Kirjallisuutta
netyt näytteet ovat tietääkseni ainoat Miehikkälän murteesta julkaistut aidot kielennäytteet sitten Lauri Kettusen Suomen murteet -teoksen I osan ilmes- tymisen v. 1930. Kettusella oli parin- kymmenen rivin näyte Miehikkälän kir- konkylästä. Laalon ensimmäinen näyte on Muurolasta, muiden näytteiden saan- tikylää ei ole mainittu.
Murreoppaan laatimiseen ei ole va- kiintunut mitään tiettyä kaavaa - on- neksi. Nyt on murteiden harrastajilla kaikki mahdollisuudet ottaa kuvattavan murteen erikoispiirteet haluamallaan ta- valla huomioon. Klaus Laalon kirjaansa tekemä jäsentely vaikuttaa onnistuneel- ta. Kun hän lisäksi on muoto-opillista aineistoa Miehikkälästä kerätessään pe- rehtynyt hyvin paikkakunnan murtee- seen, ei ole ihmeteltävä sitä, että hänen oppaansa tarjoaa mielenkiintoista luet- tavaa muillekin kuin miehikkäläläisille.
Edellä esittämäni kritiikki kohdistuu pääosin vähäisiin yksityiskohtiin ja pe- rustuu ajatukseen, että pitäjäläisiä it- seään voivat kiinnostaa kylienkin pu- heenparren erikoisuudet ja pitäjän eri osien murre-erot samoin kuin se, miten Miehikkälän murre mahdollisesti eroaa vanhan emäpitäjänsä Virolahden mur- teesta (Miehikkälähän itsenäistyi kunnal- lisesti ja seurakunnallisesti vain runsaat sata vuotta sitten) ja miten se poikkeaa itä- ja pohjoispuolen naapuripitäjien kie- lestä (esim. Mieh-VirL tu(1)1ee, Säkk- Yläm-Luu tui/oo). Joka tapauksessa Laalo on saanut aikaan murrejulkaisun, jonka uskon innoittavan toisiakin muo- to-opin kerääjiä ja muita murteiden tut- kijoita seuraamaan perässä. Huolellisesti tehty murreopas sisältää arvokasta kie- lenainesta ja kiintoisia tutkimustuloksia, mutta samalla se on myös kaunis kiitos korvauksetta toimineille kielimestareille ja muille paikallisille avustajille.
MATTı PUNTTiLA
Uutta passiivista
PAUL KENT ANDERsı-:N A new look at the passive. Duisburger Arbeiten zur Sprach- und Kulturwissenschaft ll. Peter Lang, Frankfurt am Main 1991. 161 s.
Passiivi on kielenilmiö, josta on kirjoi- tettu paljon mutta joka ei tunnu lakkaa- van askarruttamasta kielentutkijoita.
Paul Kent Andersenin tuore teos on yksi lisä maailmalla runsaana rönsyävään passiivitutkimukseen. Suomalaislukijaa kirja kiinnostaa siksi, että sen yhtenä ai- neskielenä on suomi.
Passiivi on oikeastaan sisällöltään epätarkka kielioppitermi, koska sillä voidaan viitata monentyyppisiin kielen rakenteisiin. Se voidaan käsittää morfo- logiseksi, syntaktiseksi, semanttiseksi, kognitiiviseksi tai diskurssin ilmiöksi.
Kirjassaan Andersen pyrkii löytämään passiiville yleispätevän universaalin mää- ritelmän, mihin eivät hänen mielestään ole toistaiseksi pystyneet sen paremmin formaaliset kuin funktionaalis-typologi- setkaan kieliteoriat. Andersen käsittelee tässä tutkimuksessa passiivia lähinnä muodon (morfologian ja syntaksin) kannalta sitoutumatta mihinkään tiet- tyyn kieliopilliseen kuvausmalliin. Myö- hemmin hän aikoo paneutua passiivin funktionaalisiin ominaisuuksiin.
Passiivi-termin juuret johtavat latinan kautta kreikkaan. Kreikan kieliopissa erotettiin kolme verbien pääluokkaa:
enérgeia. párhos ja mesótês (latinannet- tuna activum, passivum ja medium). Pas- siiviksi käännetyllä kreikan páthos-luo- kalla ei kuitenkaan alun perin ole tar- koitettu sitä, mitä passiivilla nyt tarkoi- tetaan. Passiivi-termin nykyinen käyttö- tapa on Andersenin mukaan modernin kielitieteen luoma ja perustuu alkupe- räisten kreikan ja latinan termien vää- rään tulkintaan. Terminologiset seka- vuudet näyttävätkin selvästi haitanneen passiivin tutkimista.
Passiivi on perimmältään morfologi- nen luokka: sen ilmaisemiseen tarvitaan
muotoainesta, joka erottaa sen vastaa- vasta aktiivi-ilmauksesta. Eri kielissä on erilaisia tapoja muodostaa passiivi. Tä- hän tarkoitukseen voidaan käyttää aina- kin refleksiivi-, mediumi- tai muuta va- lenssinalentajamorfeemia taikka kausa- tiivimorfeemia tai epämääräistä persoo- naa ilmaisevaa morfeemia. Andersenin mukaan mikään passiivin ilmaisin ei ole alkuaan passiiviskäyttöinen, vaan passii- vimorfeemi on aina kehittynyt jostakin toisenfunktioisesta morfeemista semant- tisen yleistymisen ja kieliopillistumisen tietä. Passiivi on siis sekundaari kieli- opillinen luokka, mikä tuntuu toisaalta hieman kummalta. kun se kuitenkin on osoittautunut melkoisen universaaliksi kategoriaksi. Passiivilla voi olla samassa kielessä useita eri morfologisia ilmaisu- keinoja. Se, että samaa keinoa käytetään muidenkin kielellisten rakenteiden kuin passiivin ilmaisemiseen, tietysti osaltaan vaikeuttaa passiivin määrittelyä.
Usein passiivin tunnuksena on reflek- siivinen pronomini (tai nomini), joka on ajan oloon saattanut kulua ja jopa kiin- nittyä verbiin affiksiksi. Tällainen pas- siivi on esim. romaanisissa kielissä ja venäjässä. Tässä merkityksenkehitykses- sä on välivaiheena ollut ns. antikausatii- vi eli refleksiivisen verbinmuodon käyttö epäagentiivista toimintaa kuvaamaan.
Toinen mahdollinen passiivin takana oleva muotoaines on kausatiivinen mor- feemi, josta johtaa refleksiivisen kausa- tiivirakenteen kautta Semanttinen yhteys passiiviin. Tätä reittiä on suomenkin passiivi historiallisesti kehittynyt. Kol- matta, tyypiltään liittomuotoista passii- via edustaa esim. germaanisten kielten perifrastinen passiivi: sen taustalla on epäaktiivisen apuverbin ja partisiipin yh- tymä, josta on ensin kehkeytynyt resul- tatiivinen verbirakenne ja sitten passiivi.
Neljäs passiivimorfeemin alkuperälähde on monikollinen pronomini, josta kulkee geneerisen verbirakenteen kautta tie pas- siiviin. Andersen käy tutkimuksessaan nämä passiivin ilmaisimina esiintyvät eri morfeemityypit yksityiskohtaisesti läpi sekä esittää monia tarkennuksia ja lisä-
Kirjallisuutta huomioita käsityksiin niiden semanttisis- ta kehitysmekanismeista.
Andersen lähestyy passiivimorfologiaa
näkökulmasta, jota hän kutsuu ››semioot- tiseksi››. Siinä morfeemilla ajatellaan olevan yksi yleinen, skemaattinen merki- tys, joka puolestaan sisältää joukon spe- sifisiä, kontekstuaalisia merkityksiä (funktioita). Passiivimorfeemilla on yleensä muitakin tehtäviä kuin vain pas- siivin ilmaiseminen, koska morfeemin omaksuma uusi passiivinen käyttö ei ole ainakaan heti syrjäyttänyt sen alkuperäi- sempiä käyttötapoja. Andersenin ajatuk- sena on, että morfeemit ja kielelliset il- maukset ovat tyypillisesti monifunktioi- sia: kielenainesten käyttötavat eivät seu- raa automaattisesti morfeemeista, syn- taktisista rakenteista eivätkä lekseemeis- tä sellaisinaan, vaan täsmentyvät vasta kontekstissa.
Kirjassa nousee keskeisenä esiin ky- symys morfologian ja syntaksin osuudes- ta passiivin määrittelyssä. Jo alkajaisiksi kirjoittaja hylkää mahdollisuuden ajatel- la, että passiivi olisi puhtaasti syntakti- nen rakenne ja passiivimorfologia vain tämän syntaktisen reaalistuman refleksi.
Mikään syntaktinen rakenne (tai proses- si) ei ole yksin passiiville ominainen, jo- ten syntaksin pohjalta passiivia ei voi ra- jata. Andersen korostaakin morfologian merkitystä passiivin tunnistamisessa ja määrittelyssä. Toisaalta hän on sitä mieltä, että passiivimorfologiaa ei varsi- naisesti ole olemassakaan, koska passiivi on vain monikäyttöisen morfeemin yksi eikä edes ensisijainen käyttötapa muiden joukossa.
Passiivia ei Andersenin mukaan voi määritellä pelkästään morfologisten tai syntaktistcn ominaisuuksien perusteella.
Hän käsittääkin passiivin kompleksiseksi kognitiiviseksi rakentceksi, joka koostuu eri kognitiivisista piirteistä (hieman sa- maan tapaan kuin foneemi on tapana käsittää distinktiivisten piirteiden kim- puksi). Andersenin erottamia passiivin kognitiivisia piirteitä ovat muun muassa, että verbin ilmaisema toiminta vaikuttaa lauseen ››subjektiin››, verbin valenssi on
337
Kirjallisuutta
yksi ja verbin ilmaisemassa tilanteessa on läsnä ulkoinen initiaattori tai aiheut- taja. Passiivi on näin määriteltynä luon- teeltaan prototyyppinen luokka: yksit- täiskielten passiiveissa kaikki nämä piir- teet eivät välttämättä kimppuunnu, eikä mikään niistä ole yksin passiiville omi- nainen. Lukijalle jää kuitenkin epäsel- väksi, mikä Andersenin tarkoittama kognitiivinen rakenne oikeastaan on. Jo- tenkin hahmottomalta tuntuu hänen passiivin määritelmänsäkin, jonka mu- kaan passiivi on rakenne, jossa on mu- kana kaksi osanottajaa: initiaattori (tyy- pillisesti agentti) ja patientti. Näistä vain jälkimmäinen cdustuu passiivilauseen
››ytimessä›› (so. subjektina tai objektina);
initiaattori on mukana korkeintaan lau- seen periferiassa jos ollenkaan.
Kirjan keskeisiä teemoja on morfee- mien ja kielellisten rakenteiden semant- tinen kehittyminen ja muuttuminen, jota käsitellään enimmäkseen valaisevasti.
Useassa kohtaa kuitenkin häiritsee, ettei Andersen tee eroa synkronian ja diakro- nian kesken. Hän sanoo esim. passiivissa olevan kyse toiminnan ulkopuolisen ini- tiaattorin (tyypillisesti agentin) lisäämi- sestä intransitiivisen verbirakenteen kog- nitiiviseen piirteistöön, mutta tarkoit- taako hän lisäämisellä tässä kielenpuhu- jan tai -kuvaajan tietoisesti suorittamaa tekoa vai ajan mittaan tapahtunutta morfeemin vähittäistä semanttista siir- tymää? Tai kun passiivin katsotaan ke- hittyneen antikausatiivista, pidetäänkö tätä prosessia puhtaasti historiallisena vai onko se käsitettävissä myös synkro- niseksi, verbinmuotojen monikäyttöi- syyttä ilmentäväksi ajatusmalliksi? ll- meisesti molemmat näkökulmat passii- viin ovat mahdollisia.
Passiivi on pääluokkana (voicc) kyt- köksessä aktiiviin, joka on sen tunto- merkitön pari ja käsitetään yleensä pas- siiviin nähden ensisijaiseksi. Mutta onko passiivilause johdettavissa vai jopa joh- dettava aktiivilauseesta? Passiivi on ollut kiitollinen kuvauskohde generatiiviselle transformaatioteorialle, jonka mukaan passiivilause on sellaisen syntaktisen
338
operaation tulos, jossa aktiivilauseen ob- jekti nousee passiivilauseen subjektiksi ja vastaavasti aktiivilauseen subjekti alen- tuu passiivilauseessa agentiksi tai elimi- noituu kokonaan. Prosessuaalisesti pas- siivissa on kyse sekä etu- että taka-alais- tamisesta. Prosessiajattelu ei mitenkään hallitse Andersenin passiivinäkemystä, mutta pilkottaa kyllä monin paikoin sen taustalla.
Teoksessa on runsaasti teoreettisia ekskursseja. Passiiville ominaista morfo- logian ja syntaksin riippumatonta suh- detta todistellaan muinaisintian kompa- raatiorakenteiden avulla. Passiivimorfo- logian tarkastelussa noudatettavaa ››se- mioottista›› lähestymistapaa puolestaan valaistaan klassisen kreikan datiivisijan, eräiden Euroopan kielten monikon l.
persoonan inklusiivisuuden/eksklusiivi- suuden ja suomen akkusatiivi-partitii- vi -sijaopposition avulla, joita kaikkia tapauksia yhdistää muotoaineksen moni- funktioisuus. Kirjan nämä osat tuntuvat kokonaisuuden kannalta irrallisilta ja hajottavat itse pääasian käsittelyä.
Andersen tavoittelee tutkimuksessaan objektiivisuutta ja tuoreutta suhtautu- malla passiiviin traditioita ja auktoriteet- teja liiemmin kunnioittamatta. Hänen ajatuksensa ovat saaneet hyvin ristiriitai- sen vastaanoton; onpa hänellä ollut suo- ranaisia vaikeuksia saada kirjaansa julki.
Tämä on oikeastaan yllättävää, koska esimerkiksi suomen passiivin ja passiivi- johdokset tuntevasta Andersenin näke- mykset eivät tunnu mitenkään tavatto- milta. Kirjoittajan tapa tarttua passiiviin tuntuu hedelmälliseltä, mutta hänen aja- tuksensa jättävät vielä keskeneräisen vaikutelman. Kielellisen muodon yhteys kielenulkoiseen todellisuuteen jää tarkas- telussa harmittavan ohueksi, vallankin kun Andersen erityisesti korostaa kon- tekstin (niin kielellisen kuin kielenulkoi- senkin) huomioonoton tärkeyttä kielen analyysissa. Andersenin tutkimuksen ar- vo on nähdäkseni pikemmin sen sisäl- lökkäissä yksityiskohdissa kuin koko- naisnäkemyksessä. Poleemisesta sävys- tään ja jankkaavasta tyylistään huoli-
matta kirja on passiivista ja sen lähi-il- miöistä kiinnostuneelle hyvinkin tutus- tumisen arvoinen.
VLsA Koı vı sTo
Tutkimus kertomusperinteestä
ANNA-LEENA Sıı kALA (ed.), Studies in Oral Narrative. Studia Fennica 33.
Transl. by Susan Sinisalo. SKS, Jyväsky- lä 1989.
Suomalaiset kertomusperinteen tutkijat esittäytyvät englanniksi Anna-Leena Sii- kalan toimittamassa Studia Fennica 33:ssa, joka on saanut nimekseen Studies in Oral Narrative. Kirjoittajia on 15 ja artikkeleita kuuteen osastoon jaetussa kirjassa 18. Osa artikkeleista on julkais- tu aikaisemmin suomeksi, mm. Kaleva- laseuran vuosikirjassa Kertojat ja kuuli- jat ja Kirjallisuudentutkijain Seuran
vuosikirjassa 35.
Kirjan avaavassa osastossa ››Kerto- musten tutkimuksen kysymyksiä» Lauri Honko kirjoittaa genreteoriasta, jonka hän nimeää folkloristiikan keskeiseksi paradigmaksi. Honko esittelee kansain- välistä genrekeskustelua; keskeiseksi ky- symykseksi nousee genrejen universaa- lius vs. etnisyys tai kulttuurispesifisyys.
Pentti Leino kirjoittaa kertomusten eri- laisista tulkintatraditioista folkloristii- kassa.
Osastossa ››Kertoja›› Annikki Kaivola- BregenhØj kuvaa folkloristiikan kiinnos- tuksen suuntautumista kertojiin maan- tieteellis-historiallisen koulukunnan yk- sinvallan murruttua. Kertoja - proosa- perinteen esittäjä - käsitettiin aktiivi- seksi repertoaarinsa kasvattajaksi ja muuntelijaksi. Kertojatutkimuksen pää- suuntauksia ovat elämänhistoriallinen ja performanssitutkimus. Hieman yllättä- västi Kaivola-Bregenhı aj, joka itse on
Kirjallisuutta tehnyt nimenomaan kenttätutkimuksia kertojien parissa, päättää artikkelinsa tekstintutkimuksen puolustukseen, väit- teeseen, ettei kaikkien tarvitse olla kent- tätutkijoita edes 1980-luvulla. Kirjan ar- tikkelit todistavat samaa; myös arkisto- aineistoon perustuen voidaan tehdä rele- vanttia ja mielenkiintoista tutkimusta, vaikkei kenttätutkimuksenkaan mahdol- lisuuksia pidä vähätellä.
Irma-Riitta Järvinen kuvaa artikkelis- saan Nastja Rantsia, legendojen kerto- jaa, jota Martti Haavio on romantisoi- nut perinteentaitajana; toisaalta häm- mästystä herättää tutkijoiden ja Nastja Rantsin oman yhteisön jyrkästi poikkea- va käsitys hänestä. Yksittäiseen kerto- jaan keskittyy myös Gun Herranen; hä- nen kohteensa on Sokea-Strömberg, kir- joista satuja oppinut ja niitä aktiivisesti
muunnellut perinteentaitaja.
Osastossa ››Tuottaminen ja perfor- manssi›› Annikki Kaivola-BregenhØj so- veltaa skeemateoriaa kertomusten tuot- tamiseen; Päivikki Suojanen kuvaa spontaanin saarnan tuottamista; Urpo Vento kertomista rituaalisena tapahtu- mana, jonka merkityksiin ei pelkän teks- timuistiinpanon avulla päästä käsiksi.
Vento tähdentää kerronnan kontekstuaa- lisuutta ja epäsuorasti havainnoinnin tärkeyttä myös folkloristiikassa. Onko termi ››rituaalinen›› paikallaan tässä yh- teydessä, on toinen kysymys; termi olisi jotenkin suojattava siltä inflaatiolta, jos- sa mikä tahansa tapa alkaa jo täyttää ri- tuaalin tunnusmerkit.
Osasto ››Kertomukset käytössä» vie kenttätutkimuksiin. Seppo Knuuttila kir- joittaa Sivakan kylän ››radikaalia etno- historiaa» kyläläisten itsestään, toisis- taan, kertomien perusteella. Lassi Sares- salo tarkastelee Tenon saamelaisten kes- keistä kertomushahmoa, Kadja-Nillaa - keskeiseksi, mutta tavallaan turhaksi ongelmaksi tässä artikkelissa nousee ker- tomusten genreanalyysi, jota ei käytetä mitenkään johtopäätösten tekemiseen.
Leea Virtanen, joka on kunnostautunut löytämällä monia perinteenlajeja elävien kirjoihin, on kerännyt aineistoa unien
