ja haluja. Subjektiivinen ulottuvuus sisältää henkiset ja moraaliset hyveet: se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden kehittää tietoja, taitoja ja merkityksellisyyttä. Toisin sanoen yrityksen yhteinen hyvä on kokonaisvaltaiseen hyvään tarvittavien tavaroiden ja palvelujen tuotanto, johon eri jäsenet osallistuvat työn kautta.

Killian ja O’Regan (2020) ehdottavat, että jos yhteinen hyvä käsitettäisiin Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen ajatusten mukaisesti, se voisi avata uudenlaisen laajemman näkemyksen yleisestä edusta laskentatoimessa, sillä nykyisellään tämä yleisen edun käsite tuntuu palvelevan vain ka- peaa ryhmää: osakkeenomistajia. Perinteinen tapa, jolla yhteistä hyvää usein ajatellaan liike-elä- män kehyksessä, pohjautuu varsin vankasti Smithin ja Rawlsin uusliberalistisiin ajatuksiin. Niiden mukaan yhteinen hyvä muodostuu erillisten elementtien summana, eli esimerkiksi yksilöiden hyvä yhteensä muodostaa kokonaisvaltaisen yhteisen hyvän. Tomistinen ajatus sen sijaan esit- tää, että yhteinen hyvä on enemmän kuin osiensa summa. Uudenlainen tapa nähdä yhteinen hyvä laskentatoimessa olisi huomioida myös keskinäisiä riippuvuussuhteita ja yhteistyön merki- tyksiä. Tällaista laajempaa yhteisen hyvän ajatusta laskentatoimessa tarvittaisiin erityisesti ai- kana, jolloin globaalit haasteet kuten ilmastokriisi uhkaavat koko ihmiskuntaa.

Frémeaux’n, Puyousin ja Michelsonin (2020) mukaan yhteisen hyvän näkökulma voisi auttaa lie- ventämään laskentatoimen näkökulman liiallista objektiivisuutta ja rationaalisuutta. He toteavat, että yleinen etu on pääosin hyödyllinen asia, sillä se on ”kylvänyt yhteisen hyvän tietoisuuden siementä” laskentatoimen alalla, mutta yhteisen hyvän periaate kuitenkin ulottuu laajemmalle

(30)

kuin pelkkien omien tekojen seurausten analysointiin. Viitekehys, jonka he ovat muodostaneet yhteiseen hyvään pohjautuen, ei suoraan aseta eettisiä normeja tai esittele parhaita käytäntöjä, vaan se esittää kysymyksiä etiikasta, ja tämän kautta edistää ammattilaisia ohjaamaan eettistä toimintaansa. Pesci ym. (2020) ovat tutkineet yhteisen hyvän ja vastuuvelvollisuuden (accountabi- lity) välistä suhdetta, ja pitkäaikaistutkimuksen kohteena on ollut voittoa tavoittelematon järjestö, jonka missioon on sisällytetty yhteisen hyvän käsite. He esittävät, että yhteisen hyvän perinteistä, tomistista käsitystä on kritisoitu yhteisön ja yksilöiden tarpeiden vastakkainasettelusta, sillä siinä viitataan tiettyyn yhteisöön, jonka hyvän käsite voi olla ristiriidassa muiden yhteisöjen kanssa.

Kuitenkin Tuomas Akvinolaisen normatiivinen käsitys yhteisestä hyvästä ja sen kyvystä sovittaa yhteen uskonto, filosofia ja politiikka on jotakin, josta nykyajan teorioilla ja käytännöllä olisi paljon opittavaa. Tästä syystä Pesci ym. tutkimuksessaan viittaavat yhteiseen hyvään sekä absoluut- tisena ja maailmanlaajuisena yhteisenä hyvänä että vain tietyn yhteisön yhteisenä hyvänä. Tutki- mus osoittaa, että vastuullisuus on muuntautumiskykyinen käsite, jossa keskeistä on käytetty kieli: paikallinen puhuttu kieli saattaa erota kansallisesta kielestä. Tutkimuksessa muodostetaan organisaation ja sen vastuullisuuden avulla uudistettu käsitys yhteisestä hyvästä, jonka avulla paikallinen yhteisö saataisiin mukaan organisaation toimintaan.

Ballantine ym. (2020) ovat tarkastelleet vuoden 2008 finanssikriisin vaikutuksia rahoitusalaan.

Myös heidän mukaansa yleinen etu on ”alempiarvoisempi” käsite kuin yhteinen hyvä, sillä yhteinen hyvä on enemmän kuin tiettyjen etujen summa. Heidän mukaansa yhteinen hyvä – toisin kuin yleinen etu – sisältää sekä moraalin että yhteisöllisen vaurauden käsitteen. Kriittinen tutkimus on alusta alkaen kiistänyt voimakkaasti ajatuksen siitä, että finanssiala olisi neutraali ja suuntautunut yhteiseen hyvään, ja että se voisi koskaan palvella yleistä etua. Heidän mukaan yleisestä edusta on tullut peruste itsesäädeltävän monopolin olemassaololle. Ballantine ym. eh- dottavatkin, että uudeksi painopisteeksi vastuullisuudelle asetettaisiin yhteinen hyvä. Se voisi muuttaa etenkin rahoitusalaa moniarvoisemmaksi ja myötätuntoisemmaksi, ja auttaisi jopa pa- lauttamaan Englannin keskuspankin alkuperäinen tarkoituksen, joka on jo vuonna 1694 kirjattu sen perustamiskirjaan: ”to promote the Public Good and Benefit for our People”.

(31)

Uusliberalismi käsittää yleisen edun sellaiseksi, jossa kukin yksilö pyrkii omaan vapaaseen etuunsa. Sen myötä on syntynyt vaurauden sukupolvi, joka tämän käsityksen mukaan hyödyttää koko yhteiskuntaa. Sen sijaan Tuomas Akvinolaisen ja Aristoteleen ajatuksista hahmottuu käsitys yhteisestä hyvästä, joka myös Killianin ja O’Reaganin (2020) mukaan soveltuu huomattavasti pa- remmin nykyaikaan kuin uusliberalistiset ajatukset. Tällä tavalla määritelty yhteinen hyvä tarjoaa laskentatoimen perustaksi jotakin suurempaa kuin pelkän yleisen edun, ja sen käyttöön ottami- nen laajemmin laskentatoimen ja vastuullisuuden alueilla voisi edistää yhtenäisempää ja tasa- arvoisempaa yhteiskuntaa.

3.2 Kenelle ollaan vastuullisia?

Liiketoiminnan ja yhteiskunnan välistä suhdetta on tarkasteltu yritysten yhteiskuntavastuun (esim. Carroll 1979) ja sidosryhmäteorian (esim. Freeman 2010) kautta jo 1970–80-luvuilta asti.

Van Luijkin (2000) mukaan koko vastuullisuuskeskustelun lähtökohtana on se, mitkä yrityksen sidosryhmät ovat ja kenellä on oikeus vaatia yritykseltä heidän intressiensä huomioon ottamista.

Sidosryhmäteorian pohjalta yritysten olisi siis toimittava niin, että se täyttää sidosryhmiensä asettamat vaatimukset. Useimmiten yrityksille tunnistetaan viisi ensisijaista sidosryhmää: osakkeenomistajat, työntekijät, asiakkaat, toimittajat sekä yritystä ympäröivä yhteisö. Tämän vuoksi yrityksillä on suuri työ tasapainotella eri sidosryhmien erilaisten vaatimusten toteuttamisen vä- lillä. Yritysten tulisi ottaa sidosryhmiensä edut huomioon laajemmin kuin mitä on lainmukaista ja pakollista, eli niiden tulisi ulottua myös Carrollin pyramidin eettiselle ja filantrooppiselle tasolle.

(Ruf ym. 2001.) Kun yritysten yhteiskuntavastuuteoriat pyrkivät määrittelemään, miten ja minkä- laista vastuullisuutta yrityksen tulisi toteuttaa, sidosryhmäteoriat sen sijaan pyrkivät määrittele- mään kenen liiketoiminta on ja kenelle yritys on liiketoiminnastaan tilivelvollinen (Jamali 2008).

Sidosryhmäteoria keskittyy yrityksen ja sen sidosryhmien väliseen toimintaan, ei koko yhteiskunnan. Clarksonin (1995) mukaan on erittäin vaikeaa määritellä, mikä on se yhteiskunta, joka yritysten yhteiskuntavastuuseen liittyvissä asioissa on kyseessä. Suuri haaste yhteiskuntavastuukes- kustelussa hänen mukaansa onkin, miten termi yhteiskunnallinen tai sosiaalinen määritellään.

(32)

Sosiaaliseksi toiminnaksi voidaan määritellä esimerkiksi kaikki sellainen, joka ei ole yrityksen lii- ketoimintaa. Toisaalta osa tutkijoista katsoo kaiken yritysten toiminnan olevan jollain tasolla yhteiskunnallista. Lisäksi Clarksonin mukaan yrityksen johdon on tosiasiallisesti kohdattava liiketoimintaansa liittyvät eettiset kysymykset eivätkä he voi ainoastaan luottaa perinteiseen taloustie- teelliseen ajatteluun markkinoiden ”näkymättömästä kädestä”.

Yrityksen yhteiskuntavastuun ja voitontavoittelun välistä tasapainottelua voidaan tarkastella sekä suppealla että laajalla näkökulmalla. Suppeasti tarkasteltuna voidaan ajatella, että yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, sekä toimia lain määrittämissä rajoissa, ja nämä tehtävät toteutettuaan se toimii tarpeeksi vastuullisesti. Laajemmin tarkasteltuna voidaan ajatella, että yritys on osa yhteiskuntaa, jonka ehdoilla se toimii, minkä myötä yritys on vastuussa suuremmalle määrälle sidosryhmiä. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, ja näiden kahden näkökulman välille mahtuu paljon muitakin tulkintoja. Suppeaa näkökulmaakin tarkasteltaessa on hyvä huomioida, että osakeyhtiölain mukainen yhtiön toiminnan tarkoitus ei tarkoita sitä, että sillä olisi velvollisuus tuottaa mahdollisimman suurta voittoa mahdollisimman lyhyellä aikavälillä, vaan myös pitkä tähtäin tulee ottaa huomioon. Siksi voidaan perustella, että vastuullisuusteot voivat olla yrityksen kilpailukykyä parantavia investointeja, joilla ennakoidaan yhteiskunnasta tu- levia paineita. (Knuutinen 2014.)

Hallituksen esityksessä osakeyhtiölain muuttamisesta (HE 305/2018) todetaan, että sellaisissakin tilanteissa, missä lainsäädäntö ei siihen pakota, voi voiton tuottaminen pitkällä tähtäyksellä edel- lyttää usein ”yhteiskunnallisesti hyväksyttävien menettelytapojen noudattamista”. Esityksessä todetaan myös, että ”yhtiön julkisella kuvalla saattaa olla suuri merkitys yritystoiminnan ja yhtiön osakkeiden arvon kannalta.” On hyvä myös huomioida, että osakeyhtiölaki ei ole ainoa laki, joka säätelee yrityksen toimintaa: monissa muissa säädöksissä yrityksiä velvoitetaan ottamaan huomioon muitakin sidosryhmiä kuin osakkeenomistajia. Myös esimerkiksi aggressiivisella vero- suunnittelulla voidaan lyhyellä tähtäimellä parantaa yrityksen taloudellista asemaa, mutta pi- demmällä tähtäimellä siitä voi olla suurta haittaa yritykselle. Yritykseen negatiivisesti vaikuttavat tapahtumat, esimerkiksi vastuullisuuden laiminlyönti, ovat yritykselle riskitekijöitä. (Knuutinen

(33)

2014.) Tämän vuoksi yrityksen vastuullistekojen voidaan usein katsoa olevan yhtiön omistajien intressien mukaisia, eli ne edistävät osakkeenomistajien voitontuottoa pitkällä aikavälillä.

Smithin Moraalituntojen teoria (1759) ja Lectures in Jurisprudence (1762) -teosten kautta Brown ja Forster (2013) ovat tarkastelleet, kuinka yritysten tulisi asettaa arvojärjestykseen yhteiskunta- vastuutoimet ja sidosryhmien vaateet, jotta ne oikeudenmukaisesti tyydyttäisivät sekä liiketoi- mintaa että yhteiskuntaa. Aihetta lähestytään kahden käsiteparin kautta: oikeudenmukaisuus ja hyväntahtoisuus (Justice and Beneficence) sekä täydellisyys ja epätäydellisyys (Perfect and Imper- fect). Oikeudenmukaisuus ja täydellinen ovat pakollisia, hyväntahtoisuus ja epätäydellisyys va- paaehtoisia. Mikäli oikeudenmukaisuutta rikotaan, vahingoittuneella on oikeus ja jopa velvollisuus saada korvausta. Hyväntahtoisuus on sen sijaan vapaaehtoista, eikä sen puutteesta ran- gaista. Täydellisiä oikeuksia voidaan vaatia, Smithin mukaan esimerkiksi omistusoikeus on tällai- nen. Epätäydelliseen oikeuteen sen sijaan liittyy velvollisuuksia, joita olisi toivottavaa suorittaa, mutta joita ei voida pakottaa suorittamaan. Epätäydellinen oikeus ei siis liity esimerkiksi laillisuu- teen, vaan moraalijärjestelmään. Näiden määreiden avulla Brownin ja Forsterin mukaan yritykset voisivat helpottaa päätöksentekoa tilanteissa, joissa niiden täytyy tehdä valintoja vastuulli- suustoimien ja sidosryhmien vaatimusten välillä. Kun sidosryhmien vaateita arvioidaan, tärkeintä on pitää huolta, ettei täydelliseen oikeuteen perustuvia oikeuksia loukata. Mikäli yrityksen johto esimerkiksi miettii, pitäisikö yrityksen lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen vai ei, voidaan asiaa tarkastella täydellisen ja epätäydellisen oikeuden näkökulmasta. Mikäli voidaan olettaa, että lahjoitus (hyväntahtoisuus) vähentää osakkeenomistajien varallisuutta (oikeudenmukaisuus), on ky- seessä konflikti täydellisen ja epätäydellisen oikeuden – lain ja moraalin – välillä.

Vuonna 2010 Hooters-ravintolaketju lahjoitti 200 000 dollaria hyväntekeväisyyteen, vaikka sa- mana vuonna se joutui oikeuteen omien työntekijöiden palkkalaiminlyöntien vuoksi. Tässäkin keskenään kamppailevat täydellinen oikeus (työntekijöiden oikeus palkkaan) ja epätäydellinen oikeus (hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen). Jo näiden kahden välillä on suuri ristiriita – lisäksi tässä tapauksessa voidaan mukaan vetää myös aiemmasta esimerkistä tuttu osakkeenomistajien oikeuksien rikkominen lahjoitukseen liittyen. Lahjoituksia voidaan perustella sillä, että niiden tekeminen hyödyttää yritystä, mutta missään tapauksessa, olivat moraaliset syyt mitkä tahansa,

(34)

Smith ei antaisi epätäydellisten oikeuksien toteuttamisen (lahjoitus) mennä täydellisten oikeuksien (osakkeenomistajien varallisuus) ohi. Tämän filosofian mukaan Smith tuomitsisi yritykset, jotka asettavat etusijalle hyvän tekemisen sidosryhmiensä ensisijaisen oikeudenmukaisuuden sijaan. (Brown & Forster 2013.) Samankaltainen asetelma on vuonna 2020 uutisoidussa Amazo- nin tapauksessa. Amazonin – yhden maailman suurimmista yrityksistä – perustaja Jeff Bezos il- moitti helmikuussa 2020 lahjoittavansa kymmenen miljardia dollaria ilmastonmuutoksen vastai- siin toimiin. Vaikka hyväntekeväisyyteen tehty lahjoitus on ennenkuulumattoman suuri, tekee asiasta kompleksisen se, että samaan aikaan Amazon ei ole verosuunnittelunsa vuoksi maksanut ollenkaan Yhdysvaltain liittovaltion veroja vuosina 2017–2018. Vuonna 2019 Amazon toki maksoi veroja – noin 1 prosentin sen 14 miljardin dollarin tuloksesta. ”Jeff Bezos (…) pystyy olemaan iso hyväntekijä ainakin osin sen takia, että hänen yhtiönsä välttelee viimeiseen asti veroja.” (Halla- maa 2020.) Tässäkin tapauksessa voidaan katsoa olevan vastakkain täydellinen ja epätäydellinen oikeus (mikäli yhteiskunnan oikeuden saada verotuloja voidaan katsoa olevan täydellinen oikeus).

Argandoña (1998) ehdottaa, että sidosryhmäteoria voisi perustua yhteisen hyvän konseptiin. Hä- nen mukaansa on tärkeää ymmärtää yrityksen sidosryhminä sen osakkeenomistajat, johtajat ja työntekijät, ja heidän roolinsa yrityksen päätavoitteen saavuttamisessa. Argandoñan mukaan tämä päätavoite on edistää yrityksen yhteistä hyvää. Yhteinen hyvä kuitenkin ulottuu yrityksen rajojen ulkopuolelle. Jos ajatellaan, että yhteinen hyvä muodostuu ihmisten sosiaalisuudesta, si- sältävät kaikki yrityksen suhteet yhteisen hyvän elementin. Tämän vuoksi yrityksen sidosryhmiksi tulee ajatella kaikkia näitä suhteita: asiakkaita, toimittajia, pankkeja, ammattiliittoja, paikallisyh- teisöjä, viranomaisia, kilpailijoita ja niin edelleen. Käsitys yhteisestä hyvästä auttaa tarkastele- maan velvollisuuksia: sekä yrityksen velvollisuuksia näitä sidosryhmiä kohtaan että heidän velvollisuuksiaan yritystä kohtaan. Onkin tärkeää tarkastella, minkälaisia sosiaalisia suhteita yritys ja henkilöstö muodostavat eri sisäisten ja ulkoisten sidosryhmien kanssa, sillä niiden kautta voidaan tunnistaa yhteiskunnan yhteinen hyvä ja siitä aiheutuvat oikeudet sekä velvollisuudet. Kun sidosryhmiä lähestytään yhteisen hyvän kautta, käsitetään sidosryhmät laajemmin kuin perintei- sesti: sidosryhmät voivat olla mitä tahansa tahoja, joilla on jokin intressi yritykseen (ja näin ollen yrityksellä voi olla intressi täyttää niiden heidän odotuksensa).