M E R K K E J Ä T I L A S S A
Elämän jäljet lavastustaiteessa
---
Opinnäytetyö Onni Aleksi Nieminen Elokuva- ja televisiolavastus Aalto-yliopisto Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitos (ELO) 2022
1
Aalto-yliopisto, PL 11000, 00076 AALTO www.aalto.fi
Taiteen kandidaatin opinnäytteen tiivistelmä Tekijä Onni Aleksi Nieminen
Työn nimi Merkkejä tilassa – elämän jäljet lavastustaiteessa Laitos Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitos (ELO)
Koulutusohjelma Elokuva- ja tv-lavastus Ohjaaja Tomi Lauri
Vuosi 2022 Sivumäärä 40 Kieli Suomi
Tiivistelmä
Opinnäytetyön keskeisenä aiheena on arkisten tilojen pinnat ja esineet ihmisen, ja ajan vaikutuksessa. Teksti esittelee ajatuksia siitä, millaisia ajallisia, paikallisia, ja inhimillisiä merkityksiä yksittäinen tahrakin voi sisältää. Taustavireenä on näkemys länsimaisen kulttuurin ankarasta suhtautumisesta likaan.
Keskeisenä teoreettisena tukena työssä ovat kirjalliset lähteet fenomenologian, sekä arkkitehtuurihistorian aloilta. Opinnäytetyön projektianalyysi-osiossa esitellään käytännön esimerkkejä lian suunnittelusta sekä toteuttamisesta elokuvan teossa. Lika, ja elävä tila ovat opinnäytetyön keskeisiä käsitteitä.
Kirjallista aineistoa tukevat henkilökohtaiset huomiot kulttuurimme visuaalisesta kuvastosta, jota opinnäytetyössä kutsutaan esimerkiksi puhtauden estetiikaksi. Esseetutkielma avaa tapoja, miten siinä tarkasteltavat ilmiöt huomioidaan elokuvan tai televisiosarjan lavastuksen suunnittelussa.
Opinnäytetyö kertoo, miten omien huomioiden prosessointi muuntuu tilalliseksi kokonaisuudeksi.
Tutkitut tekstit ja niiden herättämä ajattelu ovat tekijälle väylä kehittyä ajattelevaksi ja tarkkaavaiseksi lavastajaksi.
________________________________________________________________________________
Avainsanat lavastus, lavastustaide, lavastussuunnittelu, elokuva, televisio, lika, puhtaus, elämän jäljet, tila, patina, impulssi, fenomenologia
2
S i s ä l l y s l u e t t e l o
1 Johdanto 3
2 Keskeiset käsitteet 5
3 Oma suhteeni likaan 7
4 Katse kiertää kulmia 10
4.1 Aika maalaa tilaa 15
4.2 Henkilö merkitsee tilan 21
4.3 Lavastaja valitsee virheet 25
5 Projektianalyysi – Lavastussuunnittelu elokuvassa Manian Lapset 31
5 Loppusanat - Eväsretki kaatopaikalla 35
6 Lähteet 38
3
1 Johdanto
Tässä esseetutkielmassa käsittelen tilaa, ja tilassa näkyviä jälkiä elämästä. Huomioimme jatkuvasti ympäriltämme värejä, muotoja, etäisyyksiä, tunnelmia ja ajan jättämiä jälkiä.
Muodostamme ympäristöstämme kokonaisuusvaikutelman aistien yhteistyöllä.
Aistiessamme maailmaa huomioimme niitä samoja seikkoja, jotka vaikuttavat tunteisiimme myös elokuvaa kokiessa. Siksi perehdyn tilakokemuksen yhteyksiin maailman havaitsemisen ja valitsemani taiteenmuodon välillä. Väitän, että elokuvantekijä ohjailee tapaamme nähdä ja aistia maailmaa myös elokuvan kokemisen jälkeen.
Laajana taustavireenä huomiotani siitä, että pohjoismainen kulttuuri pitää puhtautta ja siisteyttä tavoiteltavana esteettisenä arvona. Olen todennut, että ajan tuomien jälkien näkyminen esimerkiksi kodeissa on kulttuurissamme epätoivottavaa. Tästä kertovat jo remonttiohjelmien, sisustuslehtien- ja blogien, sekä kotikeskeisen kulutuksen suuri suosio.
Silti uskotaan, että lian lisäksi on olemassa jälkiä, jotka nostavat tilan tai esineen statusta.
Poikkeuksena puhtauden sanelemaan estetiikkaan käsittelen näkemyksiä patinasta, jota voisi käsitellä ”arvokkaana kulumana”. Ajan kulun materiaalinen ilmentymä esiintyy ympärillämme siis tarkasti valikoiduissa muodoissa, kuten antiikkiesineissä tai vanhoissa arvotaloissa. Tavoitteenani on hahmottaa kulttuurimme suhtautumista ajan jälkiin elinympäristössämme, joista keskityn rakennettuun ja etenkin asuttuun tilaan.
Syvennyn tilan, ja tilassa näkyvän ajan suhteeseen erityisesti lavastustaiteessa, keskittyen pääosin fiktioelokuvien lavastukseen. Tarkastelemani ilmiöt pääsevät esiin etenkin studiossa toteutetuissa, tai studiomaisissa, muokattavissa kuvauskohteissa, joissa lavastussuunnittelijalla on ollut tuotannon sallimat mahdollisuudet muokata tilaa.
Esimerkeissäni pitäydyn teoreettisuudessa. Tarkoitan tällä keskittymistä ihanteellisiin olosuhteisiin, joissa työn haasteet eivät estä lavastajan ilmaisua. Erittelen tilaan liittyviä ajan kulusta kertovia vaikutelmia, joita lavastaja saa suunnitella.
Aineistonani käytän pääasiassa kirjallista materiaalia useilta aloilta. Käyttämäni lähdekirjallisuus sisältää muun muassa arkkitehtuurihistoriaa, fenomenologiaa, sekä taiteen ja kulttuurin tutkimusta käsitteleviä tekstejä. Kirjallisuuden lisäksi käytän aineistona elämän jälkien havainnoista tallentamia valokuviani, sekä projektianalyysiä lavastamastani lyhytelokuvasta.
Perehdyn käsitteisiin, kuten elävä tila, ja pohdin, mitä on lavastuksen autenttisuus.
Tavoitteenani on haastaa käsitys lavastuksesta staattisena ja ainoastaan visuaalisena, kaksiulotteisena koettavana elokuvan palasena. Sen sijaan haluan kuljettaa mukana näkemystä
4
aistittavasta, ristiriitaistenkin merkitysten kyllästämästä, vuorovaikutteisesta tilasta. Haluan kohottaa lavastustaiteen merkitystä elokuvan tunnelman ja ajallisuuden aistimiseen, sekä näyttelijän eläytymiseen. Ymmärtämällä enemmän ihmisen suhteesta tilaan, pyrin ymmärtämään lavastustaiteilijan ilmaisun mahdollisuudet ja velvollisuudet.
5
2 Keskeiset käsitteet
Likaa tai epäpuhtautta voi kutsua väärässä paikassa olevaksi aineeksi tai asiaksi. Puhtaus ja vaara -klassikkoteoksessaan (1966 s. 47) antropologi Mary Douglas kuvaa sen olevan ilmiö, joka uhkaa järjestystä ja rajoja.
Elämme päivittäin tiloissa, pääasiassa asunnoissa, joissa luomme väistämättä likaa ja rajaamme sitä pois. Kun kirjoitan liasta, tarkoitan ihmisen elämästä jäämiä materiaalisia jälkiä:
kolhuja, roiskeita, tahroja, roskia, sekä muuta luonnollista kulumaa.
Arvioimme elinympäristömme epäpuhtauden tasoa jopa tiedostamattomasti. Saatamme huomata pieniä liaksi tulkittavia yksityiskohtia lattialla, seinillä tai pöytätasoilla. Yksilöstä riippuen suhtautumiseen tilan kokemiseen vaikuttaa epäpuhtauden elementti. Huolimatta kokijan sosiaaliluokasta ja sukupuolesta, kokemus paikasta tai tilasta sisältää joko moraalisen, eettisen tai esteettisen likaisuuden arvioinnin. Väitän, että oppimamme siisteyteen pyrkivät tavat vaikuttavat reaktioihimme elokuvassa esiintyviä tiloja kohtaan.
Tässä tekstissä käsitteellä tila useimmiten tarkoitan ihmisen luomaa rakennelmaa, joka muodostaa ihmisen tyypillisen elinympäristön, kuten kodin, uimahallin, juna-aseman tai ravintolan. Pääasiallisena tarkastelun kohteenani on ihmisen asumus, koti, asunto. Ajalliset, kulttuuriset, sosiaaliset ja esteettiset erityispiirteet elävät tilassa. Voisi ajatella, että tila on liikkuvien asioiden risteämistä (De Certeau 1990 s. 172). Ihminen kulkee tilojen kautta, asettuu tiloihin, ja jättää taakseen tiloja.
Tila on käsitteenä monimerkityksellinen jo kielellisten määrittelyiden kautta. Se tarkoittaa useissa kielissä sekä tilaa, että avaruutta (muun muassa ranskan espace ja englannin space).
Ruotsin rum ja saksan raum merkitsevät tilan lisäksi myös huonetta. Suomen kielessä on tavallista käyttää tilaa myös inhimillisen kokemuksen yksikkönä puhuttaessa ”henkisestä tilasta” tai
”mielentilasta”. Elokuvan katsojan odotetaan saavan käsityksen roolihahmon sen hetkisestä mielentilasta hahmon ulkomuodon lisäksi tilan piirteiden perusteella.
Saatamme fiktiivistä tarinaa katsoessa ajatella tilan tai huoneen olevan konkreettinen ilmentymä roolihahmon psyykkeelle, kuten esimerkiksi klassikkoelokuvassa Taxi Driver (1976).
Elokuvan päähenkilö on julkisessa työssä ajaessa taksia. Hänen sotkuinen, ahdas ja meluisa kotinsa kertoo jo ensinäkemältä katsojalle enemmän hahmosta, kuin esimerkiksi hänen työssään käyttämänsä kieli tai vaatetus. Asutulla tilalla hahmon persoonasta, ja taustasta kertominen onkin erityisen tarpeellista elokuvissa, joissa puvustus keskittyy kertomaan lähinnä hahmon ammatista tai sosiaalisesta statuksesta.
6
Kuvasta kirjoittaessani, tarkoitan kameralla optisesi rajattua sommitelmaa, joka sisältää muun muassa valoa ja liikettä. Tilan ja kuvan kahdestaan luomaa vuorovaikutusta voi pitää lavastustaiteen oleellisimpina käsitepareina.
Kuva on lavastussuunnittelijalle oleellinen, mutta lopulta melko hallitsematon työkalu – kuvan lopulliset valinnat valon ja sommitelman suhteen ovat perinteisessä työnjaossa kuvaajan tehtäviä. Kuvan suunnittelemiseen ennen lavastuksen valmistumista on silti mahdollisuuksia kollektiivisessa työskentelyssä, johon lavastussuunnittelija voi antaa panoksensa esimerkiksi konseptitaiteellaan, väriluonnoksillaan tai tarjoamalla tunnelmaan vaikuttavia valonlähteitä.
Haluan painottaa, että katsojasta kirjoittaessani, tarkoitan tarkemmin kokijaa, koska uskon, että silmillä nähty on vain pieni osa elokuvan kokemista. Elokuvan tila on esimerkiksi aina myös akustinen, ja kuvassa tapahtuva hahmojen välinen kosketus saattaa tuntua kokijan tuntohermostossa. Tähän huomioon elokuvan moniaistisuudesta palaan useasti tutkielman aikana.
Kun kirjoitan lavastustaiteen aiheuttamista impulsseista, tarkoitan mielleyhtymiä, jotka heräävät katsojassa erinäisistä ympäristön piirteistä tai esineistä. Impulssit voivat joko avata käsite- tai asiayhteyksiä moneen suuntaan tai impulssi voi sulkea pois mahdollisia yhteyksiä.
Teemme esimerkiksi valokuvien, mainosten ja esineiden arviointia alitajuisesti, jonka avulla kehitämme jatkuvasti omaa lukutaitoamme avata impulsseja. Tilan arvioiminenkin, esimerkiksi viihtyvyyden kannalta, keskittyy omien tilasta syntyneiden impulssien tutkiskeluun.
Palaan tutkielmassani toistuvasti käsitteeseen eletty tila. Se eroaa olennaisesti ainoastaan silmin havaitusta ja käsitetystä. Arkkitehtuurissa ilmenevistä kulttuurisista merkityksistä kirjoittava Kirsi Saarikangas (2002 s. 19) kiteyttää, että eletty tila syntyy rakennetun tilan ja sen käyttäjien, fyysisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksessa ja on enemmän kuin kumpikaan niistä yksinään.
Sen voi hahmottaa ajattelemalla arjessa aistittavaa tilaa, joka ei lopulta koskaan ole merkityksistä neutraali ja puhdas. Eletyllä tilalla tarkoitan tässä tutkielmassa kaikkien aistien vuorovaikutuksessa muotoutunutta ja alati muotoutuvaa tilaa, jossa tehdään, liikutaan, ollaan ja asutaan. Käsite pitää sisällään inhimillisten jälkien läsnäolon, joihin suuntaan päähuomioni tässä tutkielmassa. Eletyn tilan ajatus mahdollistaa tilan ruumiillisia ja aistimuksellisia merkityksiä laajentavan ymmärryksen.
7
3 Oma suhteeni likaan
Olimme perheeni kanssa automatkalla Norjassa ollessani noin 12-vuotias. Yövyimme leirintäalueella hyisen vuonon rannalla, josta vuokrasimme pienen mökin. Sen takana oli rantapenkere, ja edessä kirkas Jäämeri. Oli kylmä, mutta aurinko oli niin kirkas, että se loi tarkkareunaisia varjoja. Lähellä rantaa oli jäänteitä pienteollisuuden junaliikenteestä. Olin paikasta hyvin innoissani. Hiekkaan hautautuneen radan lähellä oli teräviä rantakiviä. Liikutuin, miten vaalea hiekka oli valunut raiteen päälle, kuin vetäen peitteen hylättyjen raiteiden päälle.
Tunsin yhteyden menneisyyteen tavalla, joka tuntui taianomaiselta.
Tämä muisto on minulle erityinen hetki, jolloin havahduin vaikutelmaan ihmisen jättämistä jäljistä. Muistan ajatelleeni, että mikä on minun roolini tässä kokonaisuudessa? Olin satunnainen, huppari päällä leikkivä kävijä Lofooteilla. Hypin huvikseni ruosteiselta raiteelta toiselle. Leikin lisäksi sain kokea jotain paljon enemmän. Näky raiteesta hiekassa on jäänyt mieleeni, ja toivottavasti seuraa minua aina.
Muistan hyvin myös sen, miten teini-ikäisenä käydessäni ulkopaikkakuntalaisena Helsingissä, olin lähes pakahtua kaupunkiympäristön kerrostumien runsaudesta. Asfaltilla oli jälkiä illanvietoista, seinissä lommoja sotien jäljiltä, ja asunnoilla rikkaita historiallisia menneisyyksiä. Viihdyin vallatuissa taloissa keikoilla, puistofestivaaleilla makaamassa maassa, ja rullalautapuistoissa vauhdin huumassa. Lähestyin tätä minulle silloin niin isoa kaupunkia siis alusta saakka primitiivisellä, leikkisällä ja moniaistisella tavalla maan tasossa.
Muistellessani varhaisten paikkakohtaisten havaintojeni aiheuttamia tunteita, huomasin, että olin tulkinnut tarkkaavaisesti ympäristöstä ajallisia merkkejä. Esimerkkien kaltaiset tunnereaktiot muodostuvat usein havaitsijalleen hahmottomaksi, erinäisten huomioiden kokoelmaksi, tunnelmaksi.
Meitä opetetaan olemaan makaamatta maassa, kiipeilemättä katoille ja puihin, sekä olemaan koskematta likaisiin asioihin. Viimeistään peruskoulu opettaa kirjoittamattomia ja hiljaisia sääntöjä sovinnaiseen käyttäytymiseen. Maailman aistimisen ja tallentamisen käsittely rajataan pääasiassa taideopetukseen, jolloin se myös rajataan koskemaan hyvin suppeita toteutustapoja, pääasiassa nähtyä ja kuultua. Kehollisesti koettu lokeroidaan usein liikunnaksi, vaikka kosketuksen ja kehollisuuden merkitys esteettisessä kokemuksessa on kiistaton.
Arvottamalla ja lokeroimalla aisteja, kulttuurimme tukee minuuden ja maailman välisen rajan kovettumista, kun taas ihanteellisen opetuksen tehtävänä olisi tukea kuvittelu- ja empatiakykyä.
8
Tarvitsemme nimittäin näitä hiottuja aistimellisia kuvittelun taitoja kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Maailmamme ei voi kehittyä, jos emme osaa kuvitella paremmin.
Moniaistinen maailman havainnointi toteutuu täysin odottamattomasti, toisin kuin taidekokemus.
Kokemukseeni ”kadun sykkeessä” elämisestä liittyy usein epäsovinnaisuuden lisäksi epäpuhtauden ominaisuus. Vapaus liikkua, aistia ja olla hieman sovinnaisen normiston ulkoreunalla toteutuu esimerkiksi hakeutumalla hylättyihin paikkoihin harrastuksen tai uteliaisuuden takia, jolloin altistuu huomioimaan kaikkialla ympäristössään merkkejä.
Kaupunkitilassa ”toisella tavalla oleminen” avaa ymmärrettävästi merkityksiä laajemmin, kuin normistoa noudattava oleminen. Monilla aisteilla, harjaantuneella ”vinoon katsomisella”
havaittu paikka tai tila mahdollistaa peruspiirteiden lisäksi huomion epämiellyttävinä pidettyihin seikkoihin. Olen oppinut vähitellen, tietoisen heittäytymisen avulla nauttimaan liasta, liikuttumaan roskien kauneudesta ja viihtymään saastan keskellä. ”Virittäytyneen” maailman havainnoinnin voisi nähdä olemassaolon tapana, jossa ihminen uppoutuu ympäristöönsä.
Suhdettani likaan olen käsitellyt tietoisimmin lavastamisen kautta. Suunnittelemalla, huomioimalla ja toteuttamalla elämän jälkiä elokuvan tilaan, olen saanut todeta niiden vaikuttavuuden. Enemmän tästä kirjoitan osiossa neljä, jossa analysoin lyhytelokuvaan toteuttamaani lavastusta. Lavastettu likaisuus pyrkii luomillaan impulsseilla herättämään katsojassa tunteita tekemällä näkyväksi tilan ajalliset ja kulttuuristen tapojen piirteet.
Tila näyttäytyy katsojalleen monimuotoisena ja elävänä ilmiönä, ja sen kokemisessa korostuu koko kehollisuus pelkän visuaalisen havaitsemisen sijaan. Siksi on luontevaa tarkastella tilaa useiden eri teemojen kautta. Teemoiksi olen valinnut tilan aukeamisen katsojalle, ajan suhteen tilaan, henkilön suhteen tilaan, sekä lavastussuunnittelijan suhteen kaikkeen edellä mainittuun.
9
Käsittelen aihetta näkökulmasta, jolla pyrin kyseenalaistamaan näköaistin ylivaltaa korostamalla havainnoinnin ja kokemisen yhteisvaikutusta. Tämä tapa huomioi materiaalisia muotoja, mittasuhteita, pintoja ja elämän jälkiä sisältävät tilat myös äänellisinä ja kosketettavina.
Vaikka korostankin esimerkeissäni lavastajan luovan työn valtaa elokuvan kokonaisuuteen, haluan myös korostaa katsojan mielikuvien ja muistojen vapautta, joita elokuva aktivoi assosiaatioiden ja symbolien avulla. Lopulta elokuva on aina kontekstistaan ja kokijastaan riippuvainen, tulkinnainen taiteenmuoto, jonka kontrolli karkaa tekijöiltä heti teoksen valmistuttua.
10
4 Katse kiertää kulmia
Istun kahvilassa katsoen kuluneita yksityiskohtia pöydän pinnassa ja vessan ovessa. Tarkkailen juna-aseman ”lähmääntyneitä” pintoja noustessani portaita ylös. Kulunut ovenkahva vieraaseen tilaan luo minulle tervetulleen olon: tästä on saanut kulkea sisään satoja tuhansia muitakin ennen minua. Istahdan ulkomaan matkalla katukivetykselle aistit avoinna. Pyrin saamaan otteen ympäristöstäni. Olen nähnyt raapustuksia pöytien reunoissa, ovisalvan kuluttamia läikkiä ovissa, ja rispaantuneen kulman linja-auton verhossa. Tunnen, kuinka tahmaisuus kenkieni alla pidättelee minua baaritiskin kulmassa, kuinka huurre ikkunalasissa saa tilanteen tunnelman hauraaksi, ja miten roskat lennähtelevät potkiessani niitä. Mitä ajattelisin ja tuntisin liasta?
Liikun kaupungissa. Siellä, missä on paljon ihmisiä kohtalaisen pienellä alueella, on myös jälkiä ihmisistä, vaikka tila olisi autio. Miten kohtaamme ajan jättämät jäljet ympärillämme? Miten esineen kuluneisuus voi olla mielestämme kaunista? Osaammeko lähestyä ymmärtäväisesti merkkiä, jonka toinen kaltaisemme on jättänyt olemisestaan?
Nähty havainto on jalustalla kulttuurissamme. Taidehistoria on havainnollinen todiste siitä, miten ihminen on kautta aikojen käsitellyt suhdettaan maailmaan, sen eliöihin, maantieteeseen, kuin avaruuteenkin kuvien avulla. Hahmottamalla maailmaa näkemällä, ihminen väistämättäkin eriytyy silmän tarkkailemasta kohteesta. Kuvan ehdoton vahvuus, mutta myös heikkous on etäisyys, jonka se tarjoaa kokijalleen.
Koitamme kuitenkin, usein tiedostamattamme, etsiä kuvasta muita aisteja stimuloivia kohteita, löytääksemme liittymiskohtia omaan taustaamme ja kokemus- sekä tunnemaailmaamme.
Ei ole samantekevää, minkälaisissa tiloissa elokuvan roolihahmot elävät, ja millaisiin tiloihin elokuvantekijä vie katsojan.
11
Huomaamme vieraillessamme uudessa asunnossa, että tila kertoo asujastaan tai käyttäjästään usein enemmän, kuin osaamme aavistaakaan. Kiinnitämme huomiota esineisiin, asunnon mittasuhteisiin, tuoksuihin, valoon ja mitä moninaisempiin yksityiskohtiin.
Niin kuin kaunokirjalliseen teokseen uppoutunut lukija saattaa keskeyttää lukemisensa voidakseen kuvitella kirjoitetun miljöön, niin myös tila avautuu lukemalla tilaa, kuten fenomenologi Gaston Bachelard (1957 s. 92) esittää. Utelias ja tarkkaavainen katsoja tunnistaa myös elokuvan tilasta useita inhimillisiä piirteitä, jotka joko tukevat tulkintaa roolihahmosta, tai ovat ristiriidassa hahmoon.
Elokuvassa näkemämme tilat ovat visuaalisuutensa lisäksi muutenkin kuin silmin nähden aistittavia. Koemme paljon, ennen kun kaikista havainnoistamme tulee edes tietoisia. Niinpä katsojan kokemusta elokuvan tilasta määrittelee hänen henkilökohtainen kokemusmaailmansa.
Anne-Mari Forssin mukaan tilan tulkinnallisia ominaisuuksiin luetaan esimerkiksi historiallinen ulottuvuus, ajallinen syvyys, kollektiivinen muisti, sosiaalinen ulottuvuus, mielikuvat ja tunnelma.
Kaikki näistä ovat vahvasti sidoksissa tilan aistein havaittaviin ominaisuuksiin. (Forss 2007 s. 79) Elokuvan tila saattaa herättää voimakkaita muistoja ja tilaan eläytymistä. Katsoja oletettavasti reagoi voimakkaasti sellaisiin elokuvan tiloihin, jotka muistuttavat tutuksi koettua tilaa. Toisaalta ajallisesti etäisen ja paikallisesti ristiriitaisen tilan valtava voima on yksi hedelmällisimpiä lavastustaiteen mahdollisuuksia. Onhan taiteen mahdollisuus sekoittaa ajan ja paikan yhteneväisyyksiä luomalla täysin omanlainen todellisuus.
12
Poimimme tilasta impulsseja, joista laajenee merkityksiä moneen suuntaan. Myös jälki ihmisen toiminnasta on impulssi. Lian, roskan, tahran ja kuluman kautta nimittäin avautuu esimerkiksi inhimillisen läsnäolon tunne sekä ajallinen kesto. Jäljet, joista voisi käyttää myös runollisesti nimitystä keston fossiilit (Bachelard 1957 s. 84) tulevat lavastusta luotaessa esiin esimerkiksi pinnoissa ja esineissä.
Elokuvaa kokiessa kuvan ja äänen yhteistyö aktivoi lukemattomia tunteita, muistoja ja oivalluksia. Lisäksi elokuva osallistaa muun muassa katsojan tuntoaistia. Nimittäin katsoessamme elokuvaa, olemme usein tietämättömiä siitä, että näkemiseen sisältyy aina tiedostamaton kosketuskokemus. Kun näemme elokuvassa esineen, teemme sen visuaalisista piirteistä kosketuksellisia havaintoja: paljon se painaa, kuinka lämmin se on ja miltä sen pinta tuntuu käsissämme. Katsojan aistimuksellinen muisti kertoo nähdystä, esimerkiksi onko tilan esineiden pinta karhea, tai lattia tahmea.
Taidokkaasti toteutettu elokuva voi siis tuntua kokijansa tuntohermoissa. ”Haptisessa visuaalisuudessa” silmä ja käsi tekevät jatkuvaa yhteistyötä, jonka periaatteista Pallasmaa (2017 s. 68) kirjoittaa silmän antavan intiimin mittakaavan tietoa kosketuksen toimiessa näköaistin alitajuntana. Olen tätä ajatellen vakuuttunut, että elokuvan lavastussuunnittelija voi työllään koskettaa katsojaa niin esteettisen, rationaalisen, kuin emotionaalisenkin kokemuksen tasolla.
Tietoisuus havainnoista kuitenkin tarvitsee rinnalleen jäsentelyä, joka toteutuu kirjallisessa tai puhutussa muodossa. Arkipäiväinen keskustelukin tuo siis väistämättä käsiteltäväksi katkeamattoman kuvavirran sisältöjä, joiden tulkinta ei ole koskaan yksiselitteistä.
Koska havainnoissa muisti yhdistyy havainnon kohteeseen, myös tavalliset aistihavainnot ovat monimutkaisia vertailu- ja arviointiprosesseja (Pallasmaa 2017 s. 79).
13
Vaikka kulttuurimme opettaa meille lukemattomia ”koodistoja” tulkita näkemäämme, opimme jatkuvasti tarkkaavaisemmaksi lukijaksi. Kehitymme tunnistamaan ja luokittelemaan tilasta uusia mielleyhtymiä, tunnistamaan kulttuurisia ilmiöitä ja ihmisten tapoja. Lukiessamme elokuvan tilaa, huomaamme sen olevan täynnä jälkiä ihmisestä ja elokuvan maailman paikallisesta kulttuurista.
Huomaamme ilmiön myös ulkomailla matkustaessa, jolloin katselemme vierasta ympäristöä tarkoin silmin.
Uuden tilan lukemiseen liittyy monenlaisia odotuksia. Elokuvien, tv:n ja sosiaalisen median tarjoama kuvasto on niin tarkasti rajattu, leikattu ja värimääritelty esitys, että esimerkiksi turistin voi ajatella tekevän matkan aina ensin mielikuvissaan, sitten vasta fyysisesti. Forss (2007 s. 104) kirjoittaa massamielikuvista, tarkoittaen sitä, miten esimerkiksi matkaillessamme odotuksiimme ei aina vastata, jolloin syntyy ristiriita kokemuksen ja odotuksen välillä. Mainoskuvaston lisäksi kokemusta hallitsevat esimerkiksi muiden matkaajien tarkoin valitsemat kertomukset ja valokuvat, sekä matkustajan velvoite ”saada ajasta kaikki irti”.
Usein mielikuva onnistuu tyydyttämään ihmisen paremmin, myös siksi, että toivo kuvitellun mielikuvan toteutumisesta pitää kiinnostusta yllä. Taiteen rooli mielikuvamatkustamisen, sekä paikan päällä tehtyjen havaintojen ohjaajana on järisyttävä.
Osaisimmeko esimerkiksi pitää pelottavaa ja vaarallista myrskyä merellä kauniina ilman maalaustaidetta tai arkiesineiden kauneutta ihailtuina ilman dadaisteja?
14
Materiaalisena kokonaisuutena lavastettu ympäristö sisältää sekä näkyviä historiallisia kerrostumia, että kollektiivisia ja henkilökohtaisia kerrostumia. Yksityisenä käsitetyssä asuintilassa taas kohtaavat toisensa ihmisen omat ja yhteiskunnan normit siitä, miten arkielämää tulisi elää ja asuntoa asua. Lavastusta voi näin ollen hyvinkin pitää ”intertekstuaalisena leikkauspisteenä”, jossa paljastuvat kulttuuriset merkitykset. Tilasta aistittavien merkkien yksitulkintainen pysyvyys on näin ollen harhaa.
Havaittu tila on oikeastaan hyvin mielenkiintoinen, ikään kuin peilimäinen ilmiö, joka usein katsoo katsojaa takaisin. Kun katsomme elokuvan tilaa, olemme parhaimmassa tapauksessa itse siellä. Järkytymme, iloitsemme, ahdistumme ja rentoudumme miljöiden vaikutuksesta. Vaikuttaa siltä, että kehomme ovat kokemuksemme keskuksia, mutta eivät katselupisteenä, vaan viittausten avaamisen, muistojen ja mielikuvituksen paikkana.
Elokuvassa on kiehtovaa, miten joskus miljöön impulssit voivat toteutua katsojalle hänen tiedostamattaan. Kohtauksissa, jossa tiivistahtinen dialogi vie päähuomion, saattaa katsoa aistia ympäristön ainoastaan alitajuisesti. Laajemmin ajatellen taiteen kokemuksesta tekee vaikuttavan juuri se avoimuus ja heittäytyminen, mitä paikallaan oleva katsoja voi toteuttaa. Hieno elokuva aktivoi alkukantaisen kehollisen, emotionaalisen ja alitajuisen prosessin, jonka vaikutus ei lakkaa elokuvateatterista poistuttaessa.
15
4.1 Aika maalaa tilaa
Lattian poikki kulkeminen, ikkunan peseminen, huoneessa nukkuminen ovat toimintoja, jotka tuhoavat rakennusta, mikäli se ymmärretään platonilaisena objektina ajattomassa tilassa. Mutta nämä toiminnot eivät tuhoa ajalliseen ja konkreettiseen tilaan sijoittunutta objektia yhtään sen enempää kuin me tuhoamme omaa ruumistamme elämisellä. von Bonsdorff 1998 s. 117
Pohjoismaalainen arkkitehtuuri on tavoitteillaan opettanut useita meistä maalaamaan, siivoamaan, pyyhkimään ja ennen kaikkea peittämään ajan jättämät jäljet. Sisustuksesta puhuessa moni hahmottaa ”pohjoismaisen tyylin” koostuvan puhtauden ja vähäeleisyyden ympärille rakentuvista arvoista. Maalaustela, tasoitemassat ja edullinen vinyyliparketti ovat lavastustaiteilijalle työkaluja elokuvan visuaaliseen ilmaisuun, mutta arkisen tilan käyttäjälle ne ovat tuttuja keinoja nujertaa ajan oleskelu.
Mistä pakkomielteinen suhtautuminen puhtauteen on tullut pohjoismaiseen kulttuuriimme? Se on selvää, että arkkitehtuurin taustalla on ideologioita. Lähihistoriaa tutkimalla voimme ymmärtää arkkitehtuurin suuren käsityksiimme ja tavoitteisiimme.
Käsitämme lian tunnistamisen muotoutuneen kahdesta seikasta: sekä hygieenisyyden vaalimisesta, että vakiintuneiden tottumustemme kunnioituksesta (Douglas 1966 s. 53). Uskomme siisteyden toteuttamisen kuuluvan ihmisluontoon.
Puhtautta on painotettu asuinympäristön suunnittelussa tavoitteellisesti 1800-luvulta saakka, alkujaan useiden tappavien kulkutautien ehkäisynä. Auringonvalon ja toistuvan tuuletuksen uskottiin tappavan bakteerit. Sen lisäksi sisätilassa kasvavan valon määrän huomattiin tekevän lian entistä näkyvämmäksi sen poistamista varten. On johdonmukaista tulkita, että monet modernin asumisen visuaaliset ihanteemme, kuten valkoiset seinät, juontavat juurensa näihin aikoihin. Asuntosuunnittelun määritteleväksi piirteeksi vakiintui viimeistään funktionalismin valtakaudella puhtauden estetiikka. (Saarikangas 2002 s. 102)
Tuberkuloosi on yksi terveydellisistä uhkista, jotka uskottiin pimeän, ahtauden ja huonon ilmanvaihdon syyksi. Kun tavoiteltiin terveempää elämää, ilman ja valon esteetön kulku vaikutti esimerkiksi ikkunoiden ja asuntojen pohjaratkaisuiden suunnitteluun. Saarikangas (2002 s. 91) kirjoittaa, että keuhkotauti vaikutti merkittävästi moderniin arkkitehtuuriin avaamalla kaupunkitilaa, sekä painottamalla rakennusten suunnittelussa auringonvaloa korostavaa estetiikkaa. Moderneista arkkitehtuurisuuntauksista etenkin funktionalismin tavoitteissa korostui vaaleat värit, puhtaus, valoisuus ja päämäärä ”irtautua historiasta”. Mitä ajattelemme tänä päivänä, kun näemme ympäristössämme kulumaa tai likaa?
16
Aika kuluttaa kaikkialla. Kuluminen ja sen vaikutukset voi jakaa kahteen eri pääryhmään: luonnolliseen ja historialliseen aikaan. Pintoja kuluttava, rapauttava, patinoiva ja naarmuttama luonnollinen aika ikäännyttää ne jättämällä materiaaliin ajallista syvyyttä. Ajallinen syvyys aukeaa myös niille, joilla ei ole tarkkaa tietoa tilan historiasta. Historiallista aikaa voi taas lukea tai oppia: se on tallennettua aikaa tapahtumista, aikakausista, käytännöistä ja tavoista. Aikaulottuvuudeltaan se on tilasta irrallista, koska siihen ei välttämättä saa yhteyttä tilakokemuksessa. Forss 2007 s. 84
Se, mistä materiaaleista tila koostuu, vaikuttaa suuresti sen alttiuteen paljastaa ikä ja asukkaan toiminta. Luonnonmateriaalit, kuten kivi ja puu paljastavat ikänsä herkästi, tosin kuin lasi, muovit ja osa teräksistä pysyvät kohtalaisen hylkivinä ajalle.
Japanilaisesta estetiikasta kirjoittaessaan Junichiro Tanizaki puntaroi, kuinka saniteettitiloja remontoitaessa on arvioitava käytännölliset ja esteettiset seikat, ja miten ne saattavat nykyihmisestä kumota toisensa. Kaakeleiden helppohoitoisuus ja hygieenisyys saattaa taistella puupintojen kauneutta vastaan tuhoten mahdollisuuden hyvään makuun ja luonnon kauneuteen. Ratkaisuna epätyydyttävään tilanteeseen hän mainitsee luonnonolojen, kuten luonnollisen valon ymmärryksen kirkkaan keinovalon sijasta. Japanilainen perinnerakentaminen suosii epäsuoraa valoa ja varjoisia kohtia, jotka osaltaan estävät lian näkymisen. Erityisen arvostettavana ja viileän aistikkaana tilana pitämänsä käymälänkin Tanizaki rohkaisee jättämään epäselvään hämärään – kietoa puhtaan ja epäsuhtaan raja usvaan. (Tanizaki 1933 s.13-14)
17
Vaikka länsimainen nykyarkkitehtuuri pyrkisikin arkkitehtuurin, pintojen ja valon avulla tietoisesti ikääntymättömään täydellisyyteen, niin ihmisen asuminen ei voi olla huomaamatonta.
Jokaisessa asutussa ympäristössä toistetut rutiinit ilmenevät konkreettisissa jäljissä, jotka ovat tulleet aistittavaksi, ikään kuin käsin kosketeltaviksi kiteytymiksi ajan kulusta.
Lian voi ajatella olevan systemaattisen järjestämisen ja luokittelun oheistuote, joka syntyy sopimattomien elementtien hyljeksimisestä. Kuten Douglas (1966 s. 86) ilmaisee, missä on lika, siellä on myös järjestelmä. Kontrolloimme siis ajan ilmenemistä ympäristössämme tietoisesti.
Kuitenkin on todettava, että samalla taistelemme luontoa vastaan, koska yrityksemme ajan hallitsemiseksi ovat lopulta mahdottomia. Saatamme tosin saada mielenrauhan järjestelemällä, luokittelemalla ja hylkimällä likaa.
Järjestykseen sopimattomasta luovutaan kahden vaiheen kautta. Ensin jokin on selvästi väärässä paikassa uhkaamassa järjestystä. Se on siis siivottava pois vastenmielisyytensä tähden. Tässä vaiheessa lika on identifioitu, tunnistettu jonkinlaiseksi. Lika näyttäytyy alkuperänsä jätteinä: irronneina hiuksina tai ruoan tähteinä tai pakkausten kääreinä. Juuri tässä vaiheessa lika on vaarallista: vaikka lialla on edelleen puolittainen identiteetti lähtökohtansa perusteella, sen ilmestyminen väärään paikkaan sotkee selkeää asetelmaa.
Jokaisen liaksi tunnistetun fyysisen kappaleen kohtalona on rusentumisen, hajoamisen ja mädäntymisen prosessi. Douglas 1966 s. 238
Useat kokemamme historialliset, ajallisesti kerrostuneet rakennukset ovat uskonnollisia. Tulkitsen sen niin, että rakennusten suojelussa onkin painotettu rakennuksen kollektiivisia ja henkisiä merkityksiä. Kirkkoa tai monumenttia suojellessa ei välttämättä ole ajateltu ensisijaisesti kiviä tai puurakennelmaa, josta rakennus koostuu. Pyhinä pidettyjen rakennusten materiaaleihin sitoutuu silti suuri määrä arvoa, joka on sidoksissa sekä aikaan, että esteettisiin, että henkisiin sisältöihin.
Haluamme varjella meille pyhiä paikkoja tahrautumiselta, vaikka on tutkimusta, joiden mukaan varhaiskantaiset ihmiset eivät tehneet suurta eroa pyhyyden ja epäpuhtauden välille (Douglas 1966 s. 53). Kristitty eurooppalainen kulttuuri pitää lian ja pyhyyden yhteiseloa lähes mahdottomana. Arkeologiset kohteet ja museoon sijoitetut esineet tekevät kuitenkin poikkeuksen rikkomalla kurin ja rationaalisuuden, luoden mahdollisuuden yhteyden kokemukselle.
Pohjimmiltaan saavat suuret arkeologiset kävelyretket suuren, verrattoman viehätyksensä yhdestä ainoasta tekijästä: järjenvastaisesta, mutta hävittämättömästä uskostamme aineen muistiin. Sanokoon järki meille miten moneen kertaan tahansa, että kasvot, jotka ovat kumartuneet katsomaan peiliin, eivät ole siihen jättäneet jälkeäkään, ja että sekin, joka hakkaa nimensä marmorilohkareeseen, on kuollessaan auttamattomasti poissa. Meissä on sisimmässämme maaginen vakaumus, että kaikki, mitä jollakin paikalla on tapahtunut, viipyy jossakin muodossa siellä yhä, ja että erityisesti kaikki epätavallinen, pyhä tai hirvittävä piilee hengen tavoin siinä aineessa, jossa se aikoinaan on ruumiillistunut. Schildt 1951 s. 226-227
18
Me saatamme siivotessamme ajatella taistelumme olevan ensisijaisesti bakteereja vastaan, kun taas meille vieraat uskonnot taistelevat henkiä vastaan. Uskomme, että meidän harjoittama hankaaminen, eristäminen, desifiointi ja puunaaminen palvelisi ainoastaan hygieniaa, toisin kuin
”muiden kulttuurien” samanlaiset käytännöt nimeämme herkästi rituaaleiksi (Douglas 1966 s. 82).
Kuitenkin toiminnallisesti näissä on paljon yhteistä.
Länsimaissa pidämme puunaamisella lian pois elämästämme, mutta esimerkiksi japanilaiseen estetiikkaan kuuluu kuluman kunnioittaminen. Patina voi olla itseisarvoista, nostaa esiin kauneuden, yhteenkuuluvuuden ja arvostuksen tunteita. Japanissa pidetään kauniina esineitä, joiden uutuuden kiilto on hälvennyt ihmiskäden vaikutuksesta. Sana nare kuvaa esineen hienovireistä hohdetta, joka on syntynyt pitkän ajan käytön seurauksena, osittain ihmisen ihon luontaisista öljyistä ja liasta. Esineen sameus ymmärretään yhteytenä menneisyyteen. Japanilaista
19
estetiikkaa kuvaakin pyrkimys rauhoittua olosuhteiden ja ajan ilmentymien ympärillä, kun taas länsimainen kauneus käsitetään monesti täydeksi kontrolliksi niin luonnosta, kuin historiasta.
Kuitenkin, kauneuden voi löytää ihmisen jättämistä jäljistä. Japanilaisesta estetiikasta kirjoittavan Junichiro Tanizakin (1933 s. 25-26) sanoin …aistikkuus edellyttää kaikesta huolimatta tietyn määrän epäpuhtautta ja huonoa hygieniaa.
Historiallisten aikalaiskäsitysten ymmärtäminen ja tähän hetkeen sidotut käsitykset sekoittuvat tutkiessa niitä. Vaikuttaa siltä, että arkkitehdit, kansanvalistajat ja mainosmaailma pitivät arkkitehtuuria mahdollisuutena uudistaa ei pelkästään asuminen ja kaupunkikuva, vaan myös vahvistaa kuvaa uudenlaisesta, kaupunkien liikkeessä syntyneestä ihmisestä.
Vuosikymmenten tavoitteellinen valistus on iskeytynyt tukevasti osaksi käsityksiämme asumisesta. Visuaalisesti suuntaus näkyy edelleen asumisessa vaaleiden, sileiden seinäpintojen suosiossa, sekä esimerkiksi huonekaluissa helposti puhdistettavien materiaalien käytössä.
Bakteeriperäiset perusteet ovat muuttuneet huomaamattamme esteettisiksi tavoitteiksi.
Väitän, että kaikilla ei ole mahdollisuutta arvostaa kulumaa ja likaa. Köyhyys ei useinkaan mahdollista kontrollia tilan ja esineiden kuluneisuuden säätelyyn. Rikas taas voi valita, missä asuntonsa pinnoissa haluaa elämän jälkien näkyvän, ja minkä kalusteen viestivän iästään. Vanha on arvokasta vain, jos sille on muodostunut status. Antiikkiset kalusteet kotona, käytetyt merkkituotteet, sekä taide- ja käsityön tukeminen ovat kaikki oleellinen osa etuoikeutta valita, miten elää. Ajatellessa esimerkiksi antiikkikalustetta, usein mahdollisimman suuri määrä
20
alkuperäistä ainesta on arvokasta. Tämä pätee niin rakennuksiin, koruihin kuin kalusteisiinkin.
Variaatiot pinnassa eivät laske objektin arvoa, vaan päinvastoin. Rakenteen odotetaan silti olevan käyttökelpoinen, esimeriksi tuolin oltava kuluneisuudestaan huolimatta istuttava.
Puhtaan hyvinvoinnin etuoikeuden ympäröimänä me voimme oppia kritisoimaan yksioikoisen armotonta suhdettamme likaan. Nykyihmisen vaihtoehtoinen suhtautuminen elämän jälkiin vaatii suunnatonta kapinallisuutta ja joustavuutta. Kykyä antaa tilaa elämän jäljille ja rauhoittua sen ajatuksen äärelle, ettemme voi lopulta hallita aikaa. Vai onko niin, että kuvittelemme saavamme mielenrauhan hallitsemalla aikaa omassa tilassa, kodissamme, koska olemme muuten niin voimattomia ajan seurausten edessä?
21
4.2 Henkilö merkitsee tilan
Käsikirjoitus alkaa siitä kun karaktääri (roolihahmo) ilmestyy kuvaan.
Lavastajan tehtävänä on nimenomaan luoda sille jonkinlainen menneisyys.
Pätilä 2018
Asumista esittelevässä televisiosarjassa Design 3000 ja Kasper Strömman (Yle Fem, 2018) vieraillaan tunnetun suomalaisen lavastustaiteilija Markku Pätilän kotona Helsingin Töölössä.
Talonyhtiöltä vuokrattu asunto on pinnoiltaan hyvin kulunut ja sisustettu pääasiassa vanhoilla esineillä. Toimittaja Kasper Strömman haastattelee Pätilää siitä, miksi lavastus on merkityksellistä. Pätilä vastaa kertomalla, että lavastuksen merkityksenä on elokuvan hahmon maailman luominen, ja jatkaa, että näyttelijälle lavastus on tärkeä keino ”päästä kuin vilahtamaan”
roolihahmoon.
Vaikka katsojan ei ole oleellista erottaa, onko elokuvatodellisuuden miljöö reaalimaailman lokaatio, studioon rakennettu lavaste vai digitaalinen toteutus, ovat nämä hyvin erilaisia tilanteita näyttelijälle näytellä. Lavastetut olosuhteet saattavat vaikuttaa näyttelijäntyöhön, ja näin ollen myös roolihenkilöön. Tilassa ilmenevät jäljet voivat toimia impulsseina, vaikuttajina roolihahmon elekieleen tai toimintaan.
Ajatus haastaa käsityksen lavastajasta tilan suunnittelijana, koska samalla kun roolihahmo tulkitsee tilan merkityksiä, hän myös uudelleen muodostaa niitä. Ilmiö näkyy ymmärrettävästi kaupunkitilassa, jossa monet eri ihmiset käyttävät ”samaa” tilaa erilaisilla tavoilla, kuten Saarikangas (2006 s. 36) toteaa: Tilan käytössä muodostuu toisistaan poikkeavia, jopa keskenään ristiriitaisia merkityksiä eikä ”sama” tila ole kaikille ihmisille sama, vaan sen merkitykset saattavat vaihdella…”.
Hahmon liike ja toiminta jäsentyvät kokonaisuudeksi lavastuksessa ilmenevien elementtien yhteistyöllä. Näyttelijän näyttelemä roolihahmo tuo pelkästään olemassaolollaan tilan mittasuhteet ja etäisyydet esille. Elintilaansa muodostava ihminen, kuten näyttelijäkin, liikkuu, aistii, elehtii ja vaihtaa asentojaan. Saarikangas (2002 s. 21) toteaa, että ihmisen päivittäinen läsnäolo tapoineen ja liikkeineen sijoittuu ja muotoutuu tilaan, sekä vastavuoroisesti tila muotoutuu ihmiselleen. Tilan ajallinen kerroksellisuus ja jäljet kiinnittävät hahmon osaksi tilaa elokuvissa, jossa pyritään osoittamaan hahmon ja tilan symbioottinen suhde.
Taas Forssin (2007 s. 95) mukaan opimme varhaisissa kodeissamme tilan käyttöön liittyviä käytäntöjä, jotka jäävät kehoomme alitajuisina tapoina. Saatamme tarttua ovenkahvaan tai pyyhkiä pöydän huomaamattomasti sillä tavalla, minkä olemme oppineet. Onkin kiehtova ajatus, miten ihmiselämän mittaisen esineiden siirtelyn sijasta pysyvämpää kuormaa onkin tavat. Väitän, että muuttaessamme uuteen asuntoon, menneisyys kulkee mukanamme tapoina.
22
Lavastussuunnittelija voi haluta dramatisoida hahmon persoonaa hänen tilansa erityisillä esinevalinnoilla ja runsailla jäljillä. Lopputuloksena hahmo saattaa irtautua arkielämästä hieman
”satumaisemmaksi”, tai oikeastaan ”elokuvallisemmaksi”. 1920-luvulta alkaneessa elokuvagenressä, romanttisessa realismissa on tyypillistä merkeiltään selkeä, usein jopa teatraalinen lavastus. Hieman samankaltaista lavastusta, arjen yläpuolelle kohottavaa visuaalista ilmaisua hyödynnetään nykypäivän suositussa elokuvatyylissä ”kohotetussa realismissa”. Arjen esineet ja tilat ovat tunnistettavia, mutta niiden luonteikkuutta ja symbolista ulottuvuutta on pyritty korostamaan lavastuksellisilla valinnoilla.
Emme voi odottaa elokuvallisen tilan olevan aina irtonainen aikamme esteettisistä suuntauksista. Lavastaja saattaa hetkittäin tuntea olevansa sisustussuunnittelija selvittäessään sisustustrendejä ja asioidessaan huonekalukaupassa.
Silloin tv-draama ja nykyelokuva nimittäin pyrkii näyttämään kulttuurisen kontekstin:
roolihahmon asumisen osana arkkitehtuurin ja kulutuskulttuurin liikehdintää. Täten asumisen merkkejä hallitsee enemmän teknologiset, kuin runolliset periaatteet (Forss 2007 s. 45).
Samalla kertaa kun roolihahmosta tulee luonteva osa vuorovaikutteista elokuvallista tilaa, tuo se katsojankin vahvemmin mukaan. Roolihahmo on kokija sekä tekijä, joka luo olemassaolollaan todeksi lavastajan materiaaliseksi suunnitteleman tilan. Näyttelijän raajat ikään kuin toimivat meidän sijaisraajoinamme.
Elokuvassa roolihahmo saattaa toimia kameran rajaaman kuvan ulkopuolella. Roolihahmo voi poistua hetkeksi kuvasta ja tulla takaisin, antaen meidän kuvitella nähdyn tilan ulkopuolisen tilan. Kun puhutaan ”negatiivisesta tilasta”, tarkoitetaan tilaa, joka on olemassa elokuvan maailmassa, mutta ei ole lavastettua kuvaustilaa.
Toiminta voi tuoda esiin tilan käyttötarkoituksen ja tunnelman. Ilmiö mahdollistaa sen, että osa näistä elementeistä ei edes tarvitse olla fyysiseen olomuotoon toteutettuina, katsojan silti kokiessa kokonaisuuden ehjänä. Esimerkiksi sumea tai hämärä miljöö muodostuu katsojalle selkeämmäksi näyttelijätoiminnan kautta. Näin saatamme esimerkiksi aistia jääkaapin sisällön näkemättä kaapin sisälle tai lattian sotkuisuuden näyttämättä lattiaa.
Ajattelemme, että lian poistaminen on positiivinen yritys järjestää ympäristöä. Kun arkisilla toiminnoillamme pyrimme eliminoimaan likaa, ja häivyttämään elämän jälkiä tapetoimalla, puunaamalla ja remontoimalla, me järjestämme ympäristöämme myönteisessä mielessä. Luomme tilaa ideoidemme mukaiseksi. Toiminta on järkevää, koska sitä ohjaa yritys liittää muoto tarkoitukseen ja tehdä tilakokemuksesta kokonaisuus. (Douglas 1966 s. 47)
Päättelen, että elokuvallinen tila tai rakennettu lavaste ei ole ainoastaan geometrinen tai abstrakti tila, ihmisen arkielämän taustalle jäädytetty säiliö, vaan se on keskeinen osa kulttuuristen merkitysten muodostumista (Saarikangas 2002 s. 21). Se jäsentää ihmisten välisiä suhteita, sekä tuottaa ja ylläpitää käsityksiä ja tapoja.
23
Eletyssä tilassa vuoropuhelua käyvät monet jaetut ja kollektiiviset, tietoiset ja ei-tietoiset, sekä opitut ja alitajuiset merkitykset. Niiden vaikutuksella tila laajenee aina koskettamaan yhteiskunnallista ja kulttuurista taustaa. Ajatusta sovellettaessa kulissiseinistä rakennettuun lavastukseen, voi ajatella yhdessä lavastetussa tilassa olevan aina useampia tiloja, joiden seinät ovat huokoisia - kulttuuriset käsitykset saostuvat tilaan vahvimpienkin seinien lävitse.
Kuitenkin materiaalisilta piirteiltään samanlainen asuintila siirrettynä eri paikkoihin ja kontekstiin, muuttaa myös sen sisäisiä merkityksiä. Näin ollen täsmälleen samat lavastekulissit näyttäytyvät ”eri valossa” niiden esityspaikasta riippuen. Saarikangas (2002 s. 20) esittää asuintilaa lähestyttäväksi kuin elävää rakennelmaa, joka on paljon muuta, kuin esteettinen ja fyysinen taideobjekti. On siis selvää, että elokuvankin tila liittyy aina kulttuuriseen normistoon ja sääntöihin.
Niin myös käsitteenä lika ei ole luonnollinen tai tieteellinen totuus, vaan sen merkitys muuttuu kulttuurisen yhteyden mukaan. Siten myös lian tilaan muodostavat merkitykset eivät ole yleispäteviä, vaan ne ovat aina sidoksissa historiaan, aikaan, paikkaan ja katsojan kulttuuriseen taustaan. Ainoastaan elokuvan aikana katsojalleen opetettu symboliikka toimii tarkoituksenmukaisesti, muuttuen teoksen sisäiseksi viestivälineeksi.
24
Kodit ovat monesti kuin ”muistin varastoja”: materiaalisia kiinnekohtia tapahtumille ja kohtaamisille, jotka ilmenevät esineiden lisäksi jäljissä. Elokuvallisen tilan kokeminen voi tuntua kuin hahmo jakaisi muistonsa katsojan kanssa.
Lavastuksen luoma elävä tila siis tukee sekä näyttelijää, että katsojaa samaistumaan fiktiiviseen maailmaan. Toisaalta taas näyttelijä tukee lavastetun tilan muodostumista todellisemmaksi. On siis todettava, että lopulta roolihahmo on tilallisen kokemuksen keskipiste.
Lavastuksen merkitykset syntyvät suhteessa roolihahmoon, koska katsojan odotetaan samaistuvan hänen toimintaansa ja kokemuksiinsa. On mahdollista ja tavallistakin, että elokuvan roolihahmon kokemukset suhteessa likaan eroavat katsojan tulkinnasta. Usein katsoja havainnoi jopa enemmän ja aiemmin, kuin roolihahmo.
25
4.3 Lavastaja valitsee virheet
Olen maininnut taiteiden, populaarikulttuurin ja arkkitehtuurin merkityksen lavastustaiteen aineistona. Laajempana innoittajana lavastajalla on kuitenkin maailma tiloineen, ilmiöineen ja tunnelmineen. Lavastustaiteilija on tilan aistimisen ekspertti. Hänen tehtävänään on muodostaa käsikirjoituksen maailmaan sopiva miljöö, jonka vaikutus laajenisi katsottua kokemusta syvemmäksi.
Lavastussuunnittelija pyrkii suunnittelemaan rakenteiden lisäksi lavastukseen syvempiä merkityksiä hyödyntäen kuvataiteille tyypillistä symboliikkaa ja monenlaisia assosiaatiota.
Kokonaisuudesta muodostuu vihjeiden verkosto, joka viittaa moneen suuntaan. Näiden vihjeiden päämääränä on antaa katsojan alitajunnan koostaa kokonaisuuden osasista tunnelman.
Lavastussuunnittelija pyrkii vaikuttamaan siihen, miten katsoja tuntee ”elokuvan sisäisen eksistenssin”, eli miten maailma tiloineen kohtelee roolihenkilöitä.
Suunnittelutyön vaiheista merkityksellisimpiä on ”tilallinen kuvittelu”, jolloin lavastussuunnittelija hahmottelee mielikuvia elokuvallisesta tilasta. Visuaalisten piirteiden lisäksi tilan kuvittelemisessa on tärkeää saada poimittua aistimuksia, tuoksuja, kosketuksia ja tuntemuksia. Ne ovat niitä seikkoja, jotka voivat saada elokuvan kokijan alitajunnan tuottamaan merkityksiä ja persoonallisia yhtymäkohtia.
Suunnittelijan ajattelu on usein älyllistä, geometristä ja käsitteellistä. Tietyissä työvaiheissa suunnittelijan käsillä tehtäviin taitoihin liittyvät valinnat korostuvat. Kokemukseni mukaan siitä saattaa seurata, että muu elokuvan työryhmä näkee voimakkaimmin ammatin käytännölliset puolet: piirustukset, esineiden valinnat ja työkalut. On toki ymmärrettävää, että muutto- tai remonttityöltä näyttävää toimintaa ei jatkuvasti tarvitsekaan nähdä sen taiteellisten tavoitteiden kautta.
Materiaaliseksi elokuvan miljööksi lavastaja suunnittelee muotoja, kokoja, ja muita aineellisiin suhteisiin liittyviä havaittavia ominaisuuksia. Lavasteissa mietitään kuvan luomiseen liittyviä ratkaisuja, kuten pintojen ominaisuuksia. Kuva syntyy kameran tallentamasta valosta, joten on mietittävä elementtien kiiltävyyttä, pehmeyttä, karheutta ja tekstuuria.
26
Käsien ei voida kuitenkaan olettaa toteuttavan lavastusta ilman lopputuloksen kuvittelemista.
Työkäsineiden tekoja ohjaakin hahmottomampi, abstrakti ajattelu, Bachelardin (1957 s. 92) sanoin huoneen kirjoittaminen. Lavastussuunnittelija työskentelee suunnitellessaan lavastusta useiden käsitteiden avulla, joiden avulla luodaan merkityksiä elokuvaympäristön sisäiseen maailmaan.
Lavastuksen kokonaisuus ei ole koskaan lavastajan yksin toteuttamia, vaan kuvattavaan lopputulokseen vaikuttaa useat, usein kymmenet ihmiset. Lavastussuunnittelija toimii elokuvaa tehdessään työryhmänsä johtajana. Pintakäsittelijä, lavasterakennusryhmä, rekvisiittaosasto, ja lavastajan lähimmät työparit, sekä apulaiset ovat vain lähin osa tekijöitä.
Kokonaisuudesta muodostuu suunniteltua merkityksellisempi vaikutelma, koska jokainen tekijä tuo lavastukseen jotain itsestään ja kokemuksestaan. En tarkoita ainoastaan työkokemusta, tai käsityöläisen persoonallista työn jälkeä. Tarkoitan sitä, mitä runollisista kirjoituksistaan tunnettu arkkitehti Pallasmaa kuvaa käden ja ruumiin hiljaiseksi viisaudeksi, työn lähtökohdaksi, jossa tekijä perustaa otteensa spontaaniin, aistilliseen kokemiseen, jossa käsi mittailee eletyn todellisuuden olemusta (2017 s. 80). Runouden tapaan lavastustaide pyrkii kiinnittämään huomiota olemassaolon toisiin tasoihin.
Lavastuksen pintakäsittelijän kanssa sovittavat tekniikat ilmaisevat toteutustaan moninkertaisesti laajempia asioita. Lavastus on ryhmätyötä myös laajemmalla tavalla, koska se keskustelee aina lavastustaiteen traditioiden kanssa.
Lavastuksen ”arkkitehtuurilla”, eli esimerkiksi muodoilla, mittasuhteilla ja materiaalivalinnoilla on suuri osuus elokuvan tai tv-sarjan visuaalisuuteen. Materiaalivalinnat vaikuttavat merkittävästi siihen, miten elämä näkyy lavastuksessa. Lyhyt elinkaari asuntosuunnittelussa on yleistänyt haavoittuvaisia rakennusmateriaaleja, jotka tuntuvat kuin
27
keräävän elämän jälkiä. Melamiinipinnoitetut lastulevykaapit tai kierrätyspuusäleistä ohuella viilulla päällystetyt ovet eivät kestä käyttöä, kuten esimerkiksi laadukas puumateriaali. Lastulevy rispaantuu nopeasti, kuin taas lasissa tai kivessä kuluma näkyy vain harvoin. Asunnon arvoa, asumismukavuutta tai rakentamisen ekologisuutta ajatellessa rispaantuvat ja hajoavat kalusteet ovat ehdottoman epätoivottuja, kun taas lavastukselle niillä voi olla antoisa merkitys.
Lavastussuunnittelija saa useimmiten parhaat mahdollisuudet taiteelliseen ilmaisuun kuvatessa studiossa, tai studiomaisissa olosuhteissa. Neutraali ja tyhjä studiotila on avoin monenlaisen inhimillisen elintavan ja asumuksen lavastamiseen. Virheetön ja kova kivilattia, sekä pimennettävä, usein laaja sisätila mahdollistaa lavastajalle avoimen alustan.
Valo on välttämätön osa kuvan muodostumista ja tilan tunnelmaa. Värejä, ja tilan muita visuaalisia ominaisuuksia voi tukea tai muuttaa valon ansiosta – sen voimakkuus, suunta, muoto ja väri määrittävät tilan tunnelmaa. Mikä tärkeintä, valon ominaisuudet tuovat lisätason ajalliseen hahmottamiseen. Sen avulla tunnistamme vuorokauden- ja vuodenajan, joihin evolutiivisista lähtökohdista liitämme valikoituja tunnelman ominaisuuksia.
Lavastustaiteilijan suunnittelun osana on kyky hahmottaa ja suunnitella toteutettavaksi miljöön ajalliset kerrokset. Pitkäkestoinen ilmiö jättää väistämättä jälkensä tilaan, väliaikaisuus taas asustaa usein puhtoisissa ympäristöissä, kuten hotellihuoneissa. Lavastajan on suunnitellessaan tutkittava elokuvaan ja hahmolle sopivalla tavalla, miten asunnossa on liikuttu, mihin luonnonvoimat ovat yltäneet ja mistä kohdin pinnat kuluvat. Hahmon tulkinnassa on tärkeää heittäytyä roolihahmoon: lavastajan mielikuvitus ikään kuin vierailee roolihahmon toiminnallisessa kehossa. Roolihahmon menneisyydestä taas kertoo esimerkiksi rekvisiittaesinevalinnat: mitä ihminen kuljettaa mukanaan?
28
Design 3000 -televisio-ohjelmassa toimittaja Kasper Strömman huomioi, miten lavastaja Markku Pätilän tyylinä on saada lavastustöihinsä ”puhallettua lämpöä”. Pätilä allekirjoittaa haastattelussa kyseisen huomion, ja kertoo pyrkivänsä samaan myös asumisessa, jotta tuntisi ”olevansa turvassa”.
Tähän lavastustyössä toteutettuun turvaan ja lämpöön liittyy lavastajan tulkinta roolihahmosta ja laajemmin: näkemys ihmisestä. Jokainen tarvitsee tilaltaan turvaa. Jokaisessa on persoona, joka sykähtelee puhtoisimmassakin asuintilassa materiaalisina merkkeinä tavoista, mieltymyksistä ja menneisyydestä.
Tavoitteena on kyetä hahmottamaan tilan aikajana kuvitellun, tai todenmukaisen rakennuksen rakennusajasta elokuvan hahmon asumiseen saakka. Lavastustaiteilijan tilaan suunnittelema ajan oleskelu on katsojalle kiehtova, joskus dialogia piilotetumpi tarinallinen ulottuvuus.
Esimerkiksi kulkupinnan materiaalien muutokset, vaikkapa sorasta luonnonkiveen, merkitsevät etupäässä haptista ärsykemuutosta, mutta myös kuuloaistiin vaikuttavaa muutosta. Stenros ja Aura (1987 s. 133)
Kuten arkkitehtuurissa, niin myös lavastuksessa on ajateltava sen tuottamien impulssien rytmejä.
Onko esimerkiksi virhe puhtaudessa jotain sellaista, joka johon tilan kokijana kiinnitämme vaistomaisesti huomiomme? Rytmit ilmenevät materiaalien, pintojen, sekä esimerkiksi likaisuuden määrässä. Sääolojen tai asujan toiminta kuvitellaan säännönmukaiseksi, jolloin jäljetkin noudattavat tiettyä rytmiä. Elokuvan kokonaisuudessa jokainen tila ei ole tarpeen olla jäljillä kyllästetty. Rytmiä on pohdittava niin yksittäisen pinnan, tilan, kuin elokuvan kokonaisuuden eli kaikkien tilojen kannalta.
Kun arkkitehtuuri pyrkii tarpeelliseen määrään aisti-impulsseja, voi lavastaja ylittää tai alittaa ”tarpeellisuudet” saavuttaakseen toivotun tunteen katsojassa. Merkityksetön kaaos on asumisen arkkitehtuurissa painajaismainen ympäristö elää, mutta elokuvan tiloissa mahdollisuus.
Virheiden toteuttaminen on ”täsmällistä epämääräisyyttä”.
Tilassa näkyvä ajan ja elämäntavan kulku ja rytmi toteutetaan usein lavastuksen viimeistelyssä, työvaiheessa, jota kutsutaan patinoinniksi. Tilan syventäminen pintakäsittelyllä lavastaja toteuttaa, tai ohjeistaa ryhmänsä työntekijää luomaan visuaalisia jälkiä kuvitteellisesta tilassa elämisestä. Intuitiivisessa työtavassa lavastuksen viimeistelyssä on jotain samaa, mistä Pallasmaa kirjoittaa, että ennen ihmisen kielen kehittymistä on ollut työkalullinen ajattelu, jolla on hahmotettu mekaanisten yhteyksien oivaltamista. Kosketamme asioita ja käsitämme niiden olemuksen ennen kuin kykenemme puhumaan niistä (Pallasmaa 2017 s. 25-26).
Lavastuksen pintakäsittelyn syvyydet muotoutuvat työtavassa, jossa tekijä voi halutessaan ymmärtää pääsevänsä yhteyteen muinaisen ihmisen esiverbaalisesta, kehollisesta ja kekseliäästä toiminnasta. Paleoliittisen kauden ihmisen varhaisimpana pidetty taide sisälsi ihmisen käden
29
jälkiä luolien seinissä, joten voisi päätellä ihmisen olleen aina kiinnostunut sekä jättämään käden jälkensä, että merkitsemään asuttamansa tilan.
Kulttuurisidonnaisen luokittelun ytimessä on sen kollektiivinen luonne. Yksilöllä voi olla omia käsityksiä taideteoksesta, sanoja ja luokitteluita, joita hän ei joudu tarkastelemaan kriittisesti, koska pitää tulkintaansa yksityisasiana. Kulttuuriset kategoriat sen sijaan ovat meille yhteisiä asioita. Tuntemalla teoksen maailmaan sisältyvät kulttuuriset tavat ja arvot, osaa lavastaja tehdä katsojaan halutun vaikutuksen. Osana tätä tietoa on käsitys vallitsevan kulttuurin suhteesta likaan. Ihmisen ”saastaisuuskäyttäytyminen” ilmenee tuomitsevana reagointina esineeseen tai asiaan, joka on omiaan hämmentämään tai saattamaan ristiriitaan vaalimiamme luokitteluja (Douglas 1966 s. 86). Kulttuuria voi täten pitää auktoriteettina, joka sitoo meitä yhteen käyttäen toisten kaltaistemme osallistumista houkutteena.
Elämisestä on jäätävä tilaan materiaalinen jälki, jotta tilan ja hahmon välinen suhde olisi
”tosielämän” realiteetteja ajatellen uskottava. Lavastusta arvioitaessa arvioidaankin usein sen
”autenttisuutta”. Onko yhtenäisesti sisustettuun asuntoon suunniteltu epäsopiva, ruma, tai poikkeuksellinen elementti lopulta se, joka tekee lavastuksesta eletyn? Lavastus ei ole sisustussuunnittelua, koska lavastajan tavoite luoda esimerkiksi asuintilasta elävä kyseenalaistaa ennen kaikkea puhtauden, mutta myös tyylin ja harmonian.
Katsojalle uskottava on ensisijaisesti jotain hänelle tunnistettavaa. Vapaus ilmaisulle rajoittuu usein suunnittelijan itsereflektiiviseen kysymykseen: onko tarjoamani merkki riittävän ymmärrettävä?
30
Kirjalliset ja suulliset perustelut, sekä dokumentit elokuvan miljöön väreistä, lavasteen mittasuhteista ja rakennusmateriaaleista sisältävät vain osan lavastajan ajattelu- ja suunnittelutyöstä. Mahdollisuudet toimia käsitteellisen ja materiaalisen välillä ovat lavastustaiteen ehdottomia erityispiirteitä, jotka rikastuttavat tekijäänsä ihmisenä.
Taiteellinen idea ei synny pelkän käsitteiden ja symbolien kirjoittamisen ja geometrisen suunnittelun tuloksena. Idea syntyy eksistentiaalisesta ymmärryksestä ja eletyn kokemuksen synteesinä (Pallasmaa 2017 s. 79). Lavastussuunnittelu on elämän tuntemuksesta kumpuavaa tilallista taidetta, joka on kuitenkin alisteista elokuvan, ei elämän, kerrontatavoille.
Kun lavastustaiteilija saa vapaasti toteuttaa kaikki omat visuaaliset mielihalunsa elokuvan maailmaan, voi syntyä pahimmillaan epätasapainoinen ja pinnallinen lopputulos, kuten näyttämötaiteesta kirjoittanut Kivimaa kirjoittaa: näyttelijä hukkuu näyttämökuvan huutavaan, räikeään fortissimoon, ja jossa sana kadottaa sille kuuluvan valta-aseman (Kivimaa 1937 s. 115).
Täydellinen lavastus ei synny yksilön näkökulmasta ja totaalisesta vallasta, vaan tasapainoisesta yhteistyöstä, ja katsojan onnistuneesta ”lumoamisesta” oivaltavien sekä avartavien impulssien avulla.
31
5 Projektianalyysi – Lavastussuunnittelu elokuvassa Manian Lapset
Lavastajalle elokuvanteon ensimmäinen ja pysyvin konkreettinen ilmentymä on käsikirjoitus.
Lavastussuunnitelija, kuten muutkin elokuvan tekijät, etsii käsikirjoittajan valitsemista sanoista, lauseista ja sanojen näkymättömistä väleistä tapoja ilmaista tarina elokuvallisin keinoin.
Valitut tavat ovat teoksen taiteellinen sisältö. Ne tekevät elokuvan itsenäiseksi suhteessa kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, musiikkiin tai näyttämötaiteeseen. Tekstin tarkoitus on tarjota tunteita ja kuviteltuja näkymiä, jonka kautta ryhmän visuaaliset suunnittelijat hahmottelevat esimerkiksi värit, muodot, valot, tekstuurit sekä muut visuaaliset keinot. Kokonaisuudesta taiteellinen työryhmä esittelee yhtenäisen näkemyksen suunnitteluvaiheen lopuksi.
Tämä teoreettinen tutkielma on tuonut esille sanallisesti niitä tavoitteita ja oppeja, joita toteutin lavastaessani lyhytelokuvaa. Vaikuttaa sitä, että sain ravintoa ja tarttumapintaa teoreettisille ajatuksille elokuvanteon konkreettisesta työstä.
Lyhytelokuvassa Manian Lapset (ELO 2021) toteutin lavastussuunnittelun, joka antoi minulle mahdollisuuden perehtyä tilan aikamerkityksiin. Elokuvan ennakkosuunnittelun aikana puhuin paljon ympäristön luonteen korostamisesta tarinankerronnan välineenä, sekä sisä- ja ulkotilan yhteiselosta. Käsikirjoitus kertoo sisarusten perustamasta rock-bändistä, jonka albumin teko tyssää sisarusten välirikkoon. Tunteiden törmäystä ennakoi hylätyn talon ränsistyneet piirteet, jotka toimivat ärsykkeinä riitaan eskaloituvalle jännitteelle. Suunnittelin avaavaksi impulsseiksi elokuvaan esimerkiksi lajittelemattomia roskia. Tällaiset asiat ovat viestejä jostain, osoituksia ympäröivän maailman olemassaolosta.
32
Pyrin löytämään rekvisiitaksi kalusteita, jotka olisivat rispaantunutta ja rikkinäisiä. Halusin, että esineiden historia toisi elokuvan visuaaliseen maailmaan aidon tuntuista eloa. Uskon, että rikkinäiset kalusteet ja rispaantunut miljöö antoivat myös näyttelijöille tavan olla tilassa.
Hyödynsin löytötavaroita materiaalinaan käyttävien kuvataiteilijoiden ajatuksia. Esimerkiksi kuvataiteilija Timo Heino käsittää taiteilijan valitseman ”valmiin” materiaalin tarjoavan mukanaan jo olemassa olevan elämän, toisin kuin valkoinen maalauspohja, johon ideaali elämä ja merkitykset on tuotava. Hän vierastaa raaka-aineen käsitettä, ja keskittyy materiaaliin sen valmiiden merkitysten takia. (Heino 2013 s. 89)
Sain patinoidessa studiolavastusta kokea sen, mitä Pallasmaa (2017 s. 12) kuvailee käden kuvitteluksi: lennokkaan työvaiheen, jossa välineen tuntee olevan silta kuvittelevan mielen ja visuaalisuuden lopputuloksen välissä. Työvaihe on merkittävä ja mieluisa lavastussuunnittelijalle, koska se tarjoaa vaihtelua paperilla ja tiedostoissa tapahtuvaan suunnittelutyöhön.
33
Haastavinta lyhytelokuvan lavastamisessa oli uskoa näkemyksiinsä kuvitellun tilan taustatarinan kanssa. Kuvittelin tilan historiaa muutaman kymmenen vuotta taaksepäin elokuvan tapahtumahetkestä. Lavastajalle jää usein vastuu tilan taustatarinan luomisessa, joten onkin ymmärrettävää, että luottamus sen toimivuuteen on välillä horjuvaa. Yksinäisyyttä taustatarinan ylläpidossa voi välttää jakamalla keksimiään merkityksiä muun työryhmän kanssa, joka saattaa saada siitä sisältöä lavasteissa työskentelyyn.
Elokuvassamme oli loppukohtaus, jossa bändi odotti takahuoneessa pääsyään lavalle.
Painotin, että takahuone olisi mielekästä suunnitella studiolavasteeksi hiljaisuuden, hallittavan valon, sekä kuvausryhmän tarvitseman tilan vuoksi. Tein suurimman määrän dokumentteja studiolavasteesta, aloittaen pienoismallista päätyen seinätöhryreferenssikuviin. Mitä enemmän työntekijöitä lavasteen parissa työskenteli, sitä enemmän tarvitsin aineistoa, jolla kommunikoida ja ohjeistaa ideani toteutettavaksi.
Studiolavasteen suunnittelussa mukavinta oli väriskaalan ja tilan muotojen hallinta.
Halusin suunnitella takahuoneeksi klassisen kellaritilan tiiliseinineen, lämpöpattereineen ja syvennyksineen. Olin erityisen tyytyväinen siihen huolellisuuteen, miten rakentajat ja maalarit läheistyivät tilaa.
Elämän jälkiä pääsin suunnittelemaan niin tilan pintatekstuurien vaihteluissa, kuin viimeistelyissäkin. Takahuonelavaste viimeisteltiin patinoimalla seinäpinnat, murustelemalla eväitä lattialle, ja tussaamalla seiniin kuvitteellisten bändien tekemiä ”töhryjä”.
34
Opin lyhytelokuvat teossa, miten elokuvanteon prosessissa elokuvallisen tilan geometriset ulottuvuudet vaihtelevat alituisesti. Kolmiulotteiseksi suunniteltu tila latistuu kuvatessa kaksiulotteiseksi, rajatuksi kuvaksi. Valkokankaalla tai ruudulla esitettävä kaksiulotteinen kuva muodostuu takaisin kolmiulotteiseksi tilaksi esimerkiksi näyttelijän toiminnan, kameran liikkeen, ja äänen luoman tilallisuuden ansiosta. Katsoja muodostaa näkemästään ja kuullustaan ehjän tilakokonaisuuden.
Opin suunnittelemaan elokuvaan merkityksiä, jotka ilmenivät lavastuksen toteutuksessa.
Huomasin myös, että merkitysten muodostaminen on kuitenkin aina sidoksissa ajankohtaan ja paikkaan. Toteutin sotkua, mutta onko se ”liian tyylikästä”? Mietin värimaailman, mutta vaikuttaako se niin harkitulta, että se pakenee autenttisuutta?
Elokuvan tekijänä ja katsojana en voi tehdä tulkintoja kuin sidoksissa omaan paikkaani.
Olen oppinut, että inhimillistä reaktiota tavoitteleva lavastus ei ole vain fyysinen tila, jolla on suunniteltu rakenne, vaan se väistämättä muodostuu monimutkaiseksi vaikutelmien, yhteyksien ja aikatasojen verkostoksi.
35
5 Loppusanat - Eväsretki kaatopaikalla
Hiljaisessa kuulee selkeästi ajatuksensa. Valkoiselle taustalle piirtyy ankarasti merkkejä, kuin musteläiskiä, joita me mielestämme joudumme kaivamaan. Asunnon solukkorakenne on tutkittu läpikotaisin, tehostettu äärimmilleen ja viritetty teknologisesti älykkääksi. Kaiken valaiseva aurinko on päästetty estottomasti sisään paljastamaan jokaisen merkin elämästä. Tuntuu joskus kuin olisimme ulkopuolisia tahrattomista tiloistamme, kuin märkineen haavan sylkäisemiä puutikkuja. Tila on saatu puhtaaksi, kauneuskäsitys yhtenäiseksi valistuspäämäärien kanssa.
Olemmeko vihdoin terveitä?
Uskon, että kliinisessä ympäristössä aistimme tukehtuvat. Puhtauden nälkiinnyttämät aistihermoston lonkerot kaivautuvat syvälle mieleen hakiessaan värejä ja jotain analysoitavaa.
Asunnot humisevat kaivaten tahrivaa elämää.
Arkkitehtuurihistorian kautta olen oppinut puhtauden estetiikan taustaa. Puhtauden arvohistorian kautta olen kyennyt laajentamaan ymmärrystäni kulttuurisesta käsityksestämme likaan. Elinympäristön kliinisyyden kunnioituksessa olemme kroonistaneet elintavan, jossa näkymättömät viholliset, bakteerit, on kukistettu. Epäinhimillisen kontrolloiduiksi ja kliiniseksi suunnitellut kaupungit vaikuttavat tutkimani perusteella olevan seurausta visuaalisuutta, terveyttä ja turvallisuutta painottavan kulttuurin yhteistyöstä.
Aiemmin vain lentokentistä, sairaaloista ja ostoskeskuksista tuttu ilmavuutta ja ihmisen irrallisuutta korostava suunnittelu uhkaa kosketusta, yhteyttä ja aistiärsykkeitä kaipaavaa hyvinvointiamme myös kodeissa, kouluissa ja kirjastoissa. Se on jättänyt alleen moniaistisen, vivahteikkaan asuinympäristön. Pallasmaa (2016 s. 18) kirjoittaa, että silmän ylivalta ja muiden aistien tukahduttaminen työntää meitä eristyneisyyteen, irrallisuuteen ja ulkopuolisuuteen. Nämä tunteet eivät auta ihmistä juurtumaan maailmaan. Milloin viimeksi muistat yhdistäneesi tuoksun johonkin tiettyyn alueeseen tai kaupunkiin?
Haluan kuitenkin uskoa, että ihmisen koti on tilana aina elävä, vaikka usein tuntuu, että ihmisten tavoitteet kodille ovat päinvastaiset. Tiedämme ja muistamme missä olemme ja mihin kuulumme kaupunkiemme ja rakennustemme avulla, eli arkkitehtuuri jäsentää maailmaa osoittamalla ihmiselle tilan elää (Pallasmaa 2017 s. 91).
Käytännön tietojen ja kokemusten lisäksi koen lavastussuunnittelijana tarvitsevani merkitykselliseen lopputulokseen myös eksistentiaalista tietoa. Elokuvantekijän vastuulla on puolustaa elämän moninaisuuden arvostusta ja elämismaailman aistillisuutta. Lavastustaide keskittyy tämän olemisen inhimillisimpien merkkien korostamiseen.
Pyrin tähän myös tietoisesti kokemalla olemassaolon, sekä tunnistamalla oman kutsumukseni taiteessa. Persoonallisuuden kypsymisen tavoitteena uskon olevan sisäisen
36
intohimon vastuuntuntoon ja haluun ylittää omat aiemmat tiedot ja taidot. Kehittyminen on siksi kestoltaan loputonta, egon ja ylpeyden kyseenalaistavaa, sekä kokemuksellisesti anteliasta.
Jos pakonomaisesti yritämme asettaa elämään tottelemaan tiukkoja puhtauteen liittyviä kaavoja, elämä voi käydä epämukavaksi. Kielletty ei poistu kiellon avulla, vaan pois rajattu elämä muistuttaa aina itsestään. Ristiriitainen tilanne johtaa väistämättä ahdistukseen ja tekopyhyyteen.
(Douglas 1966 s. 242)
Halkeamat ja rappeutuminen muistuttavat meitä ajan kulusta. Ne ovat merkkejä ikääntymisestä. Saatamme lukea lian kertovan epäkontrollista, tai jopa köyhyydestä. Tutkielmaani tehdessä oivalsin, miten universaali tunne saa meidät kammoksumaan likaa ja halkeamia:
kuolemanpelko.
Mitä jäsentyneempiä likaisuuskäsitykset ovat, sitä oletettavammin niiden tarkastelu nostaa esiin tällaiset syvälliset teemat (Douglas 1966 s. 52).
Lian hylkääminen on ainoa keinoa tavoitella puhtautta. Lika ja epäjärjestys kuuluu elämiseen, joten puhtaudesta seuraa väistämättä esteettisesti pelkistetty ja karu vaikutelma.
Saatamme huomatakin järkyttyneenä, että myös puhtaus, jota suurin uhrauksin tavoittelemme, paljastuu kohdatessa kovaksi ja kuolleeksi (Douglas 1966 s. 239). Elämme siis jonkinlaisessa painajaismaisessa kehässä puhtauden ja ajattomuuden tavoittelun kanssa.
37
38
6 Lähteet
BACHELARD, GASTON. 2003/1957. Tilan poetiikka (La poétique de l`espace). Suom. Tarja Roinila.
Helsinki: Nemo.
DE CERTEAU, MICHEL. 2013/1990. Arkipäovät kekseliäisyys - 1: Tekemiset tavat. (L´Invention du quotidien – 1. Arts de faire). Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin.
Design 3000 ja Kasper Strömman. 27.2.2018 klo 18:30 Yle Fem. Jakso 2: Koti. 02:58-04:12 ja 15:50-16:38. Parad Media. https://areena.yle.fi/1-4106706
DOUGLAS, MARY. 2000/1966. Puhtaus ja vaara (Purity and Danger). Suom. Virpi Blom & Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.
EVÄSOJA, MINNA. 2011. Itämainen estetiikka. Helsinki: Gaudeamus University Press.
FORSS, ANNE-MARI. 2007. Paikan estetiikka: Eletyn ja koetun ympäristön fenomenologia.
Helsinki: Yliopistopaino.
HEINO TIMO. 2013. Helsingin taidemuseo.
KIVIMAA ARVI. 1937. Teatterivaeltaja. Helsinki: WSOY.
PALLASMAA, JUHANI. 2017. Ajatteleva käsi. Arkkitehtuurin eksistentiaalinen ja ruumiillinen viisaus. Helsinki: ntamo.
SAARIKANGAS, KIRSI. 2002. Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura.
SAARIKANGAS, KIRSI. 2006. Eletyt tilat ja sukupuoli. Asukkaiden ja ympäristön kulttuurisia kohtaamisia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
SCHILDT, GÖRAN. 1997/1951. Odysseuksen vanavedessä (Odysseus kölvatten). Suom. Lauri Hirvensalo. Helsinki: Otava.
