Esipuhe 3
1. Johdanto 6
1.1 Väkivalta ja valta 6
1.2 Suomalainen väkivaltatutkimus 8
1.3 Tutkimusongelma ja tutkielman eteneminen 10
2. Perheväkivallasta sukupuolistuneeseen väkivaltaan 13
2.1 Perheväkivalta 14
2.1.1 Väkivaltaongelma perheessä - yhteinen julkinen salaisuus 14
2.1.2 Lapsiin kohdistuva väkivalta perheessä 16
2.1.3 Vanhusten pahoinpitely 18
2.2 Parisuhteessa tapahtuva väkivalta 20
2.2.1 Parisuhdeväkivallan luonne ja yleisyys 20
2.2.2 Läheisriippuvuus parisuhdeväkivallan selitysmallina 24 2.2.3 Parisuhdeväkivaltaa kohdanneen uhriutumisen dynamiikka ja seuraukset 25
2.3 Sukupuolistunut väkivalta 28
2.3.1 Sukupuolistuneen väkivallan eri muodot ja yhteinen kohde: naiseus 28
2.3.2 Misogynia - kulttuurista kumpuava naisviha 30
2.3.3 Yksilölliset ja kulttuuriset tekijät misogyynisessä parisuhteessa 32 3. Parisuhdeväkivaltaa kohdanneiden naisten auttaminen 36
3.1 Turvakotitoiminta 38
3.1.1 Tampereen ensi- ja turvakoti 40
3.1.2 Naisten suojakoti 42
3.2 Perheterapia 44
3.2.1 Brittiläinen perheterapia ja systeemiterapian ’kuntoutus’ 44 3.2.2 Perheterapia Suomessa ja traumaorganisoitunut terapiamalli 45 3.3 Mobile- projekti ja naisten keskusteluryhmät 48
3.3.1 Uhrien hoitaminen Mobile- toiminnan osana 48
3.3.2 Keskusteluapua naisten ryhmistä 49
4. Tutkimuksen aineisto ja analyysimetodi 52
4.1 Aineiston hankinta – pitkä ja kivikkoinen tie 52 4.2 Omaelämäkerralliset kirjoituskilpailutarinat aineistona 54 4.3 Juonirakenneanalyysi aineiston analyysimetodina 57
4.4 Kirjoittajien taustat 60
5. Perheenjäsenet ja ammattiauttajat väkivaltaisen parisuhteen elinkaaressa 62
5.1 Väkivaltaisen parisuhteen vaiheet 62
5.1.1 Lapsuudesta parisuhteeseen ja perheen perustamiseen 64
5.1.2 Väkivallasta tulee osa parisuhteen ja perheen arkea 67
5.1.3 Avun hakeminen suhteesta irrottautumiseen 68
5.1.4 Elämä väkivaltaisen parisuhteen jälkeen 71
5.2 Parisuhteen muodonmuutos, äiti-lapsi-dyadi ja ammattiauttajien roolit 73 5.2.1 Vallan dynaamisuus ja puolisoiden muodonmuutos väkivaltaisessa parisuhteessa 73
5.2.2 Äiti ja lapset - uhri- ja sankaridyadi 77
5.2.3 Sankarin liittolaiset, puolueettomat ja hirviön kätyrit - ammattiauttajien kolmet kasvot 80
6. Yhteenvetoa ja pohdintaa 84
6.1 Väkivallan käsitteiden, syiden ja seurausten kirjo 84
6.2 Väkivaltaisen parisuhteen elinkaari, vallan dynamiikka ja ammattiauttajat 85
6.3 Läheisten, viranomaisten ja ammattiauttajien osuus uhrin näkökulmasta 88
6.4 Tutkimuksessa, koulutuksessa ja julkisuuskuvan muutoksessa ratkaisun avaimia parisuhdeväkivallan ehkäisyyn 91 Lähteet 94 Liitteet
Esipuhe
Siteeraan tämän työn otsikossa erästä tutkimusaineistoni kirjoittajaa. Mielestäni hän on tarinansa viimeisessä lauseessa kristalloinut kauniisti sen, mistä väkivaltaisessa parisuhteessa näyttää lopulta olevan kyse. Siihen sisältyy paitsi rakkautta, myös suuruutta ja väkevyyttä. Väistämättä mukana on lisäksi näiden piirteiden negaatioita, eli vihaa, pienuutta ja voimattomuutta. Tämän johdosta olen tutkielmassani lähestynyt aihetta vallan, sukupuolen ja hierarkkisuuden käsitteiden kautta.
Suhtautuminen naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja parisuhdeväkivaltaan on muutostilassa. Tästä on osoituksena Suomen Akatemian syyskuusta 1999 alkaen toteuttama tutkimusohjelma "Valta, väkivalta ja sukupuoli”, jossa temaattisia tutkimusalueita ovat valta ja väkivalta yksityisen piirissä, väkivalta ja seksuaalisuus, uhriutumisen ja tekijyyden prosessit sekä maskuliinisuus, feminiinisyys ja väkivalta.
Tämän ohella Sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti vuoden 1998 alusta viisi vuotta kestävän kansallisen, naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyprojektin.
Projektin tavoitteena on tehdä naisiin kohdistuva väkivalta näkyväksi, vahvistaa väkivallan vastaisia asenteita, vähentää väkivallan määrää sekä kehittää ja tehostaa uhreille ja tekijöille kohdistettuja palveluja. Tähän pyritään mm. eri tahojen välistä yhteistyötä koordinoimalla, tiedotuksella, kouluttamalla ja työmenetelmiä kehittämällä.
Viime vuosina myös kulttuurituotteiden piirissä naisiin kohdistuvan väkivallan ilmiö on noussut, kärjistetystikin, esiin. Uusia näkökulmia keskusteluun ovat tuoneet mm. Anja Kaurasen romaaniin perustuva elokuva Pelon maantiede ja kaunokirjallisuuden joukossa Leena Lehtolaisen Tappava säde, Anna Quindlenin Mustelmilla sekä Roddy Doylen Nainen joka törmäili oviin.
Väkivaltaisesti, alistavasti ja kontrolloivasti käyttäytyville miehille on maassamme nykyisin useita auttamispaikkoja ja palvelevia puhelimia, mikä on sinänsä hyvin myönteisen kehityksen merkki. Kuitenkin monet parisuhdeväkivallan tavallisimmat uhrit, naiset, ovat edelleen ilman täsmäapua, kuten naisten tukemiseen erikoistuneita ammattilaisia ja tukihenkilöitä. Myös oma tutkimukseni tuo esiin väkivaltaa kohdanneiden naisten pettymykset ja ”väliinputoajiksi” jäämisen silloin, kun apua ja tukea olisi kipeimmin tarvittu. Läheisissä ihmissuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan liittyvää tutkimustietoa, asennekasvatusta ja ammattiauttajien koulutusta siis tarvitaan.
Lopuksi tahdon kiittää pro gradu- työni ohjaajaa, Sosiaalipolitiikan laitoksen YTT Ritva Nätkiniä asiantuntevista kommenteista, neuvoista ja monista kirjallisuusvinkeistä, Attilan kirjastonhoitajaa Eija Odellia väsymättömästä käytännön avusta mm. lähteiden etsinnässä, lukuisia Jennan (4½ v.) ja Patrikin (1½ v.) kaitsijoita korvaamattomasta lastenhoitoavusta sekä Idmanin säätiötä opintojeni taloudellisesta tukemisesta. Kiitos perheelleni, sukulaisille ja ystäville henkisestä tukemisesta tämän lopputyön päätökseen saattamisessa. Kiitokset erityisesti Väkivallasta vapaaksi- kirjoituskilpailuun osallistuneille naisille – ilman
teidän aktiivisuuttanne ja kirjoituksianne tätä tutkimusta olisi ollut mahdoton toteuttaa.
Tampereella, syyskuussa 2000 Janette Vuonnala
1. Johdanto
1.1 Väkivalta ja valta
Väkivallan käyttöä ei pidetä yhteiskunnassamme yleisesti hyväksyttävänä keinona selvittää ihmisten välisiä vuorovaikutusongelmia. Väkivaltaiset teot ovat yleensä tuomittavia, ja niistä seuraavia rangaistuksia säätelee oikeusjärjestelmämme.
Toisaalta väkivaltarikos on pitkään tulkittu yhteiskunnassamme uhrin yksityisasiaksi. Samalla kulttuurissamme esiintyy erilaisia väkivaltaa asenteiden ja ajattelun tasolla normalisoivia ilmiöitä, kuten tv:n väkivaltaiset elokuvat tai urheilun luonteen raaistuminen esimerkiksi jääkiekkokaukalossa. Väkivalta voi myös esiintyä laillisesti oikeutettuna tietyissä yhteiskunnallisissa instituutioissa, kuten armeijassa tai poliisin toiminnassa viimesijaisena keinona ylläpitää turvallisuutta ja järjestystä.
Nykyisessä sosiaali- ja terveystieteellisessä kirjallisuudessa väkivallan määrittelyyn liitetään kaksi piirrettä: ensinnä se käsitetään henkilön käyttämänä voimana tai pakotteena toista henkilöä tai itseä kohtaan, toiseksi tätä voiman tai pakotteen käyttöä pidetään tarkoituksellisena toimintana (Bradby 1996, 1). Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen näkökulma miesten vaimojaan kohtaan harjoittamasta väkivallasta on, että se on jäänne aikaisemmasta yhteiskunnallisesta tilanteesta, jossa miehillä oli kiistaton ylivalta vaimoihinsa nähden. Vuosisatojen ajan vaimojen lyöminen ja kontrollointi ovat olleet monissa kulttuureissa uskonnon ja lain tukemia perhejärjestelmän osia, joiden toteuttamiseen miehellä on katsottu olevan oikeus tai jopa velvollisuus. Nykyisin parisuhteessa tapahtuva väkivalta voidaan tulkita
saman perinteen jatkumoksi funktionaan vallan ylläpitäminen parisuhteessa.1 Väkivallassa voidaan siis nähdä olevan kyse vallasta, josta esiintyy erilaisia näkemyksiä.
Michel Foucault’n ajattelussa valtaa ei käsitteellistetä pakkona tai suorana suhteena, jossa valta on toisten hallussa ja toisilta pois. Valta on näkymätöntä ja jatkuvaa, se on samanaikaisesti kaikkialla, muttei kuitenkaan missään. Tässä perinteessä valtakäsitys kytkeytyy diskurssin käsitteeseen. Valta käsitetään suhteelliseksi: yhteisö koostuu monenlaisten valtasuhteiden verkosta, jolloin valtasuhteet eivät ole yksisuuntaisia. Tietynlaiset miehen ja naisen, kuten aikuisen ja lapsenkin, väliset valtasuhteet ovat yhteiskunnallisesti funktionaalisia, totunnaiset hallintajärjestelmät sekä toimintatavat edellyttävät niiden olemassaoloa.
(Foucault 1984, 81-96.)
Foucaultin valtakäsitystä on pidetty puutteellisena, erityisesti feministisestä näkökulmasta. Mm. sukupuoliaspekti ja valtasuhteiden sisäinen hierarkia on sivuutettu. Valta voi siten näyttäytyä suhteina, joissa toimijoilla on ”vapaus” valita ja toimia. Korostettaessa vallan tuottavaa ulottuvuutta voidaan sivuuttaa kontrolloiva ja alistava puoli. Samoin vallan kytkeminen diskurssiin jättää huomioimatta vallan materiaalisena ilmiönä. (Mm. Sawicki 1991.)
Eräs näkökulma tarkastella väkivaltaa on nähdä se negatiivisena vallan käytön ilmentymänä. Kate Millett (1971) näkee vallankäytön sekä symbolisena että materiaalisena. Hän käsittää yhdeksi yhteiskunnalliseksi vallankäytön muodoksi patriarkaatin naisia kohtaan harjoittaman seksuaalisen politiikan, joka muiden
1 Ks. esim. Dobash (1998).
vallan muotojen tapaan kontrolloi yksilöitä. Tämän vallankäytön muotoja ovat indoktrinaatio ja väkivalta. Millettin mukaan seksuaalinen politiikka on miesvallan avainalue. Patriarkaatti toimii miehisen hallinnan ja naisten alistamisen järjestelmänä, joka luonnollistetaan biologisoimalla sekä juurruttamalla se lapsiin perheissä tapahtuvassa sukupuolisosialisaatiossa. Jatkuvan kontrollin tiedostamisella ja tästä syntyvällä naisvihan sisäistämisellä on voimakkaita seurauksia naisten elämälle. Naiset tuntevat vihaa itseä ja muita naisia kohtaan sekä syyllisyyttä ja miellyttämisen tarvetta, Millett toteaa. (Millett 1971, 26 -36.)
Myös Mary Dalyn (1990) tavassa ymmärtää miehistä vallankäyttöä korostuu toisaalta symbolisen ja materiaalisen kytkös, toisaalta väkivallan ja seksuaalisuuden kytkös. Hän on tarkastellut, miten eri aikoina ja eri kulttuureissa naisen ruumista on riistetty eri tavoin ja samalla merkitty omistusoikeus siihen.
Pornografia, prostituutio, seksuaalinen häirintä, keskiaikaiset noitavainot, hunnuttaminen, naisten ympärileikkaukset ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat Dalyn mukaan erilaisia miehisen vallankäytön ilmenemistapoja.
1.2 Suomalainen väkivaltatutkimus
Suomalaisen väkivaltatutkimuksen valtaväyliä edustavat kriminologinen ja oikeuspsykiatrinen tutkimus. Näistä näkökulmista suomalaista väkivaltaisuutta on tarkasteltu historiallisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti. Oikeuspsykiatrian alalla tutkimusaiheina ovat lähivuosina olleet mm. väkivaltarikollisuudesta tuomittujen mielentilalausunnot (Pajuoja 1995), suomalaiset murhapolttajat (Räsänen 1995) sekä nuorten vakava väkivalta (Kaipainen 1996). Meillä vallitseva, kehittynyt ja kansainvälisesti korkeatasoinen aggressiotutkimuksen perinne on
useilla tutkimuksilla kartoittanut väkivaltaisuuden ja alkoholin yhteyksiä (mm.
Aromäki 1995) sekä aggressiivisuutta persoonallisuuden piirteenä ja perinnöllisenä tekijänä. Psykologisen aggressiotutkimuksen uranuurtajista mainittakoon mm. Kirsti Lagerspetz. (Ronkainen 1998, 6-8.)
Perhepiirissä tapahtuvaan väkivaltaan kohdistuva tieteellinen tutkimus on jäänyt maassamme vähäiseksi. Tätä tutkimusaluetta on lähestytty käytännön ongelmiin kohdistuvalla selvitystyöllä, kuten 1980-luvulla virinneellä turvakotien toiminnan kartoittamisella. 1980-90-lukujen perheväkivaltaan liittyvien tutkimusten yhteisiä piirteitä ovat, että ne eivät edusta ammattitutkimusta tai korkeamman tason opinnäytetöitä ja että väkivaltaa analysoidaan niissä nimenomaan perheväkivaltana, joka sivuuttaa valtaan, hierarkiaan ja sukupuoleen liittyvät aspektit. Vaikka väkivallan ja sukupuolen yhdistävä tutkimus sukupuolistuneena, naisiin kohdistuvana väkivaltana on kansainvälisesti kiinnostava ja tärkeäksi katsottu tutkimusala, suomalaisessa tutkimusperinteessä tämä alue on ignoroitu - siitäkin huolimatta, että henkilöväkivallalla on myös meillä sukupuolistunut rakenne.2 (Emt., 1, 10-13.)
Suomalainen väkivaltatutkimus sisältää siis aukkoja, joiden paikkaamiseen tarvitaan uudesta näkökulmasta toteutettua empiiristä ja teoreettista perustutkimusta. Keskeisenä tutkimustavoitteena voidaan pitää sukupuolistuneen
2 Väkivallan, seksuaalisuuden ja maskuliinisuuden sukupuolikriittisen tutkimuksen odottaessa yhä tutkijoitaan Suomessa, joitakin hajanaisia ”päänavauksia” ovat tehneet mm. maskuliinisuuden representaatioiden ja väkivallan yhteyttä tutkinut Arto Jokinen (1996) sekä väkivaltaa erotisoituneena alistuksena tutkinut Marita Husso (1997).
väkivallan tarkastelua tiettyihin konteksteihin ja valtajakoihin kiinnittyvänä.
(Ronkainen 1998, 21.)3
1.3 Tutkimusongelma ja tutkielman eteneminen
Oman työni aihepiiri keskittyy yhteen selkeästi tutkimuksessa ja väkivaltaan liittyvissä käytännöissä unohdettuun alueeseen, uhreihin ja uhriutumiseen.
Päähuomion ollessa väkivallantekijässä ja tämän suhteessa yhteiskuntaan, uhrit jäävät usein sosiaalipoliittisissakin käytännöissä unohdetuiksi. (Emt., 25.) Myöskin väkivaltaa kohdanneiden naisten avun etsimisen prosessia on tutkittu erittäin vähän (Lehtonen & Perttu 1999, 66). Tutkimuksessani keskitynkin, ammattiauttajien käytäntöjen tutkimisen lisäksi, parisuhdeväkivaltaa kokeneiden uhrien eli sosiaalialan ammattilaisten asiakkaiden näkökulmaan. Parisuhdeväkivallan ollessa pääosin miesten naisiin kohdistamaa tutkimuksessani korostuu myös naisnäkökulma, johon sisällytän sukupuolten välisen valta- ja hierarkia-asetelman kulttuuriset merkitykset.
Tutkimukseni käsittelee siis parisuhdeväkivaltaa kohdanneita naisia ja heidän kokemuksiaan suhteessa sosiaalialan ammattiauttajiin tai viranomaisiin, kuten sosiaalityöntekijöihin, turvakotihenkilöstöön ja perheterapeutteihin. Koska väkivaltaa parisuhteessaan kohdanneista naisista vain marginaali on tekemisissä
2 Keväällä 1998 Tasa-arvoasiain neuvottelukunta tekikin esityksen Suomen Akatemialle tutkimusohjelman aloittamiseksi aiheesta sukupuolittunut väkivalta. Lokakuussa 1998 pidetyssä neuvottelussa sovittiin tutkimusohjelman tai suunnatun haun valmisteluista otsikolla Valta, väkivalta ja sukupuoli. Haun valmistelemiseksi järjestettiin Suomen Akatemiassa syyskuussa 1999 kansainvälinen Power, Violence and Gender –tutkiva työpaja tavoitteiden rajaamiseksi ja teema- alueiden täsmentämiseksi. Temaattisiksi tutkimusalueiksi valittiin seuraavat neljä: valta ja väkivalta yksityisen piirissä, väkivalta ja seksuaalisuus, uhriutumisen ja tekijyyden prosessit sekä maskuliinisuus, feminiinisyys ja väkivalta.
ammattiauttajien kanssa, on kiinnostavaa tarkastella, millaisia kertomuksia juuri he tuottavat. Tutkimuskysymyksikseni määrittelen:
• Millaisena parisuhteen kehittyminen väkivaltaiseksi näyttäytyy elämäntarinaansa kirjoittavien naisten näkökulmasta?
• Miten kirjoittajat kuvaavat hakeutumistaan tuen piiriin, omaa asiakkuuttaan ja suhdettaan ammattiauttajiin?
• Millaisia merkityksiä viranomaisten tai ammattiauttajien toiminnalle tuotetaan?
• Millaisina perheen elämäntilanne ja miehen, naisen sekä lasten roolit näyttäytyvät tarinan edetessä?
Tutkimukseni teoreettinen osuus muodostuu kahdesta, läheisissä ihmissuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan liittyvästä teemasta tai osa-alueesta. Tulen aluksi (luku 2) tarkastelemaan perheessä ja parisuhteessa tapahtuvaa negatiivista vallankäyttöä, joka voi ilmetä monin eri tavoin. Se voi toteutua kielellisesti uhkailuna ja nimittelynä mutta myös materialistisesti, esimerkiksi fyysisenä pahoinpitelynä tai taloudellisten resurssien riistona. Avaan ilmiön moninaisuutta perheväkivallan, parisuhdeväkivallan ja sukupuolistuneen väkivallan käsitteiden avulla. Vaikka tekijä- ja uhrivaihtoehdot ovat moninaiset, negatiivisen vallankäytön kohde on useimmiten nainen. Siksi väkivallan ja vallankäytön sukupuoliaspekti on tässä tarkastelussa olennaisena osana.
Tutkimuksen toinen teoreettinen osuus (luku 3) keskittyy parisuhdeväkivaltaa kohdanneiden naisten erilaisten auttamis- ja tukimuotojen esittelyyn. Käsittelen aluksi turvakotitoimintaa ja esittelen toimintaperiaatteiltaan kaksi toisistaan
eroavaa tamperelaista turvakotia. Näistä Tampereen ensi- ja turvakoti edustaa lähtökohdiltaan perhekeskeistä työotetta, kun taas Naisten suojakoti toimii yksilökeskeistä sosiaalityötä toteuttaen. Seuraavaksi kerron perheterapiasta tuoden esille perheterapian brittiläiset juuret sekä tämän hetken kotimaisen aiheeseen liittyvän kriittisen keskustelun. Esimerkkinä eri auttajatahojen välisestä yhteistyöstä parisuhdeväkivallan hoidossa esittelen Jyväskylän Mobile- tukiasemaa. Kerron myös naisille tarkoitetuista keskusteluryhmistä. Tutkielman luvussa 4 kuvaan tutkimukseni empiirisen aineiston keruuta, aineiston luonnetta ja analyysimetodeita, jonka jälkeen on tutkimustulosten esittelyn vuoro (luku 5). Viimeisessä luvussa (luku 6) on yhteenvedon ja johtopäätösten vuoro.
2. Perheväkivallasta sukupuolistuneeseen väkivaltaan
Läheisissä ihmissuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa on kuvattu useilla eri käsitteillä.
Vallitseva kulttuuri, konteksti ja aika vaikuttavat väkivallan erilaisten muotojen määrittämiseen. Ongelma määriteltiin suomalaisessa aiheeseen liittyvässä keskustelussa 1970-80-lukujen vaihteessa perheväkivallan käsitteellä. Samaan aikaan kansainvälisessä keskustelussa käytettiin feministisesti sävyttyneitä termejä kuten battered wives ja kvinnomisshandel.
Suomessa perheväkivaltaa on nimensä mukaisesti pidetty alun perin koko perhettä koskettavana ongelmana, kun taas esimerkiksi Skandinaviassa ja Englannissa feministiliikkeen vaikutuksesta johtuen on puhuttu nimenomaan naisten pahoinpitelystä. 1990-luvulla perheväkivallan käsite on kuitenkin saanut meillä osakseen kritiikkiä, ja aihetta on lähestytty puhumalla parisuhdeväkivallasta tai viime vuosina sukupuolistuneesta väkivallasta. Merkillepantavaa onkin, että samanaikaisesti kansainvälisessä kirjallisuudessa esiintyvät perheeseen ja kotiin viittaavat käsitteet, kuten domestic violence ja private violence.
Seuraavassa käsittelen näitä kolmea, kotimaisessa väkivaltakeskustelussa rinnakkain käytössä olevaa käsitettä eli perheväkivaltaa, parisuhdeväkivaltaa ja sukupuolistunutta väkivaltaa sekä niihin liittyviä ilmiöitä. Ymmärrys väkivallan luonteesta, taustoista, tekijän ja uhrin osuudesta tapahtumiin sekä väkivaltaongelman seurausten laajuudesta vaihtelee näkökulmasta riippuen.
2.1 Perheväkivalta
2.1.1 Väkivaltaongelma perheessä – yhteinen julkinen salaisuus
Käytettäessä perheväkivallan käsitettä korostuu näkemys koko perhettä koskevasta ongelmasta, jonka ratkaisuun kaikkien osapuolten voidaan olettaa osallistuvan.4 Perheterapioissa, joissa on käytetty perhedynaamista näkemystä työotteen lähtökohtana, väkivaltaongelman taustalla vaikuttavaksi tekijäksi voidaan tulkita perheen syystä tai toisesta tapahtuva epäonnistuminen tavanomaisissa toimintafunktioissaan, kuten kommunikoinnissa ja jäsentensä emotionaalisen tasapainoisuuden ylläpitämisessä. Funktionaalisessa perheteoriassa perheen funktiona on jälkeläisten synnyttämisen ja sosiaalistamisen lisäksi aikuisten tunne- elämän tasapainottaminen. Teoriaa on arvosteltu siitä syystä, että tunteiden tasapainottamisfunktion on katsottu tähtäävän erityisesti parisuhteessa elävän miehen fyysisten ja psyykkisten tarpeiden tyydyttämiseen.
Suomessa Teuvo Peltoniemi on perheväkivalta-termin käytön aloittanut tutkija 1970-80-lukujen vaihteesta. Hän määrittelee perheväkivallan käsitteen laajasti ymmärrettäväksi ja moninaiseksi ilmiöksi niin tapahtuman osapuolten kuin väkivallan luonteen kannalta tarkasteltuna. Peltoniemen mukaan perheväkivaltana pidetään tapahtumapaikasta riippumatta ruumiillista väkivaltaa tai sillä
4 Ks. esim. Järventie (1993, 135). Parisuhdetta, jossa mies on kontrolloinut, alistanut ja pahoinpidellyt vaimoaan pitkään, tutkija kutsuu yhdessä tuotetuksi, erityislaatuiseksi ja keskinäiseksi vuorovaikutukseksi. Lisäksi hän tulkitsee kyseessä olevan pariskunnan ”persoonallinen tapa toimia yhdessä”, joka edustaa ”sellaista sisällöllistä suhdetta, jossa toiminta rajautuu”. Oman aineistoni naiset eivät luo tarinoissaan kuvaa itsestään erityisen persoonallisina parisuhteen toteuttajina. He näyttäytyvät enemmän tai vähemmän tavallisina suomalaisina naisina ja äiteinä, jotka elävät parisuhteessa erityislaatuisen tai erityisesti käyttäytyvän (mielenterveys/alkoholiongelmat) miehen kanssa. Siinä missä naiset ovat pyrkineet ns. normaaliin vuorovaikutukseen ja
uhkaamista, kun tekijällä ja uhrilla on emotionaalisesti läheinen suhde.
(Peltoniemi 1984, 26; 28.)
Perheväkivallan käsite on laaja erityisesti sikäli, että uhri ja väkivallan tekijä ovat tarkemmin määrittelemättömiä ja vaihtoehtoja on useita niin perheen sisällä kuin lähisukulaistenkin piirissä. Uhri - tekijä-kombinaatioita löytyy Peltoniemen määritelmästä useita eli avo- tai avioparin välinen väkivalta on vain yksi mahdollisuus monista. Perheväkivalta kattaa siten myös esim. vanhempien lapsiinsa kohdistaman pahoinpitelyn ja aikuisten omia iäkkäitä vanhempiaan kohtaan harjoittaman väkivallan. Väkivallan esiintymismuodot jaotellaan fyysiseen ja verbaaliseen perheväkivaltaan. Ruumiillisen väkivallan moninaisuus ja vakavuuden aste-erot ovat omalta osaltaan vaikeuttamassa perheväkivallan tarkkaa määrittämistä Peltoniemen mukaan. (Emt., 27-28.)
Perheväkivallan käsitettä on kritisoitu siksi, että se piilottaa uhrin ja tekijän asetelmat sekä sukupuoliaspektin. Käsitteen alle on koottu useita erilaisia ihmisten välisiä suhteita, joihin liittyvissä pahoinpitelyissä on erilaiset kysymyksenasettelut.
(Keskinen 1996, 2.) Toisaalta, väkivaltaongelman näkeminen laajan ihmissuhdeverkoston yhteisenä asiana ottaa huomioon, että väkivallan seuraukset koskettavat useita osapuolia. Väkivallan käytöllä voi olla moninaisia traumatisoivia vaikutuksia paitsi uhrille, myös perheen muille jäsenille ja lähisukulaisille. Myöskään pahoinpitelijä itse ei usein voi hyvin.
tasaveroiseen parisuhteeseen, heidän puolisonsa ovat sitä vastoin olleet tuottamassa suhteen erityisluonnetta ja rajautuneisuutta.
Peltoniemen teoksessa pohditaan perheväkivallan toisaalta universaaleja, toisaalta kulttuuri- ja aikakausisidonnaisia piirteitä. Asenne ja ymmärrys ilmiötä kohtaan vaihtelee esimerkiksi naista alistavan machismo- kulttuurin maiden ja sukupuolten tasa-arvoasioissa edistyksellisten Pohjoismaiden välillä. Meidän kulttuurissamme perheväkivaltaa on kuitenkin pidetty häpeällisenä yksityisasiana, joka on kaikesta huolimatta usein ulkopuolistenkin tiedossa. Perheessä tapahtuvaa väkivaltaa ei ole katsottu yhtä vakavaksi ongelmaksi suhteessa muunlaiseen väkivaltarikollisuuteen. (Peltoniemi 1984, 29-30; 32.)
2.1.2 Lapsiin kohdistuva väkivalta perheessä
Martti Paloheimo kuvaa useiden sukupolvien aikana Suomessa toteutuneita kotioloja, paternalistista kasvatustapaa ja kasvattajien mieliin juurtunutta vakaumusta siitä, että lapset tarvitsevat ruumiillista kurittamista eli selkäsaunoja osana kasvatustaan. Lapsen tärkein velvollisuus oli totella vanhempiaan ja vitsan säästämistä pidettiin lapsen laiminlyömisenä. Aiempien sukupolvien toteuttama puritaaninen lastenkasvatustapa selittää Paloheimon mielestä osaltaan sitä, miksi lasten ruumiillinen kurittaminen on vasta hiljattain tullut maassamme rikoslain alaiseksi. Toisaalta hän hämmästelee sitä, miten paljon lapsi saa kokea pahoinpitelyä, ennen kuin vanhempi saa asiasta syytteen. Väkivaltainen ja nöyryyttävä kasvatustapa on kaikkiin yhteiskuntaluokkiin levittyään aiheuttanut Paloheimon mukaan laajan kansallisen onnettomuuden, kansanneuroosin, jota hän kutsuu kotivammaisuudeksi. Se ilmenee myöhemmissä sukupolvissa mm. lasten ja kasvattajien välisinä vuorovaikutusongelmina, koulukiusaamisena, alkoholismina tai parisuhdevaikeuksina. (Paloheimo 1997, 122-125.)
Perheessä tapahtuvalla väkivaltatilanteella on lukuisia seurauksia lapsen kannalta.
Hän voi loukkaantua fyysisesti, jopa kuolla, tai hän jää vaille tarpeenmukaista hoivaa ja tarpeidentyydytystä. Lapsiin kohdistuvia väkivallan eri muotoja voidaan jäsentää jaottelemalla ne fyysiseen, kemialliseen, psyykkiseen, seksuaaliseen, sosioekonomiseen ja rakenteelliseen väkivaltaan, joilla kaikilla on aktiivinen ja passiivinen tapansa ilmetä (Taskinen 1992, 15-16). Esimerkiksi fyysisen väkivallan passiivisena esiintymismuotona voidaan pitää hoidon laiminlyöntiä, kun taas kemiallista aktiivista väkivaltaa on lääkkeiden tai päihteiden antaminen lapselle, jotta tämä ei häiritsisi aikuisia. Psyykkinen väkivalta voi aktiivisena ilmetä nöyryyttämisenä, pelotteluna ja passiivisessa muodossaan huomiotta jättämisenä.
(Emt., 16-19.)
Seuraamuksena voivat olla lapsella ilmenevät käyttäytymishäiriöt (aggressiivisuutta tai vetäytyvyyttä), vaikeudet keskittyä koulussa, tai lapsi saattaa karata kotoa.
Lapselle voi olla traumaattista joutua toistuvasti asettautumaan vanhempiensa väliin, toista puolustaakseen. Vanhemmat voivat lisäksi lukuisin tavoin käyttää lapsiaan välienselvittelyjensä pelinappuloina. On myös todettu, että lapsuudenkodin väkivaltainen ilmapiiri voi pojilla johtaa saman käyttäytymismallin toteuttamiseen myöhemmin omassa parisuhteessa ja perheessä (Heiskanen & Piispa 1998a, 21).
Suomalainen perheväkivaltakeskustelu ja työn kehittäminen kentällä on sivuuttanut lapsen ja hänen kokemuksensa sekä asemansa perheessä tapahtuvissa väkivaltatapauksissa. Ongelma on katsottu aikuisten väliseksi ottamatta huomioon, että väkivallan todistaminenkin, kokemisesta puhumattakaan, on lapselle
traumaattinen kokemus, jolla on vaikutuksensa kasvuun ja kehitykseen. (Oranen 1998, 98.) Lapsiin kohdistuva väkivalta on lisäksi piilorikollisuutta, mikä johtuu tapausten lastensuojelullisesta luonteesta sekä siitä, että lähes kaikissa yleisissä tilastotutkimuksissa noudatetaan 15 vuoden alaikärajaa. Lapsi ei ole myöskään oikeustoimikelpoinen henkilö. (Ronkainen 1998, 15.)5
Lapsiin kohdistuvan väkivallan yleisyydestä on kuitenkin saatavilla tietoa erillisistä survey-tutkimuksista. Sariolan tutkimuksessa peruskoulun viimeisen luokan oppilaista koostuvan otoksen mukaan vakavaa väkivaltaa perheessä alle 14-vuotiaana oli kokenut 3-5 % vastanneista laskentatavasta riippuen. Äidit ja isät toimivat lähes yhtä usein kurittajina, isät sitä useammin mitä vakavammat väkivallan tavat tulivat kyseeseen (Sariola 1990, 43). Toisen näkemyksen mukaan naiset perinteisesti ylittävät miehet lapsiin kohdistuvan väkivallan toteuttamisessa.
Tätä on selitetty sillä, että naiset ovat lasten kanssa enemmän tekemisissä päivittäin. (Aromaa 1998.) Suomalaisessa tutkimuskentässä huomiotta jäänyt aihe sen sijaan on, millaisia seurauksia perheväkivallan keskellä eläminen aiheuttaa lapselle (Ronkainen 1998, 15).
2.1.3 Vanhusten pahoinpitely
Tutkimus ja keskustelu vanhuksiin kohdistuvasta väkivallasta on saanut alkunsa 1970-luvun puolivälissä, kun kaksi lääketieteellistä, englanninkielistä julkaisua
5 Lapsiin kohdistuvan väkivallan piilorikollista luonnetta selittänee myös osaltaan se, että erilaiset lasten kasvatus- ja hoitotavat katsotaan kunkin perheen yksityisasioiksi, kurinpalautus mukaan lukien. Ilmiön yksityisluonteen vuoksi ympäristön, naapureiden tai sukulaisten, voi olla vaikeaa ellei mahdotonta vetää rajaa sille, milloin vanhempien lapseensa kohdistama fyysinen
”kurittaminen” tai perushoidon laiminlyönti muuttuu rikokseksi. Kynnys puuttua asiaan esimerkiksi vanhemmille huomauttamalla tai sosiaaliviranomaisille/poliisille ilmoituksen tekemällä on monissa tapauksissa varmastikin hyvin korkea.
käsitteli ilmiötä ”Granny battering”. Kun perheväkivalta kohdistuu vanhukseen, sen erityispiirteenä ovat vanhenemisen ja sairauksien mukanaan tuomat muutokset, uhrin riippuvuus ja erityinen haavoittuvuus. Vanhusten kokema väkivalta voi olla fyysistä, henkistä, seksuaalista ja taloudellista. Eräs erityinen väkivallan esiintymismuoto on vanhuksen hoidon laiminlyönti, kuten lääkitsemättä, ruoatta tai ilman sosiaalisia kontakteja jättäminen. (Perttu 1998, 23.)
Aiheeseen liittyvä tutkimus on aluksi keskittynyt omaishoitosuhteisiin ja väkivallan esiintymistä on selitetty omaishoitajan väsymisellä, stressillä jonka katsottiin johtuvan vanhuksen huonokuntoisuudesta ja riippuvuudesta. Tarkemmin analysoitaessa on selvinnyt kuitenkin, että myös hoitajien emotionaalinen ja taloudellinen riippuvuus hoidettavastaan selittää vanhuksen joutumista väkivallan kohteeksi. (Emt., 23-24.)
Yhdysvalloissa vanhuksiin kohdistuvaa väkivaltaa on ryhdytty tarkastelemaan perheväkivallan yhtenä ilmentymänä, kun aiemmin nämä kaksi katsottiin yleisesti toisistaan erillisiksi ilmiöiksi. Perheväkivallalla ja vanhuksiin kohdistuvalla väkivallalla onkin paljon yhteistä: tekijöiden uhria syyllistävä käyttäytyminen, uhrin pyrkimys suojata ja salata väkivallantekijää häpeältä sekä irrottautumisen ylivoimaisuus. Eroavaisuuksia nuoremmissa ikäryhmissä esiintyvään perheväkivaltaan nähden ovat uhrien fyysinen ja/tai psyykkinen huonokuntoisuus, suhteen pitkä kesto ja sen seurauksena voimakas sidos kumppaniin ja perheeseen sekä kapeammat käsitykset miehen ja naisen rooleista. Myöskin vanhojen ikäryhmien kielteinen suhtautuminen avioeroon väkivallan loppumiseksi on este irrottautumiselle. (Emt., 25.)
Sukupuolinäkökulma vanhuksiin kohdistuvassa väkivallassa on sivuutettu, vaikka myös vanhusten kohdalla uhri on useimmiten nainen. Syrjäytymisvaara moninkertaistuu uhrin ollessa vanha, pahoinpidelty ja nainen. Hakiessaan ongelmaansa apua uhria voidaan kohdella kuin lasta. Liikkumisongelmat ja huono terveys voivat entisestään lisätä eristyneisyyttä. Vanhuksiin väkivaltaa kohdistavat miehet puolestaan ovat muihin pahoinpitelijöihin verrattuna useammin alkoholi- ja mielenterveysongelmaisia. Uhri, ikääntyvä nainen, voi usein kokea olevansa väkivallan tekijän elämästä vastuussa ja tämä vaikeuttaa osaltaan irrottautumista.
(Perttu 1998, 25-26.)
Vaikka valtaosa parisuhdeväkivallasta on miesten naisiin kohdistamaa, myös iäkkäät miehet voivat olla kohteena ja teon suorittajana nainen. Tällaisia tilanteita selittää tutkijoiden mukaan mm. se, että naiset toimivat perheessä useammin huolenpitotehtävässä. Tavan toteuttaa väkivaltaa on havaittu jakautuvan sukupuolten välillä siten, että miehet harjoittavat useammin fyysistä väkivaltaa, mutta naisten toteuttama väkivalta ilmenee hoidon laiminlyöntinä. (Emt., 26.)
2.2 Parisuhteessa tapahtuva väkivalta
2.2.1 Parisuhdeväkivallan luonne ja yleisyys
Viime vuosisatoina suomalainen lainsäädäntö heijasteli yhteiskunnassa vallinnutta patriarkaalista ja hierarkkista ajattelua, jolloin aviomiehen määräysvalta perheessä oli tärkeä. Ydinperhemallin yleistyttyä teollistumisen ja modernisaation yhteydessä
perhe katsottiin yksityisalueeksi, jonka jäsenten (naisten ja lasten) yksilöllisiä oikeuksia ei tullut juridisesti määritellä. Aviomiehellä oli pitkään - vuoteen 1970 asti - laillinen oikeus kurittaa sekä vaimoaan että lapsiaan ja lisäksi avioliitossa tapahtuvaa väkisinmakaamista ei ollut kriminalisoitu. Koska 1600-luvulta lähtien avioliittoa oli tulkittu yhä enenevässä määrin puolisoiden välisenä sopimuksena, katsottiin naisen vapaaehtoisesti asettuneen miehen valtaan. (Pylkkänen 1992, 127- 130.)
Parisuhdeväkivalta koskettaa seurustelevia pareja, avo- tai aviopareja. Ongelma voi ilmetä myös eronneiden pariskuntien välillä, jolloin eroaminen saattaa olla väkivallan ensi kertaa laukaiseva tekijä. Puhuttaessa perheväkivallan sijasta parisuhdeväkivallasta keskeiseksi nousee puolisoiden väliseen dynamiikkaan liittyvä problematiikka. Nykyisin parisuhteeseen voi tuottaa ongelmia se, että puolisoiden käsitykset oman perheen mallista ovat keskenään eriäväiset - esimerkiksi mies toivoo vaimoltaan enemmän uhrautumista perheen vuoksi, kun taas vaimo kaipaa mahdollisuutta omiin harrastuksiin ja elämään kodin ulkopuolella.
Niin ikään raha-asiat, lasten hoitoon ja kasvatukseen liittyvät seikat, miehen juopottelu, uskottomuus tai lupausten pettäminen voivat toimia parisuhteen ristiriitoja aiheuttavina tekijöinä (Nykyri 1999, 157). Myös se, miten ristiriidoista tulisi riidellä, voi olla ”metariitojen” aiheena (emt.). Matka sanallisesta riitelystä väkivallan käyttöön on osassa parisuhteista monesti hyvin lyhyt. Puolisonsa pahoinpitelyyn syyllistynyt mies voi todeta, ettei vaimo ole osannut lopettaa nalkuttamista ajoissa. Väkivallan käyttö voi myös seurata sanattomuudesta –
esimerkiksi naisen mykkäkoulusta tai halusta vältellä riidan tavallisesti aiheuttavia keskustelunaiheita. Erityisesti misogyyniselle parisuhteelle näyttää olevan ominaista, että miehen väkivaltaiseen käyttäytymiseen voi johtaa lähes mikä tahansa tapahtuma tai uhrin ominaisuus.6
Vuonna 1980 tehdyn uhritutkimuksen mukaan parisuhdeväkivallan kohteeksi joutui yli 62 000 henkilöä, joista 99 % oli naisia. Kahdeksan vuotta myöhemmin sama tilasto mainitsee uhrien kokonaismääräksi lähes 61 000 ja näistä naisten osuudeksi 93%. Kaikista miehiin kohdistuvista väkivallan teoista perheessä tapahtuvan väkivallan osuus on vain 0,2 % (Naisiin kohdistuva väkivalta 1992, 21; Tapaturmat ja väkivalta 1988, 103). Parisuhdeväkivalta kohdistuu siis ensisijaisesti naisiin.
Siinä missä nainen kokee todennäköisimmin väkivaltaa omassa kodissaan ja puolisonsa suorittamana, mieheen kohdistuva väkivalta tapahtuu kodin ulkopuolella ja tuntemattoman, toisen miehen toteuttamana.
Viimeisimmät parisuhdeväkivaltaan liittyvät tutkimustulokset kertovat, että nykyisen puolison tekemän väkivallan tai sillä uhkailun kohteeksi on joutunut 22
% parisuhteessa olevista naisista ja viimeisen vuoden aikana 9 %. Kaikkiaan edeltäneen vuoden aikana 112 000 naista oli kokenut parisuhdeväkivaltaa, joista 90 000 fyysistä väkivaltaa. (Heiskanen & Piispa 1998a, 4.)
Joka kolmas nainen, joka on joskus kokenut väkivaltaa parisuhteessaan, on joutunut nykyisen miehensä väkivallan kohteeksi jo yli 10 vuotta sitten ja
6 Tutkimani omaelämäkerta-aineiston naiset kertovat joutuneensa miehensä pahoinpitelemäksi tai henkisen väkivallan kohteeksi mm. siksi, että ovat viipyneet hetken liian kauan matkallaan työpaikalta kotiin, valmistuttuaan ammattitutkintoonsa, pukeuduttuaan tavalla, joka ei ole
neljänneksessä näistä tapauksista väkivallan esiintyminen ei ole vieläkään loppunut. Naiset, jotka olivat joutuneet viimeisen vuoden aikana väkivallan uhriksi, olivat kokeneet tapahtuman keskimäärin neljästi vuodessa. Useammin kuin 10 kertaa vuoden aikana parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneita oli 6 % vastaajista. (Heiskanen & Piispa 1998a, 23.)
Parisuhdeväkivaltatutkimus on löytänyt tiettyjä piirteitä tai ominaisuuksia uhreissa ja tekijöissä, joiden ilmetessä väkivallan esiintymisen riski lisääntyy. Naisten joutuminen parisuhteessaan väkivallan uhriksi oli yleisempää nuorilla (18-24- vuotiaat), opiskelevilla, äitiyslomalla, työttömänä tai hoitovapaalla olevilla.
Avoliitossa elävät olivat kokeneet viimeisen vuoden aikana yleisemmin parisuhdeväkivaltaa kuin avioliitossa elävät (15 % / 7%). (Emt., 19-20.) Väkivaltainen käytös oli miesten kohdalla yleisempää nuorilla (18-24-vuotiaat) ja silloin, kun vaimo oli korkeammin koulutettu kuin miehensä. Väkivaltaisista miehistä 29 % käytti alkoholia humalahakuisesti vähintään kerran viikossa. Niistä miehistä, joiden lapsuudenkodissa isä oli ollut väkivaltainen puolisoaan kohtaan, 41 % oli joskus ollut väkivaltainen omaa puolisoaan kohtaan. (Emt., 21.)
Peltoniemen tekemässä perheväkivallan jaottelussa fyysiseen ja verbaaliseen väkivaltaan jälkimmäinen voidaan tulkita ns. henkiseksi väkivallaksi.
Psykologinen tyrannia, alistaminen ja kontrolli voivat kuitenkin saada paljon muitakin esiintymismuotoja parisuhteessa kuin sanallisen uhkailun tai nalkuttamisen. Parisuhdeväkivallan olemus laajenee huomattavasti, jos väkivallan muodoiksi myös katsotaan esimerkiksi liikkumisen estäminen, raha-asioiden
miellyttänyt heidän miestään tai tuntemattoman miehen katsottua naista pitkään. Elämää tällaisessa parisuhteessa on osuvasti kuvattu (naisen kannalta) munankuorilla kävelyksi.
korostunut kontrollointi, naisen ulkonäön ja vaatetuksen kontrollointi sekä ystävistä ja sukulaisista eristäminen (Heiskanen & Piispa 1998a).
2.2.2 Läheisriippuvuus parisuhdeväkivallan selitysmallina
Pariskunnan yhteiselämän vaikeuksia ja vuorovaikutusongelmia on selitetty erilaisilla teoreettisilla malleilla ja käsitteillä, joista yksi on läheisriippuvuus (engl.
co-dependency). Tommy Hellsten on määritellyt tämän, alkujaan alkoholistien vaimojen ja läheisten sopeutumisreaktioksi kuvatun kanssariippuvuuden seuraavasti:
”Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.”
(Hellsten 1994, 56-58.)
Parisuhdeväkivaltatapauksien kohdalla on siis tämän määritelmän mukaan voitu tulkita, että miehen suorittama väkivalta on ”hyvin voimakas ilmiö”, ja naisen jääminen suhteeseen selittyy sopeutumisella tapahtuneeseen ja yhä tapahtuvaan väkivallan kierteeseen. Hellsten esittää, että ongelmallisessa parisuhteessa tilanteeseen sopeutuva henkilö on erityinen läheisriippuvuus-persoonallisuus, jolla on tiettyjä tuntomerkkejä tai piirteitä, kuten ulkoa ohjautuvuus, pakonomainen kontrollintarve, kyvyttömyys luottaa muihin ihmisiin ja heikko minuuden kokemus (emt., 58-68).
Seksuaalisuuden ja väkivallan kytköksiin tutkimuksissaan keskittynyt Marita Husso on arvostellut läheisriippuvuuden käsitteen käyttöä, koska ajatusmalli tukee myyttiä väkivaltaista kohtelua kaipaavista masokistisista naisista. Läheisriippuvuutta
sairastavalla tarkoitetaan yleensä naista, joka tietoisesti tai tiedostamattaan valitsee itse kumppanikseen kärsimystä tuottavan, esimerkiksi väkivaltaisesti käyttäytyvän, miehen. Kun läheisriippuvuus patologisoidaan, Husson mielestä samalla mitätöidään romanttisen rakkauden edellyttämän läheisyyden merkitys. (Husso 1995, 42-43.)
Kysymys parisuhdeväkivallan luonteesta asettuu saman logiikan mukaisesti kuin raiskausten syitä uhreista etsittäessä: kysymykset siitä, miksi naisia lyödään ja miksi naiset pysyvät väkivaltaisissa suhteissa. Nainen syyllistetään siksi, ettei hän ole pitänyt parisuhdetta kunnossa, tai ”edes ryhdikkäästi jättänyt miestään ja kotiaan”. (Emt., 40-41.) Käsitys väkivallan luonteesta parisuhteessa jää yksipuoliseksi korostettaessa uhrin riippuvuutta väkivaltaa selittävänä tekijänä.
Problematisoimatta jää tekijän osuus parisuhdedynamiikan toisena osapuolena, osallisena tapahtumiin.7
2.2.3 Parisuhdeväkivaltaa kokeneen uhriutumisen dynamiikka ja seuraukset
”Hän tuli aina mukaani. Pysyi aina rinnallani. Toi minut aina kotiin kun minut oli pantu kuntoon. Huolehti minusta aina. (…) Hän auttoi minut tapaturmaosastolle, hyvä ettei kävellyt sinne puolestani. Hän istui ja seisoi vierelläni koko ajan. Hän antoi minun hoitaa kaiken puhumisen ja selittelyn. Hän hymyili hoitajille ja lääkäreille. Hän hy- myili anteeksipyytävästi, kun minä kerroin että olin pudonnut portaista.
(…) Hän piteli minua kädestä ja taputti käsivarttani. Hän otti minusta täyden vastuun.”
(Doyle 1998, 221.)
7 Monestikaan ei esitetä kysymyksiä siitä, miksi mies ei voi lopettaa pahoinpitelyä tai lähteä itse, ellei kykene löytämään muunlaisia ongelmanratkaisukeinoja parisuhteessaan. Myös Järventie (1993, 126-136) kummastelee parisuhdeväkivaltaa kokeneen haastatellun kohdalla, miksei uhri ole pyrkinyt tekemään mitään tilanteen muuttamiseksi. Pohtimatta jää, miten haastatellun puoliso olisi voinut käyttäytymisen muuttamisella, ts. väkivallan ja alistamisen lopettamalla, helpottaa vaimonsa ahdistusta, masennusta ja toimintakyvyttömyyttä.
Se, että parisuhdeväkivalta tapahtuu useimmiten omassa kodissa ja puolison toimesta, tekee tästä väkivallan ilmiöstä erityisen. Sama ihminen, joka rakastaa, hyväilee ja jakaa kodin, toimii myös pahoinpitelijänä suhteessa.8 Marita Husso käyttääkin osuvasti termiä intiimi väkivalta. Koti voi tuntua ristiriitaisesti yhtä aikaa turvalliselta, kotoiselta mutta myös ahdistavalta ja vieraalta. (Husso 1996, 13- 14.)9 Naisen uhriutumista voivat edesauttaa väkivaltaisen puolison käyttäytymisen ristiriitaisuus, väkivalta- ja hyvittelyvaiheiden vuorottelu, tekojen ja vastuun kieltäminen sekä tapahtuneen vähättely.
Tutkijat Walker ja Douglas ovat luoneet käsitteen ”the battered woman syndrome” , pahoinpidellyn naisen syndrooma. Altistuessaan jatkuvaan, toistuvaan väkivaltaan naisessa alkaa esiintyä psyykkisiä, fyysisiä, sosiaalisia ja kognitiivisia traumaoireita. Psyykkisiä oireita ovat mm. ahdistuneisuus, mielialavaihtelut, apaattisuus, aikakäsityksen kapeutuminen sekä keskittymisvaikeudet. Väkivallasta aiheutuneet vammat, univaikeudet, jännitystilat ja paniikkikohtaukset ovat esimerkkejä fyysistä oireista. Sosiaaliset traumaoireet ilmenevät eristäytymisenä ja yleisenä käyttäytymisen muuttumisena. Samoin käsitykset maailmasta ja henkisyydestä voivat muuttua trauman kokemisen seurauksena. Traumatisoitumisen seuraukset ovat laajat. Uhrin itsetunto laskee. Toimintakyvyn häiriintyessä hän ei pysty turvaamaan itseään eikä lapsiaan. Hän alistuu, myötäilee ja idealisoi
8 Ympäröivä sosiaalinen verkosto näkee monesti parisuhdeväkivallan tekijän vain väkivaltaisena ihmisenä, jonka käyttäytymistä uhri masokistisesti sietää. Tällöin sivuutetaan , että tekijä on uhrin näkökulmasta myös paljon muuta – läheinen puoliso, perheen toinen elättäjä ja lapsiperheiden kohdalla toinen vanhempi.
9 Uhrin erilaiset negatiiviset tunteet ja tuntemukset, kuten häpeä, syyllisyys, eristyneisyys ja alistettuna oleminen, kietoutuvat henkisen väkivallan verkoksi jota kokija ei pysty erittelemään tai siitä irrottautumaan. Pahoinpidellyn käsitys itsestään, järjestään, parisuhteen dynamiikasta ja ylipäänsä subjektiivisesta realiteetista hämärtyy. (Husso 1996, 15-16.) Tällaisesta verkosta irrottautuminen voi olla työläs ja pitkäkestoinen prosessi, johon uhri yleensä tarvitsee ulkopuolisen apua.
väkivallantekijän, joka toistuvasti on luvannut muuttua. Uhri vähättelee, kieltää vaaran ja torjuu oman vihansa. (Nousiainen 1999.)
Myös Donald G. Dutton on tuonut esiin tutkimuksia naisiin kohdistuneen väkivallan vaikutuksista. Hän näkee yhtäläisyyttä panttivankien ja pahoinpideltyjen naisten psyykkisissä reaktioissa mm. hyökkääjään identifioitumisessa. Vaikean viktimisaation eli uhriutumisen tunnusmerkkejä ovat avuttomuus, voimattomuus ja idiotia, jolle luonteenomaista on sosiaalisen itsen (social self) menettäminen.10 Viktimisaatio-oireet alkavat shokilla, epäuskolla ja kieltämisellä. Tilanteen todellisuuden ja kauhun selvittyä uhrille seuraa valetyyneys (pseudo calm).
Pahimmillaan eristyneisyyden tunteista aiheutuu uhrille dissosiaatio, tietoisuuden erottaminen ruumiista. Viktimisaation viimeiseksi vaiheeksi kuvataan traumaattista psykologista infantilismia, jossa uhri menettää toimintakykynsä aikuisena ja taantuu lapsenomaiseen käyttäytymiseen väkivallan tekijää kohtaan eli myöntyy, alistuu ja mielistelee. (Dutton 1995, ref. Nousiainen 1998, 20.)
Sen lisäksi, että uhri itse häpeää11, salailee, kieltää ja vähättelee väkivallantekoa, myös ympäröivä sosiaalinen verkosto voi vaikeuttaa ongelman ratkaisua erilaisin kieltämisen mekanismein. Naisen voidaan katsoa itse olevan osallinen tai yksin
10 Vrt. Järventie 1993, 126-136. Tutkija kokee ärtymystä, vihaa ja jopa epäuskoa lukiessaan parisuhdeväkivaltaa kohdanneen naisen haastattelua, joka ilmentää uhrin passivoitumista ja lukkiutumista kotiin ilman työtä ja muita ihmiskontakteja. ”Ihminenhän pitäisi sitoa kiinni seinään tai johonkin, jottei hän pääsisi talosta ulos työhön tai harrastuksiin (…) Häntä ei ole sidottu, hän valitsee sen, ettei mene minnekään. Miksi?”, Järventie pohdiskelee. Selitykseksi hän tarjoaa, että uhrin tekemättömyydestä tulee naisen selviytymisstrategia yhdessä miehen kanssa tuotetussa, kärsimystä aiheuttavassa maailmassa. Hän näkee naisen toimimattomuuden yksilön valitsemana vaihtoehtona. Mutta onko väkivallan pelossa kotonaan elävällä ihmisellä todella mahdollisuus valita? Tekemättömyydestä tulee ainoa vaihtoehto. Onko uhrilla vuosikausien väkivaltakierteen jälkeen voimavaroja tai halua selviytyä? Itsemääräämisoikeudestaan luopuminen, täydellinen alistuminen toisen tahtoon ja lopulta itsemurhan yrittäminen voivat olla misogyynisessä parisuhteessa eläneen naisen epätoivoisia viestejä puolisolleen: ”En jaksa enää selviytyä. Tämä on viimeinen keinoni suojella itseäni sinulta.”
vastuussa tapahtuneesta tai asennoitua siten, että tämä on naiselle kuuluva rooli parisuhteessa. Käsitys parisuhdeväkivallan yksityisestä luonteesta voi lisätä uhrin syrjäytymisriskiä entisestään.
”Minua ei ollut. Olin aave. Kuljeksin tyhjyydessä. Ihmiset käänsivät katseensa pois: minua ei ollut. He tuijottivat mustelmia sekunnin murto- osan, sitten poispäin, olkani yli ja pois. (…) Nainen jossa ei ollut mitään vikaa. Nainen, joka voi hyvin. Nainen, joka törmäili oviin.”
(Doyle 1998, 208-209.)
2.3 Sukupuolistunut väkivalta
2.3.1 Sukupuolistuneen väkivallan eri muodot ja yhteinen kohde: naiseus
Sukupuolistuneessa väkivallassa merkityksellistä on, että väkivaltaisen teon suorittaja on yleensä mies ja kohteena tavallisesti nainen. Käsite tuo mukanaan väkivaltakeskusteluun sukupuolen, vallan ja seksuaalisuuden aspektit. Väkivallan harjoittaminen nähdään tyypillisenä maskuliinisena, miessukupuolelle ominaisena toimintana, jolloin esimerkiksi mies voi pyrkiä parisuhteessa saamaan vallan haltuunsa ja ylläpitämään sitä. Kuitenkin kulttuurisella ja rakenteellisella tasolla myös nainen voi harjoittaa sukupuolistunutta väkivaltaa muita naisia kohtaan.12
Seksuaalisuuden merkitys väkivaltaisessa parisuhteessa näkyy monesti ainakin väkivaltakierteen alkuvaiheessa, jolloin väkivaltaista käyttäytymistä vuorottelevat
11 Häpeän ja syyllisyyden tunteiden kulttuurista muotoutumista parisuhdeväkivallan uhrin tunteina on käsitellyt Marita Husson (1996) lisäksi Suvi Ronkainen (1999, 131-154).
12 Tämä voi ilmetä esim. äitien suosiessa poikalapsia tyttöjensä kustannuksella. Useissa kulttuureissa niin tytöt kuin pojat kasvatetaan ajattelemaan siten, että miessukupuolen edustajat ovat hierarkkisesti ylempänä ja arvokkaampia kuin väheksytyt naiset.
naista hyvittelevät ja hemmottelevat ajanjaksot. Mies voi katua ja pyytää anteeksi tekoaan, jolloin nainen tuntee taas olevansa rakastettu ja haluttu. Parisuhteessa tapahtuvat raiskaukset ja naisen ulkonäön kontrollointi tai alistaminen seksiobjektiksi pornografian keinoin liittyvät samoin seksuaalisuuden aspektiin sukupuolistuneessa väkivallassa.
Suvi Ronkainen on todennut, että sukupuolistuneessa väkivallassa olennaista on väkivallan, sukupuolen ja seksuaalisuuden kytkös toisiinsa joko kulttuurisesti, rakenteellisesti tai toimijatasolla. Seksuaalistaminen on yksi piirteistä, joilla naisen seksuaalisuutta voidaan häpäistä ja alentaa. Sukupuolten välinen valtasuhde ei ole sukupuolistuneessa väkivallassa staattinen eikä totaalinen. Ronkainen ei tarkoita käsitteellä vain naisiin kohdistuvaa väkivaltaa – se voi kohdistua myös lapsiin ja vanhuksiin tai ilmetä kulttuurisissa ja institutionaalisissa rakenteissa -- vaan väkivaltaa, joka rakentuu sukupuolten epäsymmetriselle suhteelle ja jossa myös tätä suhdetta sekä siihen kytkeytyviä mieheyden ja naiseuden merkityksiä tuotetaan ja käytetään. (Ronkainen 1998, 2.)
Markku Heiskasen ja Minna Piispan kyselytutkimus määrittelee parisuhdeväkivallan avio- tai avomiehen tekemäksi fyysiseksi väkivallaksi, sillä uhkaamiseksi tai seksuaaliseksi väkivallaksi. Tutkimus osoittaa paitsi parisuhdeväkivallan sukupuolistuneisuuden – tekijän ollessa lähes aina mies ja uhrin nainen -- myös naisten kohtaaman seksuaalisesti uhkaavan käyttäytymisen, sukupuolisen ahdistelun yleisyyden ja väkivaltaan kytkeytyneisyyden. Kyselyn mukaan neljä naista kymmenestä on joskus 15 vuotta täytettyään kokenut miehen tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallalla uhkailua. Jos mukaan lasketaan erilainen
sukupuolinen häirintä ja ahdistelu sekä alle 15 -vuotiaana koettu väkivalta, uhrien osuus on kaksi kolmesta 18 - 74-vuotiaasta suomalaisesta naisesta. (Heiskanen &
Piispa 1998b, 55.)
2.3.2 Misogynia - kulttuurista kumpuava naisviha
Sukupuolistuneen väkivallan taustalla tärkeänä syynä voidaan pitää misogyynistä ajattelutapaa. Sara Heinämaan ja Sari Näreen toimittamassa teoksessa Pahan tyttäret - sukupuolitettu pelko, viha ja valta kartoitetaan erityisesti naisiin kohdistuvan vihan ilmenemismuotoja. Esipuheessa misogynia eli naisviha määritellään seuraavasti:
” ’Naisviha’ ei merkitse vain miesten naisiin kohdistamaa vihaa, vaan myös naisten kantamaa vihaa omaa sukupuoltaan kohtaan.
Se rakentuu yksityisten ja yhteiskunnallisten suhteiden kohtaus- pisteissä. Kyse on yksilöllisiin kokemuksiin kiinnittyvästä tunne- rakenteesta, joka saa yhteisöllisen ilmaisun mielikuvissa, kulttuuri- tuotteissa, ideologioissa ja uskomuksissa. Sillä on sekä symbolisia ja välillisiä että suoria ja avoimia ilmenemismuotoja. Viime kädessä naisiin kohdistuva vihamielisyys konkretisoituu naisen ruumiin pahoinpitelynä: ahdisteluna ja raiskauksina.”
(Heinämaa & Näre (toim.) 1994, 6.)
Kulttuurinen naisvihamielisyys ilmenee esimerkiksi islamin uskontoa harjoittavien kansojen keskuudessa monin tavoin, kuten naisten hunnuttamisena, liikkumisen rajoittamisena kodin piiriin sekä tyttöjen ympärileikkauksina. Myös omassa kulttuuriperinteessämme on esiintynyt (ja esiintyy yhä) naissukupuolta väheksyvää asennoitumista. Sananparret ”tyttö syntyi, tyhjä syntyi” tai ”pojasta tuhannen hyöty, tytöstä kahen vahinko” kertovat omaa karua kieltään. Tyttölapsen
vieroksunnan pääsyynä on ollut se, että aikuisikään vartuttuaan hän siirtyi perheen omaisuutta eli myötäjäiset mukanaan aviopuolisonsa taloon. Tämän päivän esimerkkejä kulttuurisella tai rakenteellisella tasolla tapahtuvasta naisten väheksynnästä tai alentamisesta ovat mm. pornografinen viihdeteollisuus tai naisten alhaisempi palkkataso, syrjintä työelämässä.
Myös kristinuskon kaksijakoisen, huora - madonna-dikotomisen, naiskuvan on katsottu heijastavan misogyynistä ajattelua. Toisilleen vastakkaiset naistyypit -- heikko, syntinen Eeva ja siveä, puhdas Maria -- määrittyvät seksuaalisuutensa kautta. Monet feministiteologit katsovatkin kirkon historian ja teologian sisältävän paljon naisiin kohdistuvaa väkivaltaa: kristinuskon välittämä naiskuva on ollut keskeisesti oikeuttamassa naisiin kohdistuvaa fyysistä ja seksuaalista pahoinpitelyä.
Osa teologeista katsoo, että naisen alistettu asema avioliitossa ja yhteiskunnassa laajemminkin on seurausta syntiinlankeemuksesta. Toisen näkemyksen mukaan nainen on jo alun alkaen luotu miessukupuolelle alisteiseksi olennoksi. (Vuola 1994, 211.)
Kristinuskon osuus kulttuurimme syvärakenteessa on olennainen; siten sen välittämä nais- ja mieskuva on kulttuurisen ihmiskuvamme perustana.
Aristotelinen näkemys sukupuolten eriarvoisuudesta on voittanut platonisen, sukupuolten samanarvoisuutta korostavan perinteen kirkon piirissä. Sukupuolten välinen hierarkkinen suhde on katsottu verrannolliseksi ihmiskunnan ja Jumalan väliseen suhteeseen. Se, että kulttuurimme ei kykene samastumaan naisen kärsimykseen, saa alkunsa juutalais-kristillisen perinteen toteuttamasta naisen viktimisaatiosta, uhriksi tekemisestä. Niin insestin uhrit, raiskatut kuin
perheväkivallasta kärsineet naisetkin kokevat itse olevansa syyllisiä tapahtuneeseen, koska taustalla vaikuttava patriarkaalinen seksuaalietiikka rankaisee naisia miesten teoista ja vastuuttomuudesta. (Vuola 1994, 209; 213-215; 217-218.)
Eva Lundgren (1992) on tutkinut norjalaisten uskonlahkojen piirissä esiintyvää parisuhdeväkivaltaa. Hänen haastattelemansa miehet asettuvat vaimojaan pahoinpidellessään symbolisesti Jumalan rooliin ja kokevat fyysisen sekä psyykkisen hallintansa kiihottavana. Lundgren on halunnut tutkimuksellaan osoittaa, miten parisuhdeväkivalta kytkeytyy laajempiin kulttuurisiin sukupuolen tuottamisen ja määrittymisen prosesseihin. Aineistosta on hänen mukaansa luettavissa ristiriita, joka vallitsee yhteiskunnallisen julkisen tasa-arvoideologian ja yksityisen, epävirallisen sukupuolikulttuurin välillä. Uskonlahkolaisten tapauksissa kristinusko ja sukupuolikulttuuri tukevat toisiaan ja konkretisoituvat naisten pahoinpitelyinä. Kohteena oleville naisille tämä tapa tuottaa sukupuolisuutta merkitsee kaventuvaa tilaa ja naisena oleminen alistumista, itsensä kieltämistä.
Lundgrenin tutkimus on havainnollistava esimerkki symbolisen ja materiaalisen vallan kytköksestä sekä seksuaalisesta vallankäytöstä.
2.3.3 Yksilölliset ja kulttuuriset tekijät misogyynisessä parisuhteessa
Parisuhteen luomisen funktioksi katsotaan yleensä läheisyyden kokeminen.
Misogyynisen parisuhteen kohdalla asetelma muotoutuu kuitenkin toisenlaiseksi:
siinä missä nainen osoittaa rakkautta ja kiintymystä, mies kohdistaa vihaa ja raivoa naista kohtaan sekä pyrkii saamaan hallinnallaan yliotteen suhteessa.
Nainen kokee syyttelyä, halveksuntaa, uhkailua, pelottelua. Suhteen alussa tapahtunut intohimoinen ”hullaantuminen” saa jatkokseen miehen ristiriitaisen, viileän ja etäisen suhtautumisen. Kun nainen yrittää selvittää tilannetta, mies kiistää ongelman olemassaolon. Koska misogyyninen mies kokee hylätyksi tulemisen pelkoa, hän pyrkii tuhoamaan naisen elämässä kaiken kontrollinsa ulkopuolella olevan. (Näre 1994, 162-166.)13
Misogyynisiä parisuhteita tutkinut Sari Näre toteaa, että naisvihaajan kontrolloinnin strategioita parisuhteessa ovat naisen syyllistäminen, vähättely, patologisoiminen ja viktimisoiminen – mutta toisaalta myös naisen idealisoiminen ja ylistäminen. Tehokkaita keinoja suhteen hallitsemiseksi ovat fyysisellä väkivallalla uhkailu, raivon ja vihan purkaukset, mykkäkoulu ja tunnekylmyys.
(Emt., 167-169.) Lisäksi Näre puhuu hoivavastuuseen liittyvästä hoivavallan käsitteestä: mies jättää hoivavastuun naiselle, mutta kuitenkin vastustaa samalla sen tuomaa valtaa.14 Mies voi nähdä itsensä kilpailemassa lapsensa kanssa naisen hoivasta. Läheisyydenpelon taustalla on monesti miehen itsenäistymisprosessin keskeneräisyys suhteessa äitiinsä. Halveksiva suhtautuminen naisiin onkin rimpuilua eroon äidistä, vaikka samalla mies kaipaakin tämänkaltaisen symbioosin
13 Myös Campbell (1993, 104-109) kuvailee väkivaltaisten aviomiesten keskeiseksi ongelmaksi läheisyyden ja kontrollin tarpeiden ristiriitaa. Itsenäisyyttä ja kilpailua arvostamaan opetettujen miesten onkin näiden asioiden sijaan pyrittävä läheisyyteen ja keskinäiseen riippuvuuteen. Tämä aiheuttaa miehessä pelkoa, että nainen käyttää riippuvuutta hyväkseen häntä vastaan. Väkivallasta tulee keino kontrolloida ja pysyä sosiaalisesti ylempänä.
14 Kortteinen (1984) puhuu samasta ilmiöstä kutsumalla sitä Turhapurosyndroomaksi. Miehen katsoessa kotityöt ja lastenhoidon ”naisten töiksi” ja niiden suorittamista itseä alentavina samanaikaisesti vaimo kantaa kaksinkertaista työtaakkaa ansiotyössä ja kotona. Kortteisen mukaan tämän kaltainen elämäntilanne johtaa äitivaltaisuuden korostumiseen, ja perheen sisäinen vallankäyttö alkaa vastata tosiasiallista työnjakoa. Vaimon huolehtiessa ja hallitessa kotia mies pyrkii korostamaan itsenäisyyttään ja pakenee kodin ulkopuolelle esimerkiksi kapakkaan.
Ratkaisuksi tähän Kortteinen tarjoaa miehen ”pehmenemistä”, sopeutumista tasa-arvoisempaan perhetilanteeseen. Todellinen vastuunotto perheestä ja kodista mahdollistavat sen, että mies saavuttaa työnjaon kannalta korvaamattoman aseman perheessä.
yhteyteen. (Emt., 170-173.)15 Miehen riippuvuus naisesta voi ilmetä äärimmillään tilanteissa, joissa nainen yrittää irrottautua väkivaltaisesta suhteesta.
”Tiesin että hän tekisi sen. Hän sanoi että hän rakasti minua eikä voisi elää ilman minua, hänelle oli sama miten hänen kävisi sen jälkeen kun hän olisi sen tehnyt, se ei häntä liikuttanut, kuollut vai elävä, loppuelämä vankilassa, hän viis veisasi – hän tappaisi minut. Uskoin häntä. Sen näki hänen naamastaan ja kuuli hänen äänestään. Hän ei voisi elää ilman minua, niin hän sanoi. Hän rakasti minua. En voinut lähteä.”
(Doyle 1998, 233.)
Misogyynisesti suhtautuvalla miehellä julkinen käytös voi olla täysin ristiriidassa kotikäyttäytymisen kanssa. Tämän seurauksena nainen voi alkaa epäillä omaa todellisuudentajuaan, peitellä ja häpeillä miehensä käyttäytymistä (Näre 1994, 176;
Husso 1994, 136-137). Naiset pystyvät usein puhumaan naisvihan kohteeksi joutumisesta, kun suhde on jo päättynyt. Tällöin he voivat tuntea luopuneensa pyrkimyksestään suojella suhdettaan ja ottaa yksin vastuu sen onnistumisesta.
(Näre 1994, 176.)
Misogyynistä suhdetta voidaan tarkastella yhteiskunnallisena suhteena, kulttuurisen rakenteen näkökulmasta, josta Näre käyttää tunnetalouden käsitettä. Tällä tarkoitetaan vähintään kahden osapuolen muodostamaa, toisiinsa liittyvien ihmisten tunteiden verkkoa, johon kukin tuo omat tunteensa mukanaan tietoisesti tai tiedostamattaan. Nämä tunteet ovat osana tunnetalouden piiloon jäävää syvärakennetta, joka koostuu yksilöiden päämääristä, motiiveista ja tarpeista.
Kyseessä on sosiaalinen suhde, joka toisaalta rakentuu minäsuhteista ja toisaalta
15Hoivavastuun ja hoivavallan käsitteet saavat usein negatiivisia konnotaatioita. Taustalla lienee usein äidinroolin tarkastelu eri psykologisten koulukuntien perspektiivistä - joko äiti hoivaa ja huolehtii liian vähän tai liiaksi. Hoivavalta voidaan kuitenkin nähdä myös positiivisena vallankäyttönä perheessä ja parisuhteessa jo pelkästään arjen käytännöllisen sujumisen vuoksi. Mitä tapahtuisi perheen ja parisuhteen toimivuudelle sekä jatkuvuudelle, jos hoivavastuuta - ja samalla sen tuomaa valtaa - ei kukaan ottaisi?
muovaa niitä. Minäsuhteiden kehitykseen osana tunnetaloutta vaikuttavat niin perheen, ystävyyssuhteiden kuin kulttuurin välittämät mallit. (Emt., 175-176.)
Tunnepääomasta, yksilön taidosta ilmaista ja käsitellä tunteitaan rakentavasti sekä suhtautua empaattisesti muiden tunteisiin, on tullut modernissa yhteiskunnassa tunnetalouden tärkeä kompetenssi, koska se mahdollistaa yksilöitymisen ja toimii emotionaalisen vaihdon välineenä. Naisvihaajalla tämä eläytymiskyky on puutteellinen - siksi misogyyninen parisuhde toimiikin usein tunnetalouden periaatteiden sijasta pääomatalouden säännöin. Hyvinvointiin ja menestykseen pyritään jakamisen sijasta keräämällä, voiton maksimoinnilla ja tasapuolisen vastavuoroisuuden sijasta kilpailulla, hierarkioita luoden. (Emt., 176-177.)
Husso on todennut parisuhdeväkivallan ja yhteiskunnan välisestä suhteesta, että mies ei käytä pahoinpitelyä keinona ratkaistakseen elämäänsä täyttäviä ongelmia, vaan väkivallan funktiona onkin luoda maskuliinisuutta yhteiskunnassa, joka sukupuolikulttuurillaan tukee ja vahvistaa tällaista sukupuolen tuottamista.
Pahoinpidellessään naista mies ei menetä kulttuurissamme miehisyyttään, mutta väkivallan kohteen, naisen, sukupuoli-identiteetti rakentuu väkivallan käyttäjän ehdoilla mukautuvaksi, itsensä kieltäväksi, passiiviseksi. Pahoinpitelijän hallinnassa ovat parisuhdeväkivallan kohde, aika ja paikka. Tämä ilmenee siten, että naisiaan pahoinpitelevät miehet eivät usein lyö muita kuin omia vaimojaan eivätkä käyttäydy väkivaltaisesti muissa sosiaalisissa suhteissa tai tilanteissa (kursiivi JV).
Kotona tapahtuvaan oman vaimon pahoinpitelyyn liittyvä vaikeneminen ja häpeä osoittavat tapahtuman kulttuurisen hyväksymisen asenteellisella tasolla. (Husso 1994, 134-137.)
3. Parisuhdeväkivaltaa kohdanneiden naisten auttaminen
Kunnat, kuntayhtymät ja sairaanhoitopiirit ovat vastuussa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestämisestä väkivallan ehkäisytyön ja seurausten hoitamisen suhteen. Kuitenkin väkivallan kohteiksi joutuneiden naisten hoito, tukeminen ja auttaminen julkisin palveluin on vaatimattomasti järjestettyä useimmissa kunnissa. Etelä-Suomea koskeneen palvelututkimuksen mukaan palveluja on vähän eivätkä ne vastaa laadultaan uhrien tarpeita. Vain alle viidennes (17%) kunnista oli huomioinut väkivaltaongelmat osana päivystyksen järjestelyitä, ja palveluiden kehittämistä suunniteltiin harvoissa kunnissa (14%).
Työntekijöiden erityiskoulutusta oli järjestänyt alle neljännes (23%) kunnista.
(Lehtonen & Perttu 1999, 117; Perttu & Ahti 1998.) Naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn liittyvien palvelujen tuottaminen on suurelta osin jäänyt järjestöjen, seurakuntien ja vapaaehtoisten toimijoiden eli ns. kolmannen sektorin varaan.
Joka neljäs parisuhteessaan väkivaltaa kohdannut nainen on hakenut joltakin taholta apua. Kun terveyskeskuksen apuun on turvautunut vain 11 % ja poliisiin ottanut yhteyttä 9 % uhreista, ovat perheneuvoloiden pariterapiayksiköiden, sosiaalitoimistojen ja turvakotien käyttäjämäärät vielä tätäkin vähäisempiä.
Perheneuvolasta apua on hakenut 7,5 %, sosiaalityöntekijältä 4 % ja turvakodista 2,5 % parisuhdeväkivallan uhreista. A-klinikasta, kriisipuhelimesta tai keskusteluryhmästä tukea hakeneiden määrä on yhteensä n.5 %. (Heiskanen &
Piispa 1998a, 27-32.)
