88 niin & näin 1/2017
Viitteet & Kirjallisuus
1 Karl Schuhmann, Husserl and Indian Thought. Teoksessa Phenomenology and Indian Thought. Toim. D. P. Chatto- padhyaya. State University of New York Press, New York 1992, 20–43.
2 Die Reden Gotamo Buddhos. Aus der mittleren Sammlung Majjhimanikayo des Pali-Kanons zum ersten Mal übers. von Karl Eugene Neumann. Piper, München 1922. Verkossa: archive.org/details/die- redengotamobu03neumuoft 3 Teksti on myöhemmin julkaistu
osana Husserlin koottuja teoksia, ks.
Edmund Husserl, Aufsätze und Vorträge 1922–1937. Husserliana, Bd. 27. Toim.
Thomas Nenon & H. R. Sepp. Kluwer, Dordrecht 1989, 125–126.
4 Edmund Husserl, Sokrates–Buddha.
An Unpublished Manuscript from the Archives Edited by Sebastian Luft. Hus- serl Studies. Vol. 26, No. 1, 2010, 1–4.
5 Suomennos koko käsikirjoituksesta julkaistaan niin & näin 1/2017:n verkko-osiossa osoitteessa: netn.fi/lehti/
niin-nain-117
6 Edmund Husserl, Filosofia ja eurooppa- laisen ihmisyyden kriisi (Die Krisis der europäischen Menschentum und der
Philosophie, 1935). Suom. Timo Mietti- nen. Teoksessa Uudistuminen ja ihmisyys.
Tutkijaliitto, Helsinki 2006, 129–176.
7 Edmund Husserl, Eurooppalaisten tie- teiden kriisi ja transsendentaalinen feno- menologia (Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie, 1954). Suom. Markku Lehtinen. Gaudeamus, Helsinki 2011.
8 Husserl 2006, 151.
9 Schuhmann 1992, 29; ks. myös Husserl 2006, 154.
10 Schuhmann 1992, 33–34.
M
ikä asema tiedolla on intialaisessa ajattelussa? Miten intialainen ajattelu suhteutuu sokraattiseen ajatteluun? In- tialainen ajattelu pyrkii saavuttamaan vapautumisen, onnellisuuden, intres- sittömäntiedon avulla. Siinä siis myös oletetaan, että on olemassa itsessään pätevä totuus. Myös intialainen kult- tuurielämä johdattaa siten autonomiaan – autonomiseen tietoon, jonka avulla voidaan saavuttaa onnellisuuteen johtava itsessään tosi tie ja oikeaa toimintaa koskeva totuus sinänsä, autonominen totuus eettis-uskonnolli- sista normeista. Myös Sokrateelle teorian – tiedon ym- märrettynä aitona tietona – yksinomaisena tehtävänä on luoda tiedolle todenmukainen käyttö ja normit1. Hän kyllä olettaa objektiivisen kosmologisen totuuden – yleisemmin sanottuna tosiasiallisen olemisen itsessään pätevän totuuden – muttei pidä sitä universaalisti tie- dettävissä olevana; [vaan] ainoastaan siinä määrin [tie- dettävissä olevana] kuin sitä tarvitaan käytännölliseen järkeen perustuvassa toiminnassa; Sokrateen mukaan ei kovinkaan suurissa määrin. Voidaan sanoa, että koke- muksen suhteellinen totuus riittää; kaikki sen ylittävä on käytännössä epäolennaista ja siksi oikeastaan saman- tekevää. Meiltä ei siis puutu mitään, vaikka tiedettävyys jääkin vajaaksi.Onko intialainen ajattelu luonut olemistieteen tai aja- tellut sitä mahdollisuutena? Onko se pitänyt sitä epäolen- naisena ja siksi jättänyt sen kehittämättä? Onko se aja- tellut olemistiedettä perustavanlaatuisesti uudenlaisena, joskin kokemukseen juurtuneena, kuten oli sen tieteen laita, joka johtaa onnellisuuteen? Intialainen ei kui- tenkaan tee muodollista (ja niin sanotusti loogista) eroa
vapautumisopillisen ajattelun ja luonnollisen ajattelun välille, vaan ero on seurauksissa, ennakkoluulottomuu- dessa, luonnollisten elämän intressien sammuttamiseen suuntautuvassa päättäväisyydessä ja intressittömässä ar- vioinnissa sekä [siinä, miten] arviot ilmaistaan olemista koskevissa arvostelmissa.
Kreikkalaisessa filosofiassa sen sijaan erityinen tieteel- linen ajattelu tai tietäminen eroaa radikaalisti elämän tie- tämisestä pääasialliselta loogiselta muodoltaan ja menet- telyltään. Sokrates antoi sille tietämättään ensimmäisen sysäyksen. Platon luo dialektiikassaan menetelmän ideoiden näkemiseen sekä ideoita koskevaan ja niihin pe- rustuvaan tietoon. Hän pani alulle teoreettisen tiedon ja tieteen uudessa tieteellisen, ideoihin perustuvan tiedon ja loogisen tieteen merkityksessä ja sai aikaan sen läpi- murron.
Yhteisöllisessä elämässä teoreettinen intressi ei eroa käytännöllisestä intressistä myöskään kreikkalaisilla, eikä myöhemminkään. Se eroaa siitä ainoastaan filosofien am- mattielämässä. Tieteentekijät tekevät tiedettä puhtaasti tieteen takia, [ja tämä koskee] myös tiedettä oikeasta elä- mänmuodosta. He jättävät muiden – kuten yksilöiden ja poliitikkojen – tehtäväksi etsiä sille mahdollisesti jotakin käyttöä, mutteivät itse välitä sellaisesta, eivätkä myöskään omasta ”sielunterveydestään”. He tekevät filosofista tie- dettä olematta itse filosofeja, ja he eivät ole filosofeja, koska he rakentavat elämänsä normeista lopulta filoso- fisen teorian mutteivät filosofista elämää (toisin kuin muinaiset filosofit).
[…]
Intialainen sanoo, että tahdon yksimielisyys voi kenties olla oikein hyvä [asia], mutta se ei tuo elämään
Edmund Husserl
Sokrates–Buddha
(21. & 22.1.1926)
1/2017 niin & näin 89
sitä, mitä kohden elämä suuntautuu. Ilman yksimieli- syyttä ja lopullisuutta tämä ei tosin ole saavutettavissa, mutta täytyy varautua myös siihen, ettei tahdossa ole mitään irrationaalista. Toisin sanoen tahto voi nujertaa irrationaalisuudet, eikä ainoastaan toisinaan rajoittaa niitä. Puhtaan itseriittoisen subjektiivisuuden käytän- nöissä ei voi olla mitään irrationaalista, jolloin olisi mah- dollista, että parhaalla tavalla suunnattu ja menetelmäl- lisesti perusteltu pyrkimys osuisi harhaan. Tieteen idea viittaa ideaan kulttuurielämästä, jossa tiede edistyy joh- donmukaisesti. Jos tieteen kehitys on riippuvaista satun- naisuuksista, se menettää käytännöllisen merkityksensä, sillä ainoastaan kehittyessään kohti ääretöntä se on mitä on, ja mahdollinen käytännöllinen päämäärä absoluut- tisena arvona. Edelleen, ympäröivän maailman muovaa- minen hyväksi sekä itsensä ”täydellistäminen” siinä ja subjektisuhteessa siihen on universaali käytännöllinen totuus tai vaihtoehtoisesti elämä, joka pyrkii kohti eet- tistä universaalisuutta, sellaista, johon elämä tai sen sub- jekti tähtää. On aivan erityisesti kuitenkin mahdollisuus saavuttaa elämän sijaan se, mitä elämän itsensä täytyy ja mitä se haluaa ja mitä sen täytyy haluta. Mutta elämä kyllä näkee jo ennakolta, ettei sen varaan voi varmasti laskea, sillä irrationaalisuus vallitsee tuhoavana mahtina kaikkialla. Mitä minun absoluuttisesti pitää, sitä myös absoluuttisesti tahdon seuratessani tätä kutsua, ja tahdon, että se toteutuu, ja jos se ei toteudu, se ei ainoastaan ole epämiellyttävää vaan sietämätöntä olemisen ”ristiriitana”,
”olemisen mielettömyytenä”.
Vastineena sille ”rationalismille”, joka luonnehtii kreikkalaista tiedettä sekä etiikkaa, joka perustaa filo- sofisen elämän filosofiseen tietoon (siis eräällä tapaa
tieteeseen, jolle irrationaalisuus ei ole riittävää sen pää- asiallisessa merkityksessä), intialaisen katse suuntautuu juuri irrationaaliseen. Hänelle on tarjolla pakotie:
transsendentalismi. Maailma on pelkkä ilmiö subjektii- visuudessa. (Yksittäinen) subjekti ei vain voi todella si- vuuttaa ilmiöiden virtaa ja maailman ilmiöitä, mutta hän voi kääntää katseensa niistä pois; hän voi torjua maailman absoluuttisen olemisasetuksen, hän voi jättää asettu- masta sen perustalle. Maailma on oletettu absoluuttisesti jok’ikisessä luonnollisen, maailmallisen elämän käytän- nössä, ja tahto tahtoo maailmaan sisään, muovata sitä;
maailmassa saavutetaan tyytyväisyys ja onnellisuus. Minä voi kuitenkin harjoittaa epokeeta2 niin ”teoreettisesti”
kuin yleisesti käytännöllisesti, sikäli kuin maailma on käy- tännöllinen. Silloin kaikki vastakkainasettelut rationaali- suuden ja irrationaalisuuden välillä katoavat, siihen palan- neena minä elää tahdotussa tahdottomuudessa, teoreetti- sessa ja käytännöllisessä maailmasta kieltäytymisessä.
Tästä ajatuskulusta on suljettu pois hedonistinen mo- tiivi, pyrkimys onnellisuuteen ymmärrettynä jatkuvana hyvänä mielenä, jatkuvana haluna. Tietenkään sellainen intialainen katsantotapa ei tähtää maailmaa tutkivaan tie- teeseen, ja totuuden tuntemisella (totuuden tietämisellä) on merkitystä vain tietona, jonka tarkoituksena on tuoda esiin transsendentaalinen näkökulma, siis ilmiöiden maailma, ja edelleen universaalin tahdonelämän yleisin olemus ja sen päämäärän mahdollinen mieli.
Maailmalla on ”mieli” – tämä vastaa sitä, että inhi- millisellä tahdonelämällä on ”mieli”, mikä puolestaan tarkoittaa, että siinä on tahdon lopullisuutta. Vasta- kohtaa ’maailmankatsomuksille’, tai pikemminkin sille, miten luonnolliseen elämään suhtaudutaan universaalisti
”Maailma on oletettu
absoluuttisesti jok’ikisessä
luonnollisen, maailmallisen
elämän käytännössä.”
90 niin & näin 1/2017
ja käytännöllisesti maailmallisena elämänä, määrittää käytännöllisen totuuden ongelma lopullisuutena ja taisto sen perustelusta. Jokainen absoluuttisiin arvoihin suun- tautunut tahto, jokainen, sikäli kuin päämäärä on abso- luuttisesti tahdotun luonteinen, on lopullinen, ja näin täytyy olla huolimatta kaikesta irrationaalisuudesta ja ristiriidasta, joka piilee siinä, että se näyttää poistuneen, kun käytännöllinen päämäärä jää saavuttamatta. Tahdon lopullisuus – ei ainoastaan tahdonalainen mahdollisuus osoittaa mennyt tahto ja sitä vastaava toteutunut teko, vaan myös mahdollisuus osoittaa jokainen murtunut tahto ja välttämättömyys, että niin piti tahtoa. Jopa silloin, kun tiedän, että irrationaalisuudet estävät minua lopulta saavuttamasta päämäärää, minun kuitenkin täytyy tahtoa absoluuttisesti velvoittavaa. Jos minulla on tie- demiehen kutsumus, teen tiedettä puhtain mielin kysy- mättä, säilyykö universaali tiede, jonka parissa työsken- telen, ikuisuuksiin, tai voisiko maailma hajota raunioiksi, tai tuleeko näin joskus tapahtumaan, jolloin tuhoutuisi myös kaikki kulttuuri ja kaikki, mikä puhuttelee ihmisiä absoluuttisena vaatimuksena. Tällainen on eurooppa- lainen kanta transsendentaalisessa muodossaan vasta- kohtana intialaiselle, jolle on olemassa vain yksi tahto, joka on absoluuttisen lopullinen ja joka on aidosti tosi:
tahto kieltäytyä maailmasta universaalisti. Jokainen posi- tiivinen kategorinen imperatiivi, jokainen absoluuttinen velvoite kuvaa meille absoluuttista lopullisuutta, ja sillä
on samalla uskonnollis-metafyysinen merkitys. Intialai- selle hengelle yksikään tällainen imperatiivi ei ole todella kategorinen. Se sisältyy kaikkien maailmallisten mo- tiivien ja kaikkien erityisten tahtomisten arvottamiseen.
Ainoastaan yksi jää jäljelle: kieltäymyksen kategorinen im- peratiivi.
Vasta näin tiedekin saavuttaa mielen samoin kuin sen perustalla oleva usko maailman todelliseen olemiseen. Se on ohjaava idea, aivan kuten idea eettisestä ihmiskun- nasta ja itsestäni eettisenä minänä.
Lyhentäen suomentanut Kreeta Ranki (alun perin: Sokrates–Buddha (1926). Toim.
Sebastian Luft. Husserl Studies. Vol. 26, No. 1, 2010, 5–17)
Suomentajan huomautukset
1 Husserl käyttää ’teorian’ (Theorie) vastakäsitteenä niin ikään krei- kan kielestä peräisin olevaa termiä Praxis, joka on tässä suomen- nettu ”käytöksi” ja ”käytännöksi”.
2 Alkutekstissä Epoché, klassisen kreikan pysäyttämistä tai katkaise- mista merkitsevästä sanasta , jolla etenkin antiikin pyrrho- nistinen koulukunta viittasi skeptisismiin kuuluvaan arvostelmien tekemisestä pidättäytymiseen. Suomennoksessa on säilytetty yhteys termin alkuperäiseen muotoon.
”Ainoastaan kieltäymyksen kategorinen imperatiivi jää jäljelle.”
Timo Kelaranta,Juego
