vahvistuneen, nyt ajatus toistuu entistä- kin monitahoisempana (s. 209): ››Mallien osuus ulottuu nimenmuodostuksen kai- kille tasoille: nimien rakenteeseen, nimeä- misperusteisiin ja niihin leksikaalisiin valintoihin, jotka liittyvät yksilöinnin idean ilmaisemiseen.››
Kirja ilmentää Kiviniemen omaa onomastista ajattelua. Hän pyrkii kaut- taaltaan kytkemään onomastisen teorian ja luokíttelut nimien tarkoitteisiin, paik- koihin, nimenomaan suomalaiseen luon- non- ja kulttuurimaisemaan. Sen vuoksi hän esittelee taustaksi tarkkoja tietoja mm. väestön ja maatilojen määristä, eri puulajien osuudesta metsissämme jne.
Teoria pohjautuu aineistoon ja viime kädessä kirjoittajan ja muiden nimestä- jien kenttäkeruissa kertyneeseen tietoon.
Kenttätyössä tutkijallekin paljastuu par- haiten nimenantajan ja nimenkäyttäjän näkökulma, jota tutkijan tulee luokitte- luja rakentaessaan tavoitella. Suomalai- nen nimestystapa saa Kiviniemeltä kii- tosta. Tosin rivien välistä on luettavissa, että myös peltojen ja latojen nimet olisi- vat aina ansainneet oman lippunsa.
Kiviniemi sanoo kirjoittaneensa teok- sensa alan opetusta ja yleistä paikan- nimitietämystä ajatellen. Kirjasta on nähtävissä, että Kiviniemellä tutkimus ja opetus ovat kohta kaksi vuosikymmentä liittyneet läheisesti toisiinsa. Nyt valmii- na oleva teos luo mainiota taustaa esi- merkiksi opintotyönä tehtäville alue- monografioille.
Ikävä erehdys on sattunut kustantajal- le. Kirjan sisäkannen mukaan kyseessä on Suomi-kirjan osa 148, jonka ISSN- tunnus 0355-1768. Luvut ovat kustanta- jalta jälkikäteen saadun tiedon mukaan virheellisiä; pitää olla: Suomi 149 ja ISSN 0355-0257 (takakannessa ISSN- tunnus onkin jo oikein).
ALPo RÅı sÄNı -:N
Fonologian kysymyksiä
RoGER LAss Phonology. An inıroduction to basic concepts. Cambridge Textbooks in Linguistics, Cambridge 1984. 363 s.
Roger Lass on kirjoittanut perusteellisen johdatuksen fonologiaan. Kirjassa tar- kastellaan erinäisiä kielen äänneraken- teen ilmiöitä ja fonologian keskeisiä on- gelmanasetteluja. Se luo vankan teoreet- tisen käsitepohjan mutta esittelee myös runsaasti sovelluksia. Lass pitää fonolo- giaa jatkuvasti kehittyvänä kielitieteen alana, jossa erilaiset teoreettiset lähes- tymistavat täydentävät toisiaan. Teos tuo monipuolisesti esiin eri koulukuntien näkemyksiä.
Kaikki taksonomíset kieliteoriat poh- jautuvat kielellisen materiaalin segmen- tointiin. Fonologiassa lähtökohtana on kielenaineksen osittaminen äänneseg- menteiksi, ja segmentaalisena yksikkönä on foneemi. Fonologian tehtäviin kuu- luu selvittää kielen foneemi-inventaari, allofoniset säännöt ja fonotaksi. Vaikka foneemi on lähinnä abstrakti, rakenteel- linen käsite, Lass nojautuu sen määritte- lyssä silti ensisijaisesti äänteiden foneet- tisiin (sekä artikulatorisiin että akusti- siin) ominaisuuksiin. Hän tarkastelee foneemeja Prahan koulukunnan henges- sä: Trubetzkoyn mielestä tärkeintä fono- logiassa eivät ole foneemit sinänsä, vaan niiden väliset oppositiosuhteet. Lass mieltää foneemit piirrekimpuiksi ja nii- den väliset oppositiot eroiksi nimen- omaan niiden piirteistössä.
Fonologian teoria tarvitsee foneemi- analyysia varten foneemisegmenttejä pienempiä yksikköjä. Näitä primitiivejä ovat distinktiiviset piirteet, joista muo- dostuu fonologisen kuvauksen univer- saali ››aakkosto››. Ensimmäisen kattavan piirresysteemin esittivät Jakobson, Fant ja Halle (1951). Tästä jalostettu Chomskyn ja Hallen (1968) piirteistö on jonkin ver- ran täydennettynä ollut runkona Lassin esittämälle piirrejärjestelmälle. Siinä missä Jakobson korosti piirteiden luo- kittelevia ominaisuuksia, distinktiivisyyt-
tä, pitää Lass vähintään yhtä tärkeänä niiden foneettista spesifiyttä ja kuvauk- sen kattavuutta. Piirresysteemillä tulisi pystyä kuvaamaan mm. segmenttien komponenttirakenne, foneemien vaihte- luja kuvaavien sääntöjen laatu (allofoni- sia vai morfofonologisia?) ja historialli- set muutokset (s. 93). Yhtenä periaattee- na on vielä mahdollisimman suuri ta- loudellisuus piirteiden käytössä. Piirteitä on rajallinen määrä, ja kuvauksessa on pyrittävä eroon turhasta redundanssista.
Tätä reduktionismia ilmentää hyvin se, että Lass käyttää osittain samoja piirtei- tä sekä konsonanttien että vokaalien kuvauksessa.
Kirjan 5. ja 6. luvussa esiteltävä piir- revalikoima on kaikkiaan niin hienosyi- nen, että sitä ei minkään yksittäiskielen foneemirakenteen analyysissa tarvita täydessä mitassaan. Piirteistön perustana ovat totunnaiset foneettiset parametrit kuten sointi, sulkeuma, ääntymäpaikka ja huulten asento, mutta myös epätaval- lisempia piirteitä on mukana: esim. [i distributed], joka viittaa konsonanttisen sulkeuman suhteelliseen pituuteen, tai [i strident], joka perustuu äänteen akusti- siin ominaisuuksiin. Piirteiden tehtävänä on luonnollisten luokkien vangitsemi- nen. Aina tämä motivaatio ei näy päälle, ja piirteen erottelevuus voi ilmetä vasta jossakin yksittäistapauksessa. Tällainen on esim. piirre [i coronal], joka kuvaa kielen asentoa: koronaalisessa ääntä- myksessä kielen lapa on kohonneena neutraalin asennon yläpuolelle. Esimer- kiksi unkarissa kantauralin sananalkuis- ta *p:tä ja *k:ta vastaavatfja h; vastaa- vasti ostjakissa ur. vokaalienvälistä *p:tä ja *k:ta vastaavat w ja g. Molemmissa kielissä sen sijaan kolmas klusiili *t on säilynyt näissä asemissa muuttumatto- mana. Asia selittyy koronaalisuuden piirteen avulla: t on [+ cor], mutta p ja k [- cor]. (S. 98.)
Kaikki Jakobsonin ym. (1951) erot- tamat distinktiiviset piirteet ovat binaa- risia, kaksiarvoisia. Usein piirteiden ku- vastama todellisuus on kuitenkin jatku- monluonteinen, kuten esim. vokaalien
suppeus ja takaisuus. Tällöin binaarisik- si redusoidut piirteet edustavat itse asias- sa jatkumoasteikon ääripäitä. Lass erot- taa binaaristen piirteiden täydennykseksi myös ei-binaarisia piirteitä, joita ei siis voi kuvata yksioikoisesti arvolla + tai -.
Niissä on mahdollista käyttää kuvaime- na numeerista asteikkoa. Vokaalin sup- peusaste on ilmaistavissa esimerkiksi numerosarjan 1-4 avulla, jolloin ä saa arvon 1 ja i arvon 4. Sarjaan voidaan luonnolliseksi jatkeeksi liittää vielä puoli- vokaalij (arvo 5).
Luvussa 7 tarkastellaan fonologisia järjestelmiä: eri kielten foneemi-inven- taareja ja niiden universaaleja yhtäläi- syyksiä. Lass korostaa foneemijärjestel- män koherenttia sisäistä rakennetta. Sys- teemikokonaisuuden ohjaava vaikutus ilmenee varsinkin äänteenmuutoksissa, jotka muovaavat fonologisten järjestel- mien koko olemusta. Ãänteenmuutokset ovat usein ketjureaktioita, joissa yksi muutos ja sen aiheuttama aukko sys- teemissä voi aiheuttaa toisen muutoksen ja niin edelleen. Muutoksella on näin oma fonologiseen tilaan sijoittuva muo- tonsa, joka kuvautuu koko systeemiä vasten. Esimerkkeinä ketjumuutoksista Lass esittelee englannin pitkän vokaalis- ton täydellisen muuttumisen 1400-luvul- ta alkaen (Great Vowel Shift) ja ns.
Grimmin lain, germaanisissa kielissä ta- pahtuneen mittavan konsonantinmuu- tossarjan. Tärkeä apuväline fonologisten systeemien tutkimuksessa on tunto- merkkisyysteoria. Tuntomerkkisyys sää- telee järjestelmissä tapahtuvia muutoksia ja antaa jonkinlaista ennustusvoimaa niiden universaalien kehitystendenssien selvittelyyn.
Samassa luvussa on myös runsain esimerkein varustettu typologinen kat- saus eri kielten vokaali- ja konsonantti- järjestelmiin. Vokaalijärjestelmät raken- tuvat suppeus/vä1jyys- ja etisyys/takai- suus-parametreille. Minimaalisia ovat 3- jäseniset systeemit (tyypillisesti /i u a/).
Kaikkein yleisin on 5-jäseninen systeemi, ja suomen vokaalisto on 8-jäseninen.
Ongelmana on, pidetäänkö pitkiä vokaa-
leja ja diftongeja omina foneemeinaan vai kahden foneemin yhtyminä. Selvää kantaa Lass ei tähän ota mutta toteaa, että ainakin joissain kielissä pitkät vo- kaalit ja joskus harvemmin diftongitkin täytyy käsittää omiksi fonemaattisiksi yksiköikseen lyhyiden monoftongien ta- paan (s. 138). Konsonanttisysteemien typologinen yleiskuva on hankalampi luotava kuin vokaalien, koska kontras- tiivisia parametrejä on enemmän. Kon- sonanttifoneemien lukumäärä vaihtelee kielittäin kahdeksasta aina 80:een.
Typologinen kuvaus edellyttää aina foneettisen todellisuuden jonkinasteista karkeistamista, jotta saadaan vertailu- kelpoisia systeemejä. Kielten välisissä vertailuissa tulee eteen varsinkin se fo- neemianalyysin keskeinen kysymys, mi- kä allofoni parhaiten edustaa koko fo- neemia. Yleensä foneemin symboliksi va- litaan sen allofonisen liikkuma-alan fo- neettinen keskusta tai sitten distribuutiol- taan laajin variantti. Joskus foneemisys- teemi on yllättävän kaukana todellisesta foneettisten edustumien kirjosta. Esi- merkiksi luoteiskaukasialaisissa kielissä on fonemaattisesti minimaalinen vokaa- lisysteemi, jossa kuitenkin allofoninen vaihtelu on valtava (mm. kaikki suppeat vokaalit ovat vain yhden ja saman fo- neemin allofoneja). Samuus on siis fono- logiassa suhteellinen, ei foneettinen käsi- IC.
Kirjan 8. luku käsittelee fonologisia prosesseja. Ne jaetaan äännesegmenttien muutoksiin, joita ovat assimilaatio ja dissimilaatio, ja ns. koko segmentin pro- sesseihin (whole-segment processes), joi- hin kuuluvat esim. epenteesi, kato ja metateesi. Konsonanttien muutoksia tarkasteltaessa on keskeinen ns. fonolo- gisen voimakkuuden käsite, jota kuvaa- via parametrejä ovat sonorisuus ja arti- kulaatiokanavan avoimuus. Tässä mie- lessä vahvimpia äänteitä ovat soinnitto- mat klusiilit, ja mitä avoimempi ja sono- risempi äänne on, sitä heikommaksi se fonologisesti katsotaan. Heikkenemisen äärimmäisenä asteena on konsonantin kato. Yleinen muutostendenssi on vah-
vemmasta heikompaan, mutta vastak- kaistakin kehitystä on kieltä ja esiinty- mäympäristöä myöten.
Olennainen teoreettinen kysymys on, mitä fonologiassa tarkoitetaan prosessii- 1a. Esimerkiksi sellainen termi kuin pa- latalísaatío voidaan käsittää kahdella ta- valla: joko dynaamisesti tulkiten proses- siksi (konsonantti muuttuu palataalistu- neeksí eli í:n väriseksi tietyssä ympäris- tössä) tai staattisesti tulkiten vain se- kundaarisen artikulaation nimitykseksi (konsonantti on palataalistunut eli í:n vä- rinen tietyssä ympäristössä). Staattises- sakin tulkinnassa se voidaan silti käsit- tää prosessin tulokseksi. Dynaaminen näkökulma sopii hyvin allofonien distri- buution historialliseen selittämiseen: ny- kyiset fonologiset epäsäännöllisyydet johdetaan derivaatioprosessein varhem- masta säännöllisyydestä. Oletettavat prosessit eivät kuitenkaan aina vastaa historiallista todellisuutta, ja toisaalta prosessit voidaan käsittää kuvauksessa myös synkronisiksi. Jos prosesseja ei pi- dä todellisina, ne toimivat lähinnä ku- vausteknisenä metaforana. Lass antaa vapauden käyttää sellaisiakin prosessi- notaatioita ja formaalistuksia, jotka ei- vät ole tosipohjaisia, jos ne ovat ku- vauksen kannalta hyödyllisiä. Näkökul- man valinta on loppujen lopuksi teoria- sidonnainen, hieman makuasiakin.
Tällaisia tärkeitä teoreettisia kysy- myksiä nousee esiin jo 4. luvussa, jossa käsitellään yhtä fonologian tärkeää ku- vauskohdetta, paradigmaattisia äänne- vaihteluita. Joskus vaihtelut ovat selvästi morfologisten seikkojen säätelemiä eli morfofonologisia. Lass konstruoi fono- logisen ja morfologisen kuvaustason vä- liin morfofonologisen tason, jossa opera- tionaalisena yksikkönä on morfofoneemi.
Siinä missä morfeemi koostuu allomor- feista ja foneemi allofoneista, käsittää morfofoneemi puolestaan joukon keske- nään vaihtelevia foneemeja. Morfofo- neemin reaaliset foneemiset ilmentymät tuottuvat morfofonologisilla säännöillä, joilla on tietty soveltamisjärjestyksensä.
Abstraktina perusmuotona, josta morfo-
foneemin edustumat eri sananmuodoissa prosessoidaan, voi toimia jokin sen al- lomorfeista, joskus ei-faktinenkin muo- to. Bloomfieldin ns. prosessimorfologi- nen näkemys on sikäli erilainen, että sii- nä ei eroteta silloittavaa morfofonologis- ta tasoa, vaan yksi reaalinen morfologi- sen tason allomorfi otetaan perusmuo- doksi ja siitä johdetaan muodot, joissa äännevaihtelua esiintyy.
Hyvin abstraktia kuvaustekniikkaa käyttää generatiivinen fonologia, jota esitellään 9. luvussa. Sen juuret ovat juuri bloomfieldiläisessä prosessimorfo- fonologiassa ja toisaalta Chomskyn ge- neratiivisessa syntaksin teoriassa. Olen- nainen kysymys on kuvauksen suhde fo- neettiseen todellisuuteen ja siihen, miten puhuja tuottaa kuvattavat muodot. Lass tuo julki pessimisminsä generatiivisen fonologian mahdollisuuksia kohtaan.
Kuvauksen oikeellisuuden testaamiseen tarvitaan joka tapauksessa konkreettista kielenainesta. Tendenssi on sellainen, et- tä mitä abstraktimpi selitys, sitä epäto- dennäköisemmin ulkoinen evidenssi tu- kee sitä. Lassin mielestä morfofonologis- ten ilmiöiden abstraktit analyysit kuulu- vat selvästi morfologian eivätkä fonolo- gian alaan.
Kirjan 10. luvussa käsitellään segmen- taalifoneemeja laajempia fonologisia yk- siköitä: tavua, kvantiteettia ja prosodiaa.
Lass käyttää nimitystä prosodia kaikista sellaisista foneettisista ominaisuuksista, jotka kattavat segmenttiä laajempia yk- siköitä; kyse ei ole siis pelkästään dis- tinktiivisistä prosodisista piirteistä. Pro- sodiat jakautuvat edelleen alaryhmiin, joita ovat virkeprosodiat (esim. intonaa- tio), sanaprosodiat (esim. vokaalisointu), tavuprosodiat (esim. pituus, paino), ta- vunosaprosodiat (esim. aspiraatio) ja junktuuriprosodiat (esim. eräiden kielten kiinteä sanapaino). Prosodinen käsittely- tapa on taloudellisempi vaihtoehto seg- mentaaliselle käsittelylle silloin, kun ko- konaisella segmenttiketjulla on jokin yh- teinen ››ylitsekäyvä›› piirre.
Tavujen käsittelyssä on keskeisesti esillä tavun asema kielellisenä primitiivi-
yksikkönä. Foneettisesti tavun voi mää- ritellä kielen rytmiseksi perusyksiköksi, jonkinlaiseksi energiakeskittymäksi. Fo- nologisesti se on rakenteellinen, mini- maalinen fonotaktinen yksikkö. Tavujen rakenteen mahdollinen universaalisuus on mielenkiintoinen mutta kiperä kysy- mys. On selvästikin olemassa tiettyjä op- timaalisia tavutyyppejä, mutta vaikuttaa kuitenkin siltä, että tavu on aina tietyssä määrin kielikohtainen yksikkö. Englan- nissa, jota Lass lähinnä käsittelee, ta- vunrajojen määräytyminen tuntuu pa- kosta jäävän osittain tulkinnanvaraisek- si, kun taas esim. suomessa tavutusvai- keuksia ei varsinaisesti ole. Tavun pe- rimmäinen olemus jää tässä esitetyin tiedoin vielä epäselväksi.
Luvussa ll käsitellään erästä toistai- seksi vähän tunnettua fonologian ku- vausmallia, joka perustuu dependenssi- suhteisiin. Mallina on syntaktinen de- pendenssi: verbi hallitsee argumentte- jaan, jotka ovat sen dependenttejä. Sa- ma periaate on sovellettavissa fonolo- giaan käsittämällä dependenssisuhteet segmentinsisäisiksi, jolloin pystytään ku- vaamaan yksittäisiä vokaaleja tai kon- sonantteja. Vokaaliston distinktiiviset ominaisuudet ovat tiivistettävissä kol- meksi kategoriaaliseksi primitiiviksi, joi- den dependenssisuhteiden perusteella kaikki vokaalit pystytään kuvaamaan.
Nämä primitiivit ovat |i| = palataali- suus, |u| = pyöreys ja |a| = väljyys, so- norisuus. Konsonanttien kuvauksessa erotetaan kolme eri gesture-tyyppiä, jot- ka sisältämiensä primitiivien avulla spe- sifioivat äänteen laadun: 1. kategoriaali- nen (vokaalisuus/konsonanttisuus), 2.
artikulatorinen (ääntymäpaikka) ja 3.
initiatorinen (ilmavirta ja glottiksen tila).
Äänteet määrittyvät primitiivien välisten dependenssisuhteiden perusteella. Suhtei- ta on kolmea lajia: 1. suora dependenssi:
a=ıb ”a hallitsee b:tä', 2. keskinäinen de- pendenssi: aızb ”a ja b hallitsevat vasta- vuoroisesti toisiaan' ja 3. kombinaatio:
a,b 'a ja b ovat yhteydessä toisiinsa mutteivät suoranaisessa dependenssisuh- teessafi Esimerkiksi etuvokaalit kuva-
taan dependenssisuhtein seuraavasti: i =
|i|, e = |i=.›a|, a = |i:=:a|, ä = |a=:i1, ü i,u, o" = i,u=.>a. Dependenssifonologian etuna on kuvaustavan yleispätevyys. Ta- vanomaisessa fonologisessa analyysissa- han käsitteet ja operaatiot sijoittuvat kahdelle toisiaan täydentävälle akselille:
paradigmaattiselle (foneemi-inventaarit, oppositiot) ja syntagmaattiselle (proses- sit, redundanssi). Dependenssifonologi- asta enemmän ks. Anderson-Ewen
1980.
Lassin tähän asti käsittelemät asiat muodostavat melko johdonmukaisesti etenevän kokonaisuuden. Sen sijaan kir- jan viimeiset luvut jäävät irrallisemmik- si mutta avartavat näkökulmaa entises- tään. Luku 12 koskettelee ns. ››ei-staat- tista fono1ogiaa›› eli foneemien esiinty- mistä aidossa syntaktisessa kontekstissa (ns. casual speech). Tähän mennessä kä- sittely on ollut sikäli yksipuolista, että fonologisia yksiköitä on tarkasteltu jon- kinlaisessa epätodellisessa ihanneympä- ristössä. Foneemien toiset kasvot tulevat näkyville aktuaalisessa käyttöyhteydessä.
Niiden täysimuotoisuutta voi tällöin vaurioittaa puhetempon, puheen muo- dollisuuden asteen tai muun kielellisen variaation vaikutus. Lassin käsittely ra- joittuu englantiin, eikä ole selvä, miten suuri prototyyppisten muotojen (ns. cita- tion forms) ja niiden reaalisessa puhun- noksessa tavattavien varianttien välinen fonologinen kuilu on muissa kielissä. - Viimeisessä, 13. luvussa käsitellään vielä foneettista ja fonologista muutosta. Itse asiassa foneemijärjestelmien muuttumi- nen on tullut esiin kaiken matkaa teks- tissä, jossa Lass taidokkaasti yhdistää diakroniset kehityskulut ja synkronisen kuvauksen.
Ilahduttavaa on, että Lass ei uppoa formaalistusten suohon ja yhteys kielelli- seen todellisuuteen yleensä säilyy. Kir- joittajan ote on sympaattisella tavalla avarakatseinen. Hän välttää oppimesta- rimaisuuden ja antaa aina tilaa vaihto- ehtoisille näkemyksille. Ehkä juuri tä- män teoreettisen monikasvoisuuden ta- kia teos tuntuu rakenteeltaan hieman
sekavaltakin. Esimerkistö on monipuo- lista vaikkakin englanninvoittoista. Kirja on vaativa mutta myös aktivoiva luku- kokemus. Antoisin se on fonologiaan jo jonkin verran perehtyneelle, sillä Lass ei
päästä lukijaansa helpolla.
VESA Koı vı sro
LÄHTEET
ANDERsoN, J. M.-EwEN, C. 1980: Stu- dies in dependency phonology.
Ludwigsburg Studies in Language and Linguistics 4.
CHoMsKY, NoAM-HALLE, MoRRı s 1968:
The sound pattern of English. New York: Harper & Row.
JAkoBsoN, RoMAN-FANT, C. GUNNAR M.-HAı .LE,MoRRı s 1951: Prelimi- naries to speech analysis. Cambrid- ge, Mass.: MIT Press.
Mettäneityn jäljillä
TERHO ITKONEN Nurmijärven murrekírja.
Kotiseudun murrekirjoja 10. Suomalai- sen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 498. Vammala 1989. 398 s.
Kotiseudun murrekirjoja -sarja on täy- dentynyt kymmenennellä osallaan, Ter- ho Itkosen Nurmijärven murrekirjalla, joka jatkaa sarjan perinteitä tuomalla julki laajan tekstivalikoiman yhdestä pi- täjänmurteesta. Kirjassa on runsaat 300 sivua murretekstejä, jotka on tallennettu yhdeksältätoista vanhalta nurmijärveläi- seltä. Kertojat ovat syntyneet 1870- 1890-luvuilla, ja heistä peräti kolme on elänyt yli satavuotiaaksi. Enimmät haas- tattelut ovat Terho ja Pirjo Itkosen 1960-luvulla äänittämiä. Nurmijärven
