irkka Paikkala käsittelee väitöskirjas- saan Se tavallinen Virtanen suomalai- sen sukunimikäytännön modernisoitumis- prosessia, joka alkoi 1850-luvun puolivälis- sä ja huipentui vuonna 1921 voimaan tul- leeseen sukunimilakiin. Paikkala selvittää tämän murroksen vaiheita tarkastelemalla erityisesti yhden nimityypin, niin sanotun Virtanen-tyypin, syntymistä ja leviämistä.
Koska kyseessä on suomalaisen sukunimis- tön yleisin nimityyppi, joka syntyi 1800- luvun kansallisen heräämisen aikana vas- tauksena modernisoituvan yhteiskunnan sukunimitarpeeseen, valinta on perusteltu.
»Sen tavallisen Virtasen» tutkiminen on myös osoitus tavallisen tärkeydestä nimis- töntutkimuksessa, mitä muun muassa eme- ritusprofessori Eero Kiviniemi on usein ko- rostanut. Paikkalan porautuminen tavalli- seen saa varmasti vastakaikua myös nimis- tään kiinnostuneissa suomalaisissa lukijois- sa, joille Virtasen, Niemisen, Koskisen, Lahtisen ja muiden tätä tyyppiä edusta- vien nimien taustat eivät liene kovinkaan tuttuja.
Kaikki maamme nen-loppuiset suku- nimet eivät kuitenkaan kuulu Paikkalan
Sirkka Paikkala Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 959. Helsinki: Suo- malaisen Kirjallisuuden Seura 2004. 809 s. ISBN 951-746-567-X.
VIRTANEN-TYYPPI
SUOMALAISEN SUKUNIMISTÖN UUDISTAJANA
kirjallisuutta
määrittelemään Virtanen-tyyppiin. Itäises- sä Suomessa, savokarjalaisella kaski- ja eränkäyntikulttuurin alueella, oli jo katoli- sella keskiajalla käytössä sukunimisystee- mi, joka perustui valtaosin nen-loppuisiin nimiin. Nämä nimet olivat yleensä patro- nyymisiä tai kantajansa asuinpaikkaan, am- mattiin tai ominaisuuksiin viittaavia. Län- tisen Suomen paikallaan pysyvä rahvas oli sen sijaan sukunimetöntä, ja kirkonkirjois- sa heidän lisänimikseen merkittiin yleensä joko isännimi tai talonnimi. 1800-luvun uusi Virtanen-tyyppi syntyi läntisessä Suo- messa itäisten nen-loppuisten nimien mal- lin mukaan, mutta sisällöltään nämä uudet nimet olivat luontoaiheisia ja heijastivat aikakauden kansallisia ihanteita. »Luontoa syleillen kansallisen nousun aamunkoitos- sa hämäläisistä, satakuntalaisista, varsinais- suomalaisista ja uusmaalaisista tehtiin Vir- tasia, Lahtisia, Aaltosia, Vuorisia, Niemi- siä, Lehtisiä ja Tuomisia mutta myös Suo- misia ja Toivosia», Paikkala kuvailee tapah- tunutta murrosta (s. 627). Suomalainen sukunimi nostettiin suomalaisuuden sym- boliksi samalla tavoin kuin oma raha, kieli, kirjallisuus ja kansallismaisemat.
S
Paikkala näkee Suomen sukunimijärjes- telmän kehityksen prosessina, jossa uusi sukunimikäsitys ja siihen liittyneet nimityy- pit sekä vanhat suku- ja lisänimisysteemit integroituivat yhdeksi »moderniksi suku- nimijärjestelmäksi». Tapahtuneessa proses- sissa voi hänen mukaansa nähdä kaksi toi- siaan täydentävää onomastista ilmiötä. En- sinnäkin syntyi uudenkaltainen, »varsinai- nen sukunimityyppi» eli Virtanen-tyyppi, jota täydensi myöhemmin Laine-tyyppi ja muut uudet nimityypit, kuten io-loppuiset nimet ja leksikaalisesti kaksiosaiset Sini- salo-tyyppiset nimet. Uudet suomalaiset sukunimet syntyivät näin yleisesti omaksut- tujen nimeämismallien pohjalta. Toiseksi monien vanhojen lisänimisysteemien — kuten talonnimiin perustuvien lisänimien, ruotsinkielisten patronyymien sekä käsityö- läis- ja sotilasnimien — funktio laajeni kat- tamaan myös sukunimen tehtävän.
Paikkalan mukaan 1800-luvun lopun yhteiskunnallinen kehitys pakotti kahden nimen systeemin eli etunimen ja lisä- tai sukunimen käyttöön, ja lopulta nämä ala- systeemit yhtenäistyivät käyttötavoiltaan ja sulautuivat yhteen. Tässä prosessissa Virta- nen-tyypistä tuli suomalaisen sukunimijär- jestelmän merkittävä rakennusosa, joka
»kuin siltana tarjosi mahdollisuuden siihen asti sukunimettömille päästä tasaveroisik- si muiden lisänimiä käyttäneiden ryhmien kanssa» (s. 609). Paikkalan mukaan Virta- nen-tyyppi oli ensimmäinen suomenkieli- nen tietoisesti luotu sukunimijärjestelmä, jonka välityksellä maahamme alkoi muo- toutua uusi sukunimikäsitys.
Tätä nimiteoreettista taustaa vasten Paikkalan tutkimuksen alaotsikko Suoma- laisen sukunimikäytännön modernisoitumi- nen 1850-luvulta vuoteen 1921 on ehkä hie- man harhaanjohtava. Otsikko synnyttää mielikuvan, että Suomessa olisi vanhastaan ollut yhtenäinen sukunimijärjestelmä, joka vain modernisoitui 1850-luvulta alkaen,
kun pikemminkin kyse oli yhtenäisen, mo- dernin sukunimijärjestelmän syntymisestä ja vakiintumisesta tuona aikana.
LEHDISTÖANALYYSIÄ, INNOVAATIOTUTKIMUSTA,
SYSTEEMITEORIAA
Sisällöltään Paikkalan tutkimus on varsin monimuotoinen. Tutkimusaihetta lähesty- tään useista eri näkökulmista ja erilaisin metodein, mikä heijastuu vahvasti tutki- muksen rakenteeseen. Paikkala toteaa itse kirjan johdantoluvussa (s. 23) näin: »Kos- ka työni koostuu monista rinnakkaisista, toisiinsa limittyvistä ilmiöistä, sisällön jär- jestäminen ’yhteen ainoaan oikeaan’ järjes- tykseen kronologisesti, loogisesti tai teemo- jen tärkeyden mukaan osoittautui mahdot- tomaksi.» Tähän voisi huomauttaa, että yhtä ainoaa oikeaa järjestystä ei tämänkaltaisis- sa historiallisissa tutkimuksissa koskaan ole, vaan tutkijan tulisi valita rohkeasti oma näkökulmansa ja pysytellä siinä johdonmu- kaisesti. Useiden eri näkökulmien mukaan ottaminen tekee työn helposti hajanaiseksi ja pirstaleiseksi. Näin on valitettavasti käy- nyt tässäkin tutkimuksessa, jonka rakenne ei todellakaan hahmotu lukijalle helposti.
Saman historiallisen prosessin tarkastelu vuorotellen eri näkökulmista on johtanut myös siihen, että kirjassa on paljon samo- jen asioiden turhaa toistamista.
Kirja jakautuu kolmeen päälukuun.
»Tutkimuksen lähtökohtia» -luvussa on yleisen johdannon lisäksi katsaus tutkimuk- sen teoreettisiin ja metodologisiin lähtö- kohtiin sekä sukunimien synnyn yhteiskun- nalliseen taustaan Suomessa ja muualla Eu- roopassa. »Murroksen kuvaus» -nimisessä luvussa taas käsitellään suku- ja lisänimiä tarkoittavia ilmauksia ja julkista keskuste- lua sukunimistä vuosina 1839–1899, analy- soidaan Virtanen-tyypin muotoutumista ja leviämistä sekä nimenmuutosilmoituksia ja
luodaan katsaus sukunimijärjestelmän va- kiintumiseen Suomessa. Kirjan kolmannes- sa luvussa, jonka otsikkona on »Muutoksen toteutuminen», Paikkala tarkastelee suku- nimien käyttönormien vakiintumista, mo- dernia sukunimikäsitystä innovaationa sekä modernin suomalaisen sukunimijärjestel- män syntyä systeemiteoreettiselta kannalta.
Näistä pääluvuista toinen ja kolmas menevät aiheiltaan niin paljon päällekkäin, että lukijan on vaikea mieltää niiden välis- tä eroa. Kummassakin luvussa käsitellään sukunimisysteemin syntyprosessia hyvin- kin kiinnostavista näkökulmista, mutta lu- kuisista yksityiskohdista ja vaihtelevista tarkastelukulmista ei rakennu toimivaa ko- konaisuutta. Kirjan lopussa on myös koko tutkimuksen tiivistelmä, lähdeluettelo sekä runsas liite- ja hakemistoaineisto. Pelkäs- tään lähteet, liitteet ja hakemistot vievät kir- jasta 127 sivua.
Paikkala käyttää tutkimuksessaan monipuolisesti ja rohkeasti eri tieteenalojen
— lingvistiikan, historiantutkimuksen, me- diatutkimuksen ja juridiikan — metodeja ja tutkimustuloksia. Suomalaisen yhteiskun- nan aatteellisten, taloudellisten ja sosiaalis- ten muutosten tarkastelu on työssä tarpeen, koska nämä muutokset loivat omat eri- tyisehtonsa modernin sukunimijärjestelmän synnylle. Samoin nimiin liittyvän lainsää- dännön ja 1800-luvun sukunimiä koskevan lehdistökeskustelun analyysit tuovat tutki- mukseen merkittäviä lisänäkökulmia. Tä- mänkaltainen monitieteinen tarkastelu myös osoittaa, etteivät nimisysteemit kos- kaan ole vain kielellisiä erillissysteemejä, vaan ne ovat vahvasti kytköksissä niitä ympäröivään yhteiskunnalliseen ja kulttuu- riseen todellisuuteen.
Paikkala lähestyy tutkimusaihettaan ensisijaisesti innovaation diffuusioteorian näkökulmasta. Hän katsoo uudenaikaisen sukunimikäsityksen useiden erillisinnovaa- tioiden ketjun lopputulokseksi. Innovaatio-
ketjun perusideana oli hänen mukaansa 1850-luvun ajatus, että kaikilla suomalai- silla tulisi olla suomenkielinen nimi. Tämän innovaation ja siihen liittyneiden erillis- innovaatioiden levittäjinä olivat sitten niin lehdistö, kirjallisuus, näytelmät, julkiset puhetilaisuudet kuin yliopisto ja koululai- toskin. Mielipidejohtajina toimivat aika- kauden keskeiset fennomaanit, jotka olivat lähinnä kielimiehiä, opettajia, poliitikkoja ja muita sivistyneistön edustajia. Innovaa- tion toteuttajina olivat taas muiden muassa papit ja tehtaiden työnjohtajat. Modernin sukunimijärjestelmän ytimeksi syntynyt Virtanen-tyyppikin sai alkunsa sivistyneis- tön parissa, mutta levisi laajimmin maalais- väestön keskuudessa ja nimenomaan alueil- la, joiden väestöllä ei vanhastaan ollut va- kiintuneita lisänimiä.
Koska Paikkalan tutkimusmetodi on monitieteinen, myös työn lähdeaineisto on hyvin monipuolista. Varsinaiset sukunimi- aineistot tutkija on kerännyt lähinnä Väestörekisterikeskuksen sukunimiluette- loista, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuk- sen nimiarkiston kokoelmista, Maanmit- taushallituksen arkistosta, Suomalaisuu- den Liiton arkistosta sekä sukunimioppais- ta, kartoista, kirkonkirjoista, pitäjänhis- torioista, sukututkimuksista, lehtien nimen- muutosilmoituksista ja muista kirjallisista lähteistä. Paikkala on saanut vuosien var- rella sukunimiin liittyviä tietoja myös mo- nilta kotiseutuharrastajilta ja sukututkijoil- ta. Sukunimistä käytyä keskustelua hän on selvittänyt niin lehdistöaineiston kuin eri järjestöjen pöytäkirjojen avulla. Myös aiempi sukunimiin liittyvä onomastinen tut- kimus ja innovaatioteoreettinen kirjallisuus ovat olleet työssä tärkeinä lähteinä, samoin kuin maamme 1800-luvun historiaan ja lainsäädäntöön liittyvät arkistoaineistot ja tutkimukset. Kaikkiaan Paikkalan lähde- aineistoa voidaan pitää erittäin monipuoli- sena ja kattavana.
NIMISYSTEEMIN HILJAINEN VALLANKUMOUS
Kirjan rakenteellisesta hajanaisuudesta huolimatta lukijalle muotoutuu varsin monivivahteinen ja rikas kuva suomalai- sen sukunimijärjestelmän synnystä. Yhte- näiseen sukunimijärjestelmään siirtyminen olikin melkoinen murros yhteiskunnas- samme: muutamassa vuosikymmenessä sadattuhannet suomalaiset omaksuivat it- selleen sukunimet ja arviolta 100 000–
200 000 nimeä muutettiin toisiksi. Paikka- la kuvaa tämän prosessin eri vaiheita huo- lellisesti, toisinaan ehkä jopa liian yksityis- kohtaisesti. Kirjassa on muun muassa run- saasti katkelmia aikakauden lehtikirjoitte- lusta. »Koska 1800-luvun ja 1900-luvun alun uudennoksia vietiin eteenpäin ja omaksuttiin paljolti sydämellä, ei harkit- tuihin argumentteihin perustuen, pidän välttämättömänä tuoda esille sitä puhutte- levaa ja tunteisiin vetoavaa kieltä, jota sil- loin käytettiin», Paikkala perustelee (s.
55). Katkelmat ovat kiinnostavia ja usein hauskojakin, mutta akateemisessa väitös- kirjassa vähempikin olisi varmasti riittä- nyt. Uskon, että rohkea lyhentäminen ja asiakokonaisuuksien uudelleen järjestämi- nen olisi ollut tutkimukselle monellakin tapaa eduksi.
Ennen varsinaisen nimimurroksen kä- sittelyä kirjassa selvitetään suomalaisten suku- ja lisänimijärjestelmien tilannetta 1800-luvun alkupuolella: aatelisnimiä, op- pineistonimiä, porvaris- ja käsityöläis- nimiä, tilattomien nimiä, sotilasnimiä, pat- ronyymejä, korkonimiä, talonnimiä ja van- hoja itäisiä sukunimiä. Koska tutkimuksen fokuksena ovat nimenomaan Virtanen- tyyppiin kuuluvat nimet, on harmillista, ettei itäsuomalaisista nen-loppuisista suku- nimistä anneta lainkaan esimerkkejä niiden esittelyn yhteydessä (s. 110). Mielestäni tämä olisi ollut tarpeen, jotta lukija saisi jon-
kinlaisen kokonaiskuvan suomalaisista nen-loppuisista sukunimistä.
Suomalainen sukunimisysteemi alkoi siis hahmottua Venäjän vallan aikana tilan- teessa, jossa ruotsin kielen asema oli edel- leen vahva, mutta suomalaisuusaate oli al- kanut nostaa päätään. Aikakautta leimasi- vat niin ankarat kielitaistelut, isänmaalli- suuden korostaminen, sääty-yhteiskunnan mureneminen, yhteiskunnallisten instituu- tioiden monimuotoistuminen kuin viestin- nän lisääntyminen sekä kaupungistuminen ja teollistuminen. Paikkala liittää Virtanen- tyypin leviämisen tähän yhteiskunnalliseen kontekstiin monin eri säikein. Erityisen kiintoisa on havainto, että tavallisen kansan sukunimistön suomalaistuminen ajoittui selvästi aiemmaksi kuin julkinen lehtikir- joittelu asiasta tai fennomaanisivistyneistön nimenmuutoskampanjat. Perinteisesti suku- nimistön suomalaistumisen »ratkaisevana ensi askeleena» on pidetty vuosina 1875 ja 1876 tapahtunutta 26 ylioppilaan nimen- muutosta, mutta tämä ei pidäkään paikkaan- sa. Virtanen-tyyppi levisi maaseudulla voi- makkaasti jo 1870- ja 1880-luvuilla, mutta suomenkielinen sivistyneistö tuskin huo- masi tätä kansan keskuudessa tapahtunutta
»hiljaista vallankumousta». Sen sijaan vuo- den 1906 suurnimenmuutto sekä 1930-lu- vun nimenmuutoskampanjat ovat saaneet asiaa valaisevissa tutkimuksissa suuren huomion. Tämän »hiljaisen vallankumouk- sen» löytäminen on epäilemättä Paikkalan väitöskirjan keskeisimpiä tutkimustuloksia.
Toinen ilmiö, joka on aiemmassa tutkimuk- sessa jäänyt huomiotta, on Vienan Karjalas- sa vuosina 1919–1920 toteutettu nimien suomalaistamiskampanja.
AALTOSESTA YHTÄSEEN
Tutkimusaineiston Virtanen-tyyppiin kuu- luvien nimien analyysi Aaltosesta ja Aho- sesta Yhtyseen ja Yhtäseen (s. 230–371) on
perusteellinen ja kattaa kirjasta yli 140 si- vua. Nimistä on annettu enemmänkin tie- toja kuin tällaisessa tutkimuksessa olisi tar- peen, mutta ne kiinnostavat varmasti mo- nia kirjan lukijoita. Kahdestakymmenestä nimestä on tehty myös levikkikartat, jotka osoittavat nimien suosion painottumisen lounaiseen Suomeen. Paikkala vertaa Vir- tanen-tyypin levinneisyyttä myös Laine- tyypin levinneisyyteen, ja levikkialueet ovatkin pitkälti samat (s. 406 ja 411). Uu- sien nimityyppien leviämistä tarkastellaan myös paikkakuntakohtaisesti.
Paikkalan tutkimuksessa on monia jak- soja, jotka palvelevat myös antroponomas- tiikasta laajemmin kiinnostuneita lukijoita.
Kirjassa selvitetään varsin ansiokkaasti muun muassa suku- ja lisänimijärjestelmiin liittyvää terminologiaa (luvut 2.7 ja 4).
Myös Paikkalan määritelmä sukunimestä on perinteisiä määritelmiä kattavampi ja täsmällisempi. Kun sukunimi on onomas- tiikassa usein määritelty periytyväksi lisä- nimeksi, joka on esiintynyt samassa suvus- sa parin tai kolmen sukupolven ajan, Paik- kala määrittelee sen näin (s. 64): »Lisänimi on sukunimi, jos se kuuluu nimisysteemiin, jonka nimien funktioihin sisältyy suvussa periytymisen osoittaminen siten kuin nimi- systeemiä säätelevät normit määrittävät.»
Tämä määritelmä rajaa pois satunnaiset lisänimien periytymiset sekä kattaa myös sellaiset tietoisesti omaksutut sukunimet, jotka eivät vielä ole ehtineet periytyä seu- raavalle sukupolvelle tai eivät syystä tai toi- sesta tule koskaan periytymään. Jotkin Paikkalan terminologiset ratkaisut herättä- vät tosin kysymyksiä. Miksi pitäisi esimer- kiksi käyttää epätäsmällisiä termejä ruotsa- lainen nimi ja ruotsalaisnimi viittaamaan ruotsinkielisiin nimiin (s. 76), kun voisi käyttää yksiselitteistä termiä ruotsinkieli- nen nimi? Kaikkiaan Paikkalan terminolo- ginen katsaus osoittaa, että antroponomas- tiikan käsitteistö on suomalaisessakin tut-
kimuksessa yhä varsin vakiintumatonta.
Kirjan katsaukset sukunimijärjestel- mien syntyyn (luku 3.1) ja sukunimilainsää- dännön kehittymiseen (9.8.1) eri Euroopan maissa tarjoavat paljon hyödyllistä perus- tietoa. Kansallinen liikehdintä on vaikutta- nut vahvasti omakielisten sukunimien omaksumiseen myös etenkin TVsekissä, Unkarissa, Latviassa ja Virossa. Kiintoisaa on myös se, että toisin kuin muissa Pohjois- maissa, Suomessa ei sukunimisysteemiin kiinnittynyt omakielisiä patronyymejä ja matronyymejä, eikä nimisysteemimme tun- ne myöskään välinimiä, joiden käyttö muualla Pohjolassa selittyy pitkälti suku- nimistön yksipuolistumisella.
Käytännössä suomalaisen sukunimijär- jestelmän normisto muotoutui muutamas- sa vuosikymmenessä, ilman virallista oh- jausta. Vuoden 1920 sukunimilaki, jonka mukaan »jokaisella Suomen kansalaisella tulee olla määrätty sukunimi», teki lopulta sukunimijärjestelmästä virallisen. Suku- nimilain syntymistä on aiemmassa tutki- muksessa selitetty lähinnä sellaisilla käy- tännön syillä kuin rikollisten rekisteröimi- sen tarpeella, mutta Paikkala korostaa, että lain todellinen tarve kumpusi muualta. Sen taustalla olivat niin modernin sukunimijär- jestelmän todellinen hahmottuminen kuin suomalaisen yhteiskunnan modernisoitu- misen asettamat haasteet.
Paikkala asettaa kirjan johdantoluvussa tavoitteekseen selvittää, »miten, milloin ja miksi periytyvän sukunimen käyttö omak- suttiin suomalaiseen henkilönnimisystee- miin yleiseksi ja yhtenäisten normien mu- kaiseksi tavaksi». Näihin kysymyksiin hän vastaa tutkimuksessaan varsin monipuoli- sesti ja uusia näkemyksiä esille tuoden.
Paikkalan työ on siksi tärkeä lisä suomalai- sen henkilönnimistön tutkimukseen.
MINNA SAARELMA-MAUNUMAA Sähköposti: minna.saarelma@pp.inet.fi
