Se tekee siis mahdolliseksi jatkaa keskus- telua, mikä kirjan kirjoittajalle on tietenkin parasta mahdollista palautetta tehdystä työstä. I
LEA LAITINEN Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopisto
Sähköposti: lea. laitinen @ helsinki.fi
SANQJEN juunı sTA ETELÄvı RoNJUURıı N
Eino Koponen Etelöviron murteiden sanaston alkuperä. ltamerensuomalaista etymologiaa.
Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 230. Suomalais-Ugrllainen Seura. Helsinki l 998. 295
s. ISBN 952-5 l 50- l 8-6.suomalaisen kielialueen eteläisellä reunalla omalaatuisella kontaktikentällä.
Eteläviron naapuruus vieraiden kielten kanssa on luonut etelässä ja kaakossa edel- lytykset muista itämerensuomalaisista kie- listä poikkeavalle kehitykselle. Tämän to- siasian vuoksi eteläviroa on pidetty kieli- muotona, jossa on syntynyt erikoisinnovaa- tioita mahdollisesti jo ennen yhteisitäme- E
teläviro on pitkään sijainnut itämeren-
rensuomalaista kautta. Kuitenkin eteläviro on jäänyt yhdeksi vähiten tutkituksi itäme- rensuomalaiseksi kielimuodoksi. Eino Ko- posen tutkimus on ensimmäinen koko ete- läviron aluetta ja nimenomaan eteläviron sanaston alkuperän kysymyksiä käsittelevä väitöskirja.
Toinen fennistisen tutkimusperinteen laajennus, jota Koposen kirja tavoittelee, koskee sanaston alkuperän tutkimisen me- netelmiä. Tutkimus hyödyntää perinteisiä etymologioinnin keinoja, mutta ottaa lisäksi huomioon säännönmukaisista äänteenmuu- toksista poikkeavien äänteiden variaatio- mallien mahdollisuuden sanojen alkuperän selvittämisessä. Koponen yrittää järjestel- mällisesti soveltaa eteläviron sanojen ety- mologiaan onomaropoeetris-deskriptiiviseıı juuren käsitettä. Hän määrittelee juuren sanojensa mukaan periaatteessa samalla tavalla kuin Ahti Rytkönen aikanaan risti-
Q?
riitaisen vastaanoton saaneessa itämeren- suomen tm-sanojen historian tutkimukses- sa ( 1940) ja toteaa (s. 50), että termiäjuuri tai juurimoıfeemi ovat sittemmin laajem- massa merkityksessä käyttäneet ainakin Tapani Lehtinen (1979) ja Mauno Koski (1982). Kuitenkaan Koponen ei pyri esittä- mään yleiskuvausta itämerensuomalaisten sanajuurten rakennetyypeistä, vaan teoreti- sointi jää konkreettisten esimerkkien tasolle ja esimerkit ovat enimmäkseen suomesta,
eivät etelävirosta.
Koponen on soveltanut leksikologiasta tunnettuja käsitteitä sikerma' ja rönsy ety- mologian tutkimukseen. Niiden avulla hän kuvaa kontaminaatioiden ja assosiaatioten- denssien mahdollista osuutta sanojen syn- nyssä. Sikermän määritelmä (s. 45) perus- tuu sekä sanojen merkitys- että äännesuh- teisiin. Tutkimuksessa sikermän muodosta- vat sanavaıiantit,joiden kantojen tai tyvien äännesuhteet ovat allomorfisuhteista poik- keavat, mutta kuitenkin selvästi systemaat- tiset. Sikerrnän sekundaarin jäsenen rönsyn määrittelyssä on esitetty olennaisena ety- mologinen suhde rönsyn ja sikermään kuu- luvien kantasanueiden välillä. Tekijä on erikseen esittänyt onomaIopoeertis-deskrip- tiivisen sikermän käsitteen (s. 49) osoittaak- seen äännesymboliikan ja juurten äänteel- listen modifikaatioiden osuutta sanojen
l>
VlRlTTÄlÄ l/l999
synnyssä. Etymologian tutkimusmetodien tämänsuuntaisen laajennuksen tarve tulee ymmärrettäväksi sen vuoksi, että huomat- tava osa työn pääanalyysin 567 eteläviro- laisesta perusvartalosta on deskriptiivistä alkuperää.
Tutkimuksessa eteläviron sanasto on määritetty kaikkien viron murteiden sano- jen levikkisuhteiden perusteella. Ydinkri- teerinä on vaatimus, että kohdesanat ovat varsin laajasti levinneitä eteläviron murteis- sa sekä samalla laajemmin tunnettuja ete- lävirossa kuin muissa viron muı teissa.Näin ollen työ antaa uuden näkökulman myös viron murteiden keskinäisten suhteiden ja viron murrekontaktien tutkimukselle. Ete- läviron sanaston omaperäisyys selviää ver- tailussa muiden viron murteiden kanssa. Se, selittyykö näin määritelty omaperäisyys yhteydestä toisiin kieliin tai kielímuotoihin, on tämän tutkimuksen keskeinen kysymys.
Koponen on viron murteiden syste- maattisen vertailun perusteella kehittänyt kvantitatiivisen eteläviroindeksin (s. 15- 20), jonka avulla on johdonmukaisesti va- littu kaikki sanat, joita hän analysoi tutki- muksensa pääluvuissa. Eteläviroindeksi perustuu suoraan Tallinnan Eestin kielen instituutin murrearkiston kokoelmien poh- jalta koostetun Väike murdesönastik -sana- kirjan (I osa 1982, ll 1989) hakusanojen levikkitietoihin. Sanaston valinnassa ei ole otettu huomioon sitä, että analyysin perus- tan muodostavat murrekokoelmat eivät edusta tasaveıtaisesti kaikkia viron murre- alueitaja saattavat muutenkin sisältää epä- tasaisia aineksia. Ilmeisesti juuri lähde- aineistojen puutteiden takia tutkimuksessa eritelty eteläviron sanasto-otos sisältää mel- ko vaihtelevia sanakerrostumia, esimerkik- si nuoren saksalaisen lainasanan purss (s.
152), luonteeltaan yleisvirolaiset hame (s.
86) ja taba (s. 175) ja äänneasultaan poh- joisvirolaistyyppisen Mulgin murteen sa- nan ellerhein (s. 89). Samalla analyysin ul-
kopuolelle ovat usein jääneet sanat, jotka ovat ominaisia vain osalle eteläviron mur- teita, esimerkiksi Mulgin tai Vörun murteel- le. Monessakin tapauksessa sanojen levik- ki- yms. tiedot olisivat ilmeisesti olleet täs- mennettävissä muiden viron murteiden sa- nastoa esittelevien aineistojen, kuten And- rus Saaresten klassisen sanakirjan ››Eesti keele möisteline sönaraamat» (I-IV, 1958- 1963) avulla, johon ei tutkimuksessa kui- tenkaan ole viitattu. (Ferdinand Johann Wiedemannin sanakirjan ››Estnisch-deut- sches Wörterbuch››, 1. painos 1869, käyttö ei myöskään ilmene tutkimuksen lähde- luettelosta, mutta kylläkin tekstistä, esim.
s. 81 ,ja myös viidennessä luvussa toistuva lyhennys ››Wied.›› merkinnee juuri tätä teosta.) Toisaalta yhteen aineistoon perus- tuva ja kvantitatiivisesti johdonmukainen lähestymistapa on oikeutettu, koska se an- taa yhtenäisen kuvan nykyisen eteläviron sanaston kehittymisen erilaisista linjoista.
Käytetty lähdeaineisto on muutamista puut- teista huolimatta varsin laajapohjainen (Väi- ke murdesönastik sisältää yhteensä 73 397 viron murresanaa levikkitietoineen).
Kirjan johdantoluvussa tekijä esittää katsauksen etelävirosta itämerensuomalai- sena kielimuotona, viron murrejaosta sekä tutkimuksen tavoitteista. Hän korostaa kan- toja, joiden mukaan eteläviroa voidaan pi- tää yhtenä avainmurteena itämerensuoma- laisten kielten varhaishistorian selvittämi- sessä. Viron murrejaon käsittelyssä hänel- lä on kaksi lähtökohtaa (s. 18-19). Ensim- mäinen käsittää viron kielialueen kokonai- suutena,jonka keskus sijaitsee pohjoisviron keskimurteen alueella ja periferiat lännes- sä pohjoisviron saarimuıteenalueella, koil- lisessa koillisrannikkomurteen alueella ja kaakossa eteläviron Vörun murteen alueel-
la. Toiseksi tekijäjakaa viron murteet koil-
liseen, läntiseen ja eteläiseen areaaliin.
Nämä murrejaot ovat synkronisesti luonte- via, mutta soveltuvat vajavaisesti aikaisem-
min esitettyihin kantoihin viron murteiden historiallisesta kehityksestä, koska vanhoil- le päämurteiden eroille ja myöhäisille pää- murteiden sisäisille eroille on annettu yhtä suuri awo. Esimerkiksi pohjoisviron saari-.
länsi- ja keskimurre ovat verraten läheisiä;
tutkimuksen areaalijaossa kuitenkin saari- ja länsimurre kuuluvat samaan läntiseen areaaliin, keskimurre koilliseen areaaliin itämurteen ja koillisrantamurteen kanssa siitä huolimatta, että koillisrantamurre on erillinen päämurre, joka poikkeaa kielelli- sesti paljon enemmän keskimurteesta kuin länsimurre. Tällainen kielellisistä suhteis- ta aika riippumaton viron murrealueiden ryhmittely saattaa vaikuttaa yleisesti koh- desanaston valinnan tuloksiin. onhan etelä- viroindeksin laskennassa käytetty areaa- lijakoa sanojen murre-edustusten määrittä- miseksi.
Kirjan koko toinen luku luonnehtii tut- kimuksen perusaineistoa ja selittää perus- teellisesti eteläviron sanojen valintakritee- rinä käytettävää eteläviroindeksiä, jonka
olemusta on jo edellä kommentoitu. Tutki-
muksen kolmannessa luvussa tekijä esittää eteläviron sanaston etymologisen tarkaste- lun metodiset lähtökohdat. Suurin uutuus- arvo on luvun niillä osilla, joissa käsitellään sanojen äänteellisen varioivuuden alkupe- räisiä syitä ja uusien vartaloiden mahdolli- sia muodostustapoja. Tutkimuksen seuraa- vassakin luvussa jatkuu etymologian teo- rian ja metodiikan kysymysten pohdinta.Koposen käsityksen mukaan sanojen ››juu- ret jajuurisarjat osoittavat lekseemijoukon formatiivien yhteistä ainesta» (s. 58). Hän korostaa, etteivätjuuretja vielä vähemmän juurisarjat ole (kanta)kielessä esiintyneitä lekseemejä ja ettei niillä ole (ollut) morfee- min statustakaan. Tällä tavalla määriteltyyn juureen palautuvilla lekseemeillä ei siten tan/itse olla yhteistä perusmerkitystä tai se- manttista komponenttia (ibid.). Luvun vii- meiset osat käsittelevät sanojen iän määrit-
tämistäjajakoa omaperäisiin ja lainasanoi- hin. Näissäkin työn osissa tekijä antaa esi-
merkkejä sanajuuren käsitteen soveltami-
sen mahdollisuuksista, esimerkiksi deskrip- tiivis-onomatopoeettisenjuuren `vir- yhtey- dessä hän selittää sanojen virta ja virkeä muodostusta morfologisen restrukturoinnin kautta, tulkiten toisen tavun ainekset -ta ja -kV- suffiksaalisiksi (s. 62-63).Kirjan viides luku on tutkimuksen kes- keinen ja myös laajin osa, jossa Koponen esittää 567 eteläviron sanan etymologian.
Luvun alussa hän pohtii vielä kerran tutki- musaineiston morfologisen analyysin on- gelmia sekä luonnehtii eteläviron sanojen perusrakennettaja esittelee formatiivivari- anttien samaksi lekseemiksi yhdistämisen menetelmiä. Tekijä yrittää mahdollisimman usein käyttää deskriptiivis-onomatopoeet- tisen sikermän määritelmää sanojen alku- perän selittämisessä, olettaen sanojen kuu- luvan samaan sikermään. Joskus yhdistys- kokeiden äänteelliset kriteeritjäävät epäsel- viksi, esimerkiksi tekijän väittäessä inter- jektion tsih-tsih `ähäkutti` kuuluvan samaan sikerrnään kuin säh 'ole hyvä' (s. 73); säh (myös seh viron murteissa) on pikemmin- kin yhdistettävä alkuperältään demonstra- tiiviseen se-pronominiin (kuten on aikai- semmin esittänyt Raun 1982).
Varsinaisessa eteläviron perusvartaloi- den etymologisessa analyysissä tulee par- haiten esiin Koposen laaja itämerensuoma- laisten kielten sanaston historian ja alan kirjallisuuden tuntemus. Sanojen levikkiäja etymologiaa on käsitelty johdonmukaisel- la tavalla, joka olemukseltaan muistuttaa Suomen sanojen alkuperä -sanakirjan (SSA) esitystapaa. Koposen etymologioita voisi kuitenkin kritisoida samansuuntaisesti kuin SSA:n etymologioita onjojulkaistuis- sa kommenteissa kritisoitu. Jorma Koivu- lehto on kirjoittanut ››se1vää morfologista pohjaa vailla oleviin deskriptiivisiin tai onomatopoeettisiin ”juuriin” tukeutuvan
D
@
käsittelyn» vaaroista SSA:n tulkintakeino- ja silmällä pitäen (ks. Koivulehto 1998: 243 sekä myös Koivulehdon ja Koposen väit- tely Virittäjässä 1998). Koponen esittää mahdollisen sanajuuren tai juurisarjan 158 eteläviron sanan etymologiassa, siis yli neljännekselle analysoiduista sanoista.
Osoitetun juuren tavallisin rakenne on CVC-, jossa sekä klusiilit että vokaali on annettu konkreettisesti, esim. sanan kima- lane 'kimalainen' yhdeydessä “kim-g sisask
'satakieli' - “sis-; taid 'taito, äly' -`/taj-.
Toiseksi tavallisin rakenne on CVC(C)-, jossa sulkeisiin merkitty konsonantti esiin- tyy yleissymbolina, esim. sanojen kubel 'kupla;rakku1a' ja kubu 'linnun kupu' juu-
rena “kup(C)-; tahas 'taikina' - ltah(C)-;
sanojen tilbendama 'roikkua', tilk 'norkko, käpy, kortteen tähkä; penis'ja till 'uimarak- ko' juurena “til(C)-. Seuraavaksi tavallisin on juurirakenne CVC(C)-, jossa suluissa on sama konsonantti kuin tätä edeltävä, esim.
sanan nutt 'nuppi, nuppu jm.” yhteydessä
“nut(t)-;puss 'pieru, tuhnu' - “pus(s)-. Osa juurista on esitetty variantteina, joissa esiin- tyvät vaihtelevasti sananalkuinen h. esim.
husisema 'suhista, sihistä' - “hus- ja “us-;
sananalkuinen tsja s, esim. tsagama 'hakata
pieneksi, silputa' - l(t)sak-; vokaalit u ja o,
esim. pukerdama 'kyhätä, pakertaa, soper- taa' - lpuk(k)- ~ Vpok(k)-; vokaalit o ja e, esim. sanojen köre 'rapea, hauras' ja körne 'sulatetun rasvan jäänteet; ruoan tähteet'
yhteydessä “kor-/kerfi etu- ja takavokaali, esim. urv 'takapuoli' - “urv-, jonka etuvo-
kaalisen variantin edustajana on mainittu muun muassa vatjan ürvü (ks. s. 189); ly- hyt ja pitkä vokaali, esim. piigert 'pora, nä-veri' - ”pik-/pík- jne. Valitettavasti kirjas-
sa ei ole missään käsitelty eteläviron ään- teenmuutoksia. Niinpä jääkin lukijan teh- täväksi arvailla, miksi joskus on otettu huo- mioon sananalkuisen h:n vaihtelun mahdol- lisuus, joskus taas ei (etelävirossa h > Ø Mulgin ja Tarton murteissa), millaisilla
ehdoilla edellytetään 0:n ja u:n vaihtelua (Vörun murteessa o > u nasaalin edellä) jne.
Muutamissa tapauksissa ovat yhdessä juu- ressa sallittuja kaikki vokaalit, esimerkiksi sanan rask 'säären ympäri kiedottu kangas- nauha naisten kansanpuvussa' juurena
“rVs(k)- (vaikkakin ra(a)s(C)-sanojen li- säksi on esitetty vain suomen etuvokaaliset räsy ja resu); ritsikas '(heinä)sirkka' juure- na “rVt(s)- (rits-alkuisten sanojen lisäksi vielä ratst); sanan suskama 'pistää' yhtey-
dessä “sVs(k)- (rinnastuksissa i-, u- ja o-
vokaalisia sanoja). Nähdäkseni tavallisesti olisi mahdollista määritellä juuren vokaali ainakinjonkin vokaaliryhmän distinktiivis- ten piirteiden puitteissa.Juurisarjojen rakennetta Koponen on konkretisoinut sarjan laajuuden mukaan.
Sanueen juuriosa on esitetty aina tarkkana
äänneasuna, esim. päri 'pässi' - lpän; rehk
'kerta, vuoro' - ”/rehk-; üsked pl. 'puitu,
mutta pohtamaton vilja' - “jüsk tai lüsk. Pe-
syeiden juurisarjojen ylivoimaisesti ylei- sin rakenne on CVC(C)-, jossa tarkkaa ään- neasua seuraa suluissa konsonanttisymbo- li, esim. habisema 'havista, kohista, väris- tä' - “hap(C)-; pudle 'sorakielinen, soper- taja' - “put(C)-; turnama 'pärskähtää, pärs- kyä' - “tur(C)-. Sikermien juurisarja on määritelty abstraktisemmalla tavalla, usein seuraten kaavaa CVC(C)-, jossa vokaaliaja suluissa olevaa konsonanttia edustaa pelk- kä yleissymboli, esim. kelme 'kalvo, kaihi' - ”kVl(C)-;pirand 'päretuli'- VpVr(C)-; val- mitsema 'viheltää' - ”vVl(C)-. Tekijä ei se- litä tarkemmin, miksi ja miten hän pitää vo- kaaleja vaihtelevampana aineksena kuin ensitavun konsonantteja. Voisiko muodos- tuksesta kuitenkin esittää tarkempia vaih- telusääntöjä? Juurirakenteen vaihtelevaa loppukonsonanttiakaan ei tutkimuksessa missään ole määritelty tarkemmin fonolo- gisten distinktiivisten piirteiden avulla.Monet periaatteelliset kysymykset sana- juurten ja juurisarjojen tyypeistä jäävät lu-
@
kijan ratkaistavaksi konkreettisten esimerk- kien pohjalta.
Sanan tüme 'tumma, synkkä, samea' tekijä esittää kuuluvan deskriptiiviseen
“tVm-sikermään, johon kuuluvat pesyeet
“tum(C)-ja “tüm(C)- sekäjälkimmäisen yh- teydessä juuri “tüm-. Se, onko sananmuo-
dostuksessa tällainen juuren hahmottumi- nen tekijän mielestä universaalista, ei sel- viä. Viimeisessä esimerkissä olisi mielestä- ni ollut luonnollisempaa esittää rakenne, jossa olisi määritelty suppea labiaalinen vo- kaali riippumatta tämän etu- tai takavokaa- lisuudesta. Tuntuu liian mielikuvitukselli- selta olettaa deskriptiivinen `tVm(C)-siker- mä, jossa voisivat esiintyä kaikki vokaalit.
Muutaman sanan alkuperää voi var- maankin selvittää vieraasta kielestä malliksi hahmotettujen vartalotyyppien avulla. Ko- ponen on rinnastanut eteläviron lirva-sanan (jonka juuriosa saattaa kuulua onomatopo- eettis-deskriptiiviseen pesyeeseen `1ir(C)-) ja venäjän sanan kurva, joiden rinnalle voisi lisätä vielä venäjän sanan sterva (kaikki kolme sanaa merkitsevät huonomaineista naista). Tällaisessa tapauksessa saattaa rin- nakkain toimia useampi sananmuodostus- prosessi, mutta keskeistä kuitenkin lienee kielelle ominaisen vartalorakenteen tavoit- taminen uutta sanaa muodostettaessa.
Työn viimeisessä. kuudennessa luvus- sa on esitetty sanaston etymologioinnin tulosten tarkastelua. Odottamaton tulos on itämerensuomalaisten kielten eteläıyhmään rajoittuvan sanaston, so. eteläviron, liivin ja vatjan yhteisen sanaston, vähäisyys tutki- muksen aineistossa. Kuitenkin tekijä huo- mauttaa, että analysoidut perusvartalot edustavat sitä osaa eteläviron murresanas- tosta, joka eroaa eteläitämerensuomen edus- tavimmasta kielimuodosta pohjoisvirosta.
Tekijän mukaan useimmille kirjan johdan- toluvussa mainituille hypoteeseille löytyy eteläviron sanastosuhteista evidenssiä, eri- tyisesti niille, jotka kuvaavat sukukielten
Q?
historiallisia suhteita sukupuun sijaan aal- tomallin tai Kalevi Wiikin käyttämän ››kom- ponenttianalyysin›› avulla (s. 264). Se, että työn tulokset eivät anna selvää etusijaa yhdelle näkemykselle eteläviron historias- ta, vaan tukevat osittain monta eri näkemys- tä, ei vähennä mitenkään Eino Koposen laajan työn arvoa, vaan pikemminkin lisää sen luotettavuutta. Tekijän taito tuoda esiin uutta tietoa vähän tutkituilta aloilta ja ke- hitellä rohkeitakin metodinuudistuksia saa arvokasta tukea hänen kriittisestä harkinta- kyvystään loppupäätelmien teossa.I KARL PAJUSALU
Eesti keele öppetool, Tartu ülikool, Ulikooli 18, 51014 Tartu, Eesti Sähköposti: karlpaju@ut.ee
LÄHTEET
Koı vuu-:HTQJORMA 1998: Kiire 'päälaki' ja muuta etymologista rajankäyntiä. - Ri_ho Grünthal & Johanna Laakso (toim.), Oekeeta asijoo. Commenta- tiones Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suhonen sexagenarii l6.V. 1998.
Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimi- tuksia 228, Helsinki.
Koski, MAuNo 1982: Suomen johto-opin morfologiaa. Fennistica 4. Åbo Aka- demi, Åbo.
LEHTINEN, TAPANI 1979: ltämerensuomen
verbien historiallista johto-oppia:
suomen avajaa, karkajaa -tyyppiset verbitja niiden vastineet. Suomalais- Ugrilaisen Seuran toimituksia 169, Helsinki.
RAUN, ALo 1982: Eesti keele etümoloogili- ne teatmik. Maarjamaa, Rooma-To- ronto.
RYTKÖNEN, AHTı l940:Kielentutkimuksen työmaalta III: Eräiden itämerensuo- men tnı-sanojen historiaa. Gumme- rus, Jyväskylä.
