Olen maininnut taiteiden, populaarikulttuurin ja arkkitehtuurin merkityksen lavastustaiteen aineistona. Laajempana innoittajana lavastajalla on kuitenkin maailma tiloineen, ilmiöineen ja tunnelmineen. Lavastustaiteilija on tilan aistimisen ekspertti. Hänen tehtävänään on muodostaa käsikirjoituksen maailmaan sopiva miljöö, jonka vaikutus laajenisi katsottua kokemusta syvemmäksi.
Lavastussuunnittelija pyrkii suunnittelemaan rakenteiden lisäksi lavastukseen syvempiä merkityksiä hyödyntäen kuvataiteille tyypillistä symboliikkaa ja monenlaisia assosiaatiota.
Kokonaisuudesta muodostuu vihjeiden verkosto, joka viittaa moneen suuntaan. Näiden vihjeiden päämääränä on antaa katsojan alitajunnan koostaa kokonaisuuden osasista tunnelman.
Lavastussuunnittelija pyrkii vaikuttamaan siihen, miten katsoja tuntee ”elokuvan sisäisen eksistenssin”, eli miten maailma tiloineen kohtelee roolihenkilöitä.
Suunnittelutyön vaiheista merkityksellisimpiä on ”tilallinen kuvittelu”, jolloin lavastussuunnittelija hahmottelee mielikuvia elokuvallisesta tilasta. Visuaalisten piirteiden lisäksi tilan kuvittelemisessa on tärkeää saada poimittua aistimuksia, tuoksuja, kosketuksia ja tuntemuksia. Ne ovat niitä seikkoja, jotka voivat saada elokuvan kokijan alitajunnan tuottamaan merkityksiä ja persoonallisia yhtymäkohtia.
Suunnittelijan ajattelu on usein älyllistä, geometristä ja käsitteellistä. Tietyissä työvaiheissa suunnittelijan käsillä tehtäviin taitoihin liittyvät valinnat korostuvat. Kokemukseni mukaan siitä saattaa seurata, että muu elokuvan työryhmä näkee voimakkaimmin ammatin käytännölliset puolet: piirustukset, esineiden valinnat ja työkalut. On toki ymmärrettävää, että muutto- tai remonttityöltä näyttävää toimintaa ei jatkuvasti tarvitsekaan nähdä sen taiteellisten tavoitteiden kautta.
Materiaaliseksi elokuvan miljööksi lavastaja suunnittelee muotoja, kokoja, ja muita aineellisiin suhteisiin liittyviä havaittavia ominaisuuksia. Lavasteissa mietitään kuvan luomiseen liittyviä ratkaisuja, kuten pintojen ominaisuuksia. Kuva syntyy kameran tallentamasta valosta, joten on mietittävä elementtien kiiltävyyttä, pehmeyttä, karheutta ja tekstuuria.
26
Käsien ei voida kuitenkaan olettaa toteuttavan lavastusta ilman lopputuloksen kuvittelemista.
Työkäsineiden tekoja ohjaakin hahmottomampi, abstrakti ajattelu, Bachelardin (1957 s. 92) sanoin huoneen kirjoittaminen. Lavastussuunnittelija työskentelee suunnitellessaan lavastusta useiden käsitteiden avulla, joiden avulla luodaan merkityksiä elokuvaympäristön sisäiseen maailmaan.
Lavastuksen kokonaisuus ei ole koskaan lavastajan yksin toteuttamia, vaan kuvattavaan lopputulokseen vaikuttaa useat, usein kymmenet ihmiset. Lavastussuunnittelija toimii elokuvaa tehdessään työryhmänsä johtajana. Pintakäsittelijä, lavasterakennusryhmä, rekvisiittaosasto, ja lavastajan lähimmät työparit, sekä apulaiset ovat vain lähin osa tekijöitä.
Kokonaisuudesta muodostuu suunniteltua merkityksellisempi vaikutelma, koska jokainen tekijä tuo lavastukseen jotain itsestään ja kokemuksestaan. En tarkoita ainoastaan työkokemusta, tai käsityöläisen persoonallista työn jälkeä. Tarkoitan sitä, mitä runollisista kirjoituksistaan tunnettu arkkitehti Pallasmaa kuvaa käden ja ruumiin hiljaiseksi viisaudeksi, työn lähtökohdaksi, jossa tekijä perustaa otteensa spontaaniin, aistilliseen kokemiseen, jossa käsi mittailee eletyn todellisuuden olemusta (2017 s. 80). Runouden tapaan lavastustaide pyrkii kiinnittämään huomiota olemassaolon toisiin tasoihin.
Lavastuksen pintakäsittelijän kanssa sovittavat tekniikat ilmaisevat toteutustaan moninkertaisesti laajempia asioita. Lavastus on ryhmätyötä myös laajemmalla tavalla, koska se keskustelee aina lavastustaiteen traditioiden kanssa.
Lavastuksen ”arkkitehtuurilla”, eli esimerkiksi muodoilla, mittasuhteilla ja materiaalivalinnoilla on suuri osuus elokuvan tai tv-sarjan visuaalisuuteen. Materiaalivalinnat vaikuttavat merkittävästi siihen, miten elämä näkyy lavastuksessa. Lyhyt elinkaari asuntosuunnittelussa on yleistänyt haavoittuvaisia rakennusmateriaaleja, jotka tuntuvat kuin
27
keräävän elämän jälkiä. Melamiinipinnoitetut lastulevykaapit tai kierrätyspuusäleistä ohuella viilulla päällystetyt ovet eivät kestä käyttöä, kuten esimerkiksi laadukas puumateriaali. Lastulevy rispaantuu nopeasti, kuin taas lasissa tai kivessä kuluma näkyy vain harvoin. Asunnon arvoa, asumismukavuutta tai rakentamisen ekologisuutta ajatellessa rispaantuvat ja hajoavat kalusteet ovat ehdottoman epätoivottuja, kun taas lavastukselle niillä voi olla antoisa merkitys.
Lavastussuunnittelija saa useimmiten parhaat mahdollisuudet taiteelliseen ilmaisuun kuvatessa studiossa, tai studiomaisissa olosuhteissa. Neutraali ja tyhjä studiotila on avoin monenlaisen inhimillisen elintavan ja asumuksen lavastamiseen. Virheetön ja kova kivilattia, sekä pimennettävä, usein laaja sisätila mahdollistaa lavastajalle avoimen alustan.
Valo on välttämätön osa kuvan muodostumista ja tilan tunnelmaa. Värejä, ja tilan muita visuaalisia ominaisuuksia voi tukea tai muuttaa valon ansiosta – sen voimakkuus, suunta, muoto ja väri määrittävät tilan tunnelmaa. Mikä tärkeintä, valon ominaisuudet tuovat lisätason ajalliseen hahmottamiseen. Sen avulla tunnistamme vuorokauden- ja vuodenajan, joihin evolutiivisista lähtökohdista liitämme valikoituja tunnelman ominaisuuksia.
Lavastustaiteilijan suunnittelun osana on kyky hahmottaa ja suunnitella toteutettavaksi miljöön ajalliset kerrokset. Pitkäkestoinen ilmiö jättää väistämättä jälkensä tilaan, väliaikaisuus taas asustaa usein puhtoisissa ympäristöissä, kuten hotellihuoneissa. Lavastajan on suunnitellessaan tutkittava elokuvaan ja hahmolle sopivalla tavalla, miten asunnossa on liikuttu, mihin luonnonvoimat ovat yltäneet ja mistä kohdin pinnat kuluvat. Hahmon tulkinnassa on tärkeää heittäytyä roolihahmoon: lavastajan mielikuvitus ikään kuin vierailee roolihahmon toiminnallisessa kehossa. Roolihahmon menneisyydestä taas kertoo esimerkiksi rekvisiittaesinevalinnat: mitä ihminen kuljettaa mukanaan?
28
Design 3000 -televisio-ohjelmassa toimittaja Kasper Strömman huomioi, miten lavastaja Markku Pätilän tyylinä on saada lavastustöihinsä ”puhallettua lämpöä”. Pätilä allekirjoittaa haastattelussa kyseisen huomion, ja kertoo pyrkivänsä samaan myös asumisessa, jotta tuntisi ”olevansa turvassa”.
Tähän lavastustyössä toteutettuun turvaan ja lämpöön liittyy lavastajan tulkinta roolihahmosta ja laajemmin: näkemys ihmisestä. Jokainen tarvitsee tilaltaan turvaa. Jokaisessa on persoona, joka sykähtelee puhtoisimmassakin asuintilassa materiaalisina merkkeinä tavoista, mieltymyksistä ja menneisyydestä.
Tavoitteena on kyetä hahmottamaan tilan aikajana kuvitellun, tai todenmukaisen rakennuksen rakennusajasta elokuvan hahmon asumiseen saakka. Lavastustaiteilijan tilaan suunnittelema ajan oleskelu on katsojalle kiehtova, joskus dialogia piilotetumpi tarinallinen ulottuvuus.
Esimerkiksi kulkupinnan materiaalien muutokset, vaikkapa sorasta luonnonkiveen, merkitsevät etupäässä haptista ärsykemuutosta, mutta myös kuuloaistiin vaikuttavaa muutosta. Stenros ja Aura (1987 s. 133)
Kuten arkkitehtuurissa, niin myös lavastuksessa on ajateltava sen tuottamien impulssien rytmejä.
Onko esimerkiksi virhe puhtaudessa jotain sellaista, joka johon tilan kokijana kiinnitämme vaistomaisesti huomiomme? Rytmit ilmenevät materiaalien, pintojen, sekä esimerkiksi likaisuuden määrässä. Sääolojen tai asujan toiminta kuvitellaan säännönmukaiseksi, jolloin jäljetkin noudattavat tiettyä rytmiä. Elokuvan kokonaisuudessa jokainen tila ei ole tarpeen olla jäljillä kyllästetty. Rytmiä on pohdittava niin yksittäisen pinnan, tilan, kuin elokuvan kokonaisuuden eli kaikkien tilojen kannalta.
Kun arkkitehtuuri pyrkii tarpeelliseen määrään aisti-impulsseja, voi lavastaja ylittää tai alittaa ”tarpeellisuudet” saavuttaakseen toivotun tunteen katsojassa. Merkityksetön kaaos on asumisen arkkitehtuurissa painajaismainen ympäristö elää, mutta elokuvan tiloissa mahdollisuus.
Virheiden toteuttaminen on ”täsmällistä epämääräisyyttä”.
Tilassa näkyvä ajan ja elämäntavan kulku ja rytmi toteutetaan usein lavastuksen viimeistelyssä, työvaiheessa, jota kutsutaan patinoinniksi. Tilan syventäminen pintakäsittelyllä lavastaja toteuttaa, tai ohjeistaa ryhmänsä työntekijää luomaan visuaalisia jälkiä kuvitteellisesta tilassa elämisestä. Intuitiivisessa työtavassa lavastuksen viimeistelyssä on jotain samaa, mistä Pallasmaa kirjoittaa, että ennen ihmisen kielen kehittymistä on ollut työkalullinen ajattelu, jolla on hahmotettu mekaanisten yhteyksien oivaltamista. Kosketamme asioita ja käsitämme niiden olemuksen ennen kuin kykenemme puhumaan niistä (Pallasmaa 2017 s. 25-26).
Lavastuksen pintakäsittelyn syvyydet muotoutuvat työtavassa, jossa tekijä voi halutessaan ymmärtää pääsevänsä yhteyteen muinaisen ihmisen esiverbaalisesta, kehollisesta ja kekseliäästä toiminnasta. Paleoliittisen kauden ihmisen varhaisimpana pidetty taide sisälsi ihmisen käden
29
jälkiä luolien seinissä, joten voisi päätellä ihmisen olleen aina kiinnostunut sekä jättämään käden jälkensä, että merkitsemään asuttamansa tilan.
Kulttuurisidonnaisen luokittelun ytimessä on sen kollektiivinen luonne. Yksilöllä voi olla omia käsityksiä taideteoksesta, sanoja ja luokitteluita, joita hän ei joudu tarkastelemaan kriittisesti, koska pitää tulkintaansa yksityisasiana. Kulttuuriset kategoriat sen sijaan ovat meille yhteisiä asioita. Tuntemalla teoksen maailmaan sisältyvät kulttuuriset tavat ja arvot, osaa lavastaja tehdä katsojaan halutun vaikutuksen. Osana tätä tietoa on käsitys vallitsevan kulttuurin suhteesta likaan. Ihmisen ”saastaisuuskäyttäytyminen” ilmenee tuomitsevana reagointina esineeseen tai asiaan, joka on omiaan hämmentämään tai saattamaan ristiriitaan vaalimiamme luokitteluja (Douglas 1966 s. 86). Kulttuuria voi täten pitää auktoriteettina, joka sitoo meitä yhteen käyttäen toisten kaltaistemme osallistumista houkutteena.
Elämisestä on jäätävä tilaan materiaalinen jälki, jotta tilan ja hahmon välinen suhde olisi
”tosielämän” realiteetteja ajatellen uskottava. Lavastusta arvioitaessa arvioidaankin usein sen
”autenttisuutta”. Onko yhtenäisesti sisustettuun asuntoon suunniteltu epäsopiva, ruma, tai poikkeuksellinen elementti lopulta se, joka tekee lavastuksesta eletyn? Lavastus ei ole sisustussuunnittelua, koska lavastajan tavoite luoda esimerkiksi asuintilasta elävä kyseenalaistaa ennen kaikkea puhtauden, mutta myös tyylin ja harmonian.
Katsojalle uskottava on ensisijaisesti jotain hänelle tunnistettavaa. Vapaus ilmaisulle rajoittuu usein suunnittelijan itsereflektiiviseen kysymykseen: onko tarjoamani merkki riittävän ymmärrettävä?
30
Kirjalliset ja suulliset perustelut, sekä dokumentit elokuvan miljöön väreistä, lavasteen mittasuhteista ja rakennusmateriaaleista sisältävät vain osan lavastajan ajattelu- ja suunnittelutyöstä. Mahdollisuudet toimia käsitteellisen ja materiaalisen välillä ovat lavastustaiteen ehdottomia erityispiirteitä, jotka rikastuttavat tekijäänsä ihmisenä.
Taiteellinen idea ei synny pelkän käsitteiden ja symbolien kirjoittamisen ja geometrisen suunnittelun tuloksena. Idea syntyy eksistentiaalisesta ymmärryksestä ja eletyn kokemuksen synteesinä (Pallasmaa 2017 s. 79). Lavastussuunnittelu on elämän tuntemuksesta kumpuavaa tilallista taidetta, joka on kuitenkin alisteista elokuvan, ei elämän, kerrontatavoille.
Kun lavastustaiteilija saa vapaasti toteuttaa kaikki omat visuaaliset mielihalunsa elokuvan maailmaan, voi syntyä pahimmillaan epätasapainoinen ja pinnallinen lopputulos, kuten näyttämötaiteesta kirjoittanut Kivimaa kirjoittaa: näyttelijä hukkuu näyttämökuvan huutavaan, räikeään fortissimoon, ja jossa sana kadottaa sille kuuluvan valta-aseman (Kivimaa 1937 s. 115).
Täydellinen lavastus ei synny yksilön näkökulmasta ja totaalisesta vallasta, vaan tasapainoisesta yhteistyöstä, ja katsojan onnistuneesta ”lumoamisesta” oivaltavien sekä avartavien impulssien avulla.
31