Lastensuojelupuhe nuorten väkivallantekoihin liittyvässä uutisoinnissa

(1)

LASTENSUOJELUPUHE NUORTEN VÄKIVALLANTEKOIHIN LIITTYVÄSSÄ UUTISOINNISSA

Eeva Otonkorpi Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö

Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Joulukuu 2021

(2)

Sosiaalityö

Otonkorpi, Eeva: Lastensuojelupuhe nuorten väkivallantekoihin liittyvässä uutisoinnissa Pro gradu -tutkielma, 80 sivua, 1 liite (4 sivua)

Joulukuu 2021

Tiivistelmä

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on lastensuojelupuhe nuorten väkivallantekoihin liittyvässä uutisoinnissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia lastensuojeludiskursseja esiintyy nuorten väkivallantekoihin liittyvässä uutisoinnissa ja tarkastella sitä, millaisia merkityksiä lastensuojelulle ja sen roolille kirjoituksissa annetaan. Tutkielman aineisto koostuu yhteensä 29 nuorisorikollisuutta tai nuorten väkivaltarikoksia ja lastensuojelua käsittelevistä kirjoituksista, jotka on julkaistu Helsingin Sa- nomissa tai Yle.fi-uutissivustolla marraskuu 2020 – huhtikuu 2021 välisenä aikana. Tutkimus on laa- dullinen ja sen analyysissa tukeudutaan diskurssianalyysiin, joka pohjaa sosiaaliseen konstruktionismiin.

Tutkimustuloksina aineistosta nousi viisi diskurssia: vastuudiskurssi, yhteisen vastuun diskurssi, poliittisen vastuun diskurssi, resurssidiskurssi ja rikosten ehkäisyn diskurssi. Vastuudiskurssi näyttäy- tyi aineistossa hallitsevimpana eli lastensuojelusta keskusteltiin pääosin vastuukysymyksestä käsin, vaikkakin samanaikaisesti esiin nousi yhteisen vastuun diskurssi, jonka havaittiin olevan toimijuutta häivyttävää tai vahvistavaa. Poliittisen vastuun diskurssi näyttäytyi aineistossa heikoimpana. Rikos- ten ehkäisyn diskurssi kytkeytyi erityisesti hatkaamisilmiöön, jonka hallitsemiseksi poliisi toivoi lastensuojelulle voimakkaampia keinoja rajata lastenkodista karkailevien nuorten liikkumavapautta.

Lisäksi tein mielenkiintoisen havainnon lastensuojeluun liittyvästä puhevallasta. Sitä käytti eniten poliisi, kun taas lastensuojelun sosiaalityöntekijät eivät päässeet ääneen aineistossa.

Asiasanat: lastensuojelu, nuorten väkivaltarikollisuus, journalismi, media, diskurssianalyysi

Säilytyspaikka: Itä-Suomen yliopiston kirjasto

(3)

Social Work

Otonkorpi, Eeva: How news media talk about child protection in the context of youth violence: a discourse analysis.

Master’s Thesis, 80 pages, 1 appendix (4 pages) December 2021

Abstract

This master’s thesis studies the conversation about child protection in news media dealing with youth violence. The aim of the study is to analyze discourses of child protection occuring in news media covering youth violence and examine the meanings given to child protection and it’s role. Material of the study consists of 29 texts concerning child protection and youth violence published in Helsingin Sanomat and website of Yle (Finland’s national service media company) between November 2020 and April 2021. This qualitative research leans on discourse analysis, which is based on social construc- tionism.

Five different discourses emerged from the study: responsibility discourse, common responsibility discourse, political responsibility discourse, resource discourse and crime prevention discourse. Re- sponsibility discourse was the most dominant. Thus, child protection was discussed mainly from the responsibility point of view although at the same time common responsibility discourse was arisen.

Agency in the common responsibility discourse was either strengthened or diminished. Political responsibility discourse was the weakest. Crime prevention discourse was attached to phenomenon of children running away from child protection institutions. In addition, findings relating to the right to speak about child protection was revealed. Police spoke the loudest voice, but voice of social workers was not heard.

Keywords: child protection, youth violence, journalism, media, discourse analysis

Place of storage: University of Eastern Finland Library

(4)

2 NUORISORIKOLLISUUS JA LASTENSUOJELU ... 9

2.1 Nuorisorikollisuus käsitteenä ja tilastojen valossa ... 9

2.2 Nuorisorikollisuuteen kytkeytyvät institutionaaliset mallit ... 12

2.3 Nuorisorikollisuus kriminaalipolitiikan ja sosiaalityön leikkauspisteessä ... 13

2.4 Lastensuojelun rooli alaikäisten rikosoikeudellisissa käytännöissä ... 15

2.5 Nuorisorikollisuus, lastensuojelu ja vahvistuva riskipolitiikka ... 16

3 MEDIA JA LASTENSUOJELU ... 22

3.1 Media ja journalismi käsitteinä ... 22

3.2 Lastensuojelu mediassa ... 24

4 TUTKIMUSMETODOLOGISET VALINNAT ... 28

4.1 Sosiaalinen konstruktionismi ja diskurssianalyysi... 28

4.2 Sanomalehtiartikkelit sosiaalisen todellisuuden rakentajina ja tutkimusaineistona ... 32

4.3 Tutkimusaineiston analyysi ... 37

4.4 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 37

5 LASTENSUOJELUDISKURSSIT NUORTEN VÄKIVALLANTEKOJA KÄSITTELEVÄSSÄ UUTISOINNISSA .... 40

5.1 Vastuudiskurssi ... 41

5.2 Yhteisen vastuun diskurssi ... 45

5.3 Poliittisen vastuun diskurssi ... 48

5.4 Resurssidiskurssi... 49

5.5 Rikosten ehkäisyn diskurssi ... 52

5.6 Kuka käyttää puhevaltaa lastensuojelusta? ... 54

6 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 57

7 POHDINTA ... 70

LÄHTEET: ... 72

(5)

1 JOHDANTO

Rakennusmies löysi pojan ruumiin töihin tullessaan Helsingin Koskelassa –uhri oli tuttu murhasta epäillyille kolmelle 16-vuotiaalle pojalle. Epäillyt on otettu kiinni maa- nantaina. Epäilty teko on tapahtunut perjantai-iltana Koskelan sairaalan lähistöllä.

(Nironen, Kirsi & Forsberg 9.12.2021)

Näin uutisoi Yle 9.12.2021 verkkosivuillaan koko Suomea järkyttäneeseen henkirikokseen liittyen. Järkytys ja suru syvenivät myöhemmin joulukuussa poliisitutkinnan edetessä, kun julkisuuteen kerrottiin teon olleen poikkeuksellisen raaka. Uhriin oli kohdistettu väkivaltaa, kiu- saamista ja nöyryyttämistä jo ennen henkirikosta. Uhri löydettiin Koskelan sairaala-alueelta osin riisuttuna, vartalossaan lukuisia erilaisia vammoja. Kolme 16-vuotiasta tekijää tuomittiin myöhemmin murhasta. Reilua kuukautta aikaisemmin uutisissa kerrottiin Vallilan henkirikoksesta, jossa törkeästä ryöstöstä, 18-vuotiaan nuoren taposta ja avunannosta tappoon tuomittiin myöhemmin kaksi 16-vuotiasta nuorta (Nironen 1.11.2020, Kirsi 23.2.2021). Kol- mas tekijä oli teon aikaan alle 15-vuotias, eikä siten rikosoikeudellisesti syyntakeinen.

Nuorten tekemät vakavat henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset nostavat nuorisorikol- lisuusilmiön yhteiskunnalliseen keskusteluun tasaisin väliajoin, vaikka nuorisorikollisuus kaikkinensa on viime vuosina vähentynyt ja nuorten tekemät rikokset ovat pääsääntöisesti lieviä. Nuorisorikollisuudessa on kuitenkin havaittu vahvaa polarisaatiota, mikä ilmenee rikosten, myös osin vakavien, kasautumisena pienelle joukolle nuoria. (Haapakangas 19.11.2020; Kaakinen & Näsi 2021.)

(6)

Järkyttävät tapahtumat ovat saaneet ihmiset kysymään, miten näin on päässyt käymään.

Usein tämän kaltaisessa tilanteessa etsitään myös syyllisiä. Julkisuudessa kysytään, kuka tästä on vastuussa tai mikä taho on laiminlyönyt tehtävänsä. Niin kävi erityisesti Koskelan henkirikoksenkin kohdalla. Poliisi tiedotti hyvin varhaisessa vaiheessa tutkintaa omaisten lu- valla Koskelan henkirikoksen uhrin olleen lastensuojelun asiakas ja sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Asiasta tiedottaminen mitä todennäköisimmin vaikutti siihen, että erityisesti Koske- lan tapausta koskevissa kirjoituksissa käsiteltiin lastensuojelua varsin syyttävään sävyyn.

Tämä herätti huomioni ja kiinnostukseni aiheeseen.

Lastensuojelu ja sen rooli yhteiskunnassamme on kiinnostanut minua pitkään jo siksi, että se on työkokemukseni kautta itselleni läheisin sosiaalityön osa-alue. Olen pohtinut erityisesti lastensuojelulle asetettuja odotuksia ja vaatimuksia sekä niiden realistisuutta. Minua kiin- nostaa erityisesti lastensuojelun asema nykyisessä yhteiskuntapoliittisessa ympäristössä ja lastensuojelupuhe eli se, millaisena lastensuojelun rooli näyttäytyy yhteiskunnassamme.

Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella diskurssianalyysin keinoin sitä, millaisena lastensuojelun rooli näyttäytyy nuorten väkivallantekoja käsittelevissä uutisoinnissa. Tutkimuskysy- mykseni on: millaisia lastensuojeludiskursseja nuorten väkivallantekoihin liittyvässä uutisoinnissa esiintyy ja millaisia merkityksiä lastensuojelulle ja sen roolille uutisoinnissa annetaan. Tutkimus pohjaa sosiaaliseen konstruktionismiin eli käsitykseen todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta ja kielestä todellisuuden rakentajana.

Tutkimus nojaa Harrikarin (2008) havaintoihin 1990-luvulla alkaneista muutoksista nuorisorikollisuuteen ja lastensuojeluun kytkeytyvissä puhetavoissa. Aiemmin vallinneen, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon teemoille pohjautuneen hyvinvointipolitiikan rinnalle on tullut pelon, huolen ja rikollisuuden teemoihin keskittyvä riskipolitiikka. Riskipolitiikan vaikutukset

(7)

ovat ulottuneet myös lastensuojeluun. Varhaisen puuttumisen eetoksen lisäksi lastensuojelun asema on joutunut uudelleen määriteltäväksi siten, että lastensuojelulle on muodostunut aiempaa vahvempi rooli rikosten torjuntavälineenä (Harrikari & Hoikkala 2008, 156; Har- rikari 2006, 269). Tutkimuksessa hahmotan muutosta erityisesti Koskelan tapauksen uutisoinnin kautta.

Lisäksi keskeisiä käsitteitä ovat media ja journalismi, joilla on osin jännitteinen suhde lastensuojeluun. Kansainväliset tutkimukset ovat jo pitkään tuoneet esiin, että mediassa lastensuojelua käsitellään usein epäonnistumisista ja skandaaleista käsin (Zugazaga ym. 2006;

Mendes 2001, Ayre 2001; Alridge 1990), vaikka tutkimustulokset eivät olekaan yhtenäisiä kai- kilta osin ja siten julkisuuskuvaa ei voida pitää ainoastaan negatiivisena (LeCroy & Stinson 2004, Reid & Misener 2001). Suomalaista tutkimusta aiheesta ei juuri ole, mutta sen sijaan Suomessa on tutkittu toimittajien suhtautumista lastensuojeluun (Puonti 2004; Sunnarborg 2007). Toimittajat kokivat lastensuojelua koskevat aiheet vaikeina, suhtautuivat ylipäätään lastensuojeluun kriittisesti sekä toivoivat työntekijöiltä rohkeutta puhua avoimesti myös vaikeista asioista. Lastensuojelusta viestimiseen liittyykin hiljaisuuden kulttuuri ja ylipäätään so- siaalityöntekijät on nähty vetäytyvinä suhteessa julkisuuteen (Tiitinen 2019; Petrelius 2005, 103; Mutka 1998, 123).

Kaiken kaikkiaan tutkimusaihe on hyvin ajankohtainen. Sen lisäksi tässä tutkimusaiheessa minua kiehtoo tietty moninäkökulmaisuus, jopa jännitteisyys, mikä liittyy paitsi aiheen sijoit- tumiseen kriminaalipolitikan ja sosiaalityön leikkauspisteeseen, myös median tapaan uuti- soida lastensuojelusta. Lisäksi minua inspiroi se, että juuri tätä aihetta ei ole aiemmin tutkittu ja tutkielman avulla voin tuottaa uutta lastensuojelun sosiaalityöhön liittyvää tietoa.

(8)

Tutkielma rakentuu seitsemästä pääluvusta. Tutkielman teoreettisessa osuudessa, luvuissa 2 ja 3 avaan nuorisorikollisuutta ilmiönä sekä esittelen median ja journalismin käsitteet. Tut- kimuksen metodologisia valintoja käsittelen luvussa 4 ja luku 5 esittelee tulokset. Luvussa 6 kokoan tulokset yhteen tehden samalla pohdintaa aiemman tutkimuskirjallisuuden avulla.

Päätän työni kappaleen 7 pohdintaan.

(9)

2 NUORISORIKOLLISUUS JA LASTENSUOJELU

2.1 Nuorisorikollisuus käsitteenä ja tilastojen valossa

Nuorisorikollisuutta voidaan tarkastella monista eri tieteenaloista ja näkökulmista käsin, mikä vaikuttaa oleellisesti sen käsitteelliseen määrittelyyn. Lainopillisesta näkökulmasta kä- sin nuorisorikollisuudella viitataan tietyssä iässä tapahtuneeseen rikoslaissa kiellettyyn ran- gaistavaan tekoon. Nuori rikoksentekijä on henkilö, joka rikollisen teon tehdessään on 15 vuotta täyttänyt, mutta alle 20-vuotias (Laki nuorista rikoksentekijöistä 262/1940, 1 §). On kuitenkin huomioitava, että ikään liittyvä terminologia ei ole kuitenkaan täysin johdonmu- kaista lainsäädännöllisestä näkökulmasta, sillä lastensuojelulain (417/2007) 6 § puolestaan määrittelee alle 18-vuotiaat lapsiksi ja alle 21-vuotiaat nuoriksi.

Rikoslain mukaan rikosoikeudellinen vastuu alkaa 15-vuotiaana, jolloin ennen sitä ikää tehty rikos jää rankaisematta. Taustalla vaikuttaa yhteiskunnallinen ajatusmalli siitä, että lapsuus ja rangaistusvastuu sekä rangaistukset ylipäätään nähdään suhteessa toisiinsa poissulkevina (Marttunen 2008, 17). Rikosoikeudellisen vastuun puuttuminen ei kuitenkaan poista esimerkiksi vahingonkorvausvelvollisuutta, josta on mahdollista sovitella. Nuorisorangaistus on puolestaan rikoslakiin sisältyvä rankaisumenetelmä 15–17-vuotiaille nuorille, jota voidaan soveltaa silloin, kun sakko katsotaan riittämättömäksi rangaistukseksi eikä painavat syyt vaadi ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitsemista. Tällöin kyse on joko vakavasta rikoksesta tai vaihtoehtoisesti tuomio sisältää niin monta rikosta, että ilman nuorisorangais- tusta tekojen seuraamus olisi vankeusrangaistus. (emt., 14.)

Nuorisorikollisuudessa tapahtuneita muutoksia on Suomessa tarkasteltu paitsi virallistilastojen myös nuorille itselleen suunnatuilla ja rikollisuutta koskevien koululaiskyselyjen avulla.

(10)

Virallistilastojen etuna on objektiivisuus, mutta niiden ongelmaksi voidaan laskea suuri piilorikollisuuden määrä. Piilorikollisuudella tarkoitetaan poliisiin tietoon tulemattomia ja siksi rekisteröimättömiä rikoksia. Itse ilmoitetun rikollisuuden raportoinnin menetelmän haas- teena on puolestaan muun muassa henkilöiden sitoutuminen vastaamiseen sekä vastaamis- huolellisuus. Sen eduksi voidaan kuitenkin laskea mahdollisuus selvittää myös piiloon jää- neiden rikosten piirteitä ja saada siten tarkempi kuva kokonaisrikollisuudesta, joka koostuu ilmirikollisuuden ja piilorikollisuuden summasta. On kuitenkin syytä huomioida, että täysin kattavaa kuvaa nuorisorikollisuudesta ei ole mahdollista saavuttaa. (Eloheimo 2010, 14–15;

Kivivuori 2006, 17–18.)

Nuorisorikollisuus on viimeisen vuosikymmenen aikana kokonaisuudessaan vähentynyt. Ti- lastokeskuksen Rikos- ja pakkokeinotilaston mukaan nuorten osuus kaikista rikoslakirikok- siin syylliseksi epäillyistä on pienentynyt vuoden 2011 vajaasta 22 prosentista vuoden 2019 noin 18 prosenttiin. (Haapakangas 19.11.2020.) Myös vuoden 2020 nuorisorikollisuuskyselyn mukaan nuorten rikoskäyttäytyminen on pääosin vähentynyt ja esimerkiksi rikoskäyttäyty- misen laaja-alaisuus on pysynyt yhtä matalalla tasolla kuin vuonna 2016. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 70 % nuorista ei syyllistynyt minkäänlaiseen rikolliseen tekoon viime vuoden aikana. Positiivinen kehitys on ollut viime vuosikymmeninä huomattavaa, sillä vuonna 1995 vastaava osuus oli 39 %. Lisäksi nuorten tekemät rikokset ovat enimmäkseen lieviä.

Humalajuominen, luvaton poissaolo koulusta ja luvaton verkkolataaminen olivat yleisimpiä nuorten tekemiä lainvastaisia tai kiellettyjä tekoja. Nuorten tekemän väkivallan osalta ei havaittu merkittäviä muutoksia vuoden 2016 nuorisorikollisuuskyselyn tuloksiin verrattuna.

(Kaakinen & Näsi 2021.)

Huomion arvoista kuitenkin on rikoskäyttäytymisen eriytyminen eli polarisaatio. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa yhä useampi nuori ei tee minkäänlaisia rikollisia tekoja, mutta samanaikaisesti pieni ryhmä tekee yhä enemmän rikoksia. Tilastojen näkökulmasta eriytyminen voi

(11)

näkyä rikoksia tekevien nuorten henkilöiden osuuden laskuna, vaikka samanaikaisesti rikolliset teot itsessään lisääntyvät tai pysyvät samalla tasolla. (Kivivuori 2002, 52–53.) Nuorisori- kollisuuden on siis havaittu keskittyvän aiempaa pienempään joukkoon nuoria, joista osa on syyllistynyt vakaviin rikoksiin (Haapakangas 19.11.2020). Poliisihallituksen henkirikostilaston mukaan vuonna 2020 43 alaikäistä oli epäiltynä henkirikoksesta, kun vastaava luku vuosina 2015–2019 vaihteli 7 ja 15 henkilön välillä (Kirsi 30.12.2020). Kansainvälisesti tarkasteltuna nuorten tekemät henkirikokset ovat edelleen suhteellisen harvinaisia ja nuorten tekimissä henkirikoksissa Suomi ei poikkea merkittävästi muista Pohjoismaista tai läntisen Euroopan maista (Lehti 2020, 39).

Vanhempien ikäryhmien rikollisuudesta poiketen nuorten tekemissä väkivaltarikoksissa painottuu voimakkaammin taloudellisiin suhdanteisiin linkittynyt syklisyys, joka näkyy rikosten kasvuna noususuhdanteissa ja vastaavasti laskuna taloudellisissa taantumissa. Tämän taustalla on arvioitu vaikuttavan taloudellisesti motivoitunut rikollisuus ja esimerkiksi taloudelli- sen voiton tavoitteluun kytkeytyvät henkirikokset. Lisäksi nuorten tekemille henkirikoksille on tyypillistä, että ne tehdään usein ryhmässä. Tekotavaltaan nuorten tekemät henkirikokset ovat välineellisempiä ja raaempia ja kaiken kaikkiaan vaikeammin ennakoitavia vanhempien ikäryhmien henkirikoksiin verrattuna. Sen sijaan päihteiden, erityisesti alkoholin käytön vahva yhteys henkirikoksiin on havaittavissa sekä nuorten että vanhempien ikäryhmien hen- kirikollisuudessa. (emt.)

Henkirikoksiin syyllistyneillä nuorilla on havaittu olevan monenlaista huono-osaisuutta.

Taustoista nousevat esiin muun muassa rikkonainen lapsuus, mielenterveyden erilaiset on- gelmat, aggressiivisuus ja väkivaltaisuus sekä oppimis- ja käytösongelmat peruskoulussa. Li- säksi nuorten tekemiin henkirikoksiin liittyy ylisukupolvisuutta, joka konkretisoituu paitsi henkirikoksesta tuomittuina myös sen uhriksi joutuneina lähisukulaisina. Henkirikoskatsauk-

(12)

sessa 2020 yhteys lastensuojeluun tuli esiin siten, että joka kolmas henkirikokseen syyllisty- neistä nuorista oli otettu huostaan teini-ikään mennessä. (emt., 39–40.) Myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Kansallinen syntymäkohortti-tutkimuksessa on havaittu lastensuojelun toimenpiteenä kodin ulkopuolelle sijoitettujen tai sijaishuollossa olleiden nuorten olevan muita ryhmiä taipuvaisempia rikollisuuteen (Ristikari ym. 2016, Ristikari ym. 2018).

2.2 Nuorisorikollisuuteen kytkeytyvät institutionaaliset mallit

Yleiseen rikosoikeuteen verrattuna nuorisorikosoikeudelliset lainsäädännöt ja käytännöt vaihtelevat maittain huomattavan paljon. Suomen sekä muiden Pohjoismaiden erityispiir- teenä on, että käytössä ei ole erillisiä nuorisotuomioistuimia. Siksi rikosten käsittelyssä on mukana sosiaalilautakunnan edustajia ja lastensuojelulla onkin yleisten tuomioistuinten kanssa rinnakkainen toimivalta. (Marttunen 2008, 1–4.)

Eri maiden toisistaan poikkeavien lähtökohtien perusteella järjestelmät voidaan jaotella kah- teen eri malliin. Suomessa on käytössä institutionaalinen rikoksiin puuttumisen hyvinvointi- malli eli huoltomalli, joka huomioi lapsen tai nuoren kokonaisvaltaisen tilanteen ja jossa nuori ohjataan ensisijaisesti tuen piiriin. Tuen ja hoidon tarvetta arvioivat pääasiallisesti lastensuojelun ja sosiaalityön ammattilaiset. Useissa muissa maassa vallalla on sen sijaan oi- keusmalli, jossa teko sovitetaan rikosprosessissa. Tässä mallissa seuraamus on pituudeltaan ennalta määrätty ja sen kesto on suhteutettu teon vakavuuteen. (Harrikari 2006, 251; Pösö 1993, 45.) Nuorten rikosten käsittelyn tavan sijaan edellä mainittu jaottelu kuvaa ennen kaikkea kriminaalipoliittista orientoitumista nuoriin rikoksen tekijöihin sekä toisaalta nuorten kohteluun liittyviä arvopäämääriä (Marttunen 2008, 5). Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan näkemyksen mukaan nuorten ongelmakäyttäytymiseen ei tule ensisijaisesti puuttua rikosoikeusjärjestelmän avulla vaan perheen, lähipiirin ja koulun lisäksi lastensuojelulla sekä nuorisotoimella nähdään merkittävämpi rooli nuorten ongelmien selvittelyssä (emt., 13–14).

(13)

Harrikarin (2006, 254) mukaan oikeus- ja huoltomalli tulee ymmärtää eräänlaisina ideaali- tyyppeinä, jotka eivät toteudu missään täysin puhtaasti.

Käytännössä huoltomalli toteutuu Suomessa siten, että poliisi ilmoittaa tietoonsa tulevat ala- ikäiset rikoksesta epäillyt heidän kotikuntansa sosiaalitoimelle. Lastensuojelun sosiaalityön- tekijöiden vastuulla on tehdä tapauskohtainen arvio tilanteesta sekä lapsen tarvitsemista tu- kitoimenpiteistä. Prosessin ohjaavana periaatteena ja lähtökohtana toimii lapsen subjektiivinen oikeus suojeluun ja lapsen hyvinvointiin kytkeytyvät näkökulmat, kuten lapsen etu ja tuen tarve, eikä siten ainoastaan rikolliset teot. (Savolainen, Hinkkanen & Pekkarinen 2007, 1, 22, 35; Harrikari 2006, 251, 262.) Nuorisorikollisuutta ja lastensuojelua tarkastelen syvem- min kappaleessa 2.4.

2.3 Nuorisorikollisuus kriminaalipolitiikan ja sosiaalityön leikkauspisteessä

Suomessa muiden Pohjoismaiden tapaan alaikäisten rikosten käsittelystä vastaavat kaksi toisistaan poikkeavaa ja riippumatonta järjestelmää. Käytännössä viranomaisten työnjako to- teutetaan siten, että nuorten rikosten käsittelyyn osallistuvat rikosoikeusjärjestelmän toimijoina poliisit, syyttäjät, tuomioistuimet, kriminaalihuolto ja vankeinhoito ja vastaavasti las- tensuojelujärjestelmän toimijoina sosiaalityöntekijät, sosiaalilautakunnat sekä kolmas sek- tori. (Marttunen 2008, 10, 177; Kuula & Marttunen 2009, 1.) Käytännössä järjestelmiä on vai- kea täysin erottaa toisistaan ja ne toimivat osin päällekkäin (Kuula, Pitts & Marttunen 2006, 331). Voidaankin sanoa, että nuorisorikollisuus asettuu kriminaalipolitiikan ja sosiaalityön leikkauspisteeseen (Savolainen ym. 2007, 35).

Lastensuojelun ja rikosoikeuden keskinäinen suhde on kuitenkin osin ristiriitainen, mikä juontaa juurensa järjestelmien erilaisiin lähtökohtiin, tehtäväkenttiin ja toimintalogiikkaan.

(14)

Rikosoikeusjärjestelmässä keskiössä ovat tekojen tutkinta ja niiden seuraamukset. Sen sijaan lastensuojelussa toimintaa ohjaa aina lapsen etu ja kokonaisharkinta. Lastensuojelussa ei ole kyse seuraamuksista, vaan ennen kaikkea auttamisesta ja tukemisesta. Rikosoikeudelle on ominaista pakollisuus, kun taas lastensuojelussa painottuu asiakaslähtöisyys, yhteistyö sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välillä sekä vapaaehtoisuus. Vakavimmissa tapauksissa lap- seen kohdistetut pakkotoimet ovat kuitenkin osa myös lastensuojelun keinovalikoimaa. Li- säksi lastensuojelu- ja rikosoikeusjärjestelmät eroavat toisistaan myös ajallisen ulottuvuu- den osalta, joka on lastensuojelussa rikosoikeuteen verrattuna huomattavasti laajempi ja ulottuu myös tulevaisuuteen. (Marttunen 2008, 365–366, 408.)

Kivivuori ja Honkatukia (2006, 350) arvioivat sosiaalisektorin ja rikosoikeusjärjestelmän lä- hentyneen viime aikoina toisiaan, mikä näkyy lisääntyneenä viranomaisyhteistyön ja mo- niammatillisuuden painotuksena nuorten ongelmiin puuttumisessa. Konkreettisesti sosiaa- lityöllisen ja rikosoikeudellisen työotteen lähentyminen tulee esiin muun muassa seuraa- muksissa, jotka pannaan toimeen osana normaalia arkielämää ja sisältävät sosiaalityöllisiä elementtejä. Tällaisia ovat esimerkiksi sovittelutoiminta, nuorten ehdollisten vankeusran- gaistusten valvonta, nuorisorangaistus sekä ylipäätään yhdyskuntaseuraamukset.

Lastensuojelun lähentyminen rikosoikeudellisen järjestelmän kanssa on nähty osin ongel- mallisena. Se on muun muassa tulkittu kritiikittömänä asennoitumisena viranomaisinterven- tioihin, kontrollin vahvistumisena hyvinvointiajattelun kustannuksella ja aiemmin vallalla olleen leimaamisteoreettisen näkökulman sivuun jäämisenä (Harrikari 2004, 289; Marttunen 2008, 11.) Kuula, Pitts ja Marttunen (2006, 331) tutkivat lasten ja nuorten huostaanottopää- töksiä ja nostavat esiin kysymyksen onko maahamme syntynyt rikosoikeusjärjestelmän rin- nalla toimiva lastensuojelun interventioista koostuva ”piilo-oikeusjärjestelmä”?

(15)

Toisaalta Savolaisen, Hinkkasen & Pekkarisen (2007) tutkimus lasten rikollisista teoista ja niihin puuttumisesta ei tukenut havaintoa piilo-oikeusjärjestelmästä eikä liioin aika ajoin esille nousevaa näkemystä siitä, että lastensuojelu ei tavoittaisi oikeita nuoria antaen heidän va- paasti rötöstellä. Tutkimuksen mukaan lastensuojelu toimii hyvin kriminaalipoliittisesta nä- kökulmasta tarkasteltuna. Konkreettisesti se näyttäytyi lähes kaikkien toistuvasti rikoskäyt- täytymisellä oirehtivien lasten ohjautumisella intensiivisen työskentelyn piiriin. Myös huo- mattava osa ensikertalaisia ohjautui lastensuojelun arvioon. (emt., 34–35.)

2.4 Lastensuojelun rooli alaikäisten rikosoikeudellisissa käytännöissä

Lastensuojelulaissa (417/2007, 1 §) määritellään, että lain pääasiallisena tehtävänä on tur- vata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, monipuoliseen ja tasapainoiseen kehityk- seen ja erityiseen suojeluun. Lastensuojelulain 4 §:n mukaan lastensuojelun perustehtävänä on edistää lapsen kehitystä ja hyvinvointia, ehkäistä lapsen ja perheen ongelmia sekä puuttua riittävän varhain havaittuihin ongelmiin lapsen etu huomioiden. Lastensuojelun pääta- voite ei siten liity lapsi- ja nuorisorikollisten käsittelyyn.

Siitä huolimatta alaikäisistä rikoksentekijöistä huolehtiminen kuuluu lastensuojelun vastuu- alueeseen ja lastensuojelulla on merkittävä rooli alaikäisten tekemien rikosten käsittelyssä.

Tästä säädetään lastensuojelulaissa, jonka mukaisesti alaikäisen rikoskäyttäytyminen toimii perusteena lastensuojelun toimenpiteille. Lastensuojelun keinovalikoima ulottuu avohuollon tukitoimista aina huostaanottoon asti. Avohuollon tukitoimet ovat ensisijaisia ja huos- taanotto näin ollen viimesijainen keino puuttua. Lastensuojelulain 34 §:n mukaan lapsen tai nuoren vaarantaessaan terveyttään tai kehitystään on ryhdyttävä avohuollon tukitoimiin ja toisaalta lapsen tekemä muu kuin vähäisenä pidettävä rikollinen teko on yksi huostaanoton edellytys (40 §). Hallituksen esityksen (HE 13/1983) mukaan tällä viitataan rikoksiin, joista voi-

(16)

daan tuomita ankarampi rangaistus kuin sakkoa tai kuusi kuukautta vankeutta. Lisäksi las- tensuojeluviranomaisen tulee muun muassa olla läsnä esitutkinnassa sekä rikosta käsiteltä- essä tuomioistuimessa (24.2 §). (Marttunen 2008, 177; Harrikari 2006, 264–265.) Sosiaalivi- ranomaisten roolista rikosoikeudellisissa käytännöissä on säädetty lastensuojelulainsäädän- nön lisäksi muissa säädöksissä, kuten laissa nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämi- sestä (633/2010).

Lastensuojelun toiminnassa painottuu nuoren yksilöllinen tilanteen ja tarpeiden arviointi.

Nuorisotutkimusseuran toteuttamassa Nuorten rikollisuuden ehkäisy nuorten, ammattilaisten ja kustannusten näkökulmasta-tutkimushankkeen yhtenä osana kartoitettiin nuorten rikoksiin puuttumisen käytäntöjä puhelinhaastattelemalla nuorisopalveluiden sekä sosiaali- palveluiden työntekijöitä. Tutkimuksessa havaittiin, että sosiaalipalveluissa koettiin vieraaksi ajatus palveluiden tarjoamisesta kategorisesti nuorten rikoskäyttäytymisen pohjalta. Sen sijaan painotettiin tapauskohtaisuutta. Lisäksi tuli ilmi, että rikoksiin puuttumisessa on mer- kittävää kuntakohtaista vaihtelua. (Hästbacka & Haikkola 2019, 61.) Samassa hankkeessa rikollisuuden ehkäisyyn liittyviä toimintamalleja havaittiin olevan kolme, jotka olivat tapauskohtainen perustyö, standardisoidut ja laajasti käytössä olevat toimintatavat, kuten Ankkuri- toiminta sekä paikallisesti vakiintuneet innovatiiviset kokeiluprojektit. (Haikkola & Hästbacka 2019, 152.)

2.5 Nuorisorikollisuus, lastensuojelu ja vahvistuva riskipolitiikka

Harrikari on tutkinut alaikäisten rikollisuuden diskurssimuutoksia lähivuosikymmeninä (2004), laajentanut myöhemmin tarkastelua lapsuuden ja nuoruuden hallinnan tavan muutokseen, siihen kytkeytyvään laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen sekä pohtinut niiden yhteyttä lastensuojeluun (2008). Harrikari (2008, 99) nostaa esiin lapsipolitiikan muutok- sen, jossa ajallisesti ennen 1990-lukua sijoittuvan hyvinvointipolitiikan rinnalle on tullut 1990-

(17)

luvulla riskipolitiikka. Viitatessaan hyvinvointi- ja riskipolitiikkaan Harrikari (emt., 100) puhuu kahdesta hallinnan regiimistä, joilla tarkoitetaan poliittisen hallinnan tapoja tässä tapauk- sessa koskien erityisesti lapsia, nuoria ja lapsiperheitä. Hyvinvointipolitiikan ja riskipolitiikan regiimit eroavat keskeisten teemojen osalta toisistaan merkittävästi. Hyvinvointipolitiikassa painottuvat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon teemat, kun taas riskipolitii- kassa pääpaino on huolen ja pelon, muun muassa rikollisuuden, teemoissa (emt., 134).

Muutos kytkeytyy 1990-luvun taloudellisiin, poliittisiin ja sosiaalisiin muutoksiin, jotka konk- retisoituivat esimerkiksi lapsiperheiden tulonsiirtojen leikkauksina aiheuttaen pienituloisten lapsiperheiden lukumäärän kasvun, sosiaaliturvariippuvuuden lisääntymisen sekä lasten osuuden kasvun köyhyysrajan alittaneita tarkastellessa. Merkittävää on myös yleinen puhe- tavan muutos, joka oli havaittavissa muun muassa 90-luvulla tehdyissä eduskunta-aloit- teissa: vielä 1970- ja 1980-luvuilla vallalla ollut ”lapsiperheiden tukeminen” korvautui ”van- hemmuuden hukassa olemisella”, jolloin huomio keskittyi yhä enemmän muun muassa juuri rikoksiin. Muutos näkyi myös hallitusohjelmissa, joissa alkoi esiintyä uusia käsitteitä, kuten varhainen puuttuminen ja syrjäytyminen. (emt. 2006, 267–268.)

Tanskanen (2019) tutki väitöskirjassaan suomalaisten lastensuojelulakien ja -asetusten hei- jastamia ideologioita kriittisen diskurssianalyysin avulla ja löysi yhteneväisyyksiä Harrikarin (2008, 10) havaintoihin hyvinvointipolitikan eetoksen väistymisestä riskipolitiikan tieltä.

Vuonna 2007 voimaan tulleesta lastensuojelulaista Tanskanen (emt., 164) löysi riskipolitiikan regiimiin tunnusmerkeistä muun muassa kontrollin sekä puuttumisen tehostamisen, mikä näyttäytyy konkreettisesti esimerkiksi lastensuojeluilmoitusvelvollisuuden laajentamisena ja ilmoituksen käytänteiden yksityiskohtien tarkempana määrittelynä. Ylipäätään vuoden 2007 lastensuojelulain kokonaisuudistuksessa on havaittavissa yksilö- ja yksityiskohtaisempi sääntely, joka heijastuu myös kysymykseen vastuusta. Aiemmin lastensuojelun vastuuasiat

(18)

nähtiin enemmän kollektiivisesti kuntien kysymyksenä, kun nyt lastensuojelulain kokonais- uudistuksen jälkeen vastuu osoitetaan vahvemmin yksittäiselle, lapsen asioista vastuussa olevalle sosiaalityöntekijälle. (emt., 162.)

Riskipolitiikalle tyypillinen huolen ja puuttumisen eetos on nähtävissä lastensuojelussa myös varhaisena puuttumisena (Harrikari & Hoikkala 2008, 156). Varhaista puuttumista ei ole kuitenkaan tarkkaan käsitteellisesti määritelty. Yleisesti ottaen sillä viitataan mahdollisimman varhaiseen ongelmien havaitsemiseen ja pyrkimykseen löytää niihin ratkaisuja. Keskeisim- mäksi varhaisen puuttumisen työvälineenä on työntekijän subjektiivinen huoli lapsesta tai nuoresta, jonka arviointiin Stakes on kehittänyt huolen vyöhykkeistön. (Kuikka 2005, 7.)

Harrikari & Hoikkala (2008, 156) kuvaavat varhaisen puuttumisen toimintalogiikan läpäise- vän lastensuojelun käytännöt tehokkaasti. Harrikari ja Hoikkala (2008, 156–157) nostavat esiin nopeaan puuttumiseen ja nollatoleranssiin liittyvät hankkeet, kuten Varpu-hanke 2000- luvun alkupuolelta sekä muutokset lastensuojelulaissa, jotka osaltaan heijastelevat edellä mainittua teemaa. Ajantasaisessa lastensuojelulaissa varhaisen puuttumisen eetos näkyy il- moitusvelvollisuuden täsmentämisen ja laajentamisen, ehkäisevän lastensuojelun, työsken- telyn suunnitelmallisuuden sekä avohuollon sisällön kautta. Näillä toimenpiteillä pyritään entistä varhaisempaan puuttumiseen ja toisaalta annetun tuen vaikuttavuuden parantami- seen.

Varhaiseen puuttumiseen liittyy monenlaista problematiikkaa. Satkan (2009, 27–28) mukaan varhaista puuttumista korostava lapsipolitiikka pohjaa käsitykseen, jossa lapsuuteen suhtau- dutaan kahdella ja hyvin ristiriitaisella tavalla. Toisaalta lapsuus nähdään riskialttiina elämän- vaiheena, jolloin lasta on haavoittuvuutensa vuoksi suojeltava. Samanaikaisesti lapsi näh- dään luonnostaan taipuvaisena pahantekoon. Satka (emt.) löytää varhaisen puuttumisen taustalta myös ajatuksen lasten ja nuorten ongelmien väistämättömästä ilmaantumisesta.

(19)

Kyse on myös ammattilaisten kannustamisesta ongelmien tunnistamiseen ja riskidiagnoo- seihin. Huomion siirtyessä ammatillisessa toiminnassa jo ilmenneisiin ongelmiin, vähem- mälle huomiolle jää sosiaalisten ongelmien rakenteellinen ennaltaehkäisy. Lisäksi ilman pe- rusteellista eettistä etukäteisharkintaa ja vahvaa ammatillisuutta tehokkaan ja nopean puuttuminen lapsiperheiden elämään voidaan nähdä varsin pelottavana tulevaisuuden visiona.

(emt., 28–29.) Harrikarin & Hoikkalan (2008, 157) mukaan on myös olemassa riski siitä, että poikkeavuus ja erilaisuus määritelläänkin varhaista puuttumista tarvitsevaksi pahoinvoin- niksi. Edellä mainituista huomioista huolimatta riskien varhaiseen tunnistamiseen ja puuttumiseen on suhtauduttu yleisesti varsin kritiikittömästi ja keskustelua aiheesta on käyty vain vähän (Pekkarinen 2015, 25).

Toisaalta Nuorisotutkimusseuran toteuttamassa Nuorten rikollisuuden ehkäisy nuorten, ammattilaisten ja kustannusten näkökulmasta-tutkimushankkeessa eri nuorten rikoksiin puuttumisen toimintamalleihin perehdyttäessä havaittiin kentällä vallitsevan minimalistisen puuttumisen eetos. Toisin sanoen liikaa tai liian intensiivistä puuttumista pyrittiin välttämään ja nuoruuden elämäntilannetta kokonaisuutena ymmärtämään. Esimerkiksi nuorten rikos- käyttäytymistä ei pidetty rikoksesta riippuen välttämättä vakavana ja lisätoimenpiteitä vaati- vana. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti poissulje varhaisen puuttumisen ideologiaa. Haikkola ja Hästbacka (2019, 152) muistuttavatkin, että myös kevyisiin sekä kertaluontoisiin puuttu- misiin voi liittyä vallankäyttöä, pelottelua ja moraalista paheksuntaa.

Tutkimustani motivoi havainto lastensuojelun yhteiskunnallisen aseman joutumisesta uudelleen määrittelyn kohteeksi, sillä julkisissa ja poliittisissa puheenvuoroissa lastensuojelun tehtäväksi on aiempaa selvemmin muodostunut rikollisuuden ehkäisy. Toisin sanoen, lastensuojelulle on asetettu uusi rooli rikoksen torjuntavälineenä. (Harrikari 2006, 269.) Tämä on tullut Harrikarin (emt.) mukaan esiin muun muassa näkemyksinä koskien lastensuojelu- toimenpiteiden tehottomuutta estää rikoksia puuttuvan yleisestävän pelotevaikutuksen

(20)

vuoksi (TAP 124/2000 vp) sekä haluna yhdenmukaistaa alle 15-vuotiaiden rikollisista teoista seuraavia lastensuojelutoimenpiteitä (PTK 189/2002 vp., 10). Näiden voidaan kuitenkin nähdä olevan ristiriidassa lastensuojelun tavoitteiden ja perustehtävän kanssa, sillä lastensuojelun tehtävänä ei ole yhteiskunnan turvallisuuden lisääminen tai toimiminen yleisestä- vänä pelotteena. Tarkastellessa suuntausta laajemmassa perspektiivissä herääkin kysymys, onko suomalainen lastensuojelutoiminta siirtymässä huoltomallista oikeusmalliin (emt., 270)? Ja toisaalta, onko vielä 1970- ja 1980-luvuilla kriminaalipolitiikassa painotettu leimaa- misteoreettinen lähestymistapa, jossa nuoriin rikoksentekijöihin ei haluttu kohdistaa voi- makkaita interventioita leimautumisen ja sen negatiivisten vaikutusten vuoksi, vaihtunut paitsi varhaiseen myös nopeaan ja tuntuvaan puuttumiseen (emt., 273)?

Myös Marttunen (2008, 362) tuo esiin problematiikan, joka liittyy lastensuojelun ymmärtämi- seen rikoksen seuraamuksena. Nykyiselle lastensuojeluajattelulle se on vierasta. Kuitenkin 1980-luvun alkuun saakka voimassa olleessa vanhassa lastensuojelulaissa painottui nykyistä huomattavasti enemmän oirekeskeisyys sekä rangaistuksellinen luonne. Tietyt olosuhteet tai lapsen tietty käytös käynnistivät laissa listatut toimenpiteet, joiden kriteerit nähtiin myö- hemmin suppeina ja oirekeskeisinä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että yhteiskunnassa 1990-luvulla alkaneet muutokset näyttä- vät heijastuneen myös nuorisorikollisuuteen ja lastensuojeluun liittyviin puhetapoihin. Aiem- man tutkimuksen valossa näyttää siltä, että hyvinvointipolitiikan rinnalle on noussut riskejä korostava politiikka, joka näyttäytyy muun muassa puheena huolesta ja varhaisesta puuttumisesta. Riskipolitiikan vaikutusten on havaittu näkyvän myös niin lastensuojeluun liittyvässä lainsäädännöissä kuin myös sen käytänteissä sekä siinä, että lastensuojelusta puhutaan aiempaa enemmän myös rikollisuuden ennaltaehkäisemisen kontekstissa. Hahmotan tätä

(21)

mahdollista muutosta erityisesti yhden laajasti uutisoidun Koskelan rikostapauksen uutisoinnin valossa. Kiinnostuksen kohteenani on selvittää, vahvistuuko tämä muutostrendi oman empiirisen tutkimuksen kautta.

(22)

3 MEDIA JA LASTENSUOJELU

3.1 Media ja journalismi käsitteinä

Median käsite pohjautuu latinankieliseen sanaan medium, jonka monikkomuoto on media.

Se tarkoittaa keskikohtaa ja julkisuutta. Sanalla media viitataan välittäjään tai välineeseen, mutta myös julkiseksi tekemisen tai julkaisemisen keinoihin. Suomen kielessä media viittaa sekä joukkoviestintään kokonaisuutena että yksittäiseen välineeseen tai kanavaan. Median nähdäänkin kattavan kaikki välineet, joiden avulla välitetään merkityksiä aina radiosta ja te- levisiosta sanomalehtiin, internetistä kirjoihin ja ääni- ja kuvatallenteisiin asti. (Nieminen &

Pantti 2012, 4; Kantola, Moring & Väliverronen 1998, 6–7.)

Medialla on nähty olevan merkittävä rooli ja vastuu demokraattisen yhteiskunnan toiminnassa. Mediaa onkin kutsuttu niin demokratian vahtikoiraksi kuin myös neljänneksi valtio- mahdiksi. Tällä viitataan median rooliin valvoa poliittista toimintaa ja yhteiskunnallista pää- töksentekoa kansalaisten puolesta ja huolehtia siten poliitikkojen vastuullisuudesta. (Juholin

& Kuutti 2004, 40–41; Kunelius 1998, 176–177; Väliverronen 2009, 24.) Median ja demokratian suhde on kuitenkin varsin monimutkainen. Väliverronen (2009, 24) nostaa esiin keskusteluun nousseet uudet kriittiset sävyt, joiden mukaan journalismista olisi muodostunut enemmänkin uhka demokratialle (esim. Barnett 2002 ja Lloyd 2004). Väliverrosen (2009, 25) mukaan edellä mainittujen tutkijoiden huoli liittyy ylipäätään asiajournalismin vähenemi- seen sekä toisaalta havaintoon, jonka mukaan medialla on taipumus luoda itsestään kuva viattomana ja totuutta etsivänä instituutiona ja vastaavasti esittää poliitikot häikäilemättö- minä oman edun tavoittelijoina.

(23)

Journalismilla tarkoitetaan ajankohtaista ja faktoihin perustuvaa joukkoviestintää. Journalis- min perusajatuksena on tapahtuneiden tosiasioiden raportoiminen yleisölle luotettavasti ja puolueettomasti, vaikka journalismin tutkijat ovatkin nostaneet esiin muun muassa journa- listisen valikoinnin, muokkauksen sekä kielellisen ja visuaalisen esittämistapojen merkitystä (Kunelius 1998, 18; Väliverronen 2009, 17.) Journalismi kattaa enenevissä määrin myös fik- tiivisiä aihealueita ja siksi journalismin käsitettä ei voida rajata pelkästään uutis- ja ajankoh- taisjournalismiin (Wiio 2006, 44).

Media ja journalismin rakenteissa ja ideologisissa perusteissa on tapahtunut merkittäviä muutoksia 1900-luvun lopulta alkaen. Oleellisin muutos liittyy median markkinoitumiseen.

Muutos on vaikuttanut journalismiin muun muassa siten, että liiketalouden periaatteet ja taloudelliset lähtökohdat määrittävät yhä enemmän journalistista toimintaa ja sen perus- teita. (Herkman 2009, 32, 38.) Kaupallisuuteen liittyen journalismista voidaan erottaa yhteiskunnallinen ja markkinaehtoinen journalismi. Yhteiskunnalliseksi journalismiksi katsotaan julkisen palvelun media sekä vakavasti otettavaa journalismia toteuttava media. (Wiio 2006, 44.) Tässä tutkielmassa aineiston tuottajia olivat Yle.fi-sivusto ja Helsingin Sanomat, jotka voidaan luokitella yhteiskunnallisen journalismin edustajiksi. Wiio (emt.) muistuttaa kuitenkin rajan häilyvyydestä. Esimerkiksi osa pääasiallisesti yhteiskunnallista journalismia harjoitta- van Yleisradion journalismista voidaan nähdä edustavan markkinaehtoista journalismia.

Markkinoitumisen lisäksi journalismi on tunteellistunut. Perinteisesti tunteet eivät ole näy- telleet vahvaa roolia uutisissa, mutta 1990-luvulta alkaen tunteiden merkitys on vahvistunut.

Kehitys on nähty ristiriitaisena suhteessa journalismin objektiivisuuden vaateeseen sekä toisaalta riskinä journalismin rationaalisuudelle ja roolille tiedonvälittäjänä (Pantti 2009, 193, 201.) Siksi uutisten tunteellistuminen onkin usein tutkimuksellisesti yhdistetty journalismin

(24)

laadun heikkenemiseen ja ylipäätään tabloidisaatiokehitykseen (emt., 206). Jatkan aiheen kä- sittelyä kappaleessa 4.2, jossa avaan sanomalehtiartikkelien roolia sosiaalisen todellisuuden rakentajina.

3.2 Lastensuojelu mediassa

Sosiaalityön ja median suhteesta on käyty pitkään kansainvälistä keskustelua ja yleisesti ottaen ajatellaan, että sosiaalityötä, etenkin lastensuojelua, kuvataan mediassa varsin kriitti- seen sävyyn (Alridge 1990). Ayre (2001) on tutkinut median kriittistä tapaa käsitellä lastensuojelua Iso-Britanniassa ja Walesissa, missä tapahtui 1970–1990-luvuilla lukuisia kuole- maan johtaneita lastenkaltoinkohtelutapauksia. Media syyllisti tapahtumista lastensuojelu- viranomaisia, mikä loi pelon, syyllistämisen ja epäluottamuksen ilmapiiriä (emt., 887–891).

Iso-Britanniassa uutisointi on ollut paitsi negatiivista ja syyllistävää, myös osin sosiaalityön- tekijöihin henkilöityvää (Jones 2012, Mendes 2001).

Reid ja Misener (2001) tekivät vertailevaa tutkimusta Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen välillä ja havaitsivat, että Yhdysvalloissa uutismedian välittämä kuva sosiaalityöstä oli huomattavasti positiivisempi kuin Iso-Britanniassa. Kummassakin maissa lastensuojeluun liittyvä uutisointi oli muihin sosiaalityön osa-alueisiin verrattuna negatiivisempaa. Median välittämä kuva oli sidoksissa sosiaalityön osa-alueiden lisäksi sosiaalityöntekijän rooliin. Positiivinen kuva sosi- aalityöstä välittyi todennäköisimmin artikkeleista, joissa sosiaalityöntekijä kuvattiin asiantun- tijoina, erilaisten ohjelmien kehittäjinä tai palvelujen toteuttajina. (emt., 196–198.) Toisaalta Zugazaga, Surette, Mendes & Otto (2006) selvittivät yhdysvaltalaisten sosiaalityöntekijöiden omia näkemyksiä siitä, miten heidän ammattiaan kuvataan uutis- ja viihdemediassa Yhdys- valloissa. Kyselyyn vastaajien mukaan julkisuuskuva näyttäytyi negatiivisena niin uutis- kuin viihdemediassa, kuten tv-sarjoissa. LeCroy & Stinson (2004) tutkivat puhelinkyselyn avulla

(25)

yhdysvaltalaisten asenteita, uskomuksia ja tietämystä liittyen sosiaalityöntekijöihin sekä yli- päätään sosiaalityöhön professiona. Tulos oli, ehkä hieman yllättäenkin, varsin positiivinen.

Suurin osa vastaajista tunnisti sosiaalityön profession ja myös arvostivat sosiaalityöntekijöi- den tekemää työtä.

Blombergin (2019) tutkimuskohteena oli, miten ruotsalainen uutismedia kuvaa sosiaalityötä ja sosiaalityöntekijöitä. Blomberg havaitsi uutisoinnin keskittyvän pitkälti sosiaalipalveluihin liittyviin kriiseihin, kuten epäonnistumisiin lasten kaltoinkohtelutapauksissa, sosiaalityönte- kijöiden raskaaseen työkuormaan sekä siihen, että lainsäädännölliset vaatimukset eivät tule aina täytetyksi. Toisin kuin Iso-Britanniassa, ruotsalaismedia ei syyllistänyt yksittäisiä työnte- kijöitä (emt., 243).

Cordoba (2017) tutki sosiaalityön mediakuvaa Australiassa ja havaitsi sen olevan ei niinkään kriittistä, mutta enemmänkin poissaolevaa. Sosiaalityön poissaolevuus tuli esiin kolmella eri tasolla: kirjoitusten määränä suhteessa muihin samankaltaisiin ammatteihin, yksityiskohtien puutteena sosiaalityöhön liittyvissä uutissisällöissä sekä sosiaalityöntekijöiden vähäisenä osallistumisena julkiseen keskusteluun. Cordoba liittää poissaolevuuden yleiseen sosiaali- työn epäprofessionaalistumiseen, mikä konkretisoituu esimerkiksi sosiaalityön tehtävien siirtymisestä muille ammattiryhmille (emt., 461).

Suomalaista tutkimusta aiheesta on vähän ja Suomessa sosiaalityön julkisuuskuvaa on tutkittu lähinnä pro gradu -tutkimuksissa (mm. Pätiälä 2016, Degerlund 2015, Hirvelä 2013, Ar- ponen 2012). Toimittajien suhtautumista lastensuojeluun on kuitenkin tutkittu Suomessa 1990- ja 2000-luvuilla. Lastensuojelun keskusliitto selvitti 1990-luvulla lastensuojelun ima- goa. Tutkimuksen mukaan toimittajien mielikuvissa painottuivat kriittisyys ja huostaanotot.

Toimittajat suhtautuivat myös muita vastaajia kriittisemmin lastensuojelun laatuun sekä muun muassa väittämään, että lastensuojelu auttaisi lasta hänen tarpeensa ja toiveensa

(26)

huomioiden. Kaiken kaikkiaan toimittajat näkivät lastensuojelun joustamattomana, byro- kraattisena ja ei-avoimena. (Puonti 2004, 335–336.)

Samansuuntaisiin päätelmiin päätyi myös Sunnarborg (2007, 10–11), joka tutki toimittajien ja uutispäälliköiden mielikuvia sosiaalialasta. Sunnarborg (emt.) havaitsi, että kaiken kaikkiaan toimittajat näkivät sosiaalialan laajana, monimutkaisena ja hahmottumattomana ja so- siaalipalvelut ainoastaan marginaaliryhmien palveluina. Sosiaalialaa koskevat jutut nähtiin tärkeinä, mutta samalla etenkin lastensuojelua koskevat aiheet koettiin vaikeina. Lastensuo- jeluun liittyvä arkaluonteisuus, sekä vaitiolovelvollisuuteen liittyvät seikat koettiin juttujen te- koa hankaloittavina tekijöinä. Työntekijöiltä kuin myös tavallisilta ihmisiltä toivottiin rohkeutta puhua myös vaikeista asioista. Lisäksi Sunnarborg (emt.) havaitsi sosiaalialan olevan usein altavastaajan roolissa, sillä uutisointi painottuu usein huonoihin uutisiin hyvien tai neutraalien uutisten sijaan.

Moksunen (1991) tutki lisensiaattityössään sosiaalitoimen julkisuustyötä ja tiedottamista.

Moksusen mukaan (emt., 189) on tärkeää ymmärtää, että jollei sosiaalitoimi itse määrittele omaa näköpiiriään, sen tekevät muut tahot. Mikäli sosiaalitoimi haluaa, että esiin nousevat sen näkökulmasta oleelliset ja merkitykselliset asiat, tulee sosiaalitoimen myös esittäytyä julkisuudessa. Puonti (2004, 337–338) korostaa oman työn tarpeellisuudesta ja vaikuttavuu- desta viestimisen merkitystä. Median viestiminen vaikuttaa oleellisesti resurssipäätösten tekoon, sillä poliitikot ja muut päättäjät luovat kuvan monista yhteiskunnallisista ilmiöistä juuri mediaa seuraamalla. Toisaalta kyse on myös avoimuudesta. Median toimiminen yhteiskun- nallisena vahtikoirana ei koske ainoastaan poliitikkoja, vaan myös viranomaisia, kuten lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä.

(27)

Lastensuojelusta ja ylipäätään sosiaalialasta viestimiseen liittyy luonnollisesti oleellisesti vai- tiolovelvollisuus. Sosiaalialalla on kuitenkin kuvattu vallitsevan hiljaisuuden kulttuuri ja sosi- aalityöntekijöiden suhdetta julkisuuteen on kuvailtu kaikkineen vetäytyväksi. (Mutka 1998, 123; Petrelius 2005, 103). Tiitinen (2019) on tutkinut väitöskirjassaan sosiaalialan mediavai- kuttamista ja siihen liittyvää valtakamppailua ja toteaakin, että hiljaisuuden kulttuuri näyt- täytyy erityisen ristiriitaisena tässä ajassa, jolle on ominaista moniääninen ja runsas viestintä (emt., 19). Tiitisen mukaan kyse on myös vaientamisesta, jonka tavoitteena on hiljaisuuden kulttuurin ylläpitäminen tai epäkohtien esiin tulemisen estäminen. Vaientamiseen liittyy muun muassa tiedonkulun kontrollointi, mahdollisista seurauksista pelottelu ja epäkohdan paljastamispyrkimyksistä rankaiseminen. Viime kädessä kyse on symbolisesta vallasta ja pu- hujaoikeuksista, jotka vaientavissa työyhteisössä organisaatio määrittää. (emt., 112.)

Yhteenvetona voidaan todeta, että sosiaalityön, erityisesti lastensuojelun, ja median suhde näyttäytyy jännitteisenä. Erityisesti Iso-Britanniassa uutisointi on ollut pääsääntöisesti nega- tiivistä ja osin sosiaalityöntekijöihin henkilöityvää. Muilta osin aiheeseen liittyvät tutkimukset eivät kuitenkaan ole yhteneväisiä eikä sosiaalityön julkisuuskuvaa voida pitää yksinomaan negatiivisena. Tutkimuskirjallisuuden valossa näyttää kuitenkin siltä, että sosiaalityöntekijät eivät ole halukkaita osallistumaan julkiseen keskusteluun, vaikka se nähdäänkin tärkeänä monesta eri näkökulmasta. Yhtenä tekijänä tähän nähdään sosiaalialalle tyypillinen hiljaisuuden kulttuuri.

(28)

4 TUTKIMUSMETODOLOGISET VALINNAT

4.1 Sosiaalinen konstruktionismi ja diskurssianalyysi

Kyseessä on kvalitatiivinen tutkimus, jonka teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Sosiaalinen konstruktionismi on tieteenfilosofinen suuntaus, joka pohjaa ajatukseen todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Konstruktionismin merkittävinä teo- reetikkoina voidaan pitää Bergeriä ja Luckmannia (1994, 13), joiden mukaan todellisuus rakentuu ennen kaikkea sosiaalisesti ja kielellisesti. Siten todellisuus ja tieto ovat vahvasti yh- teiskunnallisesti sidonnaisia. Se, mikä on totta itselleni, ei ole sitä jollekin toiselle erilaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan lähestymmekin ym- päröivää maailmaa eri tavoin, yksilöllisesti (Gergen 2009, 3–4). Lähestymistapamme on riip- puvainen ennen kaikkea sosiaalista suhteistamme ja vuorovaikutuksesta.

Konstruktionismi on kiinnostunut sosiaalisen todellisuuden rakentumisesta etenkin kielen- käytössä (Jokinen 1999, 38). Bergerin ja Luckmannin (1994, 47–48) mukaan kieli on ihmisyh- teisön oleellisin merkkijärjestelmä. Se on merkittävässä roolissa arkielämän todellisuuden ymmärtämisessä, sillä arkielämämme pohjautuu lähimmäistemme kanssa jakamaamme kieleen. Kieli objektivoi yhteiset kokemukset luoden niistä kollektiivisen tietovarannon (emt., 81). Yhteisöllinen tietovaranto puolestaan on tiiviissä yhteydessä kielellisesti objektivoituihin rooleihin, joka ovat tärkeä elementti sosiaalisissa maailmoissa (emt., 87–88). Roolit ovat mer- kittäviä, sillä ne edustavat instituutiojärjestelmää ja mahdollistavat instituutioiden läsnäolon yksilöiden kokemusmaailmassa.

(29)

Sosiaalinen konstruktionismin yksi ydinajatuksista on kriittinen suhtautuminen vallitseviin asiantiloihin (Hacking 2009, 20). Toisin sanoen, sosiaalisen konstruktionismin mukaan maa- ilmasta ei voida tuottaa systemaattisten ja puolueettomien havaintojen kautta objektiivista ja arvovapaata tietoa (Gergen 2020, 4). Gergen (2009, 14) käyttää omaan työhöni kytkeytyvää esimerkkiä sanomalehtiartikkeleista. Lukiessamme sanomalehteä, emme lue ”ainoastaan uutisia”, jotka kuvailisivat neutraalisti ja arvovapaasti, mitä esimerkiksi Afganistanissa on tapahtunut. Sen sijaan objektiiviseltakin vaikuttava raportointi pitää sisällään epäsuorasti ar- voja, joita lukijana emme välttämättä tunnista. Tällöin Gergenin (emt., 4) mukaan on usein kyse siitä, että lukijana jaamme samat arvot kirjoittajan kanssa. Kaiken taustalla vaikuttavat siis epäsuorat ideat poliittisesta ja sosiaalisesta järjestyksestä. Riippumatta siitä, millaisessa ammatissa työskentelemme, teemme vääjäämättä ja toistuvasti valintoja, joissa tulemme nostaneeksi esiin asioita samalla jättäen muita asioita huomiotta. (emt., 15.)

Tutkielmani metodisena lähestymistapana on sosiaaliseen konstruktionismiin pohjautuva diskurssianalyysi. Diskurssianalyysin perusajatuksena on, että kielenkäyttö niin merkityksel- listää, rakentaa, jäsentää, uusintaa kuin myös todentaa sosiaalista todellisuutta sen sijaan, että se vain kuvaisi ympäröivää maailmaa. Kyse on puhumiemme tai kirjoittamiemme koh- teiden konstruoimisesta eli merkityksellistämisestä. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 1.) Kielenkäyttö siis rakentaa niin sosiaalisia suhteita ja identiteettejä kuin myös tieto- ja us- komusjärjestelmiä (Fairclough 1997, 76).

Diskurssianalyysissa tutkimuskohteena on ennen kaikkea se, mitä asioita ja miten kielellä tehdään. Sosiaalisena toimintana kielenkäytöllä on merkitystä, sillä sen avulla muun muassa rakennetaan tietoa, mutta myös käytetään valtaa ja muutetaan rakenteita. (Pietikäinen &

Mäntynen 2019, luku 1). Diskurssianalyysin avulla ei kuitenkaan tavoitella universaalia fak- taa, sillä faktat nähdään ylipäätään sosiaalisesti tuotettuina (Juhila & Suoninen 1999, 234).

Totuuksien sijaan oleellisempaa onkin esimerkiksi tutkia millaiset merkitykset ovat vallalla ja

(30)

vastaavasti millaiset merkitykset näyttävät puuttuvan kokonaan (Pietikäinen & Mäntynen 2019, luku 1). Diskurssianalyysi ei typisty ainoastaan ”tekstien tutkimukseksi”, sillä tekstit pi- tävät sisällään ja ilmentävät yhteiskunnallisia rakenteita, esimerkiksi niihin liittyviä intressi- ristiriitoja ja valtasuhteita. (Eskola & Suoranta 2008, 201). Diskurssin tutkimuksessa ollaankin kiinnostuneita kielenkäytön yhteiskunnallisista ja historiallisista konteksteista (Pietikäinen &

Mäntynen 2019, luku 1).

Diskurssintutkimuksessa yksi olennaisista käsitteistä on diskurssi. Toisinaan samaan asiaan viitataan termein merkityssysteemi tai tulkintarepertuaari. Jokisen, Juhilan & Suonisen (2016, luku 1) mukaan diskurssin käsite sopii käytettäväksi erityisesti tutkimuksissa, joissa tarkas- tellaan muun muassa valtasuhteita tai institutionaalisia sosiaalisia käytäntöjä. Diskurssit voidaan nähdä kuvaamaansa ilmiötä ja edelleen sosiaalista todellisuutta osaltaan rakentavina vakiintuneina puhekäytäntöinä (Siltaoja & Sorsa 2020, luku 15). Diskurssi on aina tutkijan perustelema tulkinnan tulos, joka heijastelee tutkijan ja aineiston välistä vuoropuhelua. Voi- daankin ajatella, että tutkijan tehtävänä on nostaa aineistosta esiin jotakin sellaista, joka ei itsestään siitä esiin nouse (Eskola & Suoranta 2008, 196). Tärkeää on myös huomioida, että diskurssit eivät itsessään ole tutkimuskohteita, vaan oleellista on tarkastella niiden aktuali- soitumista sosiaalisissa käytänteissä (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 1). Toisin sanoen pyrkimyksenä on selvittää, millaista sosiaalista todellisuutta diskurssit tuottavat tai ylläpitä- vät (Siltaoja & Sorsa 2020, luku 15).

Diskurssintutkimuksessa painottuu kontekstisidonnaisuus, sillä tarkastelun kohteena on se, miten kieltä käytetään tietyssä yhteiskunnassa, tietyssä ajassa ja paikassa. Kontekstin avulla kielenkäyttöä voidaan analysoida, tulkita ja pyrkiä selittämään. Konteksti on käsitteenä varsin laaja ja monikerroksinen, koska sillä viitataan hyvin eritasoisiin ilmiöihin aina yksittäisestä vuorovaikutustilanteesta kokonaisen yhteiskunnan tämänhetkiseen tilaan. Vaikka konteks- tien yhtäaikaisen läsnäolon ja limittyneisyyden huomioiminen tutkimuksessa on tärkeää, voi

(31)

tutkijan olla perusteltua valita ja rajata tutkimuskohteekseen tietty osa kontekstia. (Pietikäi- nen & Mäntynen 2019, luku 1.5).

Yhtenä merkittävimmistä diskurssintutkimukseen vaikuttaneista teoreetikoista on ranskalai- nen filosofi Michel Foucault, joka on tuonut esiin ajatuksia muun muassa kielenkäytön kyt- keytymisestä valtarakenteisiin. Foucault näkeekin diskurssit ennen kaikkea vallankäytön me- kanismeina. (Pietikäinen & Mäntynen 2019, luvut 1.4 ja 2.2). Myöhemmin kysymykseen vallasta ovat keskittyneet myös kriittisen diskurssintutkimuksen edustajat, kuten Norman Fair- clough (2001). Valta kytkeytyy myös diskurssijärjestykseen, jolla viitataan diskurssien sosiaaliseen järjestymiseen. Käytännössä diskursiivinen valta tarkoittaa esimerkiksi sitä, mitkä diskurssit pääsevät ääneen ja mitkä jätetään marginaaliin. (Pietikäinen & Mäntynen 2019, luku 2.4). Diskurssit voivat siis olla paitsi rinnakkaisia, ne voivat myös kilpailla keskenään. Toiset diskurssit saavat enemmän huomiota ja jalansijaa, mikä voi johtaa ikään kuin itsestään selviä totuuksien tuottamiseen toisten diskurssien jäädessä enemmän marginaaliin. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 1).

Jokinen, Juhila & Suoninen (2016, luku 3) erottavat diskurssien ja vallan yhteen kietoutumisen tarkastelussa kaksi erilaista, mutta toisiinsa kytkeytynyttä näkökulmaa: vallan diskurssien vä- lisissä suhteissa, jossa on kyse diskurssien keskinäisestä hierarkiasta ja toisaalta vallan dis- kursseissa, joka viittaa valtasuhteisiin diskurssin sisällä. Tässä tutkimuksessa painotuksena on diskurssien keskinäinen hierarkia, koska tarkastelun kohteena on, millaisia lastensuojeluun liittyviä diskursseja on nähtävissä nuorten väkivallantekoihin liittyvässä uutisoinnissa.

Etukäteen on kuitenkin mahdotonta päättää varmaksi tulkinnoista, sillä esimerkiksi variaa- tion ja moninaisuuteen keskittyvässä tutkimuksessa aineisto voikin tuottaa hyvin vähän rinnakkaisia tulkintoja ja tarkastelu ohjautuu enemmän valtasuhteisiin diskurssin sisällä.

(32)

Kaiken kaikkiaan niin diskurssin käsitteen kuin koko diskurssintutkimuksen historiallinen tausta on varsin moninainen ja lavea, minkä vuoksi muun muassa diskurssin käsitteen yksi- tyiskohtainen määrittely on hankalaa. (Pietikäinen & Mäntynen 2019, luku 1.4). Diskursiivisia lähestymistapoja on useita ja varsinaisen selkeän analyysitavan sijaan kyseessä onkin väljä joukko metodisia työvälineitä, joilla voi analysoida erilaisia tekstejä. (Eskola & Suoranta 2008, 196; Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 1). Eskola ja Suoranta (2008, 200) kuvaavat diskurssianalyysia uudehkoksi perspektiiviksi, joka kehittyy ja muuttuu jatkuvasti. Pietikäisen ja Mäntysen mukaan (2019, luku 1.4) tutkijan kannalta oleellista on paitsi valita myös perustella oma merkityksellistämisen tapansa sekä kiinnekohtansa tutkimuskenttään. Myöskään diskurssianalyysin toteuttamiseen ei ole yksityiskohtaista tapaa tai tekniikkaa, eikä sitä voida ajatella yksiselitteisenä prosessina, joka johtaa aineistosta nouseviin niin sanottuihin ”oikei- siin tulkintoihin” (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 3).

4.2 Sanomalehtiartikkelit sosiaalisen todellisuuden rakentajina ja tutkimusai- neistona

Sanomalehdet käyttävät kieltä, vaikka se onkin kirjoitetussa muodossa, ja rakentavat siten mitä suurimmassa määrin sosiaalista todellisuutta ja maailmaa. Perinteisesti sanomalehtien on kuitenkin ajateltu kiinnittyvän ennen kaikkea institutionaalisiin ja poliittisiin sekä toisaalta kaupallisiin konteksteihin eikä niiden yhteyteen sosiaaliseen todellisuuteen ja aktiiviseen rooliin osana sitä ole kiinnitetty samalla tavalla huomiota. Lisäksi sanomalehtien rooli on nähty osin passiivisena. Niiden on ajateltu toimivan ainoastaan tiedon välittäjinä tai yhteiskunnan todellisuuden heijastajina. (Conboy 2010, 3–4.)

Ajankohtaisten ja tärkeiden tapahtumien neutraalin raportoimisen sijaan journalistit käyttä- vät merkittävää valtaa säätelemällä sitä, mitä ihmisten tietoisuuteen pääsee. He toimivat

(33)

eräänlaisina portinvartijoina valitsemalla paitsi puheenaiheet myös puheoikeutta käyttävät toimijat. Lisäksi journalistien rooli on toimia ikään kuin kehystäjinä tarjoamalla aina jonkun näkökulman käsittelemäänsä asiaan eli liittämällä kohteen tiettyyn viitekehykseen. Käytän- nössä tämä kehys paitsi rajaa käsiteltävää asiaa, myös korostaa toisia puoli samanaikaisesti häivyttäen toisia tarjoten tietynlaisia, kirjoittajan luomia tulkintoja asiaan. Näillä usein pii- lossa olevilla ja epäkonkreettisilla kehyksillä on merkitystä todellisuuden rakentumisessa, sillä esimerkiksi tavalla, jolla jokin ongelma esitetään, vaikutetaan oleellisesti ihmisten tapaan suhtautua siihen. (Nieminen & Pantti 2012, 95–96.)

Esittämällä toiset asiat ”luonnollisina” ja vastaavasti toiset ”epäluonnollisina” mediaesityksillä on vaikutusta ihmisten oikeuksiin, asemaan sekä sosiaalisiin suhteisiin (Nieminen & Pantti 2012, 103). Joukkoviestimet eivät siis määrittele sitä, mitä ihmiset ajattelevat, mutta sen sijaan niillä on merkittävä vaikutus siihen, mistä asioista ihmisillä on yleisesti ottaen mielipi- teitä (Kunelius 1998, 127). Lisäksi joukkoviestimien harjoittama kehystäminen eli tapa suosia tiettyjä rajauksia ja näkökulmia asioihin vaikuttaa lopulta julkisen puheen monimuotoisuu- teen, sillä usein joukkoviestintä toistaa samankaltaisia jäsennyksiä ajankohdasta tai media- välineestä riippumatta. (emt., 129).

Sosiaalisen todellisuuden rakentamiseen vaikuttaa myös oleellisesti uutisoinnille tyypillinen tapa painottaa kielteisiä uutisia myönteisten sijaan. Kuutin (2008, 16–18) mukaan tähän myö- tävaikuttavat eri tekijät, kuten halu houkutella yleisöä dramaattisilla aiheilla sekä toimittajien perusominaisuudeksi luettava kriittisyys, joka kytkeytyy journalismin rooliin toimia vallan vahtikoirana sekä tavoitteeseen paljastaa mahdollisia epäkohtia. Lisäksi tyypillistä on ongelmien yleisemmällä tasolla käsittelyn ohella keskittyminen yksittäistapauksiin. Kyse on ”pien- ten ihmisten” puolustamisesta, mutta toisaalta median mahdollisuudesta kyseenalaistaa muun muassa viranomaistahojen tuottamaa ja ehkä ongelmia minimoivaa tilastotietoa.

(emt., 51.)

(34)

Alun perin valitsin tutkielmani aineistoksi Helsingin Sanomissa julkaistut aihetta käsittelevät kirjoitukset pois lukien mielipidekirjoitukset. Pietikäinen ja Mäntynen (2019, luku 5.2) puhu- vat diskurssintutkimuksessa esiintyvistä genreistä, joilla he tarkoittavat tietynlaisten kielen- käyttötapahtumien kategorioita. Genre nähdään kielenkäyttöä ohjaavana kielellisen ja kult- tuurisen toiminnan tiivistymänä. Sanomalehtiartikkelien ja mielipidekirjoitusten voidaankin ajatella edustavan kontekstuaalisesti eri genreä, mikä perustelee osaltaan valintaani keskit- tyä mielipidekirjoituksia virallisempaan ja vähemmän subjektiiviseen kokemukseen kytkey- tyvään lastensuojelupuheeseen.

Helsingin Sanomiin päädyin ennen kaikkea siksi, että se on levikiltään ylivoimaisesti Suomen suurin sanomalehti. Vuonna 2019 Helsingin sanomien kokonaislevikki, joka huomioi sekä painetun että digitaalisen lehden levikin, oli 339 437 (MediaAuditFinland Oy). Vaikka Helsin- gin Sanomia voidaan pitää pääkaupunkiseudun maakuntalehtenä, sillä on myös laaja lukija- kunta ympäri Suomea ja vakiintunut asema maan johtavana sanomalehtenä. Lisäksi Helsin- gin Sanomia pidetään yleisesti luotettavana mediana. Vuonna 2019 julkaistun Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksen mukaan 66 % suomalaisista arvio Helsingin Sanomien uutisoinnin olevan luotettavaa.

Alkuperäinen suunnitelmani oli kerätä tutkimusaineisto vuoden 2020 ajalta, joka on ajanjak- sona varsin poikkeuksellinen Covid 19-pandemian johdosta. Koronakriisillä on ollut merkit- täviä heikentäviä vaikutuksia lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin sekä heidän oikeuk- sien toteutumiseen. Kuitenkin kaikkein eniten kriisin kielteiset vaikutukset koskevat jo en- nestään heikoimmassa asemassa oleviin lapsia, nuoria ja perheitä. Lisäksi koronakriisi itses- sään on lisännyt tuen ja palveluiden tarvetta, mutta samanaikaisesti poikkeustilanne on ai- heuttanut palveluiden ohentumista, ja siitä seurannutta palveluvajetta ja -velkaa. (Lapset, nuoret ja koronakriisi 2021, 9.)

(35)

Aloitin tiedonkeruuprosessin huhtikuussa 2021 etsimällä nuorisorikollisuutta ja lastensuojelua käsitteleviä sanomalehtiartikkeleita Helsingin Sanomien verkkoarkistosta. Tiedonkeruu- prosessin alkuvaiheessa huomasin artikkelien julkaisun ajoittuvan ainoastaan vuoden 2020 loppuun ja toisaalta jatkuvan vuoden 2021 puolelle, mistä johtuen muutin aikarajauksen vä- lille marraskuu 2020 - huhtikuu 2021. Etsin sanomalehtiartikkeleita hyödyntämällä hakuko- netta ja käyttämällä hakusanoja nuorisorikollisuus ja lastensuojelu. Näillä hakusanoilla löytyi ainoastaan kaksi artikkelia. Jatkoin hakua käyttämällä hakusanaa lastensuojelu, joka tuotti hakutuloksia huomattavasti enemmän.

Kävin hakutulokset läpi huolellisesti ja valitsin tutkielmani aineistoksi ainoastaan kirjoitukset, joissa lastensuojelun lisäksi käsiteltiin nuorisorikollisuutta tai nuorten väkivaltarikoksia. Ul- kopuolelle jätin ne nuorisorikollisuutta tai nuorten väkivaltarikoksia koskevat kirjoitukset, joissa lastensuojelua oli käsitelty vain hyvin lyhyesti mainiten. Tästä esimerkkinä on artikkeli, jossa Koskelan henkirikoksen uhrin ainoastaan kerrottiin olleen lastensuojelun asiakas ja sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Vastaavasti ulkopuolelle jätin ne kirjoitukset, jotka käsittelivät ainoastaan lastensuojelua ilman minkäänlaista kytkentää nuorisorikollisuuteen tai nuorten tekemiin väkivaltarikoksiin. Helsingin Sanomien verkkosivuilla oli mahdollista tallentaa artikkeleja ja hyödynsinkin tätä toimintoa ennen artikkeleiden tulostamista.

Helsingin Sanomista löysin yhteensä 16 artikkelia, jotka käsittelivät lastensuojelua ja nuorisorikollisuutta tai nuorten tekemiä väkivaltarikoksia. Suurin osa kirjoituksista liittyivät Koske- lan henkirikokseen joko suoraan tai epäsuorasti. Alun perin olin tehnyt päätöksen rajata mielipidekirjoitukset pois ja keskittyä uutisartikkeleihin. Varsinaisten uutisartikkelien (10 kpl) li- säksi sisällytin kuitenkin aineistoon myös aiheeseen liittyvät HS-analyyseiksi nimetyt ja uu- tisartikkeleita laajemmat reportaasit (2 kpl), pääkirjoitukset (3 kpl) sekä yhden Viikon lopuksi-

(36)

kolumnin. Vaikka pääkirjoitukset ja kolumnit eivät yleensä pyri uutisartikkelien tavoin samaan objektiivisuuteen, edustavat ne lehden arvoperiaatteita ja soveltuvat siten tutkielmani aineistoksi.

Koska arvioin määrän liian suppeaksi diskurssianalyysia ajatellen, päädyin etsimään artikkeleita myös Ylen verkkosivujen uutisarkistosta. Yleisradiolla (Yle) on tässä tutkielmassani käyt- tämäni yle.fi-uutissivuston lisäksi muuta tarjontaa verkossa sekä useita tv- ja radiokanavia.

Yle on valtionomisteinen yleisradiotoimintaa harjoittava viestintäyhtiö, jonka toimintaa ra- hoitetaan Yle-verolla. Ylen julkisen palvelun tehtävää ohjaa Laki yleisradio Oy:stä. (Yle 2020.) Näiden seikkojen perusteella arvioin Ylen verkkosivuilla julkaistut uutiset sopivaksi tutkimus- aineistoksi tutkielmaani. Lisäksi suomalaiset luottavat vahvasti Yleen. Vuonna 2017 Talous- tutkimuksen toteuttaman Ylen arvo suomalaisille-tutkimuksen mukaan Yle on kokonaisuutena onnistunut hyvin julkisen palvelun tehtävässään ja 66 % vastaajista kokee Ylen toiminnan olevan riittävän läpinäkyvää.

Ylen verkkosivuilla tekemäni artikkelihaku oli hakusanojen ja julkaisuaikavälin osalta Helsin- gin Sanomien haun kanssa identtinen. Myös Ylen hakukoneessa hakusanat nuorisorikolli- suus ja lastensuojelu tuottivat vain muutamia hakutuloksia, jolloin jatkoin hakua käyttämällä hakusanaa lastensuojelu. Artikkelien valitsemiseen käytin edellisessä kappaleessa kuvaa- miani valintakriteerejä. Ylen verkkosivuilla löysin työhöni soveltuvaksi aineistoksi yhteensä 13 artikkelia, jolloin artikkelien kokonaismäärä oli 29. Tämän arvioin lukumäärältään riittä- väksi diskurssianalyysia ajatellen. Artikkelien julkaisupäivämäärät ja -paikat, otsikot, kirjoitta- jat sekä kirjoituksen tyypit on esitetty liitteessä 1 olevassa taulukossa.

(37)

4.3 Tutkimusaineiston analyysi

Diskurssianalyysi oli kaikkiaan monivaiheinen prosessi. Aineistoon tutustumisen aloitin jo ai- neistonkeruuvaiheessa, artikkeleja aineistoksi valitessani. Tällöin luin artikkelit läpi nopeasti varmistaakseni, että tekstissä käsitellään sekä lastensuojelua että nuorisorikollisuutta tai nuorten tekemiä väkivaltarikoksia. Varsinaisen analyysin aloitin lukemalla tulostamani artikkelit huolella läpi. Samalla pyrin muodostamaan yleiskuvaa uutisartikkelien sisältämistä tee- moista ja näkökulmista. Luin artikkelit rauhassa useampaan kertaan tehden samalla tee- moista muistiinpanoja. Tässä vaiheessa kyse oli siis aineiston kartoittamisesta ja alustavasta järjestämisestä.

Seuraavaksi siirryin havaintojeni luokitteluun ja järjestämiseen, jossa käytin apunani värikoo- dausta. Artikkeleista nousevat havainnot olivat aluksi yksittäisiä, jotka jäsentyivät myöhem- min kategorioiksi. Pääkategoriat aineistossa olivat lastensuojelun vähäiset resurssit, vastuu tehdyistä toimenpiteistä ja niiden riittävyydestä, lastensuojelun rooli rikosten ehkäisemi- sessä, poliittisten päättäjien ja heidän tekemien ratkaisuihin liittyvä vastuu sekä yhteiskunnan jäsenien yhteinen vastuu. Näitä kategorioita tarkemmin tarkastellessani löysin niiden sisältä toistuvia diskursseja, jotka esittelen tarkemmin luvussa 5.

4.4 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus

Tutkimuksen toteuttamiseen ei ollut tarpeellista pyytää tutkimuslupaa, sillä lähteenä käytin julkista ja kaikkien saatavilla olevaa media-aineistoa. Käytin tutkielmassani lähteenä Helsin- gin Sanomien sekä Ylen verkkosivujen artikkeleita, jotka käsittelivät nuorten väkivaltarikolli- suutta ja lastensuojelua. Vaikka lähteiden voidaan katsoa olevan monella tapaa luotettavia, kuten aineistona kuvaavissa kappaleissa tuon esiin, ne tuottavat kuitenkin tietoa varsin raja- tusta näkökulmasta käsin. Lisäksi tutkimusartikkeleita aineistossani oli rajattu määrä, vaikka

(38)

sen kohtuulliseksi arvioinkin. Kysymys riittävästä määrästä aineistoa ei ole yksiselitteinen.

Pietikäisen ja Mäntysen (2019, luku 5.5.1) mukaan tutkimusaineisto on laajuudeltaan riittävä silloin, kun se avulla pystytään vastaamaan tutkimuskysymykseen. Toisaalta on myös muis- tettava, että aineiston määrän sijaan laadulla on suurempi merkitys aineiston riittävyyttä diskurssintutkimuksessa arvioitaessa (emt., luku 6).

Toisaalta tutkimusaineiston vahvuutena voidaan nähdä se, että tutkimuksen tarkoituksella ei ole ollut vaikutusta tutkimusaineistona käytetyn materiaalin syntyyn. Ne ovat toisin sanoen syntyneet minusta riippumatta. Siten käyttämäni artikkelit luokitellaan luonnolliseksi aineistoksi, joiden vahvuuksia on painotettu diskurssianalyysissä muun muassa luonnollisiin tilanteisiin käsiksi pääsemisen vuoksi. (Juhila & Suoninen 1999, 236–237.)

Tutkimuksen eettisyyden ja luotettavuuden näkökulmasta on tärkeää pohtia tutkijan omaa positiota. Juhila (1999, 202) on erotellut kolme erilaista diskurssianalyytikon tutkijapositiota, jotka ovat analyytikko, asianajaja ja tulkitsija. Analyytikon positiossa tutkija analysoi ihmisten kielellistä toimintaa, mutta samalla tutkijan osallisuus suhteessa aineistoon pyritään pitä- mään mahdollisimman vähäisenä ja kontrolloituna (emt., 203–204). Asianajajan positiossa painottuu pyrkimys edesauttaa jotakin asiaa. Tällöin tutkija sitoutuu muutokseen analysoi- den aineistoa tietyllä tavalla motivoituneena. Läsnä on kriittisyys sekä ajatus siitä, että miten todellisuutta voitaisiin rakentaa myös toisin. (emt., 207–208.) Kolmannessa, tulkitsijan positiossa korostuu puolestaan analyysin ja aineiston välinen vuorovaikutus. Tulkitsija yhtäältä nojaa vahvasti tutkimusaineistoon, mutta toisaalta tutkija voi saada aineiston puhumaan monin eri tavoin valitsemastaan lähestymistavasta riippuen. (emt., 212–213.)

Pohtiessani omaa tutkijapositiotani löydän yhteneväisyyksiä kaikkiin kolmeen edellä mainit- tuun positioon. Vahvimmaksi koen analyytikon position, sillä pyrkimyksenäni on ollut suhtautua lastensuojelupuheeseen neutraalisti. Olen analyysia tehdessäni tietoisesti pyrkinyt