VÄITÖKSENALKAJAISESITELMÄ HELSINGIN YLIOPISTOSSA
15. TOUKOKUUTA 2004
Hugo Adolf Bernatzik, saksalainen etno- logi, kertoo kirjassaan Die Geister der gelben Blätter salaperäisestä kansanhei- mosta, joka asusteli Indokiinassa Mekong- ja Menamjokien laaksoissa. Tätä kansaa kutsutaan nimellä Phi Tong Luang eli »kel- taisten lehtien henget». Nimitys johtuu sii- tä, että ennen kuin eräs metsänhoitaja koh- tasi heistä muutamia vuonna 1924, tämän kansan fyysiseen olemassaoloon eivät kaik- ki uskoneet. Keltaisten lehtien henget liik- kuivat äänettömästi kuin aaveet ja jättämät- tä muita jälkiä kuin kuihtuneita lehtiä kii- reisesti rakentamiinsa yöpymislaavuihin.
(1938: 93.)
Tutkimusmatkoillaan Bernatzik tapasi tämän kansan jäseniä ja vaelsi heidän kans- saan. Kiinnostava on hänen huomionsa hei- dän nimisysteemistään: keltaisten lehtien
IDENTIFIOINNISTA IDENTITEETTIIN
SIRKKA PAIKKALA
hengillä ei ollut nimiä lainkaan, vaan he käyttivät puhuttelussa ainoastaan sukulai- suutta ilmaisevia sanoja. He sanoivat ’äiti’,
’isä’, ’vanhempi poika’, ’tytär’, ’isoisä’ ja alkoivat kutsua myös Bernatzikia ja hänen vaimoaan isäksi ja äidiksi. (Bernatzik 1938: 117–118.) Ehkä niin pienessä yhtei- sössä ei identifiointiin tarvittukaan enem- pää.
Yksinimisyydestä kaksinimisyyteen
Nimen antaminen edellyttää sen kokoista yhteisöä ja sellaista vuorovaikutusta, jossa sukulaisuudennimitykset eivät enää riitä erottamaan yksilöitä toisistaan. Aluksi yk- silön identifiointiin riitti yksi nimi. Hen- kilönnimien tehtävänä on jo varhain ollut paitsi yksilön osoittaminen myös hänen yhteisönsä, esimerkiksi suvun, määrittämi- nen. Varhaiset germaanit nivoivat suku- yhteyden ilmaisemisen jo yksilönnimiin,
joissa jälkiosa toistui samana: 800-luvulla muistiinmerkityssä sankaritarinassa Hilde- brandin laulu Heribrantin poika oli Hilti- brant ja hänen poikansa Hadubrant. — Tä- män tapaista sukuyhteyden osoittamista tapaa myös ravihevosten nimissä. Esimer- kiksi lapsuudenkodissani oli juoksija, jon- ka nimi oli Vetoketju. Vetoketjun isä oli Ero- Veto ja isoisä Ero-Lohko.
Kun asutus tihentyi ja samannimisyys lisääntyi, avuksi otettiin tarkentava lisä- nimi. Sen antoi yhteisö, joka luonnehti ni- mettävää jonkin helposti havaittavan tunto- merkin, kuten ulkonäön, luonteenpiirteen, ammatin, isännimen, asuinpaikan tai koti- seudun mukaan. Henkilöt identifioitiin yk- silöinä ja yksilöt erotettiin siten toisistaan.
Lisänimi saattoi vaihtua elinaikana toiseen- kin nimeen, eikä se periytynyt. Muutos oli kuitenkin tapahtunut: oli siirrytty yksinimi- syydestä kaksinimisyyteen, jonka yksi il- mentymä on sukunimien käyttö.
Kaksinimisyys systeemiteoreettiselta
kannalta
Suomalainen henkilönnimikäytäntö on noudattanut osaksi eurooppalaisia ja eten- kin pohjoismaisia esikuvia, mutta siinä on ollut myös omaa dynamiikkaa. Länsimais- ten kulttuurien piirissä sukunimet syntyivät sukujen tarpeisiin turvaamaan omaisuuksi- en, virka-asemien tai muiden etuoikeuksi- en periytymistä. Alkuperäiset sukunimi- järjestelmät — sukujen tarpeesta syntyneet
— heijastivat aina vallitsevia sukujärjestel- miä, kun taas myöhemmin sukunimikäytän- töä on omaksuttu myös mallinmukaisesti.
Varhaisin eurooppalainen sukunimi- järjestelmä syntyi ja romahti Rooman tuhat- vuotisen valtakunnan aikana. Roomalais- ajan jälkeen Euroopassa sukunimiä omak- suivat Venetsian patriisit 800-luvulla. Ita- liasta tapa levisi 1100-luvulta alkaen Sak-
saan ja Ranskaan aatelisten ja ylempien luokkien keskuuteen ja saavutti ajan mit- taan myös Pohjoismaat ja Suomen sääty- läistön. Sukunimikäytäntöä omaksuttiin eri puolilla Eurooppaa useimmiten sosiaalisen ja maantieteellisen diffuusion kautta, vaik- ka uusiakin sukujärjestelmiin perustuvia ni- mijärjestelmiä syntyi muun muassa Skot- lannin klaanikulttuurin ja itäsuomalaisen kaskikulttuurin parissa. Länsi-Suomen talonpojat ja muu maalaisrahvas merkittiin sen sijaan kirkonkirjoihin pitkään 1800- luvulle pelkällä etunimellä ja isännimellä eli patronyymillä, ja tätä yhdistelmää voi- tiin tarkentaa vielä asuinpaikan eli talon ja torpan nimellä. Tuo nimi kuitenkin vaihtui sitä mukaa kuin asuinpaikkakin.
Onyymiset tuntomerkit
1800-luvulle tultaessa Suomen lisänimikäy- täntöön kuului sekä selviä sukunimijärjes- telmiä että lisänimijärjestelmiä, joiden ni- miltä puuttui suvun osoittamista ja periyty- vyyttä ilmaiseva funktio. Olen väitöskirjas- sani pyrkinyt pääsemään »nimien taakse»
eli irrottautumaan yksittäisten nimien tar- kastelusta niihin onyymisiin semanttisiin funktioihin eli tuntomerkkeihin, jotka ovat ominaisia kuhunkin lisänimijärjestelmään kuuluvalle nimelle. Näiden tuntomerkkien tarkastelun avulla olen hakenut lisävalais- tusta siihen, mitkä ominaisuudet kuuluvat tai ovat kuuluneet mihinkin lisä- tai suku- nimijärjestelmään, mitkä piirteet ovat eri ni- mijärjestelmille yhteisiä ja mitkä erottavia ja mitä sukunimikäytäntömme modernisoi- tumisessa 1800-luvulla oikein tapahtui.
Tarkastelen tutkimuksessani myös sitä, millaisia uudennoksia ilmaantui ja millais- ten prosessien kautta muutokset tapahtuivat eli miten kansalliset ihanteet ja muuttuvan yhteiskunnan tarpeet loivat uudenlaisen sukunimikäsityksen ja säätyjaosta vapaan nimijärjestelmän, joka syntyi palvelemaan
toisaalta yhteiskuntaa, toisaalta yksilöityviä ja itsenäistyviä kansalaisia. Tarkastelen jos- sain määrin myös sitä, millä tavoin 1800- luvulla tapahtunut kehitys rinnastuu ensim- mäiseen, vuonna 1920 säädettyyn suku- nimilakiimme, sekä lain määrittämää tul- kintaa kotimaisesta nimikäytännöstä.
Henkilönnimistön tutkimuksessa on onyymisiä semanttisia tuntomerkkejä tar- kastellut slovakialainen professori Vincent Blanár, jolta sain nimistöntutkijain kongres- seissa Helsingissä 1990 ja Trierissä 1993 ensimmäiset herätteeni tämän näkökulman huomioon ottamiseen. Hänen mukaansa henkilönnimissä on erotettava lingvistinen ja onomastinen status. Slovakialaisessa vi- rallisessa henkilönnimistössä Blanár on erottanut muun muassa sellaisia metaono- mastisia eli semanttisia tuntomerkkejä kuin periytyvyys, sukulaisuussuhteen ja suku- puolen ilmaiseminen, nimen hallinnollinen vakiintuminen ja niin edelleen.
Nämä kaikki tuntomerkit eivät välttä- mättä näy suoraan itse nimessä, mutta kun tiedämme, mihin järjestelmään nimi kuuluu, tunnistamme ne oitis. Jos esimerkiksi tie- dämme, että Mattila on sukunimi, oletam- me, että se on saatu edellisiltä polvilta, kul- kee mukana myös asuinpaikkaa vaihdetta- essa ja periytyy jälkeläisille. Luotamme sii- hen, että se toimii pysyvänä tunnisteena myös virallisissa asiointitilanteissa. Talon- nimellä Mattila ei sen sijaan näitä kaikkia ominaisuuksia ole. Länsi-Suomen maalais- rahvas käytti sukunimien puuttuessa talon- nimiä lisäniminä 1800-luvulle asti. Talon- nimet olivat tällöin eräänlaisia osoitenimiä, tarkenteita, sillä ne vaihtuivat uuden asuin- paikan myötä eikä niitä merkitty kaikille.
Suomalaiset lisä- ja sukunimisysteemit
Olen tarkastellut suomalaista lisä- ja suku- nimikäytäntöä systeemiteoreettisesti järjes-
telmänä, jonka eri komponentteja tutkimus- ajanjaksoni alussa eli 1800-luvun puoli- maissa olivat vuosisatojen mittaan synty- neet erilaiset, säätyjakoisen yhteiskunnan mukaiset lisänimijärjestelmät, kuten esi- merkiksi aatelis-, oppineisto-, porvaris-, sotilas- ja käsityöläisnimet. Tämän kaksi- nimijärjestelmän kehityksessä ovat voi- makkaita kulttuurisen mukautumisen aiko- ja olleet ruotsalaistamistendenssi 1600- ja erityisesti 1700-luvulla, suomalaisuuden nousu ja kansallisromantiikan vaikutus, kielitaistelu sekä kansalaisyhteiskunnan synty 1800-luvulla, sittemmin nimien suo- malaistaminen 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja 1930-luvulla sekä 1940-luvulla siirtokarjalaisten ja 1990- luvulla inkeriläisten paluumuuttajien suku- nimien sopeuttaminen uuden asuinympäris- tön normeihin.
1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900- luvun alussa tapahtuneessa suomalaisen sukunimistön kehittymisessä moderniksi järjestelmäksi voi nähdä kaksi toisiaan täy- dentävää onomastista ilmiötä. Huomatta- vampi näistä oli uuden nimisysteemin eli uudenlaisen, varsinaisen sukunimityypin eli Virtanen-tyypin ilmaantuminen — tä- hän tyyppiin kuuluu muitakin samaan ai- kaan Länsi-Suomessa syntyneitä nen-lop- puisia sukunimiä, kuten Koskinen, Lahti- nen, Nieminen, Mäkinen ja niin edelleen.
Samaan aikaan joidenkin vanhojen nimi- systeemien, kuten talonnimien, ruotsinkie- listen patronyymien sekä käsityöläis-, so- tilas- ja muiden kuin suomenkielisten lisä- nimien, funktio laajentui sukunimen tehtä- vään. Prosessin kuluessa uudet systeemit ja vanhat suku- ja lisänimisysteemit sulautui- vat yhdeksi järjestelmäksi, jota kutsun modernin sukunimikäsityksen mukaiseksi järjestelmäksi. Se ei ollut vain erilaisten nimiainesten kooste, vaan sen käyttö- normistoon sulautui edeltävien nimijärjes- telmien ominaisuuksia ja niiden ulkopuo-
listen — lähinnä yhteiskunnallisten — jär- jestelmien sanelemia piirteitä.
Nimisysteemien ominaispiirteet
Olen erottanut — Blanária soveltaen — suomalaisista lisä- ja sukunimijärjestelmis- tä erilaisia onyymisia tuntomerkkejä, jotka toteutuivat tai jäivät toteutumatta meillä käytössä olleissa nimijärjestelmissä. Eri jär- jestelmiksi olen katsonut henkilökohtaiset liikanimet, patronyymit, talonnimet lisä- niminä, sotilasnimet, käsityöläis- ja teh- taalaisnimet, porvaris- ja oppineistonimet, aatelisnimet, vanhat itäsuomalaiset suku- nimet, 1800-luvun lopun muutosvaiheessa vallinneen sukunimikäsityksen sekä moder- nin sukunimijärjestelmän ja käsityksen sel- laisena kuin se kirjattiin vuoden 1920 suku- nimilakiin.
Nimijärjestelmistä seuloontui näkyviin esimerkiksi seuraavia ominaisuuksia: ni- men periytyminen sukupolvelta toiselle, naimattomien sisarusten samannimisyys, puolisoiden samannimisyys, aviosäädyn näkyminen nimestä, naisten oikeus valita uudisnimi, nimen yksilöllisyys, nimi am- matin, kotipaikan, säädyn, yhteiskunnalli- sen aseman, uskonnon, äidinkielen, kansal- lisuuden ja aviottoman syntyperän ilmaisi- jana, nimen virallisuus, nimen vaihtamisen mahdollisuus ja nimen sopimattomuuden tai loukkaavuuden välttäminen.
Nimijärjestelmien sisäistä dynamiikkaa vertailemalla voi havaita, että moderni jär- jestelmä sai eniten mallia porvaris- ja op- pineistonimien sukunimikäytännöstä, itä- suomalaisesta sukunimikäytännöstä ja aa- telisnimistöstä. Näistä juuri aatelisnimikäy- täntöä ja itäsuomalaista sukunimikäytäntöä voikin Suomessa pitää historiallisesti ainoi- na sukujärjestelmään palautuvina suku- nimijärjestelminä. Aateliset velvoitettiin Ruotsi-Suomessa sukunimien käyttöön vii-
meistään vuoden 1626 ritarihuonejärjestyk- sen yhteydessä, ja itäsuomalaisten erä- ja kaskitalonpoikien sukunimien voi nähdä periytyvän säännönmukaisesti polvesta toi- seen jo Savon vanhimmissa verokirjoissa 1540-luvulta alkaen. Varhaisimpien itäsuo- malaisten sukunimien voi katsoa olevan jo keskiaikaista perua.
Itäsuomalaiseen sukunimijärjestelmään kuuluvien sukunimien keskeisimpiä tunto- merkkejä olivat nimen periytyminen suku- polvesta toiseen, sisarusten samannimi- syys, nimien omakielisyys, säädyn ilmai- seminen, nimien kirjaaminen hallinnolli- siin asiakirjoihin, sukunimen kollektiivi- sesta ominaisuudesta johtuva päänimen luonteisuus etunimeen verrattuna, naisten tapa säilyttää oma sukunimensä myös avioiduttuaan ja pitkään myös sukupuolen näkyminen nimestä: Savossa Karhun tyttä- restä tuli Karhutar, Ikosen tyttärestä Iotar.
Aatelisten nimet taas olivat muun kuin suo- menkielisiä, ja uuden aatelissuvun nimi hy- väksyttiin aateloinnin yhteydessä. Molem- missa ryhmissä lisänimeä kutsuttiin var- hain sukunimeksi.
Porvaris- ja oppineistosukunimet ko- rostivat enemmän yksilöllisyyttä kuin mui- den nimijärjestelmien nimet, ja tämä piirre siirtyi moderniinkin sukunimikäsitykseen.
Muiden yhteiskuntakerrosten nimijärjestel- mät oli omaksuttu mallinmukaisesti tai nii- den nimet olivat luonteeltaan vain tarken- tavia. Vähiten modernia sukunimikäsitys- tä vastasivat patronyymit ja matronyymit, nuo Matin- tai Liisanpojat tai -tyttäret sekä henkilökohtaiset liikanimet.
1800-luvun lopun sukunimikäsitys ja ensimmäinen sukunimilaki
1800-luvun puolimaista alkanut Länsi-Suo- men sukunimistymiskehitys ja koko yleisen ja yhtäläisen sukunimikäsityksen muotou-
tuminen aiheuttivat melkoisen mullistuksen koko kaksinimisyyskenttään. Länsi-Suo- men maalaisrahvaan keskuudessa ei suku- nimikäytännöstä voinut sitä ennen puhua jo siksi, että koko sana sukunimi oli tälle väes- tönosalle tuntematon. Tottuneena vaihtu- viin talonnimi-lisänimiin ja kirkonkirjoihin merkittyihin patronyymisiin tarkenteisiin se käytti nimitystä liikanimi ja pitikin näitä nimiä »jonakin liikana», ei varsinaisina sukuniminä. Kansallisen herätyksen, yh- teiskunnallisen kehityksen ja kansalaisjär- jestäytymisen ottaessa ensi askeleitaan saat- toi Edvin Avellan kirjoittaa Satakunta-leh- dessä 23.3.1887:
Mitä enemmän siwistys kaswaa ja yh- teiskunnalliset olot kehittywät, sitä enemmän joka mies uudestaan astuu esiin itsenäisenä kansakunnallisena yk- silönä, jolla tämän kansakunnallisen yksilöisyyden ulkonaisena merkkinä tarwitsee olla oma omituinen sukunimi- kin. Ja tätä waatii myöskin kaswawa lii- ke ja sitä seuraawa keskuus kansa- kunnan jäsenten wälillä. Se aika ei sen- tähden woi olla kaukana, milloin asiain pakko panee niitäkin kansaluokkia, jot- ka tätä nykyä owat sukunimiä wailla, warsinaisia liikanimiä itsellensä hank- kimaan.
Sukunimettömät loivat tietoisesti uusia nimiä, Virtasia, Niemisiä, Koskisia, Aalto- sia, Saarisia, Lahtisia, Lehtisiä. Niitä ei ollut aiemmilla sukupolvilla ollut, niitä ei peritty, mutta ne tarkoitettiin heti syntymäs- tään periytyviksi, ne aiottiin tarkoituksella sukunimiksi, uusien alkavien sukujen ni- miksi siitäkin huolimatta, että sisarukset saattoivat ottaa itselleen eri nimiä. Uutta oli myös se, että naiset saattoivat luoda itsel- leen oman sukunimen. Uudet nimet luotiin tietoisesti suomenkielisiksi, osoittamaan kieltä ja kansallisuutta. Tämä merkitsi var- sinkin 1900-luvun alkupuolella ennestään ruotsin- tai muunkielisten nimien näyttävää
suomalaistamista. Ruotsinkielisellä tahol- la uudissukunimen roolin saivat pitkälti son-loppuiset patronyymit.
Rinnakkaisnimisyyttä kuitenkin esiintyi vielä. Viranomaisissa saatettiin käyttää vaihdellen esimerkiksi talon tai torpan ni- meä ja vaikkapa käsityöläis- tai sotilas- nimeä. Nimen vaihtumisesta ei tarvinnut eikä aina välitetty ilmoittaa. Nimillä ei ol- lut myöskään suojaa aatelisnimiä lukuun ot- tamatta, ja moni päätyikin uudisnimien va- linnassa samaan nimeen kuin naapurinsa.
Koska uuden nimen saattoi valita itse tai sen antoi pappi tai opettaja, loukkaavia nimiä ei juuri syntynyt. Matronyymien eli Liisan- ja Maijanpoikien ja -tyttärien poistuttua käytöstä avioton syntyperä ei enää näkynyt suoraan nimestä. Yleinen sukunimien omaksuminen oli myös merkittävä askel säätyrajoituksen poistamiseksi, sillä Järvi- siä ja Niemisiä voitiin omaksua sukunimik- si yhteiskuntaluokasta riippumatta. Tämä niin sanottu Virtanen-tyyppi oli ensimmäi- nen selvästi säätyjaosta riippumaton nimi- järjestelmä.
Vuonna 1920 säädetty ensimmäinen sukunimilaki asetuksineen vakiinnutti käyttöön sanan sukunimi, josta tuli näin valtakunnallisesti yhteistä omaisuutta. Laki määräsi sukunimet pakollisiksi kaikille ja sukunimettömät ottamaan nimen. Vaimol- le se antoi oikeuden aviomiehen nimeen, mutta ei siihen vielä pakottanut. Se mää- räsi nimen periytymään polvesta toiseen, sisarukset käyttämään samaa nimeä, kiel- si ottamasta kielenvastaista tai sopimatonta nimeä, teki nimen muuttamisesta luvan- varaista, sääti nimen vaihtamisesta ilmoit- tamisesta ja nimen virallisesta rekisteröi- misestä ja määräsi sukunimen ainoaksi vi- ralliseksi lisänimeksi ja päänimeksi etu- nimeen verrattuna. Patronyymejä ja matro- nyymejä ei juuri tulkittu sukunimiksi, mut- ta ne pääsivät virallisesti etunimiksi vuo- den 1945 etunimilain myötä, vaikka ne his-
toriallisesti eivät koskaan olleet etunimiä olleet.
Kotimainen nimikäytäntö vuonna 2004
Suomen nykyinen nimilaki on paljolti sa- mankaltainen kuin sen ensimmäinen edel- täjä. Sukunimi on edelleen kaikille pakol- linen — jopa niin, että sellaisillekin maa- hanmuuttajille merkitään sukunimi, joilla se ei omaan kulttuuriin kuulu — ja patro- nyymit merkitään etunimiksi.
Vuoden 1985 nimilaissa toteutui mullis- tus, joka takasi molemmille puolisoille pait- si mahdollisuuden säilyttää oma suku- nimensä myös ottaa kaksiosainen avionimi tai jommankumman puolison nimi yhtei- seksi sukunimeksi. Oman nimen säilyttämi- sen mahdollisuus on ollut aiemmissakin sukunimijärjestelmissämme, vahvimmin vanhassa itäsuomalaisessa ja aatelisnimis- tössä. Tältä osin on siis pitkälti palattu van- haan kotimaiseen nimikäytäntöön.
Nykyinen kotimainen nimikäytäntö — lukuun ottamatta maahanmuuttajien nimis- töä — eroaa vain vähän vuoden 1920 suku- nimilain määrittelemästä käytännöstä ja 1800-luvun lopulla omaksutusta modernis- ta sukunimikäsityksestä. Itse asiassa 1800- luvun lopulla syntynyt uudenaikainen suku- nimikäsitys poikkeaa enemmän sitä edeltä- neistä nimikäytännöistä kuin nykyisestä.
Siksi viranomaisten tulisi nimenvaihdoksia käsitellessään ottaa huomioon, mitä koti- mainen nimikäytäntö tarkoittaa. Sillä on historialliset juurensa, mutta käytäntö ei ole ollut muuttumaton, vaan monet piirteet ovat syntyneet vasta ensimmäistä sukunimilakia säädettäessä tai sitä edeltäneinä vuosikym- meninä. Puolitoistasataa vuotta sitten käy- täntö poikkesi nykyisestä.
Esimerkiksi nykyisessä viranomais- menettelyssä on hyväksytty tapa, että ni- mensä muuttaja voi valita kenen tahansa
esivanhempansa nimen taaksepäin viiden- teen polveen saakka. Näillä isovanhemmil- la on voinut olla useitakin lisänimiä, joilla on ollut tiettyyn aikaan, paikkaan tai yhteis- kunnalliseen rooliin liittyvät tehtävänsä. Jos annetaan takautuva mahdollisuus muuttaa nimihistorian kulkua — varsinkin jos pala- taan eri nimijärjestelmien aikakaudelle — rikotaan näiden järjestelmien sääntöjä ja sil- loista kotimaista nimikäytäntöä. Tällöinhän nimeä saatetaan hakea sukunimijärjestel- miin kuulumattomastakin lisänimistöstä.
Kun otetaan nimi, joka ei aiemman nimi- käytännön mukaan voisi nimenvalitsijalle kuulua, hämärretään nimiin liittyviä kult- tuurihistoriallisia viestejä.
Kollektiivisista, yhteisyyttä ilmaisevis- ta sukujen nimistä ollaan siirtymässä indi- viduaaliseempaan suuntaan, identiteetin et- simiseen. Ollaanko kulkemassa kohti sel- laista kaksinimisyyttä, jossa identifiointi ta- pahtuu etunimen lisäksi lisänimellä, joka ei enää välttämättä viittaa sukuun? Käykö sana sukunimi tarpeettomaksi? Tornion- laaksolainen Marita Lantto koki kysymyk- sen omakohtaisesti muutettuaan Göte- borgiin (Lantto 2002):
Kattoo vaikkapa sukunimeä. Täälä ete- lässä ei sukunimi sano mithään, jos ei kuulu johonki vanhhaan tunnethuun perheesheen joka oon tuttu elinkeino- elämässä, jyritiikissä eli semmosessa.
Esitelhään tavalisesti vain etunimelä, se riittää. – – .
Sanassa efternamn ei ole minkhäänlais- ta liittymää mihinkhään histuuriihaan eli tausthaan. Aivan niinko sukunimi itte, Lantto ei sano mithään kuka olen ja mistä tulen Göteborgissa. Sana suku- nimi meänkielelä merkittee enämpi niinko itte suvun nimi tekkee. Se ei anna yksisthään taustatietoa ko merkittee tuntemista ja yhtheisyyttäki, juuria ja kotiaki. Sana efternamn antaa kaijun nimettömyyestä joka ei milhään katoa ko kuulee nimen.
SIRKKA PAIKKALA Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoi- tuminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 959.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Sörnäisten rantatie 25, 00500 Helsinki Sähköposti: sirkka.paikkala@kotus.fi
LÄHTEET
BERNATZIK, HUGO ADOLF 1938: Die Geister der gelben Blätter. Forschungs- reisen in Hinterindien. München:
Verlag F. Bruckmann.
LANTTO, MARITA 2002: Tornionlaaksolai- nen Göteborgissa. – METaviisi 1/
2002.
