Käsikirjoitus alkaa siitä kun karaktääri (roolihahmo) ilmestyy kuvaan.
Lavastajan tehtävänä on nimenomaan luoda sille jonkinlainen menneisyys.
Pätilä 2018
Asumista esittelevässä televisiosarjassa Design 3000 ja Kasper Strömman (Yle Fem, 2018) vieraillaan tunnetun suomalaisen lavastustaiteilija Markku Pätilän kotona Helsingin Töölössä.
Talonyhtiöltä vuokrattu asunto on pinnoiltaan hyvin kulunut ja sisustettu pääasiassa vanhoilla esineillä. Toimittaja Kasper Strömman haastattelee Pätilää siitä, miksi lavastus on merkityksellistä. Pätilä vastaa kertomalla, että lavastuksen merkityksenä on elokuvan hahmon maailman luominen, ja jatkaa, että näyttelijälle lavastus on tärkeä keino ”päästä kuin vilahtamaan”
roolihahmoon.
Vaikka katsojan ei ole oleellista erottaa, onko elokuvatodellisuuden miljöö reaalimaailman lokaatio, studioon rakennettu lavaste vai digitaalinen toteutus, ovat nämä hyvin erilaisia tilanteita näyttelijälle näytellä. Lavastetut olosuhteet saattavat vaikuttaa näyttelijäntyöhön, ja näin ollen myös roolihenkilöön. Tilassa ilmenevät jäljet voivat toimia impulsseina, vaikuttajina roolihahmon elekieleen tai toimintaan.
Ajatus haastaa käsityksen lavastajasta tilan suunnittelijana, koska samalla kun roolihahmo tulkitsee tilan merkityksiä, hän myös uudelleen muodostaa niitä. Ilmiö näkyy ymmärrettävästi kaupunkitilassa, jossa monet eri ihmiset käyttävät ”samaa” tilaa erilaisilla tavoilla, kuten Saarikangas (2006 s. 36) toteaa: Tilan käytössä muodostuu toisistaan poikkeavia, jopa keskenään ristiriitaisia merkityksiä eikä ”sama” tila ole kaikille ihmisille sama, vaan sen merkitykset saattavat vaihdella…”.
Hahmon liike ja toiminta jäsentyvät kokonaisuudeksi lavastuksessa ilmenevien elementtien yhteistyöllä. Näyttelijän näyttelemä roolihahmo tuo pelkästään olemassaolollaan tilan mittasuhteet ja etäisyydet esille. Elintilaansa muodostava ihminen, kuten näyttelijäkin, liikkuu, aistii, elehtii ja vaihtaa asentojaan. Saarikangas (2002 s. 21) toteaa, että ihmisen päivittäinen läsnäolo tapoineen ja liikkeineen sijoittuu ja muotoutuu tilaan, sekä vastavuoroisesti tila muotoutuu ihmiselleen. Tilan ajallinen kerroksellisuus ja jäljet kiinnittävät hahmon osaksi tilaa elokuvissa, jossa pyritään osoittamaan hahmon ja tilan symbioottinen suhde.
Taas Forssin (2007 s. 95) mukaan opimme varhaisissa kodeissamme tilan käyttöön liittyviä käytäntöjä, jotka jäävät kehoomme alitajuisina tapoina. Saatamme tarttua ovenkahvaan tai pyyhkiä pöydän huomaamattomasti sillä tavalla, minkä olemme oppineet. Onkin kiehtova ajatus, miten ihmiselämän mittaisen esineiden siirtelyn sijasta pysyvämpää kuormaa onkin tavat. Väitän, että muuttaessamme uuteen asuntoon, menneisyys kulkee mukanamme tapoina.
22
Lavastussuunnittelija voi haluta dramatisoida hahmon persoonaa hänen tilansa erityisillä esinevalinnoilla ja runsailla jäljillä. Lopputuloksena hahmo saattaa irtautua arkielämästä hieman
”satumaisemmaksi”, tai oikeastaan ”elokuvallisemmaksi”. 1920-luvulta alkaneessa elokuvagenressä, romanttisessa realismissa on tyypillistä merkeiltään selkeä, usein jopa teatraalinen lavastus. Hieman samankaltaista lavastusta, arjen yläpuolelle kohottavaa visuaalista ilmaisua hyödynnetään nykypäivän suositussa elokuvatyylissä ”kohotetussa realismissa”. Arjen esineet ja tilat ovat tunnistettavia, mutta niiden luonteikkuutta ja symbolista ulottuvuutta on pyritty korostamaan lavastuksellisilla valinnoilla.
Emme voi odottaa elokuvallisen tilan olevan aina irtonainen aikamme esteettisistä suuntauksista. Lavastaja saattaa hetkittäin tuntea olevansa sisustussuunnittelija selvittäessään sisustustrendejä ja asioidessaan huonekalukaupassa.
Silloin tv-draama ja nykyelokuva nimittäin pyrkii näyttämään kulttuurisen kontekstin:
roolihahmon asumisen osana arkkitehtuurin ja kulutuskulttuurin liikehdintää. Täten asumisen merkkejä hallitsee enemmän teknologiset, kuin runolliset periaatteet (Forss 2007 s. 45).
Samalla kertaa kun roolihahmosta tulee luonteva osa vuorovaikutteista elokuvallista tilaa, tuo se katsojankin vahvemmin mukaan. Roolihahmo on kokija sekä tekijä, joka luo olemassaolollaan todeksi lavastajan materiaaliseksi suunnitteleman tilan. Näyttelijän raajat ikään kuin toimivat meidän sijaisraajoinamme.
Elokuvassa roolihahmo saattaa toimia kameran rajaaman kuvan ulkopuolella. Roolihahmo voi poistua hetkeksi kuvasta ja tulla takaisin, antaen meidän kuvitella nähdyn tilan ulkopuolisen tilan. Kun puhutaan ”negatiivisesta tilasta”, tarkoitetaan tilaa, joka on olemassa elokuvan maailmassa, mutta ei ole lavastettua kuvaustilaa.
Toiminta voi tuoda esiin tilan käyttötarkoituksen ja tunnelman. Ilmiö mahdollistaa sen, että osa näistä elementeistä ei edes tarvitse olla fyysiseen olomuotoon toteutettuina, katsojan silti kokiessa kokonaisuuden ehjänä. Esimerkiksi sumea tai hämärä miljöö muodostuu katsojalle selkeämmäksi näyttelijätoiminnan kautta. Näin saatamme esimerkiksi aistia jääkaapin sisällön näkemättä kaapin sisälle tai lattian sotkuisuuden näyttämättä lattiaa.
Ajattelemme, että lian poistaminen on positiivinen yritys järjestää ympäristöä. Kun arkisilla toiminnoillamme pyrimme eliminoimaan likaa, ja häivyttämään elämän jälkiä tapetoimalla, puunaamalla ja remontoimalla, me järjestämme ympäristöämme myönteisessä mielessä. Luomme tilaa ideoidemme mukaiseksi. Toiminta on järkevää, koska sitä ohjaa yritys liittää muoto tarkoitukseen ja tehdä tilakokemuksesta kokonaisuus. (Douglas 1966 s. 47)
Päättelen, että elokuvallinen tila tai rakennettu lavaste ei ole ainoastaan geometrinen tai abstrakti tila, ihmisen arkielämän taustalle jäädytetty säiliö, vaan se on keskeinen osa kulttuuristen merkitysten muodostumista (Saarikangas 2002 s. 21). Se jäsentää ihmisten välisiä suhteita, sekä tuottaa ja ylläpitää käsityksiä ja tapoja.
23
Eletyssä tilassa vuoropuhelua käyvät monet jaetut ja kollektiiviset, tietoiset ja ei-tietoiset, sekä opitut ja alitajuiset merkitykset. Niiden vaikutuksella tila laajenee aina koskettamaan yhteiskunnallista ja kulttuurista taustaa. Ajatusta sovellettaessa kulissiseinistä rakennettuun lavastukseen, voi ajatella yhdessä lavastetussa tilassa olevan aina useampia tiloja, joiden seinät ovat huokoisia - kulttuuriset käsitykset saostuvat tilaan vahvimpienkin seinien lävitse.
Kuitenkin materiaalisilta piirteiltään samanlainen asuintila siirrettynä eri paikkoihin ja kontekstiin, muuttaa myös sen sisäisiä merkityksiä. Näin ollen täsmälleen samat lavastekulissit näyttäytyvät ”eri valossa” niiden esityspaikasta riippuen. Saarikangas (2002 s. 20) esittää asuintilaa lähestyttäväksi kuin elävää rakennelmaa, joka on paljon muuta, kuin esteettinen ja fyysinen taideobjekti. On siis selvää, että elokuvankin tila liittyy aina kulttuuriseen normistoon ja sääntöihin.
Niin myös käsitteenä lika ei ole luonnollinen tai tieteellinen totuus, vaan sen merkitys muuttuu kulttuurisen yhteyden mukaan. Siten myös lian tilaan muodostavat merkitykset eivät ole yleispäteviä, vaan ne ovat aina sidoksissa historiaan, aikaan, paikkaan ja katsojan kulttuuriseen taustaan. Ainoastaan elokuvan aikana katsojalleen opetettu symboliikka toimii tarkoituksenmukaisesti, muuttuen teoksen sisäiseksi viestivälineeksi.
24
Kodit ovat monesti kuin ”muistin varastoja”: materiaalisia kiinnekohtia tapahtumille ja kohtaamisille, jotka ilmenevät esineiden lisäksi jäljissä. Elokuvallisen tilan kokeminen voi tuntua kuin hahmo jakaisi muistonsa katsojan kanssa.
Lavastuksen luoma elävä tila siis tukee sekä näyttelijää, että katsojaa samaistumaan fiktiiviseen maailmaan. Toisaalta taas näyttelijä tukee lavastetun tilan muodostumista todellisemmaksi. On siis todettava, että lopulta roolihahmo on tilallisen kokemuksen keskipiste.
Lavastuksen merkitykset syntyvät suhteessa roolihahmoon, koska katsojan odotetaan samaistuvan hänen toimintaansa ja kokemuksiinsa. On mahdollista ja tavallistakin, että elokuvan roolihahmon kokemukset suhteessa likaan eroavat katsojan tulkinnasta. Usein katsoja havainnoi jopa enemmän ja aiemmin, kuin roolihahmo.
25