159
Mediayhteiskunnassa professorit Janne Sep- pänen ja Esa Väliverronen luotaavat laaja- alaisesti mediavälitteiseen viestintään ja mediatuotantoon liittyviä ajankohtaisia ilmi- öitä yhteiskuntatutkimuksen näkökulmasta.
Teos on suunnattu erityisesti viestintäalan yli- opisto-opintoja aloitteleville tai alan opiske- lua harkitseville, ja se tarjoaa selkokielisen johdatuksen tutkimusalueen keskeisiin kysy- myksiin. Samalla kirja määrittää kiinnosta- valla tavalla viestintätutkimuksen agendaa ja päivittää käsitystä sitä hallitsevista tarkaste- lutavoista.
Suhteessa vertaisteoksiinsa, Helsingissä pääsykoekirjana pitkään käytettyyn Hannu Niemisen ja Mervi Pantin kirjaan Media mark- kinoilla sekä Tampereella valintakokeeseen luettavaan Risto Kuneliuksen Viestinnän val- lassa -teokseen, Mediayhteiskunta siirtää huo- miota pois sekä julkisuuden, demokratian ja median yhteiskunnallisen vastuun kaltaisista normatiivisista lähtökohdista että joukko- viestintätutkimuksen omasta historiallisesta perinteestä. Sen sijaan Seppänen ja Väliverro- nen lähestyvät sosiologisempia kysymyksen- asetteluja median roolista osana moderniteet- tia ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Sel- keän normatiivisen lähtökohdan puuttuminen ei välttämättä ainakaan helpota nuoren luki- jan pyrkimyksiä hahmottaa viestinnän tutki- muksen kenttää ja sitä ohjaavia tarkasteluta- poja. Toisaalta Mediayhteiskunta tarjoaa ehkä edeltäjiään realistisemman kuvan alan tutki-
musta luonnehtivasta monimuotoisuudesta ja yhtenäisen tutkimusagendan puutteesta.
Nimi tuntuu kunnianhimoiselta: eläm- mekö yhteiskunnassa, jota luonnehtii nimen- omaan median käyttö ja tuotanto ja jota voi- daan selittää median vuorovaikutusta välittä- vän ja todellisuutta rakentavan roolin kautta?
Teoksen johdannossa Seppänen ja Väliver- ronen tuntuvat allekirjoittavat tällaisen tul- kinnan esittäessään, että ”nykyistä pitkälle kehittynyttä länsimaista yhteiskuntaa ei voi ymmärtää ottamatta huomioon mediaa ja sen roolia yhteiskunnallisessa vuorovaiku- tuksessa” (s. 10). Hieman myöhemmin he tarkentavat argumenttinsa kolmeen yhteis- kunnallisen toiminnan kenttään: ”kirjamme ydinajatus on, että taloutta, politiikkaa ja kan- salaisyhteiskuntaa ei voida kunnolla ymmär- tää, jos ei oteta huomioon mediaa” (s. 13).
Näistä varsin painavista lähtökohdista huolimatta kirjoittajat eivät kuitenkaan tavoittele yhteiskunnan yleistä selittämistä mediateorian avulla: ”emme väitä, että media määrittelee yhteiskunnallisen kehityksen suunnan” (s. 15). Kokonaisvaltaisen media- yhteiskuntateorian rakentamisen sijaan tar- kastelua luonnehtii pikemminkin pyrkimys hahmottaa, miten media on osa laajempia yhteiskunnallisia prosesseja ja millä tavoin mediaa käytetään yhteiskunnallisessa toi- minnassa. Esimerkiksi taloutta koskevassa luvussa kirjoittajat keskittyvät tarkastelemaan mediatuotantoa ja erittelemään sen viime- Markus Ojala
Mediatutkimuksen aapinen internetin aikakaudelle
Janne Seppänen & Esa Väliverronen (2012).
Mediayhteiskunta. Tampere: Vastapaino, 228 s.
Kirja-arvio
160
aikaisia muutoksia. Luvussa ei pohdita, missä määrin vaikkapa markkinoiden toimintaa tai yleistä talouskehitystä voidaan selittää medi- assa rakentuvien taloutta koskevien käsitys- ten kautta.
Teos ankkuroituu vahvasti omaan aikaansa, mitä erityisesti toistuva viittaaminen YouTu- been ja Facebookiin korostaa. Näihin kahteen suosituimpaan verkkopalveluun kiinnitetään kirjassa huomiota enemmän kuin yhteenkään yksittäiseen perinteiseen joukkoviestimeen.
Onko tämä perusteltua, kun tarkastellaan median roolia yhteiskunnassa? Osittain kyse toki lienee ensisijaisen lukijakunnan tietoisesta huomioimisesta: erilaisia median toiminnalle ja yhteiskunnalliselle merkitykselle yleispäteviä väitteitä havainnollistetaan nimenomaan sosi- aalisen median käyttötavoilla, jotka kirjoitta- jat olettanevat nuorten lukijoiden arkea lähim- pänä oleviksi esimerkeiksi.
Toisaalta YouTuben ja Facebookin toistuva esilletuonti kuvastaa sitä, miten voimakkaasti Seppänen ja Väliverronen painottavat interne- tin mediayhteiskuntaa rakenteistavaa merki- tystä. Onko kirjoittajien tarkoituksena vihjata, että todellinen mediayhteiskunta kypsyy vasta digitaalisen verkkomedian myötä? Luonnehdin- tana mediayhteiskunta määrittää Seppäsen ja Väliverrosen mukaan nimenomaan ”nykyistä, pitkälle kehittynyttä länsimaista yhteiskuntaa”
(s. 10). Tämän voi tulkita korostavan yleisesti joukkoviestinnän roolia yhteiskuntaa koossa pitävänä voimana, mutta väite saattaa yhtä lailla viitata myös internetin ja sosiaalisen median yhteiskunnallista vuorovaikutusta välit- tävään luonteeseen.
Takakansi vakuuttaa Mediayhteiskunnan ole- van ”odotettu puheenvuoro mediamaiseman ja viestinnän muutoksista”. Lupausta ei petetä, sillä juuri muutoksen teema nousee teoksessa voimakkaasti esiin ankkuroituen erityisesti internetiin. Verkko ei ole vain mediateknologi- nen ilmiö, joka saa aikaan muutoksia tavoissa tuottaa, jaella ja kuluttaa mediasisältöjä, vaan kirjoittajat kuvaavat sitä myös sosiaalisen jär- jestäytymisen muutoksena.
Internetiin liitettyihin yhteiskunnallisiin ja viestinnällisiin muutoksiin lukeutuvat kir- jassa muutokset mediamaisemassa, vuorovai-
kutuksessa, aikatilassa sekä yksityisen ja jul- kisen välisessä suhteessa. Verkkoviestinnällä nähdään yhteys myös asiantuntijajärjestelmien heikkenemiseen, yleisöjen ja mediamarkkinoi- den pirstoutumiseen, journalistien portinvar- tijavallan suhteellistumiseen, maksuttomien sisältöjen kasvavaan ”ongelmaan” sekä ”pal- kattoman työn” yleistymiseen eli käyttäjäläh- töisten sisältöjen ja vertaismainonnan kaltais- ten ilmiöiden merkityksen kasvuun mediatalo- udessa. Vaikka kirjoittajat huomauttavat, että internetin ja perinteisen joukkoviestinnän erot- telu on ennen kaikkea ”analyyttinen” (s. 68) ja että todellisuudessa nämä kaksi sekoittuvat monella tavalla toisiinsa, teos tuntuu pohjau- tuvan voimakkaasti juuri tähän kahtiajakoon.
Juuri verkkoviestintää koskevien argumenttien kautta rakentuu kuva siitä, että mediamaisema ja sitä kautta mediayhteiskunta ovat merkittä- vän muutoksen keskellä.
Tekstin keskeinen, alati joko ilmitasolla tai pinnan alla väreilevä jännite kulkee siis perin- teisen median ja sosiaalisen median välillä.
Mediayhteiskuntaa voikin lukea 2010-luvun aikalaisdiagnoosina, jossa tämän vastakkain- asettelun kautta piirtyy esiin kaksi toisistaan poikkeavaa ja toisiinsa lomittunutta yhteiskun- taa. Niitä voisi luonnehtia perinteiseksi media- yhteiskunnaksi ja sosiaalisen median yhteis- kunnaksi, joilla on omat toimintalogiikkansa ja sosiaaliset käytäntönsä. Siinä missä perinteistä mediayhteiskuntaa luonnehtivat esimerkiksi sellaiset periaatteet, toimijat ja käytännöt kuin broadcasting, yksisuuntaisuus, ammattimai- suus, instituutiot, sisällöntuotanto, yhteisöt ja integroituminen, sosiaalisen median yhteiskun- nassa korostuvat henkilökohtainen joukkovies- tintä, vuorovaikutteisuus, epäammattimaisuus, verkottuneet yksilöt, sisältöjen jakaminen, ver- kostot ja pirstoutuminen.
Kahden mediayhteiskunnan rinnakkais- elo tuottaa myös tutkimuksellisia haasteita.
Havainnot ja argumentit verkkoon ja digitali- soitumiseen kytkeytyvistä muutoksista viestin- nän käytännöissä kulkevat tiiviisti läpi kirjan ja piirtävät kuvan tilanteesta, jossa perintei- set tavat käsitteellistää median yhteiskunnal- lista merkitystä ovat käyneet ongelmallisiksi.
Seppänen ja Väliverronen nostavatkin toistu- Media & viestintä 35(2012): 3–4
161
vasti esiin erilaisia mediaan liitettyjä käsit- teellisiä jäsennyksiä, kuten yleisö, käyttäjä, tuottaja ja kuluttaja, vain todetakseen heti perään, että kyseiset jaottelut ovat menettä- mässä merkitystään tai että nykymaailmassa tilanne on huomattavasti monimutkaisempi.
Kirjan lukemisesta tulee näin varsin postmo- derni kokemus: vanhat tavat ymmärtää, jäsen- tää ja arvioida median yhteiskunnallista roo- lia murenevat, mutta pitäviä uusia jäsennyksiä ja etenkään normatiivisia mittapuita ei juuri- kaan ole tarjolla. Niiden sijaan kirjoittajat esit- televät runsaasti erilaisia, usein sosiologiasta kumpuavia ja laajoihin historiallisiin kehitys- kulkuihin viittaavia käsitteitä, kuten medioitu- minen, modernisaatio, globalisaatio, yksilöl- listyminen, konvergenssikulttuuri, rituaalit ja symbolinen valta.
Nämä Seppäsen ja Väliverrosen suosimat käsitteet ovat kasvattaneet suosiotaan vii- meaikaisessa viestinnän tutkimuksessa. Ne kuvastavat osaltaan sitä haastetta, jonka alan tutkijat ovat entistä useammin asettaneet itselleen: median selittämistä ja tulkitsemista osana yhteiskuntaa ja sen suuria prosesseja.
Koska median katsotaan näyttelevän keskeistä roolia yhteiskunnassa, mediatutkimuksen pii- rissä on yhä voimakkaammin vaadittu tutki- muksellisen katseen siirtämistä itse medioista laajemmin yhteiskuntaan ja muita yhteiskun- tatieteitä pohdituttaviin kysymyksiin. Media- yhteiskuntaa voi lähestyä kartoituksena erilai- sista tavoista vastata esitettyyn haasteeseen, ja tässä mielessä se kulkee viestintätietei- den totunnaisen tutkimustradition sijaan sel- laisten mediasta kiinnostuneiden sosiologien kuin John B. Thompsonin, Manuel Castellsin ja Pierre Bourdieun jalanjäljissä.
