KIRJA-ARVIOT
PERUSKOULUSTA ON PIENEL
LÄ VIIVEELLÄ, OECD:n PISA- tutkimusten siivittämänä, ehditty tehdä yksi suomalaisen koulutus- viennin brändituote. Lohkoutuva peruskoulu -teoksen kirjoittajat väittävät kuitenkin, että tuote on ehtinyt vuosien varrella pahas- ti pilaantumaan, ainakin jos sen tärkeimpänä ainesosana pidetään koulutuksellista tasa-arvoa.
Teos pohjautuu Helsingin ja Turun yliopistoissa toteutettuihin tutkimushankkeisiin Vanhemmat ja kouluvalinta. Perheiden koulutus- strategiat, eriarvoistuminen ja pai- kalliset koulupolitiikat suomalaisessa peruskoulussa (2009–2012) sekä Parents and School Choice. Family Strategies, Segregation and School Politics in Chilean and Finnish Basic Schooling (2010–2013).
Kirja on aikamoinen järkäle, vaikka omasta kappaleestani har- mittavasti puuttuikin sisällysluet- telossa luvattu kirjoittajaluettelo.
Vaikka toimittajat puhuvat teok- sen luvuista, lukijasta se vaikut- taa pikemminkin kolmentoista kirjoittajan eri kokoonpanoissa tuottaman viidentoista artikkelin kokoelmalta kuin tutkimustulos- ten systemaattiselta yhteenvedol- ta. Kaikki artikkelit perustuvat tutkimushankkeissa kerättyihin aineistoihin, joskin monissa vedo- taan myös muihin aiheeseen liitty-
Perheet vai poliitikot peruskoulua säätämässä?
Seppänen, P.; Kalalahti, M.; Rinne, R.; Simola, H. (toim.) (2015).
Lohkoutuva peruskoulu. Perheiden kouluvalinnat, yhteiskuntaluokat ja koulutuspolitiikka.
Suomen kasvatustieteellinen seura: Kasvatusalan tutkimuksia 68. 544 s.
ISBN 978-952-5401-70-7
viin laki- ja viranomaisteksteihin ja aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.
Artikkelimainen toteutus koet- telee lukijan voimia, sillä jokainen kirjoitelma on rakennettu erillisen tutkimusraportin tapaan taus- toituksineen, teoretisointeineen, aineistojen esittelyineen ja analy- sointeineen ja johtopäätöksineen.
Tästä aiheutuu myös pitkin mat- kaa tarpeetonta toistoa.
Teos on jaettu eri osiin: Kou- luvalintapolitiikka Suomessa ja kau- pungeissa, Koulupolitiikka ja van- hemmat, Kouluvalinta ja yhteiskun- taluokka sekä johtopäätöslukuun.
KOULUVALINTAPOLITIIKKAA, KOULUPOLITIIKKAA VAI KOULUTUSPOLITIIKKAA?
Ensimmäisessä osassa Piia Sep- pänen ja Risto Rinne kuvailevat anglosaksista, OECD:n edistämää koulutuksen kilpailutus- ja mark- kinoistamispolitiikkaa. Teoksen taustalla olleissa tutkimushank- keissa tämän politiikan on tulkittu ehdollistavan kansalliset ja alueel- liset koulupolitiikat.
Tutkimuksen peruskäsitteiden, asetelman ja aineistojen esittelyn sijasta kirjoittajat avaavat koulu- valikointi-ilmiön suomalaista his- toriaa musiikkiin erikoistuneiden luokkien kautta. Kiintoisuudes- taan huolimatta ratkaisu vaikuttaa
hiukan oudolta. Avausluvulta olisi odottanut kokonaisvaltaisempaa tutkimusasetelman, keskeisten kä- sitteiden ja kontekstin jäsennystä.
Tätä palvelevat seuraavat kol- me artikkelia. Janne Varjo, Mira Kalalahti ja Piia Seppänen otta- vat käyttöön ”institutionaalisten kouluvalintatilojen” käsitteistön ja luonnehtivat Helsingin, Espoon, Vantaan, Tampereen ja Turun kaupunkien oppilasvalinnan pe- riaatteita, painotetun opetuksen tarjontaa yläkouluissa sekä (vielä esittelemättömään aineistoon pe- rustuvia) vanhempien mielipiteitä vaikutusmahdollisuuksistaan ja tar- jonnan laadukkuudesta. Kaupungit näyttävät profiileiltaan varsin erilai- silta, joten lukija virittyy odotta- maan perusteluita niiden valinnalle.
Hannu Simola, Piia Seppänen, Sonja Kosunen ja Heidi Vartiainen esittelevät yhdessä teoksen kiin- nostavimmista artikkeleissa viran- omais- ja lakitekstejä hyödyntäen koulutuksellisen tasa-arvon vali- kointiin perustuvia tulkintoja.
Artikkelissa kuvataan peruskou- lun alkuajoilta tuttuja tasokursseja.
Vasta niiden purkaminen tuotti pe- ruskoulun sosiaalisen tasa-arvon, sosiaalisen sekoittamisen periaat- teen ja pyrkimyksen oppilaskohtai- seen arviointiin. 1980-lopulla puhe siirtyi yksilölliseen tasa-arvoon sekä perheiden ja oppilaan oikeuteen
tukseen. 2010-luvulla se muuntui puheeksi osallistavasta tasa-ar- vosta. Tämä tarkoitti pyrkimystä opetuksen ja oppimisen yksilölli- syyteen, jonka arviointiin tarvittiin kuitenkin laajeneva pedagogisten asiantuntijoiden joukko.
Tutkimusaineistolähtöinen tar- kastelu ei pysy historiallisen johda- tuksen tasolla ja esimerkkikaupun- kien tasa-arvopolitiikkojen kuvaus jää muutaman kouluvalintatiedon varaan. Valitettavasti artikkelin te- matiikkaan ei jatkossa juuri palata.
Janne Varjon, Mira Kalalahden ja Heikki Silvennoisen artikkeli esittelee sivistyksellisiä oikeuksia ja vapauksia koskevaa kirjallisuut- ta sekä vanhempien mielipiteitä koulutusoikeuksista ja vapauksis- ta. Ikävää hämmennystä aiheuttaa oikeuksia ja vapauksia koskevien väittämien kuvausten sekaantumi- nen sivulla 129. Hämmentävää on myös yhteiskuntaluokkien tuomi- nen tarkasteluun, kun aihetta käsi- tellään varsinaisesti vasta teoksen loppupuolella.
Siitä huolimatta kiintoisa löy- dös on kaikkien yhteiskuntaluok- kien vanhempia yhdistävä asenne, joka korostaa yhtäläisiä oikeuksia koulutukseen vapauksien sijaan.
Pieniä eroja tulkitaan vanhempien poliittisten kantojen ja anglosaksi- seen kirjallisuuteen perustuvien, aikakauden luonnetta koskevien spekulaatioiden avulla.
VANHEMMAT KOULUVALINNOISSA
Osa Koulupolitiikka ja vanhem- mat nojautuu edellistä lukua sys-
toon. Teoksen analyyttisesti ehkä painavin on Piia Seppäsen, Sonja Kosusen, Heidi Vartiaisen ja Vir- ve Murron artikkeli. Se esittelee Espoossa, Vantaalla ja Turussa toteutetut vanhempien haastat- telut ja analysoi, millaisin puheta- voin niissä oikeutetaan kouluun sijoittamista ja opintoja koskevia politiikkoja ja valintoja. Analyysiä taustoitetaan tässä, kuten koko teoksessa, anglosaksisella koulu- tussosiologisella kirjallisuudella, joka todistaa koulujen eriarvois- tumisesta ja luokkaeroja vahvista- vasta luonteesta.
Vanhempien käsitykset va- likoinnista ja mielipiteet kou- luvalintapolitiikasta osoittavat, että suomalaiset arvostavat koko ikäluokan yhteisiä oppimiskoke- muksia, kanssakäymistä, hyvin- vointia ja turvallisuutta enemmän kuin lahjakkuuksien karsintaa ja sparraamista. Kirjoituksessa kes- kustellaan muita enemmän suo- malaista peruskoulua toimijoiden näkökulmasta käsittelevän tutki- muksen kanssa.
Risto Rinteen, Heikki Silven- noisen, Janne Varjon ja Anna- Kaisa Berishan kirjoitus arvioi na- pakasti kouluvalintojen yhteyttä vanhempien poliittiseen identi- fioitumiseen. Otsikko on hiukan harhaanjohtava, sillä suuri osa kir- joituksesta esittelee erilaisia puo- lueen määrittelyjä suhteessa yh- teiskuntaluokkaan ja kommentoi puolueiden vaaliohjelmien mai- nintoja kouluvalinnoista.
Näistä valitettavan irrallises- ti kirjoittajat erittelevät kysely- aineistosta vanhempien asenteita
arvostavat koko ikäluokan yhteisiä oppimis
kokemuksia enemmän kuin lahjakkuuksien
karsintaa ja sparraamista.
kouluvalinnan vapauteen ilmais- tujen puoluekantojen perusteella.
Yleiseen valikointiin ja oman lap- sen kouluvalintaan kohdistuvat asenteet näyttävät ristiriitaisilta.
Tutkijat ehdottavat, että korkea koulutustaso on oman lapsen kohdalla ratkaisevampaa kuin puoluesamaistuminen.
YHTEISKUNTALUOKKA YHDISTÄÄ
Lukijana voi ihmetellä, miksi teos ei ala kirjoitusten pohjana olevien hankkeiden ja kirjoittajakuntaa perustavimmin yhdistävästä osas- ta Kouluvalinnat ja yhteiskuntaluok- ka, kun edeltävien osien analyysit nojaavat pitkälti siihen.
Heikki Silvennoinen, Risto Rin- ne, Sonja Kosunen, Mira Kalalahti ja Piia Seppänen työstävät artikke- lissaan yhteiskuntaluokkien jäsen- nyksen erityistesti Stephen Ballin brittiläisen keskiluokan koulutus- strategioita luonnehtivan asetel- man sekä Jani Erolan suomalaisten
KIRJA-ARVIOT
luokkaidentifioitumista koskevan tutkimuksen pohjalta. Suomes- sa ”kouluvalintamekanismi” vain aktualisoituu painotetun opetuk- sen valinnoissa. Vaikka kirjoittajat korostavat (jo aiemmissa osissa todettujen) koulutusvalinta-asen- teiden yhteyttä määrittelemiinsä yhteiskuntaluokkiin, asiaan pereh- tynyt lukija voi tutkijoiden tapaan myös ihmetellä erojen vähäisyyttä.
Päällimmäiseksi löydöksek- si tässäkin osassa näyttää jäävän vanhempien ”vahva universalis- min periaatteen kannatus”. Sii- nä erityisesti alempien luokkien vanhemmat toivovat koulu- ja opetusryhmävalintojen huomioi- van lastensa erilaisuutta aiempaa paremmin. Osassa teksteistä käy- dään mielenkiintoista keskuste- lua tutkimuskirjallisuuden kanssa ja spekuloidaan (perus)koulun funktiota yhteiskuntaluokkien rakentumiseen, mutta niiden kiin- nittyminen aineistoon jää ohueksi.
HAJANAINEN AINEISTO
Neljännessä osassa Piia Seppäsen, Mira Kalalahden, Risto Rinteen ja Hannu Simolan artikkelia Johto- päätökset – lohkoutuva suomalainen peruskoulu vanhempien näkemänä on hyvä lukea yhdessä liitteen- omaisen Aineistot-luvun kanssa.
Aiemmissa osissa virinnyt odo- tus vanhempien asenteiden, koke- musten ja mielipiteiden suhteutta- misesta alueellisten ja paikallisten koulu(tus)politiikkojen todelli- suuteen, tasa-arvopuheen ja -po- litiikan kerrostumiin sekä suoma- laista koulua, opettajia ja oppilaita koskevaan muuhun tutkimukseen
ei täyty. Tätä ehkä selittää johto- päätösten jonkinasteinen irralli- suus aineiston muodostumisen teoreettisista lähtökohdista.
Kuudesluokkalaisten vanhem- mille tehdyt haastattelut Vantaal- la, Turussa ja Espoossa (vuosina 2009–2011) ja kyselyt Helsinkiin, Espooseen, Tampereelle, Tur- kuun ja Vantaalle (vuonna 2012) kohdistuvat eri kohdejoukkoihin.
Kyselyyn osallistuminen vaihteli yhdeksästä kolmeenkymmeneen- viiteen prosenttiin. Molemmat aineistot painottivat ylempää kes- kiluokkaa. Kaupunkien koulupoli- tiikkaa ilmentävää – ja historiaan kiinnittävää – aineistoa ei käytet- ty. Paradigmaattisesta yhtenäisyy- destä huolimatta laajan aineiston työstäminen heterogeenisen tut- kijakunnan yhteisiksi tulkinnoiksi ja johtopäätöksiksi ei vaikuta on- gelmattomalta.
ELEFANTIN TUNNUSTELUA
Lohkoutuva peruskoulu -teoksessa peruskoulu näyttää tutun tarinan kuvailemalta elefantilta, jota tut- kimushankkeet ja kirjoittajat ko- ettavat tunnustella kukin omilla lähestymistavoillaan ja aineistoil- laan. Pyrkimyksenä on yhteisen kuvauksen tuottaminen, vaikka aineistot ja löydökset eivät antai- sikaan siihen kiistatonta oikeutus- ta. Tutkijaryhmä toteaa toistuvasti nojaavansa niin Pierre Bourdieun ja hänen seuraajiensa ranskalaisen yhteiskunta- ja koulutushistorian kuin Stephen Ballin ja kumppani- en anglosaksisiin, keskiluokkaistu- misen ja koulutuksen markkinois- tumisen teoretisointeihin.
Jos suomalaisten vanhempien asenteita, kokemuksia ja käsityksiä koskeva empiirinen aineisto ei yk- siselitteisesti niihin taivu, voisiko johtopäätöksenä olla myös tarve tarkistaa tutkimusten teoreetti- sia ja metodologisia lähtökohtia?
Voisivatko kirjoittajat ”aikojen ja politiikkojen pahentumisen”
vakuuttelun sijasta harkita myös
”koulun” ja ”peruskoulun” mer- kitysten – myös koulu- ja koulu- tuspolitiikkojen kontekstoimista paikallisesti, kulttuurisesti ja his- toriallisesti?
Teoksessa ja sen pohjana ole- vissa tutkimuksissa peruskoulu – ja yleisemmin kasvatukselliset ins- tituutiot ja organisaatiot – näyttää jäävän ulkopuolisen todellisuu- den omalakisesti säätelemäksi
”mustaksi laatikoksi”. Kasvatuksen maailmassa toimeenpannaan glo- baaleja liiketaloudellisia intressejä edistävää politiikkaa, jota abstrak- tit yhteiskuntaluokat näyttävät uusdarwinistisesti ja laskemoiden käyttävän hyväkseen uusintaak- seen asemansa.
Vaikka tutkimusten kysely- aineisto oli vino, se olisi myös voinut herättää kysymyksiä omak- suttujen yhteiskuntaluokitusten osuvuudesta ja kasvatuksellisten arvostusten kompleksisesta luon- teesta. Myös haastatteluaineisto olisi kuvausten ja näytteiden pe- rusteella voinut toimia virikkeenä koulun ”mustan laatikon” avaami- seen: erilaisten toimijoiden – van- hempien, oppilaiden, alueilla asuji- en, opettajien, koulupoliitikkojen ja niin edelleen – halujen, toivei- den, ajatusten, vuorovaikutuksen ja kommunikaation, toiminnan ja
olisi voinut lisätä kiinnostusta tar- kastella myös muita tutkimuksia, ja lisätä keskustelua niiden tulkin- tojen kanssa.
KOULUTUKSELLISEN TASA-ARVON DILEMMA
Lohkoutuva peruskoulu -teos il- mentää suomalaisen koulutus- sosiologian 1980-luvulta lähtien vahvistunutta tutkimuslinjaa, jos- sa on pyritty osoittamaan kou- lutuksen luokka-asemia sitkeästi uusintava luonne. Tutkimuksen työkaluina ovat olleet erityisesti opiskelijoiden (tai vanhempien ja perheiden) koulutusvalintoja ku- vaavat viralliset tilastot.
Käsillä olevassa teoksessa hyö- dynnetään kuitenkin ensi sijassa vanhemmille suunnattuja kysely- jä ja haastatteluja. Vaikka tilasto- jenkin muodostuminen perustuu asiantuntijoiden tulkintoihin, ky- sely- ja haastatteluaineiston tul- kinnallisuus on johtopäätösten kannalta paljon kriittisempää. Kir- joittajat toteavat tarkastelevansa vastaajien asenteita (mielipiteitä) ja puhetta, mutta tulkitsevat ne käytännössä tutkijoiden muotoi- lemien yhteiskuntaluokkien suku- polvet ylittäviksi asemien uusinta- misstrategioiksi.
Mitä tutkijat ja vastaajat tar- koittavat peruskoululla ja sen lohkoutumisella? Jo syntyessään suomalainen peruskoulu rakentui koko ikäluokalle tarkoitetun kuu- den ensimmäisen luokan (kansa- koulun) ja oppikoulun viiden en- simmäisen luokan (keskikoulun)
kaisemmissa kansakouluissa, oppi- laiden asuinalueen lähikouluissa.
Kolmiluokkaiset yläasteen koulut eivät ole alun perinkään olleet ”lähikouluja”, vaan ne koko- sivat oppilaat entisten oppikoulu- jen sijoille, yleensä lukio naapuri- naan. Vaikka oppiainekoostumus hiukan muuttui, pysyivät koulut myös sisällöllisesti eriytyneinä.
Vaikka useissa kunnissa on jo vuosia pyritty yhtenäistämään peruskoulua yhdistämällä ala- ja yläasteet (ilmiö, jonka kirjoittajat sivuuttavat), kohdekaupungeissa ne näyttävät säilyneen varsin erilli- sinä. Tarkoittavatko tutkijat perus- koulun lohkoutumisella vanhem- pien nimenomaan yläkouluun kohdistuvia puheita ja asenteita?
Lohkoutumisella kirjoittajat viittaavat koulutuksellisen tasa- arvon murentumiseen, mutta mitä lohkoutumisen ja tasa-arvon määritelmät ja tulkinnat heille ja vastaajille tarkoittavat? Haastatte- luaineiston vanhemmat ilmaisevat yleistä huolta asuinalueiden sosi- aalisesta ja kulttuurisesta lohkou- tumisesta. Tällöin lähialakoulut saattavat noudattaa aiempaa vä- hemmän ”sosiaalisen sekoittami- sen” periaatetta. Isoihin yläkoului- hin siirtymisestä tulee huolenaihe niin murrosikään eteneville lapsil- le kuin heidän vanhemmilleen ja uusille opettajille.
On sääli, etteivät kirjoittajat tartu tarkasteltavien kaupunkien kaavoitus- ja asuntopolitiikkaan (ja alue- ja ympäristöpoliittiseen tutkimukseen). Koulutususkon kritiikistä huolimatta he näyttä-
politiikan seurausten korjaamises- sa. Sen sijaan vanhempien asen- teissa ja puheissa voisi halutessaan nähdä tasa-arvoa painottavan pe- ruskoulun vaikutuksia.
Simola ym. nostavat artikke- lissaan esiin tasa-arvopuheiden moninaisuuden. Kirjoittajat näyt- tävät kuitenkin samaistavan op- pilaiden koulutuksellisen tasa- arvon samanlaiseen kohteluun, jonka osallistuminen oppiainei- den painotettuun opetukseen ro- muttaa. Vanhempien enemmistö pitää yhteistä koulukokemusta tärkeänä arvona, vaikka siihen si- sältyisi oppilaiden erilaisuuteen perustuvaa eriytynyttä kohtelua.
Kirjoittajat katsovat painotusten tarkoittavan oppilaan parempia mahdollisuuksia edetä akateemi- siin opintoihin, jotka itsessään ja tuottamissaan yhteiskunnallisissa asemissa ovat muita opintoja ar- vokkaampia. Saman kohtelun ja sosiaalisen sekoittamisen periaate tarkoittaisi kai kaikkien opintojen, tohtorikoulutusta myöten, avaa- mista kaikille halukkaille – tai pe- ruskoulun mukaisesti velvollisuu- tena osallistua niihin.
Tämä muistuttaa perinteistä sukupuolten tasa-arvokeskustelua, jossa unohdetaan kysymys arvois- ta, joita tavoitellaan. Voisiko olla mahdollista, että ainakin osa van- hemmista ja perheistä arvostaa opintoja silloin, kun ne johtavat ammatillisiin opintoihin tai ”alem- piin” yhteiskunnallisiin asemiin?
Aineistossa on viitteitä siitä, että tällaisia vanhempia ja perhei- tä löytyy myös ”korkeammista”
KIRJA-ARVIOT
yhteiskuntaluokista. Niin akatee- misten työmarkkinoiden heiken- tyminen kuin kriittisyys kilpaile- vaa elämäntapaa kohtaan saatta- vat näkyä vanhempien ja nuorten jo vuosia kasvaneessa kiinnostuk- sessa ammattikouluun peruskou- lun jälkeisenä vaihtoehtona.
LOHKOUTUVAT DISKURSSIT?
Kuten Piia Seppänen ym. artikke- lissaan toteavat, kansalliseen, alu- eelliseen ja yksilölliseen taloudel- liseen kilpailukykyyn keskittyvä koulutuspoliittinen puhe näyttää kaukaiselta, jopa vastakkaiselta vanhempien, oppilaiden ja opetta- jien kasvatukselliseen puheeseen verrattuna. Vaikka oppilaiden erilaisuutta toivotaan tuettavan, painotusten tarjoamispolitiikka vaikuttaa monista pikemminkin valintaan pakottamiselta kuin oi- keudelta valintaan. Näyttää kuin vanhemmat haluaisivat pitkittää lasten pysymistä yhteisöllisyy-
den ja solidaarisuuden eetoksen virittämässä peruskoulussa, joka katkeaa yksilöllisen ja keskinäisen kilpailun logiikalla jatkuvaan kou- lutus- ja työelämään.
Huippuosaamisen korostus lukio- ja ammatillisessa koulutuk- sessa sekä korkeakoulutuksessa on epäilemättä varsinkin valistu- neiden ja tiedostavien vanhempi- en tiedossa. Ehkä jatkossa kannat- taisi tutkailla myös peruskoulun jälkeisen elinikäisen oppimisen ja koulutuksen doktriinien kumula- tiivisia, joiltain osin vanhempien välittämiä, vaikutuksia yksilöiden ja ryhmien ”kouluvalintoihin” ja niiden moninaisiin yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin seurauksiin.
Lohkoutuva peruskoulu -teos on voimakas (ellei jopa arvovaltai- nen) puheenvuoro koulutukselli- sen kilpajuoksun lähes vääjäämät- tömästä jatkuvuudesta. Sen oppi- neet ja historiallisesti taustoitetut artikkelit ovat hyödyllistä luettavaa niin tutkijoille kuin opiskelijoille.
Taustalla olevien tutkimusten avautumista ja esitettyjen väittei- den uskottavuutta olisi parantanut teoksen osien tiukempi suhteutta- minen toisiinsa, päällekkäisyyksien ja toistojen karsiminen sekä syste- maattinen eteneminen tutkimus- asetelmasta keskeisiin johtopää- töksiin. Lisäksi koko paketin olisi voinut tiivistää – edesmenneen Seppo Niemelän sanoin: "puolet pois ja loppu lyhennettävä.
Artikkelien itsenäisyys voi hel- pottaa tietyistä aiheista kiinnostu- neiden lukijoiden paneutumista vain valikoituihin artikkeleihin.
Ehkä ”peruskoulu-elefantin” iden- tifioimiseksi tutkimusta kannattai- si silti jatkaa myös saattamalla eri viitekehyksillä ja työkalupakeilla kasvatusta tutkivat yhteisten pöy- tien ääreen keskustelemaan.
Anja Heikkinen KT, FM, professori Tampereen yliopisto
