à l y
x P
EKTlO
`\_ı .|
\
VIRON KIELEN ASTEVAIHTELUN JA PROSODIAN SYSTEEMIN TYPOLOGISET ONGELMAT
MATI l-lINT
VÄITÖKSENALKAJAISESITELMÄ HELSINGIN YLlOPlSTOSSA
15. HELMIKUUTA 1997 Astevaihtelu onjossakin määrin aihe.joka yhdistää itämerensuomalaisten kielten tut- kijoita. Siinä on mukana monta eri tasoa kuten kielihistoria, astevaihtelun asema nykyisten itämerensuomalaisten kielten kieliopeissa ja astevaihtelun typologiset ongelmat. Olen väitöskirjassani keskittynyt pääasiallisesti kahteen jälkimmäiseen aihe- piiriin viron kielen kannalta, mutta useissa- kin yksityiskohdissa olen ottanut mukaan kielihistoriallisia pohdiskeluja sekä nyky- viron ja nykysuomen astevaihtelun vertai- luja.
Suomenja viron astevaihtelun erot ovat verrattavissa Suomen ja Viron eroavuuk- siin. Suomessaja suomen kielen astevaih- telussa on näkyvissä vahva historiallinen pohja, Virossaja viron kielessä taas sisäis- ten ja ulkoisten vaikutteiden synnyttämä alituinen nopea muutos. Viron kielen aste- vaihtelussa ovat kielihistorialliset tapahtu- maketjut muuttaneet alkuperäisiä suhteita
VıRITTAJ/'i3/1997
oleellisesti. Vahvan ja heikon vartalomuo- don (esim. kulta : kullan) keskinäisten suh- teitten syy-yhteydet ovat suomen kielessä vielä pinnalla. sen sijaan viron kielessä as- tevaihtelu ei enää ole säännöstetty kielihis- toriallisten lakien mukaisesti (esim. kuld : kulla). Kvalitatiivinen astevaihtelu ei ole viron kielessä enää ennustettavissa sanan foneettisen ulkomuodon pohjalta, eikä vah- van ja heikon vartalomuodon vaihtelu ole ennustettavissa toisen tavun avoimuuden tai umpinaisuuden perusteella.
Astevaihtelun kahdesta alkuperäisestä lajista kvalitatiivinen astevaihtelu on viron kielessä menettänyt produktiiviutensa, sitä ei enää sovelleta automaattisesti. Viron kie- lessä kvalitatiivinen astevaihtelu on muut- tunut sanojen (tai vartaloitten) individuaa- liseksi tunnukseksi ja on semmoisena lek- sikaalisesti määriteltävissä.
Alkuperäinen geminaattaklusiilien aste- vaihtelu on nykyvirossa täysin produktiivi- nen, mutta vahvan ja heikon asteen vaihte- lut riippuvat muoto-opin tyypeistä eivätkä ole ennustettavissa sanamuodon tavuraken- teen pohjalta. Se on viron astevaihtelun eri-
koiskehitystä alkuaan foneettisehtoiseen astevaihteluun verrattuna. Kun viron kieles- sä on sananloppuisia kieliopillisia päättei- tä historiallisen kehityksen johdosta pudon-
nut pois, on tuloksena viron muoto-opin
suurempiflektiivisyys suomen kieleen ver- rattuna - kieliopillisia merkityksiä ilmais- taan viron kielessä useissa isoissa muoto- opin tyypeissä eriasteisten vartalomuotojen opposition avulla. Suomen kielessä on as- tevaihtelun foneettisehtoisuus suuressa määrin säilynyt (joskin aukkoja on jo suo- menkin vastaavassa systeemissä). Siinä periaatteellinen typologinen ero viron ja suomen kielen astevaihtelusysteemien vä- lillä. Viron kielen kolmas astevaihtelusys- teemi perustuu sen prosodiseen systeemiin ja on täydellisesti viron kielen erityiskehi- tystä. Prosodinen astevaihtelu on produk- tiivinen.
Suomen kielen prosodia on viron kie- leen verrattuna suhteellisen yksinkertainen ilmiö. Viron kielessä on tapahtunut mutki- kas erikoiskehitys, jonka tuloksena pitkiä painollisia tavuja äännetään kahdella eri tavalla. Viron kielessä sanapaino usein ei ole ainoastaan sananpaino, vaan paino ja
vielä jotain muutakin (musta tai mıı sssta),
jota olen nimittänyt tavukvantiteetiksi. Tä- män ilmiön tutkiminen ja tulkitseminen on riitaannuttanut monen polven tutkijoita.
Tavusysteemin erikoiskehitys on ku- vaannollisesti verrattavissa vaikkapa Viron erityishistoriaan. Se on mutkistanut viron kielen prosodiaa huomattavasti, ja siitä syystä on viron prosodisen systeemin tul- kinnassa esitetty monta eri teoriaa ja seli- tystä, myös Suomessa.
Perinteinen Virossa viljelty käsitys vi- ron kielen äännejärjestelmästä ja proso- diasta on se, että viron kielessä kaikki ään- teet esiintyvät kolmessa fonologisessa kes- toasteessa; niitten eripituisten äänteitten koostumuksesta saadaan aikaan tavukvan- titeetti ja painollisen tavun kvantiteetin pe-
rusteella luokitellaan sanatkin eri kvanti- teettiasteisiin, eli ensimmäisen, toisen ja kolmannen kestoasteen sanoiksi. Tämä ter- nääristen oppositioiden teoria juontaa juu- rensa viime vuosisadalta Mihkel Vesken viron kielen äänneopista vuodelta 1879.
Sen puolustajiaja edelleenkehittäjiä on riit- tänyt meidän päiviimme asti,ja muun mu- assa opettajani professori Paul Ariste edusti temääristä näkökantaa. Vaihtoehtoinen teo- ria juontaa juurensa Ferdinand Johann Wiedemannistaja hänen viron kieliopistaan vuodelta 1875. Teorian lähtökohtana on pitkien tavujen kaksi erilaista painoa - kevyt tai raskas paino. jotka vastaavat ter- näärisen teorian toisen ja kolmannen kes- toasteen tavuja.
Wiedemannin selityksen ero temääri- seen teoriaan verrattuna on periaatteellinen, sillä se lähtee liikkeelle tavusta eikä yksi- tyisistä äänteistä. Viron kielen mutkikkaan prosodian mekaaninen tulkitseminen kol- men kestoasteen äänteitten avulla vie loput- tomiin vastakohtaisuuksiin eikä teorian puitteissa pystytä edes määrittelemään mut- kikkaampien tavujen äänteitten pituusastei- ta, mitä teoria edellyttäisi. Sen sijaan Wie- demannin perusajatuksen ottaminen lähtö- kohdaksi antaisi paremmat edellytykset tulkita viron tavun ilmiöitäjuuri prosodises- ti, niin kuin termi edellyttää: kun pitkä pai- nollinen tavu on saanut yhden kahdesta eroavasta kestoasteesta, niin tavun sisällä paikallistetaan yksityiskohtaisesti, miten sen äänteet äännetään.
Kahden perusteorian ero on siinä, että kolmen kestoasteen teoriassa saadaan tavun kokonaisuus valmiita äännepituuksia liittä- mällä ja prosodisessa teoriassa taas tavu kokonaisuutena saa tavunpituuden määrit- telyn.
Valitettavasti Wiedemannin teoria oli pitkän aikaa unohduksissa ja vasta 1960- luvulla, ensi sijassa Robert T. Harmsin ja Valter Taulin ansiosta siihen alettiin pala-
D
ta. Kolmessakymmenessä vuodessa eli siis yhdessä tutkijasukupolvessa kehitys on ol- lut kuitenkin sensuuntainen, että valtaosa viron prosodian tutkijoista on asettunut Wiedemannista alkunsa saaneen teorian kannalle, vaikka erot eri tutkijoitten esittä- mien teorioitten ja selitysten yksityiskoh- dissa ovat olennaisia.
Minun lähtökohtanani on, etteivät vi- ron prosodiassa lyhyet tavut kuulu varsinai- sen prosodisen tavukvantiteetin piiriin.
Lyhyet tavut ovat vain lyhyitä tavuja, ja var- sinaisen tavukvantiteetin ongelmana on foneemikoostumukseltaan pitkien tavujen kahdenlainen ääntäminen: genetiivissä koera ja metsa, partitiivissa 'koera ja 'met- sa. Viron tavut jakaantuvat painollisiin ja painottomiin. Painottomissa tavuissa ei ole varsinaista prosodista kvantiteettiongel- maa: niiden pituus riippuu niitten segmen- taalisesta koostumuksesta. Painolliset tavut ovat segmentaalisesti lyhyitä (perinteisesti niitä kutsutaan ensimmäisen kestoasteen tavuiksi) tai pitkiä (ja pitkiä tavuja taas kutsutaan perinteisesti toisen tai kolmannen kestoasteen tavuiksi). Prosodinen ongelma rajoittuu painollisiin pitkiin tavuihin, mis- sä painon lisäksi on oletettava erityisen ta- vukvantiteetin olemassaolo tunnusmerkil- liseksi tulkitussa ääntämismuodossa, joka on pitempi ääntämismuoto eli niin sanottu kolmas kvantiteettiaste. Niin ollen viron prosodiaa on mahdollista tulkita binaaris- ten vastakohtaisuuksien rajoissaja se mah- tuu kokonaan yleisen kielitieteen kehyksiin, menettämättä mitään viehättävyydestään ja erikoisuudestaan.
Tämän viron kielen erikoiskehityksen syntyhistoria on jokseenkin arvoitukselli- nen. Siitä on monta teoriaa, joista tunnetuin on niin kutsuttu Vesken-Collinderin sijais- pidennysteoria. Lisäisin siihen, että näin mutkikkaan prosodisen vaihtelun synnyssä saattaa oma osansa olla alkuperäisen aste- vaihtelun mallien analogisella yleistymisel-
lä sanatyyppeihin, joissa tärkeät kieliopil- liset muodot ovat äänteenmuutosten joh- dosta tulleet homonyymisiksi. Toisin sa- noen: prosodista vaihtelua ei olisi syntynyt, jos siihen ei olisi ollut kieliopillista tarvet-
la.
Yhteenvetona väitöskiıjanitärkeimmis- täjohtopäätöksistä esitän seuraavat väitteet:
1) Viron kielen astevaihtelu ei ole äänteit- ten vaihtelua, vaan vartalovarianttien vaih- telua. 2) Kielen foneettiset välineet _ ään- teet (tai foneemit) _ja prosodiset välineet, kestoasteet mukaan luettuna, on pakko pi- tää erillään niitten foneettisten välineitten käyttämisestä vartalovarianttien vaihtelus- sa. 3) Viron astevaihtelu on muoto-opin _ tarkemmin sanottuna morfofonologian _ väline. Se ei kuulu enää foneettisten ilmiöi- den piiriin; tästä syystä viron kielioppi on tullut typologisesti suuressa määrinflektii- viseksi. 4) Alkuperäinen astevaihtelu ilme- nee segmentaalisesti eroavien vartalomuo- tojen vaihteluna. 5) Segmentaalisesta aste- vaihtelusta kvalitatiivinen astevaihtelu on viron kielessä menettänyt produktiiviuten- sa, kun taas geminaattaklusiilien astevaih- telu on täysin produktiivista. 6) Myöhäsyn- tyinen ja produktiivinen prosodinen aste- vaihtelu ilmenee sanan eri muotojen pitkän (painollisen) ensimmäisen tavun kahdenlai- sena ääntämyksenä, ilman että tavun seg- menttikoostumus muuttuisi. 7) Tavukvan- titeetti on viron kielessä foneettinen ilmiö, vaikka sitä erittäin usein käytetään saman sanan eri kieliopillisten muotojen erottami- seen; se on täysin verrattavissa siihen, mi- ten kvalitatiivisessa astevaihtelussa käyte- tään segmentaalisten foneemien vaihtelua kieliopillisten muotojen erottamiseen. 8) Tavukvantiteetti ei ole segmentaalinen: se ilmenee ainoastaan pitkissä painollisissa ta- vuissa ja vaikka tavun painollisuus on ta- vukvantiteetin esiintymisen edellytys, nämä kaksi ilmiötä on pidettävä erillään. Viron kielessä on siis käsitykseni mukaan kaksi
prosodista piirrettä: painoja tavukvantiteet- ti; tavukvantiteetin ilmenemisen alueena on painollisen tavun ydin ja loppu; toisen ta- vun alkukonsonantti ei ole mukana ta- vukvantiteetin määräytymisessä. 9) Viron kielen fonologian ja morfofonologian yk- sinkertaisin ja johdonmukaisin esitys saa- taisiin aikaan luopumalla pitkien vokaali- ja konsonanttifoneemien olettamisesta vi- ron foneemisysteemissä. Pitkät vokaalit ovat verrattavissa diftongeihinja geminaat- takonsonantit konsonanttiyhtymiin. 10) Kielihistoria on kielen fonologian ja mor- fofonologian tulkitsemisessa mukana; kui- tenkaan restrukturointeja edeltäneitä vaihei- ta ei saajohdonmukaisesti enää käyttää ny- kykielen systemaattisessa tulkitsemisessa.
Puuttuisin lyhyesti myös viron astevaih- telun ja prosodian aikaisempiin käsittelyi- hin. Oli tavanomaista, ettei astevaihtelua morfofonologisenaja morfologisena ilmiö- nä ja tavukvantiteetin asteita prosodian il- miöinä erotettu toisistaan. Vielä 1970- 1980-luvulla ilmestyi kielioppeja, joissa as- tevaihtelua käsiteltiin fonetiikan osana, ään- teitten eikä vartalomuotojen vaihteluna. Ai- kaisemmissa kieliopeissa puhuttiin myös äänteitten vahvoista ja heikoista asteista.
Kielen foneettiset välineet ja niitten käyt- täminen sanavarastossaja kieliopissa olivat sekaisin. Tuloksena oli epäselvyys esimer- kiksi siitä, miten suhtautuvat toisiinsa [v]
[p]:n heikkona asteena (leiba : Ieiva) ja astevaihtelun ulkopuolella oleva [v]. Väit- teet, että jokaisella äänteellä on oma kesto-
asteensa (yhdestä kolmeen, joissakin ehdo- tuksissa myös yhdestä neljään) johtivat se- lityksiin, joissa äänne- ja tavukvantiteettien keskenäiset suhteet olivat mielivaltaisia.
Vaikeita kysymyksiä vältettiin, koskajokai- selle äänteelle omistetut monimutkaiset kestoasteet eivät johtaneet millään tavalla tavukvantiteettiin, josta kuitenkin puhuttiin.
En halua sanoa, että viron fonetiikan ja kie- liopin pitkät perinteet ovat arvottomia. Ne ovat arvokkaita. Mutta on kuitenkin tunnus- tettava, että kokonainen vuosisata on tutki- mustajohdatettu teoreettisesti harhaan. Vir- he on korjattavissa siten, että suuri osa pe- rinteisestä termistöstä säilytetään, mutta teoreettiset lähtökohdat on uusittava. On myös luovuttava siitä harhakuvitelmasta, että viron kieli tyrmää binaariuden periaat- teen tai että astevaihtelumekanismi on vi- rolaisissa aivoissa kehittynyt suomalais-ug- rilaisuuttamme ilmaisevaksi vaistonomai- sesti toimivaksi sääntöjen systeemiksi, niin kuinjotkut minua kiihkeämmät viron tietei- lijät ovat väittäneet. Kuten viimeaikaiset tutkimukset yhä enemmän osoittavat, on viron kielikin käsiteltävissä binaariuden periaatteen mukaisesti, ja mitä tulee aste- vaihteluun, niin juuri viron kieli on mitä suurimmassa määrin menettänyt kvalitatii- visen astevaihtelun oletettua alkuperäistä säännöllisyyttä. Ja astevaihtelu itsekin saat- taa osoittautua lainatuksi tai vieraan vaiku- tuksen alaisena syntyneeksi, mikä tieten- kään ei saa muuttaa kielentutkijan asennoi- tumista kohteeseensa. I
MATI l-llNT Eesti keele astmevahelduseja prosoodisüsteemi tüpologilisedprobleemid. Eesti
keele Sihtasutus, Tallinn/Helsinki 1997.
Tallinna Pedagoogilíne Ulikool, Narva mnt. 29, 200101 Tallinn, Eesti
