Lähetysharrastus ja -kannatus Vihdin seurakunnassa
1965–1980
Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia
Pro gradu -tutkielma, syyskuu 2016 Kirkkohistoria
Ruut Hanhikorpi
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School
Teologian osasto Tekijät – Author
Ruut Hanhikorpi Työn nimi – Title
Lähetysharrastus ja -kannatus Vihdin seurakunnassa 1965–1980
Pääaine –Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages X
Kirkkohistoria Pro gradu -tutkielma Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
30.9.2016 69 s.
Tiivistelmä – Abstract
Lähetysharrastuksella Vihdissä on pitkät perinteet. Sen voi katsoa alkaneeksi jo 1870-luvulla, kun ojakkalalainen Karl August Weikkolin lähti ensimmäisten lähetyssaarnaajien joukossa Afrikkaan. 1900- luvun alussa lähetysharrastuksesta seurakunnissa huolehtivat pitkälti aktiiviset lähetyspiirit ja ompeluseurat, jotka tukivat toiminnallaan Suomen Lähetysseuraa. Myös Vihdissä lähetystyö oli lähes kokonaan asiasta kiinnostuneiden lähetys- ja diakoniapiirien varassa. Niillä olikin merkittävä asema lähetystyön jatkuvuuden kannalta.
1900-luvun alun jälkeen Suomen kirkossa vaikutti aikakaudelle tyypillinen lähetysoptimismi ja lähetystyön asema alkoi vahvistua. Se näkyi ennen kaikkea lähetyskannatuksen voimistumisena ja lähetyshenkisen toiminnan huomattavana vahvistumisena koko maassa. Varsinainen lähetystyön vahvistuminen kirkossa alkoi kuitenkin vasta 1950-luvulla, kun kirkkolaki velvoitti kirkkoherrat ja kirkkoneuvostot edistämään lähetystyötä seurakunnissa.
Vihdissä lähetystyön voimistuminen käynnistyi toden teolla 1900-luvun puolivälissä, kun kirkkolain muutoksen jälkeen seurakuntaan perustettiin lähetystoimikunta vastaamaan lähetystyön organisoinnista käytännössä. Aiemmin lähetystyö oli ollut lähinnä lähetysasiassa aktiivisten lähetys- ja diakoniapiirien vastuulla. 1960-luvun jälkeen seurakunnan lähetystyössä alkoi voimakas noususuuntainen kehitys. Seurakuntaan perustettiin uusia lähetyspiirejä ja lähetyskannatus kasvoi tasaisesti. Ensimmäinen huippu lähetyskannatuksessa saavutettiin 1970-luvulla, kun lähetyskannatus nousi ensimmäistä kertaa yli yhden markan hengeltä. Vihdin seurakunta oli tukenut lähetystyötä talousarviovaroin jo vuodesta 1943, mutta aluksi summa oli varsin vaatimaton ja suurin osa kannatuksesta koostuikin vapaaehtoisesti lahjoitetuista varoista.
1960-luvulla alkanut kehitys jatkui voimakkaana 1970-luvulla, jolloin seurakunnan lähetystyö kasvoi ja kehittyi yhdenvertaiseksi työmuodoksi seurakunnan muiden työmuotojen rinnalle.
1970-luvulla lähetyskannatus kasvoi voimakkaasti vuosikymmenen loppua kohden. Kannatuksesta suurin osa, noin kaksi kolmasosaa meni Suomen Lähetysseuralle, yksi kolmasosa Suomen Luterilaiselle Evankeliumiyhdistykselle. Myöhemmin kannatuksen piiriin tulivat myös pienemmät lähetysjärjestöt.
Voimistunut lähetyskannatus mahdollisti omien nimikkolähettien saamisen seurakuntaan. Niinpä 1970- luvun puolessavälissä seurakunta solmi ensimmäiset nimikkolähettisopimukset Suomen Lähetysseuran ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kanssa. Nimikkolähettisopimusten jälkeen seurakuntaan saatiin viimein erityinen osa-aikainen lähetyssihteeri vastaamaan lähetystyön työalasta. Nimikkolähettien ja erityisen lähetyssihteerin saaminen seurakuntaan voimisti lähetysharrastusta ja -kannatusta entisestään.
Viimeistään 1980-luvulle tultaessa lähetystyö oli vakiinnuttanut oman paikkansa Vihdin seurakunnassa.
Avainsanat – Keywords
Lähetystyö, Vihti, nimikkolähetti, lähetysjärjestö
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Philosophical Faculty
Osasto – School School of Theology Tekijät – Author
Ruut Hanhikorpi Työn nimi – Title
Mission avocation and -support in Vihti’s parish in 1965–1980
Pääaine –Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages X
Church History Pro gradu -tutkielma Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
30.9.2016 69 p.
Tiivistelmä – Abstract
Mission avocation in Vihti has a long tradition. It began in the 1870s, when Karl August Weikkolin from Ojakkala went to Africa with the first Finnish missionaries. In the beginning of the 19th century mission avocation in church was mainly taken care of by local mission groups and sewing circles, who sent their support to the Finnish Evangelical Lutheran Mission. Mission avocation in Vihti was almost completely done by active mission groups and diakonia circuits. They played an important role in the continuation of the mission avocation in Vihti.
After the beginning of the 19th century the Finnish church was influenced by a powerful mission optimism, which was typical for Europe in that period of time. As a result of that the mission ministry became an official part of church and its role grew stronger. In Finland this could be seen in the increasing support for missions and the growing interest in the mission work in general. In the 1950’s, when new ecclesiastical law made vicars and church counsels responsible for the mission work in the parish, the role of mission in the church became more important.
In Vihti the interest towards mission work started to grow stronger in the middle of the 19th century, when ecclesiastical law changed. After the change of ecclesiastical law Vihti’s parish established its first mission committee. The mission committee was in charge of mission work in the parish. Before that the mission work was the responsibility of mission groups and diakonia circuits. After the 1960s the mission work began to prosper, new mission groups were founded and support towards mission organizations was increasing. In 1970, for the first time in the history of Vihti’s parish, the financial support rose over one mark per person. The first time Vihti’s parish started to assign budget money to mission work was in 1943, although at first the amount was quite modest. Most of the financial support came from voluntary donations.
The growth which began in the 1960’s, continued well into the 1970’s. Parish mission work continued to grow and developed into an equal part of in the parish work. Mission work in the parish developed towards the beginning of the 1980s. The major part of the financial support, two thirds, went to Finnish Evangelical Lutheran Mission and one third went to The Lutheran Evangelical Association of Finland. Later on the parish started to support smaller Mission organizations as well. In the middle of the 1970s Vihti’s parish concluded its first two missionary worker contracts with Finnish Evangelical Lutheran Mission and The Lutheran Evangelical Association of Finland. After this Vihti’s parish finally got their first part time mission secretary, who was responsible for the mission work. Getting the first missionary workers and first mission secretary confirmed the mission avocation and support even more. At last mission work was established in Vihti’s parish in the beginning of the 1980s.
Avainsanat – Keywords
Missionary work, Vihti, Missionary worker of Vihti’s parish, Mission organization
Sisällys
Tutkimustehtävä 4
I Johdanto 6
1. Vihdin kunta ja elinkeinot 1960-luvun puoliväliin mennessä 6 2. Seurakunnallinen elämä monipuolistuu 8 3. Lähetysharrastus kirkossa Suomen Lähetysseuran perustamisesta
kirkkolain muutoksiin 12 4. Vihdin lähetysharrastus yhdistystoiminnasta seurakunnan vastuulle 16 II Lähetysharrastus ja -kannatus kasvaa ja monipuolistuu 1965–1970 20 1. Vihdin kunta ja seurakunta 1960-luvun lopun murroksessa 20 2. Lähetyspiirien toiminta ja kannatus vakiintuu 21 3. Lähetystoimikunta huolehtii työmuodon kehittämisestä 26 4. Kirkon lähetysvuosi 1970 27 III Lähetystoiminta kohti uutta nousua 1971–1980 29 1. Vihdin kunta ja seurakunta tasaisen kehityksen kaudella 29 2. Lähetyspiirien toiminta ja kannatus voimistuu 30
3. Seurakuntaan tarvitaan lähetyssihteeri 36
4. Seurakunta saa ensimmäiset nimikkolähetit 38
5. Nimikkolähetit saavat tuekseen lähetysrenkaan 41
6. Lähetystoimikunnasta lähetysjohtokunnaksi 43
7. Omien nimikkolähettien ja lähetyssihteerin vaikutus lähetysharrastukseen 45
IV Tutkimustulokset 49
Liitteet 54
Lyhenteet 62
Lähteet ja kirjallisuus 63 Rahanarvoa koskeva huomautus 69
Liitteet
1. Vihdin seurakunnan lähetystyön ohjesääntö 19.12.1969 54
2. Vihdin seurakunnan lähetysjohtokunnan ohjesääntö 28.9.1978 56
3. Vihdin seurakunnan sivutoimisen lähetyssihteerin johtosääntö 24.5.1976 59
4. Vihdin seurakunnan nimikkolähetit 1975–1980 60
5. Vihdin seurakunnan talousarviossa lähetysjärjestöille osoitetut määrärahat 1965–1980 60
Taulukoiden luettelo 1. Vihdin seurakunnan lähetyspiirien määrä ja niiden toiminta 1965–1970 21
2. Vihdin seurakunnan lähetyskannatus järjestöittäin 1965–1970 23
3. Vihdin seurakunnan lähetyskannatus henkeä kohden 1965–1970 25
4. Vihdin seurakunnan lähetyspiirien määrä ja niiden toiminta 1971–1980 31
5. Vihdin seurakunnan lähetyskannatus järjestöittäin 1971–1980 33
6. Vihdin seurakunnan lähetyskannatus henkeä kohden 1971–1980 35
Tutkimustehtävä
Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää Vihdin seurakunnan lähetysharrastusta ja -kannatusta vuosina 1965–1980. Tutkin ensisijaisesti lähetysharrastuksen seurakunnallistumista ja lähetysharrastusta tukevien työmuotojen kehittymistä seurakunnassa. Pyrin huomioimaan myös paikkakunnan yhteiskunnallisen ja taloudellisen tilanteen ja sen, kuinka ne ovat mahdollisesti vaikuttaneet lähetysharrastukseen ja lähetystyölle tilitettyjen summien määrään.
Tutkimuksen kannalta on oleellista perehtyä erilaisiin työmuotoihin, jotka vaikuttivat seurakunnan lähetyskannatuksen nousuihin ja laskuihin. Tarkastelen erityisesti sitä, kuinka monta aktiivista lähetyspiiriä Vihdin seurakunnan alueella toimi ja millaisia tuloksia ne saavuttivat. Vertaan seurakunnan lähetyskannatusta Suomen Lähetysseuralle ilmoitettuihin virallisiin tuloihin. Selvitän myös sitä, kuinka sitoutuneita ihmiset olivat kannattamaan seurakunnan lähetystoimintaa, sekä sitä, vaikuttivatko Vihdin nimikkolähetit ja nimikkolähetyskohteet mahdollisesti lähetyskannatuksen nousuihin ja laskuihin. Tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena on kartoittaa lähetysharrastuksen muotoutumista Vihdissä sekä selvittää, miten lähetyskannatus kehittyi tiettynä aikakautena ja mitkä syyt siihen vaikuttivat. Lisäksi pyrin tarkastelemaan sitä, muuttiko lähetyskannatus muotoaan erilaisissa työmuodoissa, ja mitkä syyt siihen vaikuttivat.
Tutkimuksen aikarajaukset määräytyvät suunnilleen Vihdin aktiivisimman oman lähetystoiminnan mukaan. Tutkimukseni alkaa vuodesta 1965, jolloin Vihdin kirkkoherrana toimi J. W. P. Hidén. Kyseiseen vuoteen mennessä lähetystoiminta oli seurakunnassa jo hyvin vakiintunutta, mutta suhteellisen vaatimatonta. Samaan aikaan kirkkolain muutokset velvoittivat seurakuntia entistä suuremmassa määrin tukemaan lähetystyötä. Tutkimukseni päättyy vuoteen 1980, jolloin seurakunnan oma lähetystoiminta oli kokenut suurimmat muutoksensa, noussut ja vakiintunut uudelle tasolle.
Tutkimuksen pääasiallisia lähteitä ovat Vihdin seurakunnan lähetystoimikunnan, myöhemmin lähetysjohtokunnan pöytäkirjat, vuosikertomukset ja tilikirjat sekä kirkkovaltuuston ja kirkkoneuvoston pöytäkirjat. Lisäksi käytän lähteinä tutkimuksen aiheeseen liittyviä toimintakertomuksia, pöytäkirjoja ja päiväkirjoja, jotka sijaitsevat Vihdin seurakunnan omassa arkistossa. Käytän lähteenä myös Vihdissä ilmestynyttä paikallislehteä Luoteis-Uusimaata.
Kunnollista tutkimusta lähetysharrastuksesta ja -kannatuksesta Vihdissä ei ole aiemmin tehty. Vastaavaa aihetta on käsitellyt Noora Mastokangas- Briceño Joensuun osalta pro gradu -tutkielmassaan (2008).
Vihdin seurakunnan vaiheista on julkaistu kaksi teosta. Vuonna 2006 seurakunnan 500-vuotisjuhlavuoden kunniaksi ilmestyi toimituskunnan kokoama yleinen historiikki Keskeneräinen tehtävä. Vihdin seurakunnan 500- vuotisjuhlajulkaisu. Juhlajulkaisu esittelee yleisesti Vihdin seurakunnan vaiheita ja työmuotoja 500 vuoden ajalta. Tuula Kankkunen kuvailee siinä pintapuolisesti lähetystyön historiaa ja nykypäivää Vihdissä. Kankkunen käsittelee lähetystoimintaa suppeasti, muutaman luvun verran. Tämän tutkimuksen yhtenä tehtävänä on selvittää yksityiskohtaisemmin lähetysharrastuksen muotoja ja kehitystä Vihdissä. Toinen teos on Sanna Luukkosen kattava tutkimus Vihdin seurakunnan diakoniatyöstä Rinnallakulkijat: Sata vuotta diakoniatyötä Vihdin seurakunnassa. Tutkimus ilmestyi vuonna 2012, kun diakoniatyö Vihdin seurakunnassa täytti sata vuotta. Luukkosen teos ei varsinaisesti käsittele lähetysharrastusta ja -kannatusta Vihdissä, mutta se antaa hyviä näkökulmia omaan tutkimukseeni. Marja Valolahti on laatinut pro gradu -tutkielman Vihdin kirkon rakennusvaiheista, suunnittelijoista ja arkkitehtuurista 1760–1929 (1994).
Muita tutkimukseni kannalta merkittäviä teoksia ovat Eino Ketolan tutkimukset Vihdin historia. Maanjaon aika osa 1 ja Maanjaon aika osa 2.
Ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1996 ja se käsittelee Vihdin historiaa 1918–1939;
aikaa jolloin suuri maatalouspitäjä Vihti eli parhaimmillaan suurta murrosaikaa niin maataloudessa kuin politiikassakin. Vuonna 1997 ilmestynyt toinen osa puolestaan tarkastelee Vihtiä vuosina 1939–1965. Se käsittelee Vihdin jälleenrakentamisen ja vaurastumisen aikaa. Lisäksi mainittakoon niin ikään Eino Ketolan kirjoittamat teokset, vuonna 1975 ilmestynyt Kestävällä tiellä. Nummelan työväenyhdistys Elo 70 vuotta ja vuonna 1994 ilmestynyt Vihdin sähkö 1919–1994.
I Johdanto
1. Vihdin kunta ja elinkeinot 1960-luvun puoliväliin mennessä
1900-luvun alussa Vihdin elinkeinoelämä rakentui vahvasti maatalouden varaan, joka olikin pitäjän pääelinkeino. Peltopinta-alaa Vihdissä oli hieman vajaat 10 000 hehtaaria, mutta viljeltyjen peltojen pinta-ala suhteutettuna kunnan kokonaispinta- alaan oli varsin pieni. Yleisesti Uudenmaan kuntien pinta-alasta oli viljeltyä maata yli 20 prosenttia, mutta Vihdissä viljellyn maan osuus kokonaispinta-alasta jäi pienemmäksi. Tämä osoittaa, etteivät pitäjän luonnonolosuhteet olleet parhaat mahdolliset maatalouden harjoittamiseen eikä sitä voitu maatalouden perusteella pitää erityisen vauraana. Vihdin varallisuutta lisäsivät kuitenkin laajat vesistöt sekä metsäalueet, joiden tuotto merkitsi huomattavaa tekijää suurtilojen vaurastumisessa ja kokonaisvarallisuudessa. Vuosisadan alussa Vihti oli Uudenmaan kuudenneksi suurin kunta niin kokonaispinta-alaltaan kuin peltopinta-alaltaankin. Peltoalaltaan suurimmat kunnat Uudellamaalla olivat Porvoon maalaiskunta, Helsingin pitäjä, Nurmijärvi, Mäntsälä ja Orimattila. Nämä olivat osittain myös Vihtiä selvästi varakkaampia pitäjiä.1
Suuri muutos Vihdin maataloudessa tapahtui vuonna 1918, kun eduskunta hyväksyi lain vuokra-alueiden lunastamisesta. Torppien lunastaminen itsenäisiksi tiloiksi merkitsi suurta muutosta koko eteläisessä Suomessa. Aiemmin Vihti oli ollut ennen muuta suurtilojen pitäjä, jossa oli paljon pieniä torppariviljelmiä. Neljä viidestä vihtiläisestä viljelmästä sijaitsikin vuokramaalla;
viljelymaan omistus oli keskittynyt muutamien suurten kartanoiden haltuun.2 Lakiuudistuksen johdosta pientilallisilla oli mahdollisuus lunastaa viljelemänsä maat itselleen rahallista korvausta vastaan. Torppien itsenäistyminen ei suuremmin vaikuttanut niiden toimintaan muutoin kuin että taksvärkkipäivät poistuivat ja niiden sijasta maksettiin torpanlunastusmaksuja. Näin ollen itsenäisten pientilojen lukumäärä kasvoi nopeasti. Suurtilavaltainen Vihti muuttui pientilavaltaiseksi pitäjäksi, ja sinne syntyi nopeasti uusi ja itsenäinen pienviljelijäluokka. Muutoksesta huolimatta suurin varallisuus säilyi suurtilojen hallussa, joiden painoarvo koko pitäjän maataloudessa oli merkittävä.3
1 Myllyniemi 1990, 103-104; Eino Ketola 1996, 151-152.
2 Eino Ketola 1996, 152-153.
3 Eino Ketola 1975, 186; Eino Ketola 1996, 156.
1920–1930-lukujen taitteessa elettiin aikaa, jolloin maatalous oli edelleen Vihdin pääelinkeino ja työllisti suurimman osan pitäjän asukkaista. Myös metsätalous oli merkittävä työpaikkojen tarjoaja. Hyvä vesiyhteys puolestaan mahdollisti puutavaran uittamisen naapuripitäjän Lohjan teollisuuslaitosten tarpeisiin. Metsätalous olikin toinen merkittävä työllistäjä. Kolmas Vihdin elinkeinoelämään vaikuttanut seikka oli pääkaupunkiseutu ja Helsingin läheisyys, joka veti Vihtiin 1930-luvulla laitoksia ja parantoloita, jotka hyödynsivät palveluissaan maaseutuympäristöä ja puhdasta luontoa.4 Pääkaupunkiseudun läheisyys ehkä vaikutti omalta osaltaan myös siihen, että Helsingin kaupunki sijoitti kuntoutuskeskuksen 1930-luvun lopussa kaupungin omistukseen siirtyneeseen Tervalammen kartanoon.5 Autojen yleistyminen ja kulkuyhteyksien paraneminen 1930-luvulla helpotti liikkumista pääkaupunkiseudulle ja mahdollisti päivittäisen työssäkäynnin Helsingissä.6
Seuraava suuri muutos sikäläisessä maataloudessa tapahtui sotien jälkeen, kun kotiseutunsa menettäneet Heinjoen ja Viipurin maalaiskunnan maanviljelijät asutettiin maanhankintalain perusteella Vihtiin. Karjalasta tulleille siirtolaisille lohkottiin asutustiloja. Monet Vihdin säilyneistä suurista kantatiloista kutistuivat merkittävästi. Sotien jälkeinen muutos, etenkin karjalaisten siirtolaisten saapuminen, vaikutti merkittävästi itsenäisen pienviljelijäluokan kasvuun, jonka seurauksena koettiin poliittinen murros. Työväestön ja tilanomistajaluokan väliin tulivat pienviljelijät, jotka toivat kunnallispolitiikkaan mukanaan vahvan maalaisliittolaisuuden, seurakunnallisen aktiivisuuden ja oman kulttuurinsa.
Karjalasta tullut siirtoväki tasapainotti ja vakautti kunnallispolitiikkaa.7
Vielä 1950-luvulla Vihdin pienillä kylillä oli jokaisella omat erityispiirteensä. Kuitenkin pitäjän selvä keskus oli kirkonkylä. Kirkonkylä oli Vihdin keskus niin maantieteellisesti kuin muutenkin. Siellä sijaitsivat kaikki kirkonkylän tunnuspiirteet: kirkko, pappila, kunnantalo, apteekki, kunnansairaala sekä kaupat ja koulut.8 Viisikymmenluvulla Nummelan kylä alkoi erottautua muiden kylien joukosta. Se seurasi kirkonkylän esimerkkiä kunnallistekniikan rakentamisessa. Teollisuudenharjoittajat olivat kiinnostuneita Nummelan tarjoamista mahdollisuuksista ja eduista. Kiinnostus Nummelaa kohtaan ei ollut uusi asia ja
4 Eino Ketola 1996, 403.
5 Eino Ketola 1996, 225.
6 Eino Ketola 1996, 403.
7 Eino Ketola 1997, 339.
8 Eino Ketola 1997, 340.
alueen kehittyminen oli voimakasta.9 1950-luvulla koettiin myös kunnallishallinnon uusi nousu, kun sen piirissä pyrittiin vastaamaan modernin maailman synnyttämään muutostarpeeseen kehittämällä teollisuutta ja lisäämällä tuottavuutta.
Viisikymmenluvun lopulla kunta sai hoitaakseen uusia tehtäviä.10
Kaiken kaikkiaan Vihdissä päällekkäin ja limittäin sijoittuneet historialliset alueet ja ilmiöt kuten vanhat talonpoikaiset tilakeskukset, torpparitalot, kartanot, teollisuuskeskukset, siirtolaisuus ja uudet elinkeinot tekivät siitä taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti vaihtelevan ja yhtä monipuolisen kuin sen luonto oli.11
1960-luvun alussa Vihdissä alkanut elinkeinorakenteen muutos avasi uudenlaisia kehitysnäkymiä koko kunnassa. Teollisuuden kasvu ja kehitys oli voimakasta ja viimeistään vuonna 1965 Vihti oli saavuttanut uuden kehityksen alkupään. Helsinkiin menevä moottoritie sitoi Vihdin tiukasti pääkaupunkiseutuun käytännössä ja jäsenyys Helsingin seutukaavaliitossa hallinnollisesti. Vihdistä oli tulossa osa teollistuvaa sekä liiketoiminnasta ja kaupasta elävää metropolia, joka ei enää ollut maatalousvaltainen vaan osittain kaupunkimainen kunta. Vihdissä viisikymmen- ja kuusikymmenluvulle oli tyypillistä vahva kehitystahto. Se ilmeni ennen kaikkea maaseutupitäjälle varsin aktiivisena kulttuurin harrastamisena, koulutuksen parantamisena ja kehittämisenä sekä uusien järjestöjen perustamisena.12 2. Seurakunnallinen elämä monipuolistuu
Vihdin seurakunnan hallintomenettelyt pysyivät entisenlaisina 1900-luvun alusta vuoteen 1918 saakka. Kirkkoneuvosto valmisteli asiat ja tarpeen vaatiessa turvautui valmisteluvaiheessa erilaisten toimikuntien ja luottamusmiesten osaamiseen. Tämän jälkeen kirkkoneuvosto esitteli asiat kirkonkokoukselle, joka päätti niistä lopullisesti.13
Kirkonkokous valitsi kirkkoneuvoston avuksi kirkkovaltuuston lokakuussa 1919.14 Kirkkovaltuuston tehtävänä oli puolestaan valita kirkkohallintokunta vuoden 1921 alussa seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi. Aluksi kirkkohallintokunnan toiminta oli hyvin vähäistä, mutta se säännöllistyi 1920-luvun
9 Eino Ketola 1975, 261; Eino Ketola 1994, 65-66; Eino Ketola 1997, 342.
10 Eino Ketola 1997, 342-343.
11 Eino Ketola 1997, 342.
12 Eino Ketola 1997, 434.
13 Eino Ketola 1996, 386.
14 VSA II Ca:2 Kirkkovaltuuston ptk. 5.10.1919 § 5.
loppupuolella. Hallintokunnan toiminnasta on seurakunnan arkistossa vain muutamia dokumentteja 1920-luvun lopulta.15 Muitakin muutoksia oli tulossa. Vihdin seurakunta oli osa Porvoon hiippakuntaa vuoden 1923 loppuun asti, jolloin piispanistuin siirrettiin Tampereelle ja Vihti liitettiin uuden Tampereen hiippakunnan alaisuuteen. Alueellisesti Vihti oli osa Lohjan rovastikuntaa, johon kuului yhteensä kaksitoista seurakuntaa: Lohja, Nummi, Pusula, Vihti, Pyhäjärvi, Karjalohja, Sammatti, Loppi, Hausjärvi, Riihimäki, Hyvinkää ja Nurmijärvi.16
Myös Vihdin seurakunnan papisto koki muutoksia 20-luvun puolivälin jälkeen, kun vanha kirkkoherra Lauri Itkonen kuoli. Hänen seuraajakseen valittiin Aukusti Oravala, joka aloitti kirkkoherran virassa toukokuussa 1928.17 Oravalalla oli paljon kokemusta vt. kirkkoherran ja kirkkoherran apulaisen tehtävistä ympäri Pohjanmaata sekä Pohjois-Karjalaa, mutta hänellä ei ollut vielä kokemusta kirkkoherran viran vakinaisesta hoitamisesta. Oravala siirtyi Vihtiin Nurmeksen seurakunnan kappalaisen virasta. Samaan aikaan Vihtiin valittiin vuonna 1926 myös uusi kappalainen, Kanneljärven seurakunnan väliaikainen pappi Arvo Salminen.18 Salminen toimi kirkkoherran viransijaisena ennen kuin Oravala valittiin kirkkoherraksi. Tammikuussa 1938 Vihtiin nimitettiin vt. kappalaiseksi W. J. P.
Hidén, joka myöhemmin samana vuonna valittiin hoitamaan kappalaisen virkaa vakituisesti. Kappalaisena hän toimi vuoteen 1963 saakka. Hidénistä tuli myöhemmin Vihdin pitkäaikainen, rovastin arvonimen saanut ja suosittu kirkkoherra.19
Henkilövaihdosten myötä seurakunta oli valmis siirtymään uudelle ajalle, irti sääty-yhteiskunnan perinteistä. Ruotsinkielisten jumalanpalvelusten pitäminen loppui vuonna 1926, kun osanottajia oli enää vain kaksi henkeä. Myös itse Vihdin kirkko siirtyi 1920-luvun lopussa suoritetun peruskorjauksen myötä uudelle aikakaudelle. Vihtiläinen vaikuttaja ja seurakunta-aktiivi Artturi Hiidenheimo teki syyskuussa 1926 esityksen kirkkoneuvostolle kirkon huonokuntoisen sisustuksen uusimisesta ja korjaamisesta. Samalla kirkon katto olisi kunnostettava ja pikkukirkko, jossa oli aiemmin järjestetty ruotsinkieliset palvelukset, yhdistettävä kirkkosaliin tai tehtävä siitä esimerkiksi rippikoululaisten opetukseen käytettävä tila.
15 VSA II Ca:2 Kirkkovaltuuston ptk. 26.9.1937 § 2.
16 Kortekangas 2005, 365.
17 VSA II Ca:2 Kirkkovaltuuston ptk 19.7.1925 § 5; Karvonen 2015, 80.
18 VSA II Ca:2 Kirkkovaltuuston ptk 19.7.1925 § 5.
19 VSA II Ca:2 Kirkkovaltuuston ptk. 19.7.1925 § 5; Eino Ketola 1997, 312-313; Forsius 2002, 288;
Karvonen 2015, 80-81.
Hiidenheimo vaati, että korjauksiin oli ryhdyttävä, vaikka seurakunnalla ei sillä hetkellä ollut vakinaista kirkkoherraa.20
Hiidenheimon esitys ehkä omalta osaltaan ilmensi Vihdin kirkon välitöntä korjaustarvetta. Kirkkoneuvosto päätti sen pohjalta esittää kirkon korjausta.
Kirkkovaltuusto teki tätä koskevan päätöksen syksyllä 1926. Kirkkovaltuusto päätti toteuttaa korjaustyöt kahdesta vaihtoehdosta halvemman mukaisesti.21 Arkkitehti Kauno S. Kallio laati kirkon korjauksista piirustukset, jotka myös museovirasto hyväksyi. Korjauksessa kirkon sisäosat saneerattiin kokonaan 1920-luvun estetiikan mukaisiksi, alkuperäinen ristikirkko muunnettiin suorakaiteen muotoiseksi hallikirkoksi ja sisustus uusittiin kokonaan.22 Muutoin kirkon alkuperäistä asua pyrittiin palauttamaan takaisin 1800-luvun korjausten jäljiltä.23
Vihdin seurakunnan toiminnassa 1800-luvun kirkollinen perintö näkyi vahvana toiseen maailmansotaan saakka. Seurakunnan asema ei ollut helppo, sillä suuri osa sen jäsenistä oli vieraantunut kirkollisista harrastuksista tai ainakin julkikristillisyydestä. Tämä näkyi ennen kaikkea laiskana osallistumisena seurakunnan toimintaan. Edes yleinen äänioikeus kirkonkokouksessa ei saanut väkeä liikkeelle muutoin kuin poikkeustapauksissa, kuten kappalaisen vaalissa.
Seurakunnallisen toiminnan huippuhetkinä voidaan pitää remontoidun Vihdin kirkon vihkimistä vuonna 1929 ja kirkollisia laulujuhlia vuonna 1932.24
Seuraavina vuosikymmeninä seurakuntaelämä koki muutoksia, kun pitkäaikainen kirkkoherra Aukusti Oravala siirtyi eläkkeelle 1950. Oravalan jälkeen kirkkoherraksi valittiin Väinö Mutru, joka ei kuitenkaan toiminut tehtävässä kuin neljä vuotta ennen kuin hän siirtyi Järvenpään kirkkoherraksi. Hänen jälkeensä Järvenpään vt. kirkkoherra Veikko Pohjanoksa määrättiin vt. kirkkoherraksi Vihtiin.
Hän ehti hoitaa kyseistä tehtävää vain noin vuoden verran. Mutrun jälkeen kirkkoherraksi valittiin Toivo Immonen, joka toimi Vihdissä eläkkeelle siirtymiseensä, vuoteen 1962 saakka. Mutrun, Pohjanoksan ja Immosen kirkkoherrakausina seurakunnallinen aktiivisuus oli ennennäkemätöntä. Tämän taustalla saattoi olla heijastuksia siirtolaisväestön aktiivisuudesta. On todennäköistä, että esimerkiksi aikaisemmin Itä-Suomessa vaikuttanut Immonen valittiin
20 Eino Ketola 1996, 388; Forsius 2002, 288.
21 Forsius 2002, 288.
22 Eino Ketola 1996, 388.
23 Eino Ketola 1996, 403.
24 Eino Ketola 1996, 403.
kirkkoherraksi juuri karjalaisten äänillä. Immosta seurasi kirkkoherrana vuonna 1964 oman seurakunnan pitkäaikainen kappalainen J. W. P. Hidén.25
Sotien jälkeen seurakunnassa toimi kirkkoherran lisäksi yksi kappalainen, kunnes vuonna 1945 saatiin kolmas papinvirka, kun Allan Siitonen aloitti seurakunnan ensimmäisenä nuorisopappina. Leino Hassinen toimi nuorisopastorina vuosina 1949–1951. Hänen jälkeensä nuorisopastoriksi tuli vuonna 1952 Martti Lönnrot. Viisikymmenluvun puolessavälissä nuorisopapin virka muutettiin nuorisonohjaajan viraksi. Nuorisopapit vaihtuivat seurakunnassa siis tiheämmin kuin vakinainen papisto.26
Muutoksia tapahtui muissa seurakunnan työmuodoissa. 1950-luvun puolivälissä seurakuntaelämä alkoi toden teolla monipuolistua. Vihtiin perustettiin uusia työmuotoja. Poika- ja tyttötyöhön perustettiin kaksi uutta virkaa, joita ensimmäisinä hoitivat Reijo Salonen ja Aune Piiroinen. Lisäksi nuorisopapin avuksi palkkasivat nuorison ohjaajia. Syksyllä 1952 kirkkoneuvosto palkkasi nuorisotyöntekijäksi Järvenpään Luther-opistossa opiskelleen Eeva Pakkalan. Myös muut seurakunnan työmuodot kehittyivät. 1950-luvun loppupuolella seurakuntaan perustettiin pyhäkoulusihteerin virka, jota hoitamaan tuli Kerttu Ikävalko. Vuonna 1961 seurakuntaan perustettiin vielä toinen diakonissan virka helpottamaan ainoan diakonissan kasvanutta työtaakkaa.27
Seurakunnan asema Vihdissä säilyi pitkälti samanlaisena talvi- ja jatkosotien jälkeiseen aikaan saakka, kunnes Vihdin alueelle asutetut karjalaiset tulivat ja mursivat seurakunnan vanhan järjestyksen aktiivisella osallistumisellaan seurakuntaelämään. Tämä elävöitti ja monipuolisti seurakuntaelämää ja toi seurakunnan aiempaa konkreettisemmin yhteisön keskelle. Viimeistään 1950-luvun puolivälissä koko maassa vallinnut ideologinen kehitys johti siihen, että entisestä tilanomistajien kirkosta tuli entistä selvemmin kansankirkko ja siten myös työväen edustus tuli vahvasti mukaan kirkon hallintoon ja päätöksentekoon.28 Karjalaisen siirtolaisväestön vaikutusta Vihdin seurakunnan asemaan ei voi kiistää. Vuosina 1950–1962 koettiin ennennäkemätön seurakunnallinen aktiivisuus, joka jätti oman leimansa seurakuntaan.29 Entisestä tilanomistajien kirkosta oli tullut jo 1960-luvulle
25 Eino Ketola 1997, 310-311.
26 Eino Ketola 1997, 312-313.
27 Eino Ketola 1997, 313; Luukkonen 2012, 101, 103.
28 Eino Ketola 1997, 343.
29 Eino Ketola 1997, 311.
tultaessa kansankirkko, vaikkakin suurin osa vihtiläisistä oli edelleenkin vieraantunut siitä.30
3. Lähetysharrastus kirkossa Suomen Lähetysseuran perustamisesta kirkkolain muutoksiin
Suomen Lähetysseura (SLS) oli perustettu vuonna 1859 organisoimaan lähetystyötä kotimaassa ja ulkomailla.31 1890-luvun lopulla sisälähetystoiminnan aktivoituminen ja lähetysherätykset eri puolilla Suomea edistivät merkittävästi lähetystyön aseman vahvistumista kirkossa.32 Erityisesti tämä koski alueita, jotka joutuivat niin sanottujen lähetysherätysten piiriin. Samanaikaisesti lähetysseuran yhteydet ulkomaisiin lähetysjärjestöihin, erityisesti angloamerikkalaiseen lähetysmaailmaan, vilkastuivat. Kun lähetysseura päätti aloittaa työn Kiinassa 1901, yhteydet angloamerikkalaiseen lähetysmaailmaan tulivat aiempaa ajankohtaisemmiksi.33 Tiivistyneet yhteydet angloamerikkalaiseen lähetysmaailmaan saivat lähetysseuran osalliseksi aikakaudelle ominaisesta voimakkaasta lähetysoptimistista. Samoihin aikoihin lähetysoptimismi vaikutti myös Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen toiminnassa, kun se käynnisteli omaa Japanin-lähetystään 1900-luvun alussa.34
Lähetystyön vahvistuminen kotimaassa kuvastui taloudellisen kannatuksen sekä lähetyshenkisen toiminnan huomattavana voimistumisena.
Lähetysjuhlia järjestettiin 1910-luvulla jo lähes joka toisessa seurakunnassa, kun vielä vuosikymmen aiemmin luku oli ollut huomattavasti pienempi. Pienissä seurakunnissa lähetysasian eteenpäin vieminen jäi pitkälti aktiivisten ja lähetysasiasta kiinnostuneiden seurakunnan työntekijöiden varaan.
Lähetysharrastuksen aktivoiminen seurakunnassa oli pappien, viime kädessä kirkkoherran vastuulla. Papeilla ei ollut kuitenkaan mitään velvoitetta lähetysharrastuksen edistämiseen.35
Vuoden 1905 suurlakon jälkeen lähetys sai virallisen aseman kirkon piirissä. Tätä kuvasti hyvin se, että lähes kaikki lähetysseuran asiamiehet olivat pappeja. Samaan aikaan lähetysharrastuksen kasvava aktivoituminen herätti
30 Eino Ketola 1997, 343.
31 Huhta 2008, 24; Jalagin 2013, 290.
32 Heikkilä 1977, 156; Saarilahti 1977, 185.
33 Murtorinne 1995, 63; Kena 2000, 14.
34 Schlunk 1973, 166; Koskenniemi 1992, 25-26, 31; Remes 1993, 11; Murtorinne 1995, 63.
35 Saarilahti 1977, 172, 175.
lähetysseurassa sääntöjen muutostarpeen. Siihen asti lähetysseura oli toiminut tavanomaisten yhdistysperiaatteiden pohjalta. Sääntömuutoksen jälkeen sen yhteyteen voitiin perustaa myös haaraosastoja ja paikallisyhdistyksiä. Muutos johti koko organisaation nopeaan muutokseen. Aikaisemmin lähetysseuralla oli ollut vain henkilöjäseniä, mutta muutoksen jälkeen sen jäseniksi liittyi 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana noin 60 paikallisyhdistystä.36
Lähetystyön kannatuksen huomattava vahvistuminen 1900-luvun alussa oli esimerkki uuden uskonnollisen orientoitumisen kirkon piirissä saamasta jalansijasta. Lähetystyö tarjosi arvostelun kanssa painivalle kirkolle kanavan kehittää yksilölliseen vakaumukseen ja hengellisen elämän syventämiseen perustuvia toimintoja. Lähetystyö kansainvälisine korostuksineen saattoi toimia uusien uskonnollisten toimintamuotojen kanavana kotimaassa. Kotimaisen perustan vahvistuminen johti toiminnan laajentumiseen ja vahvistumiseen myös lähetyskentillä. Niinpä lähetysseuran toiminta laajeni 1910-luvulla Ambomaalle Afrikkaan. Myös Kiinassa vuosisadan alussa aloitettu työ kehittyi ja eteni ripeästi ensi vuosikymmenten kuluessa.37
Vuosisadan alussa lähetysseuran yhteyteen perustetut paikallisyhdistykset joutuivat ahtaalle, kun Suomi ajautui sotaan vuonna 1918. Sota hankaloitti huomattavasti paikallisyhdistysten toimintaa, kun postinkulku, liikenneyhteydet ja pankkipalvelut olivat sattumanvaraisia tai katkesivat kokonaan.
Lähetysseuran edustajat eivät myöskään voineet kulkea paikkakunnilla saarnaamassa ja levittämässä tietoa lähetystyön edistymisestä. Myös tärkeimpien tiedotuskanavien, lähetyslehtien levikki oli katkolla. Sota ei kuitenkaan täysin lamaannuttanut toimintaa lähetystyön hyväksi. Monilla paikkakunnilla paikalliset lähetysyhdistykset saattoivat jatkaa toimintaansa lähes normaalisti. Valtakunnallisella tasolla vain noin kolmannes lähetysyhdistyksistä raportoi toimintansa olleen katkolla sotakuukausina.
Kymmenen yhdistystä ilmoitti puolestaan, että rauhattomuudet häiritsivät huomattavasti niiden toimintaa. Yleisesti voi todeta, että sota-ajan rajoitukset säätelivät lähetysyhdistysten toimintaa.38
Lähetysompeluseuroilla oli merkittävä asema 1900-luvun alussa lähetysharrastuksen vireillä pitämisessä. Ompeluseurojen työ aktivoitui uudelleen 1920-luvulla ja niistä tuli entistä merkityksellisempiä varojen kerääjiä lähetystyölle.
Vuosina 1926 ja 1928 ompeluseurojen suosio koki pienen notkahduksen, mutta
36 Murtorinne 1995, 63-64.
37 Simojoki 1968, 256; Saarilahti 1977, 174; Murtorinne 1995, 64-65.
38 Saarilahti 1999, 113.
muuten niiden tuki Suomen Lähetysseuralle osoitti jatkuvaa nousua. Vuonna 1929 ompeluseurojen tuotto kattoi 21 % kaikista lähetysseuralle tilitetyistä varoista.
Ompeluseurojen osuus oli kasvanut voimakkaammin kuin mikään muu lähetysseuran tuloeristä.39
Ompeluseurojen määrä niin ikään kasvoi hiippakunnissa 1920-luvulla.
Seurakuntia, joissa toimi useampi kuin yksi ompeluseura lähetysseuran hyväksi, oli vuosikymmenen alussa vajaat 250. Seuraavan vuosikymmenen vaihteessa määrä oli kasvanut runsaaseen 300:aan. Ompeluseurojen levinneisyyden suhteen aktiivisimmat hiippakunnat olivat Viipuri ja Tampere. Etenkin Oulun ja Porvoon hiippakunnat olivat muita passiivisempia. Aktiivisimmat alueet ompeluseuratyön kannalta sijaitsivat Hämeessä, Uudellamaalla, Kymenlaaksossa ja Etelä-Savossa.
Ompeluseuroja oli huomattavan paljon myös Lounais-Suomessa ja jonkin verran Pohjois-Karjalassa.40 Aktiivisuus lähetysharrastuksessa ja sitä kautta lähetysseuralle kerätyt varat olivatkin tärkeässä asemassa lähetystyön jatkuvuuden kannalta.
Keskustelu lähetystyön asemasta seurakunnissa nousi ajankohtaiseksi 1950-luvulle tultaessa. Pappisliitto nimesi lääninrovasti Leo Gummeruksen johtaman toimikunnan pohtimaan aiemmin Lappeenrannan seudulla esiin noussutta ehdotusta Suomen kirkon lähetyksen perustamisesta. Toimikunta päätyi ehdottamaan Englannin ja Ruotsin kirkon mallin mukaista yhteiselintä, joka oli vastuussa kirkon lähetystyön johdosta. Esitys ei kuitenkaan saanut kannatusta lähetysjohtajien keskuudessa ja lähetystyön suunnittelu siirtyi virallisesti kirkon käsiin. Laajennettu piispainkokous asetti keväällä 1952 piispa Martti Simojoen johtaman komitean pohtimaan lähetystyön asemaa kirkossa. Komitea sai mietintönsä valmiiksi kahden vuoden kuluttua, ja kevättalvella 1954 se ehdotti pysyvän valmistelevan neuvottelukunnan asettamista. Saman vuoden syksyllä laajennettu piispankokous päätti asettaa neuvottelukunnan tehtäväänsä. Sen nimeksi tuli Suomen kirkon lähetysasiain neuvottelukunta. Neuvottelukunnan ensimmäisiksi jäseniksi laajennettu piispainkokous nimesi lähetysjohtajat Tuure Vapaavuoren ja Toivo Rapelin;
ruotsinkielisten edustajaksi nimettiin pastori Gustaf Kvist. Varajäseniä olivat varatuomari Helvi Sipilä ja lääninrovasti Eero Lehtinen. Piispa Martti Simojoki kutsuttiin neuvottelukunnan puheenjohtajaksi. Päätös asettaa Suomen kirkon lähetysasiain neuvottelukunta merkitsi Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen
39 Saarilahti 1999, 207.
40 Saarilahti 1999, 209.
(SLEY) Japanin-lähetyksen virallista tunnustamista ja SLEY:n aseman virallistamista kirkon lähetysjärjestönä.41
Lähetystyön asema kirkossa vahvistui, kun kirkkolakiin tulivat ensimmäiset maininnat lähetystyöstä seurakunnan vastuualueena vuonna 1953. Se vahvistui entisestään vuonna 1955 voimaan tulleen kirkkolain muutoksen ansiosta.
Lähetystyön edistäminen kuului tästä lähtien seurakunnissa kirkkoherrojen ja kirkkoneuvostojen velvollisuuksiin. Kirkkolain muutokset näkyivät pian myös Suomen kirkon lähetysasiain neuvottelukunnan laatimissa lähetystyön malliohjesäännöissä, joita seurakunnat tarpeen tullen saattoivat muokata omia tarpeitaan vastaaviksi.42
1900-luvun alussa varat lähetystyölle oli saatu pääasiassa vapaaehtoista tietä, mutta 1930-luvulta lähtien joissakin seurakunnissa varattiin talousarvioon erillinen summa, jonka seurakunta tilitti Suomen Lähetysseuralle.
Lähetystyön tukeminen talousarvio- eli verovaroilla oli sikäli ongelmallista, että kirkkolain yleisen tulkinnan mukaan verovaroja voitiin käyttää vain seurakunnan omien jäsenten keskuudessa tapahtuvaan työhön. Avustukset voitiin kuitenkin tulkita siten, että seurakunta ikään kuin maksoi palkkiota lähetysseuran edustajille, jotka saarnasivat seurakunnassa.43
Ajatus seurakuntien talousarviorahojen käyttämisestä varsinaiseen lähetystyöhön nousi esille Tampereen hiippakunnan hiippakuntakokouksessa syksyllä 1957. Hiippakuntakokous esitti vuoden 1958 kirkolliskokoukselle, että seurakunnille myönnettäisiin oikeus osallistua virallisesti lähetystyön tukemiseen myös tuomiokapitulin virallisesti hyväksymien lähetysseurojen tai muiden toimijoiden välityksellä.44 Kirkolliskokouksessa ehdotus meni yleisen valmistusvaliokunnan pohdittavaksi, joka päätyi esittämään aloitteen jättämistä raukeamaan. Kuitenkin lähetysjohtaja Olavi Vuorelan ja monien muiden edustajien toivomuksesta kirkolliskokous päätti lähettää aloitteen kirkkolakikomitean pohdittavaksi, vastoin valmisteluvaliokunnan esitystä. Kirkkolakikomitea päätyi puolestaan esittämään aloitteen jättämistä raukeamaan vuonna 1961. Pienten sanamuotojen muutosten jälkeen aloite lakimuutoksesta hyväksyttiin lopulta vuoden 1963 kirkolliskokouksessa varsin yksimielisesti. Virallisesti lähetyspykälä tuli
41 Arkkila 2010, 112-113; Seppo 2013, 252, 255; Kakkuri 2011, 150, 153.
42 Malkavaara 2000, 211; Arkkila 2010, 113; Liite 1.
43 Peltola 1989, 150; Malkavaara 2000, 211.
44 Peltola 1989, 150.
kirkkolakiin vuoden 1965 alussa.45 Pykälän periaatteellinen merkitys oli varmasti suurempi kuin sen käytännön merkitys. Se vahvisti lähetystyön asemaa kirkossa ja korosti, että lähetystyöstä oli nyt virallisestikin tullut seurakuntatyön ydinaluetta luterilaisessa kirkossa. Samalla se johti lähetystyön monipuolistumiseen ja voimistumiseen koko maassa. Yhä useammat seurakunnat ottivat osaa lähetystyön tukemiseen ja myös lapsi- ja nuorisotyö osallistui lähetysvastuuseen.46
4. Vihdin lähetysharrastus yhdistystoiminnasta seurakunnan vastuulle
Lähetystoiminnan asiakirjoja Vihdistä 1900-luvun alusta on säilynyt vain vähän. On kuitenkin syytä olettaa, että Vihdissä kokoontui ainakin muutama lähetystyöstä innostunut ompeluseura tai diakoniapiiri. Lähetysasia ei ollut vihtiläisille täysin vieras, sillä Karl August Weikkolin pienestä Ojakkalan taajamasta47 kuului siihen Suomen Lähetysseuran lähettijoukkoon, joka aloitti suomalaisen lähetystyön Ambomaalla 1870-luvulla. Vihdissä lähetysharrastuksella oli siis varsin pitkät perinteet. Pitäjässä myös vieraili aktiivisesti lähetysseuran puhujia, mikä varmasti omalta osaltaan lisäsi lähetysinnostusta.48
Vihdin Nummelaan perustettiin lähetysseuran haaraosasto maaliskuussa 1909. Nummelan lähetysyhdistykseen kuului yhteensä kolmisenkymmentä jäsentä. Yhdistyksen toiminnasta on tietoja lähetysseuran vuosikirjoissa aina vuoteen 1925 asti.49 Nummelan ompeluseura toimi aktiivisesti monta vuosikymmentä, mutta toisen maailmansodan aikana sen toiminta hiipui.
Nummelassa kävi samoin kuin monissa muissa lähetysyhdistyksissä ympäri maata.
Sota katkaisi lähetysinnostuksen ja voimavarat suunnattiin sotaponnisteluihin.
Lähetystyötä 1900-luvun alkupuolella Vihdissä tukivat ensisijaisesti paikalliset lähetyspiirit ja ompeluseurat. Myös monet eri puolilla seurakuntaa kokoontuneet diakoniapiirit tilittivät säännöllisesti osan kertyneistä varoistaan lähetystyön hyväksi. Summat eivät kuitenkaan olleet kovin merkittäviä. 1900-luvun alkuvuosikymmenien aikana Vihdissä toimi keskimäärin 4–7 säännöllisesti kokoontunutta lähetyspiiriä. Lähetyspiirien määrä vaihteli hieman vuosittain. Välillä vakinaisten lähetyspiirien joukkoon syntyi uusia lähetyspiirejä, jotka keskittyivät keräämään varoja tietyille lähetystyön muodoille. Osittain näihin lähetyspiireihin
45 Peltola 1989, 150-151; Leskinen 2008, 167.
46 SEK 1962–1966, 104; Simojoki 1968, 257; Peltola 1989, 150-151.
47 Kurvinen 1903, 4-5.
48 Peltola 1958, 11, 68, 259-260; Myllyniemi 1990, 306; Kena 2000, 22; Lemmetyinen 2010, 119.
49 SLS vuosikirja 1925, 74.
osallistui kuitenkin samoja seurakuntalaisia, jotka olivat aktiivisia myös muissa lähetyspiireissä.50
1900-luvun alkuvuosikymmeninä lähetysharrastuksen edistäminen oli suurelta osin ollut lähetystyöstä innostuneiden lähetyspiirien ja diakoniakerhojen asiana. Kiinnostus lähetystyötä kohtaan kasvoi tasaisesti vuodesta 1943 lähtien, jolloin Vihdin seurakunta rupesi tukemaan lähetystyötä myös talousarviovaroin.
Tämän jälkeen seurakunta varasi talousarviossaan lähetystyölle vuosittain tietyn summan.51
Lähetyspiiritoiminta oli Vihdissä 1900-luvun alkupuolella suhteellisen aktiivista. Säännöllisesti kokoontuneita lähetyspiirejä ja ompeluseuroja oli eri puolilla seurakuntaa, mutta sotien jälkeisen taloudellisen taantuman vaikutus lähetyspiirien ja ompeluseurojen toimintaan oli selkeästi havaittavissa. Lähetyspiirit eivät onnistuneet keräämään kovinkaan suuria summia lähetystyön hyväksi, mutta lähetysinnostus ei sammunut kokonaan.52
Oma lähetystoiminta oli rikastunut 1950-luvun puoliväliin mennessä merkittävästi 1900-luvun alun tilanteesta. Seurakunnassa toimi yhteensä neljä lähetysompeluseuraa, jotka olivat hyvin asialleen omistautuneita ja aktiivisia huolimatta siitä, että lähetysasia tuntui jääneen 1950-luvun puolivälissä seurakunnan muiden työmuotojen jalkoihin.53 Esimerkiksi Vihdin kirkonkylällä kokoontunut kappalaisen puolison Helena Hidénin johtama lähetyspiiri kokoontui varsin säännöllisesti ja sai kerättyä pieniä summia rahaa lähetystyön hyväksi.54
Kirkonkylän lähetysompeluseuran lisäksi Vihdissä toimi Ojakkalan lähetysompeluseura, joka perustettiin vuonna 1948. Sen pöytäkirjoista käy ilmi, että ompeluseuran toiminta oli hyvin aktiivista. Ompeluseurassa saattoi välillä vierailla ulkopuolisia puhujia ja vierailijoita, jotka koettiin yleensä hyvin tervetulleiksi ja lähetysasiaa edistäviksi. Ompeluseura järjesti pitkin vuotta myös pieniä myyjäisiä, joiden avulla kerättiin varoja lähetysasialle. Ojakkalan lähetysompeluseura kokoontui keskimäärin 20 kertaa vuodessa lähetysaktiivien kotona. Osallistujamäärät vaihtelivat runsaasta kahdestakymmenestä yli neljäänkymmeneen osallistujaan.55
50 VSA IV:6 5 Lähetyspiirien ptk. 1948–1989.
51 VSA III Fg 1a: Talousarvio 1943; SLS vuosikirja 1943, 76; Liite 5.
52 VSA IV:6 5 Lähetyspiirien ptk. 1948–1989.
53 VSA II De:1 Seurakunnan toimintakertomus 1955.
54 VSA Helena Hidénin käsilaukku. Vihdin kirkonkylän lähetysompeluseuran päivä- ja tilikirjat.
55 VSA IV: 6 4–5 Lähetyspiirien ptk Ojakkalan lähetysompeluseura; VSA IV: 6 4–5 Lähetyspiirien ptk Nummelan lähetys-ompeluseura; VSA HHkl Vihdin kirkonkylän lähetyspiirin ptk; Ojakkalan perinteitä 1989, 30-31.
Lähetysompeluserojen kokoontumisissa laulettiin virsiä ja hengellisiä lauluja, luettiin lähetyskirjallisuutta, kuunneltiin puheenvuoroja ja pidettiin lopuksi yhteinen hartaushetki. Kokouksissa saattoi vierailla ulkopuolinen puhuja tai seurakunnan oma pappi. Lähetyspiirien kokoontumisia oli pari kertaa kuukaudessa.56 Lähetysharrastus Vihdissä oli jo hyvin vakiintunutta 1950-luvun keskivaiheille tultaessa. Niinpä kirkkoneuvosto päätti asettaa elokuussa 1955 lähetystoimikunnan, jonka tehtävänä oli vastata koko seurakunnan lähetystyöstä, oman lähetystoiminnan organisoimisesta, lähetysasian edistämisestä seurakunnassa ja yhteydenpidosta lähetysjärjestöihin. Kirkkolain säädöksessä vuodelta 1955 määrättiin, että kirkkoherra oli vastuussa seurakunnan lähetystyöstä. Uuden lähetystoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin kuitenkin kappalainen J. W. P. Hidén.
Sen ensimmäisiksi jäseniksi valittiin Tilda Havukorpi Jokikunnasta, lähetyssaarnaaja Kalle Koivu Tervalammelta, opettaja Alli Vehviläinen Ojakkalasta, Sohvi Tokko Olkkalasta, Hilma Havutie kirkonkylältä, opettaja Elin Levänen Nummelasta ja opettaja Saima Hakkarainen Härkälästä. Lähetystoimikunnalle määriteltiin myös oma ohjesääntö, jota voitiin päivittää tarpeen mukaan. Ohjesäännön mukaan lähetystoimikunnan tehtävänä oli lisätä lähetysharrastusta seurakunnassa. Tätä varten se suunnitteli ja kehitti uusia lähetystyöhön liittyviä antamisen ja toiminnan muotoja, pyrkien saamaan koko seurakunnallisen toiminnan mukaan lähetysvastuuseen.
Lähetystoimikunnan puheenjohtajan vastuulla oli valvoa, että kaikki seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt saivat tarvittavia tietoja ja vastuuta lähetystyöstä.
Lähetystoimikunnan perustaminen Vihtiin oli suoraa seurausta kirkkolain muutoksella toteutetusta lähetystyön seurakunnallistamisesta.57
Lähetystoimikunta oli siis hyvin naisvaltainen. Sen kahdeksasta jäsenestä peräti kuusi oli naisia. Papiston keskinäisessä työnjaossa lähetys tuli kappalaisen, J.W:P. Hidénin vastuulle. Toinen miesjäsen oli Kalle Koivu, joka oli toiminut lähetystyössä Ambomaalla yhteensä noin 30 vuotta vuosina 1904–1917, 1925–1929 ja 1936–1947.58
Lähetystoimikunta toimi aktiivisesti lähetystyön edistämiseksi seurakunnassa. Se kokoontui muutaman kerran vuodessa ja vastasi käytännössä koko lähetystyön organisoimisesta seurakunnassa. Toimikunnalla oli myös merkittävä vaikutus lähetysharrastuksen vakiinnuttamisessa Vihtiin. Seurakunnan lähetyskannatus kasvoi suhteellisen tasaisesti vuosina 1955–1965 muutamasta
56 VSA Helena Hidénin käsilaukku. Vihdin kirkonkylän lähetysompeluseuran päivä- ja tilikirjoja
57 VSA II Cb:1 Kirkkoneuvoston ptk 10.8.1955 § 7; Peltola 1989, 150; Liite 1.
58 Peltola 1958, 123, 148-149, 186.
kymmenestä pennistä (aluksi markasta) 0,31 markkaan lukuun ottamatta vuotta 1965, jolloin lähetyskannatus laski edellisestä vuodesta yli 10 penniä henkeä kohden.
Lisäksi lähetyspiirien ja lähetystyön hyväksi työskentelevien diakoniakerhojen lukumäärä vakiintui kuuteen.59
Vuonna 1959 Suomessa vietettiin lähetystyön 100-vuotisjuhlavuotta, sillä SLS:n perustamisesta oli kulunut sata vuotta. Juhlavuosi näkyi Vihdissä lähetysharrastuksen huomattavana kasvuna etenkin nuorten keskuudessa. Vuoden 1959 seurakuntakertomuksessa kirkkoherra Toivo Immonen iloitsi etenkin nuorten keskuudessa tapahtuneesta ¨lähetysryntäyksestä¨. Lähetysinnokkuus ulottui myös muihin seurakunnan työmuotoihin. Diakoniapiirit ottivat aiempaa suurempaa vastuuta lähetystyön tukemisesta. Kirkkoherra mainitsi vuosiraportissaan erityisesti yhden diakoniakerhon, jossa oli vain kourallinen osallistujia, mutta joka oli saanut kerättyä lähetystyölle yhteensä yli 13 000 markkaa.60
Juhlavuosi oli omiaan nostamaan lähetysinnokkuutta koko seurakunnassa. Juhlavuoden aikana seurakunnan painopiste oli luonnollisesti lähetystyössä. Kohokohdaksi nousi ambomaalaisen pastori Leonard Aualan vierailu Vihdissä toukokuussa. Auala valittiin sittemmin vuonna 1963 Ambo-Kavangon kirkon ensimmäiseksi piispaksi.61 Pastori Aualan vierailu oli omiaan tuomaan lähetysasian lähelle seurakuntalaisia ja osoittamaan, että lähetystyöllä oli merkitystä.
Vuosi 1959 kului muutenkin vilkkaasti lähetysasian merkeissä, kun Vihdissä järjestettiin 87 lähetystilaisuutta. Luku oli tosin hieman pienempi kuin vuotta aikaisemmin, jolloin tilaisuuksia oli lähemmäs sata.62
Varsinkin 1960-luvun alku oli Vihdissä lähetysasian heräämisen aikaa.
Uusia lähetyspiirejä perustettiin ja niiden osallistujamäärät kasvoivat huomattavasti enemmän kuin edellisinä vuosikymmeninä. Lähetyspiirien määrä nousi kolmesta neljään. Lisäksi myös diakoniapiirit tulivat mukaan tukemaan lähetystyötä.63
59 VSA II De:1 Seurakunnan toimintakertomus 1959–1965.
60 VSA II De:1 Seurakunnan toimintakertomus 1959.
61 Helander 2001, 24.
62 VSA II De:1 Seurakunnan toimintakertomus 1958, 1959.
63 VSA II De:1 Lähetystyön toimintakertomukset 1960–1967; VSA II De:2 Lähetystyön toimintakertomukset 1968–1970.
II Lähetysharrastus ja -kannatus kasvaa ja monipuolistuu 1965–1970 1. Vihdin kunta ja seurakunta 1960-luvun lopun murroksessa
Kuusikymmenluvun lopussa elinkeinoelämän kehitys Vihdissä oli nopeaa.
Maatalouden asema elinkeinona supistui huomattavasti, kun taas teollisuuden parissa ja palveluammateissa työskentelevien ihmisten määrä kasvoi voimakkaasti. Muutos oli voimakkainta taajamissa, sillä kehittynyt kunnallistekniikka ja palvelujen keskittyminen taajamiin takasi parhaat mahdolliset toimintaedellytykset voimakkaasti kasvavalle teolliselle toiminnalle. Samanaikaisesti myös maatilat olivat kriisissä taajamissa, sillä teollistumisen ja 1960-luvulla tapahtuneen koneellistumisen johdosta maatiloilla tarvittiin yhä vähemmän työntekijöitä. Samansuuntainen kehitys tapahtui myös metsätalouden piirissä. Maa- ja metsätalouden parissa toimivan väestön osuus supistui vuosikymmenen aikana runsaalla tuhannella hengellä, kun kunnassa oli asukkaita yhteensä runsaat 10 000 henkeä.64
Kuusikymmenluku merkitsi Vihdissä merkittävää käännekohtaa paikkakunnan väestökehityksessä. 1950-luvulla ja 1960-luvun alun jälkeen Vihti oli kärsinyt muuttotappiosta, mutta 1960-luvun loppupuolella oltiin tilanteessa, jossa Vihdin väkiluku kääntyi voimakkaaseen kasvuun. Silloin paikkakunnalle juuri muuttaneita oli enemmän kuin vanhoja asukkaita.65 Esimerkiksi Nummela oli selvästi muuttunut asemakylästä uudenaikaiseksi taajamaksi, joka kasvoi voimakkaammin kuin muut taajamat. Läheinen moottoritieyhteys Helsinkiin houkutteli Nummelaan uusia asukkaita ja koko Nummelan alue kasvoi voimakkaasti.66
Vuonna 1965 Vihti oli tyypillinen maalaisseurakunta, jossa toimi kirkkoherra W.J.P. Hidénin lisäksi yksi kappalainen (Pentti Palonen) sekä papiston apulainen, Vihdin yhteiskoulun uskonnon lehtori, joka vastasi hengellisestä työstä Vihtijärvellä. Lisäksi seurakunnassa toimi kaksi diakonia, poika- ja tyttötyöntekijä sekä kanttori-urkuri. 1960-luvun lopulla seurakuntaelämä oli kokonaisuudessaan monipuolista ja kehittyi voimakkaasti. Uusia virkoja perustettiin ja työmuotoja kehitettiin. Lisäksi jokaiselle työmuodolle pyrittiin saamaan oma työtekijä.67
64 Eino Ketola 1975, 276-277.
65 Eino Ketola 1975, 274.
66 Eino Ketola 1975, 273.
67 VSA II Ca:3 Vihdin seurakuntaluokan määräämistiedot 17.5.1966; VSA II Ca:4 Kirkkovaltuuston pöytäkirjat 1968–1970; VSA II Cc:2 Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1968–1970.
1960-luvun lopulla seurakunta panosti rakentamiseen. Pitkän tähtäimen rakennussuunnitelmissa oli muuttaa vuosina 1965–1974 kirkonkylän pikkupappila seurakunnalliseksi työkeskukseksi, toteuttaa kirkon sisätilojen peruskorjaus ja pystyttää uusi rakennus Riuttarannan leirikeskukseen. Nummelan seurakuntatalo valmistui vuonna 1969, mutta sitä laajennettiin myöhemmin.68
2. Lähetyspiirien toiminta ja kannatus vakiintuu
1960-luvulla lähetyspiirien määrä vakiintui neljään. Vihdissä toimi neljä säännöllisesti kokoontuvaa lähetyspiiriä ja kaksi diakoniapiiriä, jotka tilittivät varoja lähetystyölle. Lähetyspiirit toimivat Jokikunnalla, Vihdin kirkonkylällä, Nummelassa ja Vihtijärvellä. Lisäksi lähetyksen hyväksi toimi Selissä ja Vihtijärvellä kaksi diakoniapiiriä, jotka tilittivät joka toisen illan tuoton lähetystyölle. Lähetyspiirien määrä pysyi samana läpi kuusikymmenluvun, mutta lähetystyötä tukevien piirien joukkoon tuli vielä yksi diakoniapiiri. Vihdin kirkonkylän lähetyspiiri oli edellä mainituista aktiivisin. Se järjesti yleensä kahdesti vuodessa lähetysmyyjäiset, joiden tuotto tilitettiin suoraan Suomen Lähetysseuralle (SLS). Lähetystilaisuuksien ja - myyjäisten lisäksi lähetystyön hyväksi kerättiin varoja jo perinteeksi muodostuneella joululahjapussikeräyksellä, joka toteutettiin joulunaikaan. Lahjapussit jaettiin seurakuntalaisille ja ne kerättiin loppiaisen aikoihin takaisin. Perinteisten keräysten lisäksi varoja kerättiin myös lähetysarpajaisilla.69
Taulukko 1. Vihdin seurakunnan lähetyspiirien määrä ja niiden toiminta 1965–1970 Vuosi Lähetyspiirejä Diakonia-lähetyspiirejä Lähetysjuhlia/myyjäisiä
1965 ? ? ?
1966 ? ? ?
1967 4 2 2/2
1968 4 2 ?/2
1969 4 3 ?/2
1970 4 3 2/1
Lähde: VSA Lähetystyön toimintakertomukset 1965–1970.
68 Eino Ketola 1997, 338.
69 VSA II De:1 Lähetystyön toimintakertomus 1960; VSA II De:1 Lähetystyön toimintakertomus 1965–1966; VSA II De:2 Lähetystyön toimintakertomus 1968.
Taulukossa 1 on listattuna Vihdin seurakunnan lähetys- ja diakoniapiirien sekä järjestettyjen lähetysjuhlien ja -myyjäisten määrät. Siitä on nähtävissä, että lähetyspiirien määrä vakiintui vuosina 1965–1970 neljään. Lähdeaineiston puutteellisuuden vuoksi taulukosta puuttuvat kokonaan tiedot lähetyspiireistä, lähetystyötä tukeneista diakoniapiireistä sekä järjestetyistä lähetysjuhlista ja myyjäisistä vuosilta 1965 ja 1966. On kuitenkin syytä olettaa, että lähetyspiirejä oli kyseisinä vuosina neljä, kuten edellisinä vuosinakin. Samoin lähetystyötä tukevia diakoniapiirejä oli kaksi. Näin ollen on syytä olettaa, että lähetysjuhlien ja - myyjäisten lukumäärät ovat linjassa myöhemmin järjestettyjen juhlien ja myyjäisten kanssa.
Lähetysasiassa aktiivisia diakoniapiirejä seurakunnassa toimi kaksi aina vuoteen 1968 saakka, jonka jälkeen lähetystyötä tukemaan tuli vielä yksi diakoniapiiri Olkkalasta. Diakoniapiirit tilittivät yleensä joka toisen illan tuotot lähetystyölle.70 Näiden piirien lisäksi myös esimerkiksi Ojakkalan diakoniapiiri tilitti epäsääsäännöllisesti varoja lähetystyön hyväksi.71 Tämän jälkeen ei tapahtunut suuria muutoksia lähetyspiirien ja lähetystyötä tukeneiden diakoniapiirien lukumäärässä.
Järjestettyjen lähetysjuhlien ja -myyjäisten määrä pysyi vuosina 1965–
1970 tasaisena. Myyjäisiä järjestettiin yleensä kaksi kertaa vuodessa, keväisin ja syksyisin. Vuonna 1970 toteutettiin kuitenkin vain yhdet lähetysmyyjäiset.
Myyjäisten pitämisessä aktiivisin lähetyspiiri oli ehdottomasti kirkonkylän lähetyspiiri, joka toimi molempien lähetysmyyjäisten pääjärjestäjänä. Muut lähetyspiirit ja diakoniapiirit osallistuivat myyjäisiin omilla pöydillään.
Lähetysjuhlien järjestämisestä vastasi lähetystoimikunta. Niitä pyrittiin järjestämään tasaisin väliajoin, etenkin silloin kun paikalle saatiin ulkopuolisia puhujia tai vierailijoita lähetyskentiltä. Esimerkiksi vuonna 1967 Vihdissä järjestettiin kahdet lähetysjuhlat. Huhtikuussa oli SLS:n juhla, jossa oli vierailevana puhujana ambopastori Festus Ashipala, joka oli opiskelemassa Suomessa. Vielä samassa kuussa Vihdissä järjestettiin Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) Japanin-lähetysjuhla. Tuolloinkin kirkossa esiintyi vieraileva puhuja, Japanin-lähetti Tauno Valtonen.72
70 VSA II De:2 Lähetystyön toimintakertomus 1968.
71 Ojakkalan perinteitä 1989, 31.
72 VSA II Cb:2 Kirkkoneuvoston ptk 2.3.1967 § 15; VSA II De:1 Lähetystoiminnan vuosikertomus 1967.
Lähetystyön toimintakertomuksissa ei ole mainintaa lähetysjuhlien pitämisestä vuosina 1968–1969. Kuitenkin on todennäköistä, että seurakunnassa järjestettiin silloin ainakin pienempiä lähetysjuhlia tai lähetysaiheisia iltoja. Vaikka vuosi 1970 oli lähetyksen juhlavuosi, se ei näkynyt ollenkaan järjestettyjen lähetysjuhlien määrässä.73
Taulukko 2. Vihdin seurakunnan lähetyskannatus järjestöittäin 1965–1970 Vuosi SLS SLEY& SLEF SPS
1965 3 262,96 mk 446,32 mk ? 1966 ? ? ? 1967 ? ? ? 1968 6 789 mk ? ? 1969 12 088 mk 697 mk 36 mk 1970 17 158,65 mk 1 522,79 mk 76 mk Lähde: VSA Lähetystyön toimintakertomukset 1965–1970.
Taulukosta 2 näkyvät Vihdin seurakunnan lähetyskannatustulot kokonaisuudessaan.
Summaan on laskettu lähetyspiirien lähetystyölle tilittämät ja lähetystyön hyväksi toteutetuilla keräyksillä saadut varat sekä seurakunnan lähetystyölle osoittamat talousarviovarat. Lähetystyölle osoitettujen talousarviovarojen määrä kasvoi vuosina 1965–1970 tasaisesti 700 markasta 1 000 markkaan. Kuusikymmenluvun aikana talousarviosta selkeästi suurin osuus oli varattu SLS:lle. Esimerkiksi vuoden 1967 talousarviossa lähetysjärjestöille oli varattu yhteensä 850 markkaa, joista 750 markkaa osoitettiin SLS:lle ja 100 markkaa SLEY:lle. Samalla tavalla meneteltiin myös vuosina 1968–1969. Vuonna 1970 lähetystyölle varattujen talousarviovarojen summa nousi 1 000 markkaan. Talousarviovarat jakautuivat lähetysjärjestöjen kesken niin, että edelleen suurin osuus eli 850 markkaa osoitettiin SLS:lle, SLEY:lle puolestaan 150 markkaa. Näiden lisäksi ensimäistä kertaa myös Suomen Pipliaseuralle osoitettiin talousarviossa 50 markkaa.74
Taulukosta 2 on nähtävissä Vihdin lähetyskannatuksen jakautuminen suurille lähetysjärjestöille: SLS:lle ja SLEY:lle. Vuonna 1965 lähetyskannatus jäi alle 5 000 markan, mutta kasvoi tasaisesti vuosikymmenen loppua kohti. Vuonna
73 VSA II De:2 Lähetystyön toimintakertomus 1968; VSA II De:2 Lähetystyön toimintakertomus 1969.
74 Liite 5.
