Kyseessä on kvalitatiivinen tutkimus, jonka teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Sosiaalinen konstruktionismi on tieteenfilosofinen suuntaus, joka pohjaa ajatukseen todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Konstruktionismin merkittävinä teo-reetikkoina voidaan pitää Bergeriä ja Luckmannia (1994, 13), joiden mukaan todellisuus ra-kentuu ennen kaikkea sosiaalisesti ja kielellisesti. Siten todellisuus ja tieto ovat vahvasti yh-teiskunnallisesti sidonnaisia. Se, mikä on totta itselleni, ei ole sitä jollekin toiselle erilaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan lähestymmekin ym-päröivää maailmaa eri tavoin, yksilöllisesti (Gergen 2009, 3–4). Lähestymistapamme on riip-puvainen ennen kaikkea sosiaalista suhteistamme ja vuorovaikutuksesta.
Konstruktionismi on kiinnostunut sosiaalisen todellisuuden rakentumisesta etenkin kielen-käytössä (Jokinen 1999, 38). Bergerin ja Luckmannin (1994, 47–48) mukaan kieli on ihmisyh-teisön oleellisin merkkijärjestelmä. Se on merkittävässä roolissa arkielämän todellisuuden ymmärtämisessä, sillä arkielämämme pohjautuu lähimmäistemme kanssa jakamaamme kieleen. Kieli objektivoi yhteiset kokemukset luoden niistä kollektiivisen tietovarannon (emt., 81). Yhteisöllinen tietovaranto puolestaan on tiiviissä yhteydessä kielellisesti objektivoituihin rooleihin, joka ovat tärkeä elementti sosiaalisissa maailmoissa (emt., 87–88). Roolit ovat mer-kittäviä, sillä ne edustavat instituutiojärjestelmää ja mahdollistavat instituutioiden läsnäolon yksilöiden kokemusmaailmassa.
Sosiaalinen konstruktionismin yksi ydinajatuksista on kriittinen suhtautuminen vallitseviin asiantiloihin (Hacking 2009, 20). Toisin sanoen, sosiaalisen konstruktionismin mukaan maa-ilmasta ei voida tuottaa systemaattisten ja puolueettomien havaintojen kautta objektiivista ja arvovapaata tietoa (Gergen 2020, 4). Gergen (2009, 14) käyttää omaan työhöni kytkeytyvää esimerkkiä sanomalehtiartikkeleista. Lukiessamme sanomalehteä, emme lue ”ainoastaan uutisia”, jotka kuvailisivat neutraalisti ja arvovapaasti, mitä esimerkiksi Afganistanissa on ta-pahtunut. Sen sijaan objektiiviseltakin vaikuttava raportointi pitää sisällään epäsuorasti ar-voja, joita lukijana emme välttämättä tunnista. Tällöin Gergenin (emt., 4) mukaan on usein kyse siitä, että lukijana jaamme samat arvot kirjoittajan kanssa. Kaiken taustalla vaikuttavat siis epäsuorat ideat poliittisesta ja sosiaalisesta järjestyksestä. Riippumatta siitä, millaisessa ammatissa työskentelemme, teemme vääjäämättä ja toistuvasti valintoja, joissa tulemme nostaneeksi esiin asioita samalla jättäen muita asioita huomiotta. (emt., 15.)
Tutkielmani metodisena lähestymistapana on sosiaaliseen konstruktionismiin pohjautuva diskurssianalyysi. Diskurssianalyysin perusajatuksena on, että kielenkäyttö niin merkityksel-listää, rakentaa, jäsentää, uusintaa kuin myös todentaa sosiaalista todellisuutta sen sijaan, että se vain kuvaisi ympäröivää maailmaa. Kyse on puhumiemme tai kirjoittamiemme koh-teiden konstruoimisesta eli merkityksellistämisestä. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 1.) Kielenkäyttö siis rakentaa niin sosiaalisia suhteita ja identiteettejä kuin myös tieto- ja us-komusjärjestelmiä (Fairclough 1997, 76).
Diskurssianalyysissa tutkimuskohteena on ennen kaikkea se, mitä asioita ja miten kielellä tehdään. Sosiaalisena toimintana kielenkäytöllä on merkitystä, sillä sen avulla muun muassa rakennetaan tietoa, mutta myös käytetään valtaa ja muutetaan rakenteita. (Pietikäinen &
Mäntynen 2019, luku 1). Diskurssianalyysin avulla ei kuitenkaan tavoitella universaalia fak-taa, sillä faktat nähdään ylipäätään sosiaalisesti tuotettuina (Juhila & Suoninen 1999, 234).
Totuuksien sijaan oleellisempaa onkin esimerkiksi tutkia millaiset merkitykset ovat vallalla ja
vastaavasti millaiset merkitykset näyttävät puuttuvan kokonaan (Pietikäinen & Mäntynen 2019, luku 1). Diskurssianalyysi ei typisty ainoastaan ”tekstien tutkimukseksi”, sillä tekstit pi-tävät sisällään ja ilmenpi-tävät yhteiskunnallisia rakenteita, esimerkiksi niihin liittyviä intressi-ristiriitoja ja valtasuhteita. (Eskola & Suoranta 2008, 201). Diskurssin tutkimuksessa ollaankin kiinnostuneita kielenkäytön yhteiskunnallisista ja historiallisista konteksteista (Pietikäinen &
Mäntynen 2019, luku 1).
Diskurssintutkimuksessa yksi olennaisista käsitteistä on diskurssi. Toisinaan samaan asiaan viitataan termein merkityssysteemi tai tulkintarepertuaari. Jokisen, Juhilan & Suonisen (2016, luku 1) mukaan diskurssin käsite sopii käytettäväksi erityisesti tutkimuksissa, joissa tarkas-tellaan muun muassa valtasuhteita tai institutionaalisia sosiaalisia käytäntöjä. Diskurssit voi-daan nähdä kuvaamaansa ilmiötä ja edelleen sosiaalista todellisuutta osaltaan rakentavina vakiintuneina puhekäytäntöinä (Siltaoja & Sorsa 2020, luku 15). Diskurssi on aina tutkijan perustelema tulkinnan tulos, joka heijastelee tutkijan ja aineiston välistä vuoropuhelua. Voi-daankin ajatella, että tutkijan tehtävänä on nostaa aineistosta esiin jotakin sellaista, joka ei itsestään siitä esiin nouse (Eskola & Suoranta 2008, 196). Tärkeää on myös huomioida, että diskurssit eivät itsessään ole tutkimuskohteita, vaan oleellista on tarkastella niiden aktuali-soitumista sosiaalisissa käytänteissä (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 1). Toisin sanoen pyrkimyksenä on selvittää, millaista sosiaalista todellisuutta diskurssit tuottavat tai ylläpitä-vät (Siltaoja & Sorsa 2020, luku 15).
Diskurssintutkimuksessa painottuu kontekstisidonnaisuus, sillä tarkastelun kohteena on se, miten kieltä käytetään tietyssä yhteiskunnassa, tietyssä ajassa ja paikassa. Kontekstin avulla kielenkäyttöä voidaan analysoida, tulkita ja pyrkiä selittämään. Konteksti on käsitteenä var-sin laaja ja monikerrokvar-sinen, koska sillä viitataan hyvin eritasoisiin ilmiöihin aina yksittäisestä vuorovaikutustilanteesta kokonaisen yhteiskunnan tämänhetkiseen tilaan. Vaikka konteks-tien yhtäaikaisen läsnäolon ja limittyneisyyden huomioiminen tutkimuksessa on tärkeää, voi
tutkijan olla perusteltua valita ja rajata tutkimuskohteekseen tietty osa kontekstia. (Pietikäi-nen & Mänty(Pietikäi-nen 2019, luku 1.5).
Yhtenä merkittävimmistä diskurssintutkimukseen vaikuttaneista teoreetikoista on ranskalai-nen filosofi Michel Foucault, joka on tuonut esiin ajatuksia muun muassa kielenkäytön kyt-keytymisestä valtarakenteisiin. Foucault näkeekin diskurssit ennen kaikkea vallankäytön me-kanismeina. (Pietikäinen & Mäntynen 2019, luvut 1.4 ja 2.2). Myöhemmin kysymykseen val-lasta ovat keskittyneet myös kriittisen diskurssintutkimuksen edustajat, kuten Norman Fair-clough (2001). Valta kytkeytyy myös diskurssijärjestykseen, jolla viitataan diskurssien sosiaa-liseen järjestymiseen. Käytännössä diskursiivinen valta tarkoittaa esimerkiksi sitä, mitkä dis-kurssit pääsevät ääneen ja mitkä jätetään marginaaliin. (Pietikäinen & Mäntynen 2019, luku 2.4). Diskurssit voivat siis olla paitsi rinnakkaisia, ne voivat myös kilpailla keskenään. Toiset diskurssit saavat enemmän huomiota ja jalansijaa, mikä voi johtaa ikään kuin itsestään selviä totuuksien tuottamiseen toisten diskurssien jäädessä enemmän marginaaliin. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 1).
Jokinen, Juhila & Suoninen (2016, luku 3) erottavat diskurssien ja vallan yhteen kietoutumisen tarkastelussa kaksi erilaista, mutta toisiinsa kytkeytynyttä näkökulmaa: vallan diskurssien vä-lisissä suhteissa, jossa on kyse diskurssien keskinäisestä hierarkiasta ja toisaalta vallan dis-kursseissa, joka viittaa valtasuhteisiin diskurssin sisällä. Tässä tutkimuksessa painotuksena on diskurssien keskinäinen hierarkia, koska tarkastelun kohteena on, millaisia lastensuoje-luun liittyviä diskursseja on nähtävissä nuorten väkivallantekoihin liittyvässä uutisoinnissa.
Etukäteen on kuitenkin mahdotonta päättää varmaksi tulkinnoista, sillä esimerkiksi variaa-tion ja moninaisuuteen keskittyvässä tutkimuksessa aineisto voikin tuottaa hyvin vähän rin-nakkaisia tulkintoja ja tarkastelu ohjautuu enemmän valtasuhteisiin diskurssin sisällä.
Kaiken kaikkiaan niin diskurssin käsitteen kuin koko diskurssintutkimuksen historiallinen tausta on varsin moninainen ja lavea, minkä vuoksi muun muassa diskurssin käsitteen yksi-tyiskohtainen määrittely on hankalaa. (Pietikäinen & Mäntynen 2019, luku 1.4). Diskursiivisia lähestymistapoja on useita ja varsinaisen selkeän analyysitavan sijaan kyseessä onkin väljä joukko metodisia työvälineitä, joilla voi analysoida erilaisia tekstejä. (Eskola & Suoranta 2008, 196; Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 1). Eskola ja Suoranta (2008, 200) kuvaavat dis-kurssianalyysia uudehkoksi perspektiiviksi, joka kehittyy ja muuttuu jatkuvasti. Pietikäisen ja Mäntysen mukaan (2019, luku 1.4) tutkijan kannalta oleellista on paitsi valita myös perustella oma merkityksellistämisen tapansa sekä kiinnekohtansa tutkimuskenttään. Myöskään dis-kurssianalyysin toteuttamiseen ei ole yksityiskohtaista tapaa tai tekniikkaa, eikä sitä voida ajatella yksiselitteisenä prosessina, joka johtaa aineistosta nouseviin niin sanottuihin ”oikei-siin tulkintoihin” (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, luku 3).
4.2 Sanomalehtiartikkelit sosiaalisen todellisuuden rakentajina ja