68 •
niin&näin
4/97K I R J A T
yhä uudelleen vangita sitä, mikä on tavoit- tamatonta: “Maailmankaikkeus ja tyhjyys…
joista jompaa kumpaa kirjallisuus aina tavoit- telee, ja jotka usein pyrkivät samaistumaan toisiinsa.” (s. 173)
Kun tämän sabluunan avulla ryhtyy uudelleenlukemaan Calvinon tuotantoa, yh- teyksiä on helppo löytää. Juuri Näkymättö- missä kaupungeissa sekä myöhäisvaiheen avainromaanissa, intellektuaalisessa testa- mentissa Herra Palomar, tämä kaksisuun- tainen tutkimisen halu tulee monesti ilmais- tuksi, toisinaan kaikessa aforistisuudessaan selväsanaisestikin: “Marco Polo kuvailee sil- lan kivi kiveltä. — Mutta mikä kivi kannattaa siltaa? kysyy Kublai-kaani. — Siltaa ei kannata tämä tai tuo kivi, Marco vastaa — vaan kaaren linja, jonka ne muodostavat. Kublai-kaani on hiljaa ja miettii. Sitten hän lisää: — Miksi pu- hut minulle kivistä? Minua kiinnostaa vain kaari. Polo vastaa: — Ilman kiviä ei ole kaar- ta.” (NK, s. 87).
Omasta kirjailijantyöstään Calvino toteaa myös Wittgensteiniin viitaten: “... kieltä on mielestäni käytettävä niin, että asioita (läsnä- olevia tai poissaolevia) voi lähestyä hienotun- teisesti, valppaasti ja varovaisesti, kunnioitta- en sitä, mitä asiat (läsnä- tai poissaolevat) viestittävät ilman sanoja.” (s. 120). Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.
Kirjallisuuden eetos
Mielenkiintoisinta Calvinon tuotannossa ei siis ole vain kirjallinen taitavuus ja kokei- levuus, pohdintojen terävyys, eurooppalai- sen aatehistorian tai vuosisatamme filosofian tuntemus, ranskalaisen uusromaanin ja italia- laisen yhteiskuntarealismin synteesi vaan voisi ehkä puhua kirjailijan eetoksesta, johon liittyy ajatus kirjallisuuden tärkeydestä. Ehkä juuri tämä eetos sai hänet kirjaamaan Näky- mättömien kaupunkien loppusanoiksi eetti- sen imperatiivin:
“Elävien helvetti ei ole jotain sellaista mikä on tulossa; jos helvetti on olemassa, se on jo tääl- lä, helvetti jota elämme päivästä päivään ja jonka muodostamme eläessämme yhdessä.
On kaksi tapaa olla kärsimättä siitä. Ensimmäi- nen on monille helppo: hyväksyä helvetti ja tulla osaksi siitä eikä enää nähdä sitä. Toinen on vaikea ja vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja oppimista: on etsittävä ja tunnistettava kuka ja mikä helvetissä ei ole helvettiä, on sallittava sen säilyä ja annettava sille tilaa.”(NK, s. 168) Milan Kunderan tapaan (jonka essee- ja haastattelukokoelma Romaanin taide tulee kutsumatta mieleen Muistioiden yhteydessä) Calvino katsoo, että kirjallisuudella on koko kulttuurin kannalta tehtäviä ja merkityksiä, joita mikään muu ei voi korvata ja joiden täyt- tyminen ei ole yhdentekevää tulevaisuutem-
me kannalta. Molempien ajattelussa kirjalli- suus (tai Kunderan kohdalla romaani- kirjallisuus) traditiona suhteutuu yleisempään traditioon, joka Kunderalle on eurooppalai- suus kohtalonkysymyksineen:
“Rabelais’n oppineisuudella, niin suuri kuin se olikin, on siis eri merkitys kuin Descartesin oppineisuudella. Romaanin viisaus on toisen- laista kuin filosofian viisaus. Romaani ei ole syntyisin teoreettisesta mielestä vaan humo- ristisesta mielestä. Eräs Euroopan epäonnistu- misista on siinä ettei se koskaan ole ymmär- tänyt kaikkein eurooppalaisinta taidetta — ro- maania; sen henkeä, sen valtavia tietoja ja löy- töjä eikä sen historian autonomisuutta. Juma- lan naurun inspiroima taide ei olemukseltaan ole vain riippumatonta ideologisista varmuuksista, se puhuu niitä vastaan.
Penelopen tavoin se purkaa öisin kangasta jota teologit, filosofit ja tiedemiehet päivällä kutoivat.” (Kundera, s. 162)
Calvinossa on Rabelaisin rinnalla ilmeisesti enemmän Descartesia kuin Kunderassa, mutta yhtä kaikki molemmat pohtivat lopulta- kin sitä, mitä ihmisenä oleminen on ja miten kirjallisuus tämän tavoittaa. Vastoin kirjalli- suuden (ja historian) kuoleman julistajia Kun- dera toteaa “Jokainen romaani esittää, tahto- en tai tahtomattaan, vastauksen kysymyk- seen: mitä inhimillinen olemassaolo on ja missä sen runous piilee” (s. 163) ja Calvino kirjoittaa: “Luotan kirjallisuuteen koska tie- dän, että joitain asioita vain kirjallisuus voi antaa omien erikoispiirteittensä ansiosta.” (s. 13)
Mihin sitten kirjailijan kaipuu kohdistuu, mitä kohti vie Calvinon eetos? Muistionsa hän päättää yhteen mahdolliseen vastauk- seen:
“…jospa olisikin mahdollista luoda teos minän ulkopuolelta, teos, jonka avulla voisimme siir- tyä yksilöllisen minän rajoitetun näkökulman ulkopuolelle ja astua sisään muihin omamme kaltaisiin, mutta myös antaaksemme äänen niille, jotka eivät osaa puhua: räystäälle asettuvalle linnulle, puulle keväällä ja puulle syksyllä, kivelle, sementille, muoville…
Eikö tämä ollut se päätepiste johon Ovidius pyrki kertoessaan muotojen jatkuvuudesta, ja päämäärä, jota Lucretius tavoitteli samaistumalla kaikille esineille yhteiseen luon- toon? “
Tuukka Tomperi Lähteet
Näkymättömät kaupungit (La città invisibili). Suo mentanut Jorma Kapari. Tammi: Helsinki, 1976 (1972).
Milan Kundera: Romaanin taide, WSOY: Juva, 1987 (1986).
AKATEEMISTA
YMPÄRISTÖFILOSOFIAA
Markku Oksanen, Marjo Rauhala-Hayes (toim.): Ympäristöfilosofia. Gaudeamus, Tampere 1997. 350 s.
Y
mpäristöfilosofia on pop ja in, ja paitsi niitä, se on myös must, sanan varsinai- sessa merkityksessä. Yliopistomaailman ulko- puolella oleville ei ole kuitenkaan ollut Suo- messa tarjolla kattavia esityksiä alan keskuste- lusta, joitain Leena Vilkan teoksia lukuunotta- matta. Täyttäneekö tämä käännösartikkeleita ja Markku Oksasen johdantoja sisältävä, definitiivisesti nimetty Ympäristöfilosofia tar- peen?Niin ainakin takakansi lupaa, sillä sen mu- kaan teos soveltuu oppikirjaksi kaikille ihmi- sen luontosuhteesta ja siihen liittyvistä eetti- sistä kysymyksistä kiinnostuneille. Tämä olisi hyvä, sillä esimerkiksi lukio-opetuksessa luon- to/ ympäristö-problematiikkaa tarkastelevia tekstilähteitä ja yhteenvetoja todella tarvitaan.
Useissa lukioissa ympäristöfilosofiaa opiskel- laan jo jatkokursseilla ja suuntaus on kerran- kin motivoitu oppilaista itsestään lähtien: luon- toa ja luonnonympäristöjä kohtaan tunnettu kiin- nostus on jatkuvassa kasvussa. Väittäisin, että tämä näkyy jo nyt jopa biologian ja maantiedon oppiaine-suosion kasvuna.
Juuri kahden edellämainitun aineen sekä elämänkatsomustiedonkin oppikirjoissa ja yo- koekysymyksissä tämä on jo otettu huomi- oon, ja esimerkiksi lukion uudessa opetus- suunnitelmassa (1994) on luetelluista seitse- mästä biologian opetuksen tavoitteesta peräti neljässä kyse luontosuhteemme eettisestä ja praktisesta puolesta. Filosofian puolella ekolo- giset kysymykset eivät sen sijaan ole esillä OPS:ssa, missä todetaan mm. näin: “Filosofi- an opiskelun tavoitteena on, että opiskelija…
osaa hahmottaa ja arvioida tiedollisia, yksilö- ja yhteiskuntaeettisiä sekä esteettisiä ongel- mia ja niiden vaihtoehtoisia ratkaisuja…” Täs- sähän luontosuhteen tai ympäristöetiikan ky- symykset on tarkasti ottaen rajattu jopa ulko- puolelle, ellei sitten niitäkin pidä ensisijaisesti tarkastella perustavalla tavalla yhteis- kunnallisina teemoina. Palaan tähän myöhem- min. Toisaalta on myös ollut niin, että lukio- käyttöön sopivaa, aihetta käsittelevää filosofis- ta materiaalia ei vielä useista oppikirjoista löy- dy, eikä kovin paljoa niiden ulkopuoleltakaan, joten opettajat eivät ole juurikaan voineet löy- tää tukea opetukselleen. Paikanneeko käsillä oleva teos puutteen?
Miksi tämä johdatus lukiofilosofian kautta?
Siksi, että niin lukio- kuin muussakin johdan- to-opetuksessa on aina ollut luonnollista läh- teä sisään filosofiaan käytännöllisen filosofian ja etiikan kautta, johtuen niiden läheisestä suhteesta arkikokemukseen ja -ajatteluun, ja nyt käsittääkseni ympäristöfilosofiassa on ky-
4/97
niin&näin
• 69K I R J A T
seessä käytännöllisen filosofian uusi tulemi- nen. Siinä harvinaisen voimakkaalla tavalla yhdistyvät teoria ja käytäntö, esimerkiksi ylei- sesti saatavilla oleva valtaisa määrä asiaa kos- kevaa informaatiota (biosfäärin vaikeuksista, raaka-aine- ja energiavarojen liikakäytöstä, paikallisista ekokatastrofeista, kiihtyvästä eliölajien katoamisesta, geenimanipulaatioon liittyvistä kysymyksistä jne.), tämän synnyttä- mä aito huoli oman jokapäiväisenkin toimin- nan ulottuvuuksista ja ekologisten ongelmien takaisinheijastuvuudesta omaan elämänpiiriin sekä näitä seuraavat loputtomat eettiset, filo- sofiset, teoreettiset kysymykset. Juuri tehdys- sä tuoreessa tutkimuksessa paljastui, että suo- malaisten laajimmin jakama turvattomuutta herättävä uhkakuva oli luonnon saastuminen, peräti yli 80 prosenttia sekä miehistä että nai- sista koki näin (Helsingin Sanomat, 12. 11.
97; lähde: Niemelä et al: Suomalainen turvattomuus). Tämä kertoo omalta osaltaan siitä, miten paljon kiinnostusta aihe herättää ja miksi.
Ympäristöfilosofia asettaa pohtijalleen tä- ten haasteita kerrakseen. Ympäristöfilosofian ongelmat näihin haasteisiin vastaamisessa al- kavat jo oikeastaan esipuheesta. Vaikka artik- keleiden ilmapiiri on useimmissa tapauksissa käsiteanalyyttinen tai käsitehistoriallinen, ei esipuhe onnistu selkeyttämään edes tematii- kan nimeämiseen ja rakentamiseen keskei- simmin liittyvää käsiteparia “ympäristö/ luon- to”. Esimerkiksi: “Luonto — ulkoinen todelli- suus, maailma tai mitä käsitettä ympärillämme olevasta käytetäänkin — on filosofian synty- ajoista lähtien ollut filosofisen tarkastelun kes- kipisteessä.” (s. 7) Ei varmastikaan ole yhden- tekevää, mitä käsitettä “ympärillämme olevas- ta” käytetään, eikä missään tapauksessa pidä paikkaansa, että näin määrittyvät tutkimuskoh- teet olisivat “filosofian syntyajoista” alkaen ol- leet yhtä ja samaa tai “tarkastelun keskipis- teessä”. Tästä saa kuvan vaikkapa tutustumalla toiseen tuoreeseen luontotematiikan antologi- aan, Luonnon luonto — Filosofisia kirjoituksia luonnon käsitteestä (Jussi Kotkavirta, toim.).
Toisaalta kannattaisi miettiä myös kysymystä subjekti-objekti -dikotomian asemasta ym- päristöfilosofisessa keskustelussa; joidenkin näkemysten mukaan juuri sen kriittisestä tar- kastelusta voisi avautua uusia reittejä myös tä- hän käytännöllisen filosofian ryteikköön.
Sitkeänä ajattelutendenssinä tuntuu edel- leen olevan se, että ihminen säilyy aktiivisena, luonto reaktiivisena; ihminen tekee ja toimii, luonto omassa sfäärissään jonakin ulkoisena ja passiivisena suojeltuu tai tuhoutuu. Heti kir- jan alussa Oksanen mm. ottaa esiin ja näyttää kaikkiaan myös hyväksyvän Clarence J.
Glacken esittämän jäsentelyn ihmisen ja ym- päristön suhteeseen liittyvästä tematiikasta.
Jäsentelyn mukaan tematiikka tiivistyy kolmek- si kysymykseksi: “1) onko luonto (Maa) suun- niteltu ihmistä varten? 2) millä tavoin ympäris- tö vaikuttaa ihmiseen? 3) millä tavoin ihminen
vaikuttaa ympäristöön?” (s. 7) Entäpä jos juuri tällaiset kysymykset pitäisi ylittää? Muutoin ei ehkä voida kuin todeta Risto Hilpisen sanoin, että “meidän on yksinkertaisesti lopetettava luonnon roskaaminen”. Käsittääkseni kuiten- kin jopa luonnonsuojeluun liittyvien filosofis- ten kysymysten pitäisi olla aika lailla monimut- kaisempia ja perusteellisempia kuin Oksasen esipuheessaan esittämät: “Miksi meidän ei muka tarvitsisi perustella systemaattisesti sitä, miksi meidän tulee suojella elinympäris- töämme, lajeja ja muita luonnon osia? Miksi meidän pitäisi ottaa annettuna totuutena, että luontoa, muita eläimiä ja kasveja saa käytän- nössä kohdella miten tahansa?” (s. 11) Jos juuri nämä ovat kysymyksiä, joilla ympäristö- filosofia, kuten Oksanen esittää, “utelee, ih- mettelee ja kyseenalaistaa”, tulee tunne, että käytössä on kärpäslätkä vaikka aika vaatii kanuunaa (tai ainakin nietzschemäistä moukaria).
Radikaalejakin kysymyksiä olisi tarjolla:
Miksi länsimaisen ihmisen maailmasuhteen tiedollinen puoli yhä enemmän korostuu ja miksi ainoana tiedon standardina yhä useam- min esittäytyy eurooppalaisperäinen luonnon- tiede? Miksi täten määrittyneen maailma- suhteen ja tieteen, teknologian ja markkinata- louden kolmiyhteys levittäytyy yhä voimak- kaammin ja yhä vaimeamman kritiikin säestä- mänä maailmaneetokseksi? Oksanen ei aina- kaan suoraan ilmaise tällaisten kysymysten tarpeellisuutta, pikemminkin päinvastoin: “On vaikea kuvitella mitään sellaista vaihtoehtoa tieteelle, joka avustaisi tiedollisesti yhtä kestä- västi ja järkevästi inhimillisen elämän suunnit- telussa.” (s. 11) Paitsi, että Oksanen tarkoitta- nee luonnontieteitä, ja että toteamus kuulos- taa toisaalta kehäpäätelmältä, se kertoo myös siitä, että kovin radikaalisti länsimaisen ihmi- sen maailmankatsomuksen kulmakiviä ei Ok- sanen lähde moukaroimaan.
Mitä (luonnon)tieteen ja sen sovellutusten merkitykseen ihmisen luontokuvan muokkaa- jana tulee, suomalaisen sosiologin Risto Heis- kalan mukaan olemme saapuneet tilantee- seen, jossa kaikki todellisuuden ominaispiir- teet ovat teknologioiden kehityksen vuoksi tulleet reaalisesti tai potentiaalisesti inhimilli- sen muuntelun piiriin. Tähän Heiskalan teesiin keinotekoisesta yhteiskunnasta liittyy osuvas- ti Ulrich Beckin teesi riskiyhteiskunnasta: lä- hes kaikki ihmiseen, yhteiskuntaan ja luon- toon liittyvä on muunneltavissa, mutta ei lop- puun saakka ennustettavissa, laskettavissa ja hallittavissa. Täten sosiologien mukaan asettu- vat nykyelämän reunaehdot, refleksiivisyys, epävarmuus. Ja jos poliittisen ja yhteis- kuntafilosofian kytkeytymistä ekologisiin ky- symyksiin ei siis huomata, niin voimme käy- tännössä unohtaa koko ympäristöfilosofian.
Sille miksei Ympäristöfilosofia tartu näihin kysymyksiin on selityksensä. Hetken kirjaa tarkasteltuaan lukija huomaakin sen alaotsi- koksi “kirjoituksia ympäristönsuojelun eetti-
sistä perusteista”. On tietenkin ollut strategis- ta viisautta (joko toimittajien tai kustantajan) laittaa tarkentava alaotsikko vain takakanteen ja sisäsivuille, mutta tämä markkinahenkisesti taitava liike muuttuu harmilliseksi kun opetta- ja, opiskelija tai kiinnostunut maallikko tarttuu teokseen luullen saavansa sitä mitä tilaa. Ym- päristöfilosofian kenttää tuntevat tutkijat tie- tysti hahmottavat jo sisällysluettelosta teoksen teemaksi tietyn nurkan tällä kokonaispe- likentällä, mutta ei kai teosta näille ole suun- nattu: juuri tutkijoidenhan on mahdollista etsiä käsiinsä alkuperäiskielisiä ja eri julkaisuissa ilmestyneitä lähteitä. Tai sitten toimittajat olet- tavat, että “ympäristönsuojelun eettiset perus- teet” kuvaa koko ympäristö- tai ekofilosofian yleisteokseksi yltävää tematiikka.
Samoin vaikka takakannessa rohjetaan esittää, että “artikkelikokoelman kirjoittajat ovat ympäristöfilosofian kansainvälisesti mer- kittävimpiä tutkijoita”, lukijan epäilykset herät- tää kuitenkin tätä väitettä seuraava kattava lu- ettelo, jossa esiintyvät kaikki teokseen kään- netyt kirjoittajat Lynn Whitesta Donald VanDeVeeriin — listassa on yksi ainoa anglo- amerikkalais (-australialaisen) maailman ulko- puolelta tuleva nimi: Arne Næss. Vielä kun huomaa, että Næssinkin artikkeli on alunperin ilmestynyt englanniksi alkaa epäillä, ettei toi- mittajilla ole ollut käytössään muita kieliä taita- via kääntäjiä.
Klassikoita suomeksi
Onneksi toki käännösartikkeleista välittyvä kuva ympäristö- ja luonnonfilosofiasta onkin moniulotteinen ja konfliktiivinenkin. Mukaan mahtuu todella tunnettuja klassikoita: Lynn White Jr. “Ekologisen kriisin historialliset juu- ret”, John Passmore “Asenteet luontoa koh- taan”, Aldo Leopold “Maaetiikka”, Arne Næss
“ Pinnallinen ja syvällinen, pitkän aikavälin ekologialiike”, muutamia mainitakseni. Sa- moin mukana on teräviä tuoreempia ana- lyyseja ja aivan erityisesti lukijaa ilahduttaa ar- tikkeleiden valikointi niiden keskustelevuutta ajatellen. Ristikkäisiä viittauksia on paljon ja tämä on omiaan luomaan tutkimuskentästä kuvaa aidosti vilkkaana ja monimuotoisena.
Kokoelma on jaettu kolmeen osaan tai lukuun, joista jokainen sisältää neljästä kuuteen käännösartikkelia sekä Oksasen kirjoittamat johdannot.
Kirjan viimeinen jakso, “Luonnon arvo, ih- misen arvo”, ei Oksasen esipuheen antamas- ta kuvasta poiketen jähmetykään tavanomai- simmaksi metafilosofiseksi aksiologiseksi ana- lyysiksi siitä, voidaanko arvoperustainen etiik- ka laajentaa luontoa tai (muita) eläinlajeja kos- kevaksi. Jakson mielenkiintoisimpiin kuuluu ehdottomasti Holmes Rolston III:nnen essee
“Arvot luonnossa”, jossa tämä löytää luon- toon liitettävissä olevista arvoista kymmenen erilaista kategoriaa (taloudellisista arvoista sakramentillisiin arvoihin!), ja höystää tari-
70 •
niin&näin
4/97K I R J A T
naansa ehtymättömän tuntuisella varastolla biologisia ja luonnonhistoriallisia anekdootte- ja, kuriositeetteja ja triviaa. Tämän tarina- niskijan rinnalla muut luvun kirjoittajat mais- tuvat kuivalta akatemialta, mutta näilläkin on paikkansa. Esimerkiksi Paul W. Taylor (“Luon- non kunnioittamisen etiikka”) esittää tiivis- tetyssä muodossa oman vitalistisen tai elä- mäkeskeisen etiikkansa periaatteet, joiden yti- menä on aristotelis-spinozistinen entelekeia/
conatus -periaate, eli ajatus siitä, että kunkin olion tai organismin “hyvä” rakentuu perim- mäiselle pyrkimykselle elinvoiman säilyttämi- seen ja kasvattamiseen. Heti perään annetaan Janna Thompsonin (“Ympäristöetiikan kumoa- minen”) osoittaa, miten ongelmallisia Taylorin (ja Rolstonin) lähtökohdat ovat, jos niiden edellytykset viedään radikaalilla tavalla vääjäämättömiin johtopäätöksiin, ts. verratta- essa vaikkapa bakteerin, sisäelimen tai ihmi- sen “hyviä” toisiinsa. Taylorin kanta on lisäksi tietenkin kokonaan riippuvainen individualisti- sen ja itseriittoisen organismin määrittelystä, ja Thompson osoittaa oikein, kuinka mahdo- tonta tällaista määrittelyä on tehdä.
Antroposentrisiin, johdonmukaisen ympäris- töetiikan mahdollisuuden kieltäviin johtopää- töksiin päätyvä Thompsonin essee asettaa ympäristöetiikalle varteenotettavan haasteen ja vastuksen.
Jaksoista keskimmäinen “ Ympäristö- eettisen teorian hahmottelua” alkaa Leopoldin kirjoituksella, joka onkin kokoelman vanhin teksti, postuumisti julkaistu vuonna 1949. Sitä lukiessa huomaa, miten vähän aikaa olemme lopultakin eläneet maailmassa, jossa luonnon tai ympäristön hyvinvoinnista keskuste- leminen on ollut itsestäänselvää ja arkipäiväis- tä ilman sen kummempia perusteluja. Toisin kuin Leopoldin aikana, nyt olemme ehkä tilan- teessa, jossa keskustelua jo riittää (jopa kor- keimmalla tasolla, Riosta Kiotoon), mutta en tiedä onko toiminnan tasolla juuri muutoksia näkyvissä: “Toistaiseksi ei ole olemassa etiik- kaa, joka käsittelisi ihmisen suhdetta maahan ja sen pinnalla eläviin eläimiin ja kasveihin.
Maa, kuten Odysseuksen orjatytöt, on edel- leenkin omaisuutta. Suhde maahan on yhä puhtaasti taloudellinen, ja se tuo mukanaan etuja muttei velvollisuuksia.” (s. 121) Leopold näkee maaetiikan evolutiivisen luonnollisena ja ekologisesti välttämättömänä vaiheena siinä kehityskulussa, jonka aikana yhä uudet “ryh- mät” ovat saaneet äänioikeutensa moraalin sfäärissä, emansipoituneet pelkän omistuksen asemasta. Tämä on kai Eläinten vapautus- rintamankin (EVR/ ALF) nimen taustalta varsi- naisesti löytyvä ajatus, vaikka se yhdiste- täänkin usein yksinkertaisesti “ vapautus- iskuihin”. Jakson toinen toiminnallisempiin havaintoihin johtava ympäristöetiikan hahmo- telma on Naessin lyhyt essee pitkän tähtäimen syväekologian keskeisistä periaatteista. Naess luettelee monimuotoisuuden, moninaisuuden (kompleksisuuden), itsehallinnon, hajauttami-
sen, symbioosin ja tasa-arvon/ luokattom- uuden periaatteina, jotka erottavat syvällisen ekologisen liikkeen pinnallisista, lähinnä elävi- en ihmisten hyvinvointiin ja terveelliseen elin- ympäristöön huomionsa kiinnittävistä suojelu- pyrkimyksistä. Kuten Naessin kirjoitus- ajankohtana (1972), viimemainitut edelleen edustavat ekologisen keskustelun huomatta- vaa valtavirtaa. Naess esittelee myös hieman omaa käsitteistöään, mm. termin ekofilosofia, jonka käyttöä yleisenä kattokäsitteenä olisi voinut puoltaa myös tätä kokoelmaa tomitettaessa, ainakin se olisi saattanut tarjota mahdollisuuden ratkaista (tai kiertää) luonto/
ympäristö -käsiteparin ongelmallisuutta.
Luvuista ensimmäinen, “ Länsimaisten ympäristöasenteiden historiaa”, sisältää ni- mensä mukaisesti aatehistoriallisissa aiheissa liikkuvia artikkeleita. Itseoikeutettu aloittaja on Lynn Whiten paljon luettu ja kommentoitu essee, jossa tehdään tunnettu linjanveto kris- tinuskon antroposentrisyyden kritiikissä. John Passmore esittää huomattavasti maltilli- semman katsauksen samaan teemaan ja tätä seuraava Robin Attfield puolestaan käyttää myös Passmoren tarjoamia aseita kritisoides- saan Whiten näkemystä. Mielenkiintoisin es- see ensimmäisessä osassa on Eugene C.
Hargroven “Filosofiset asenteet”, jossa käy- dään läpi kahden aikakauden, antiikin Kreikan ja Uuden ajan keskeisiä filosofisia näkemyksiä ympäristöstä ja luonnosta. Hargrove edustaa- kin kokoelmassa valitettavan harvinaista, itse filosofian traditioihin tai joihinkin sen historial- lisiin kehittelyihin kriittisesti suhtautuvaa näke- mystä. Hargrove löytää eurooppalaisen filoso- fian historian mustan pisteen ja päätyy kriitti- seen, joskin samalla kannustavaan toteamuk- seen: “Ympäristöetiikka on filosofian tilaisuus sovittaa suurin virheensä, luonnollisen maail- man hylkääminen siten kuin se on koettu konkreettisesti todellisessa elämässä. Jos se olisi tekemättä niin, se kiistäisi oman mennei- syytensä, luopuisi omasta älyllisestä historial- lisesta roolistaan länsimaisessa yhteiskunnas- sa ja sallisi filosofian tutkimisen muodostumi- sen vanhahtavaksi, merkityksettömäksi ja avuttomaksi.” (s. 108)
Miten tässä ja nyt?
Jos hyväksytään teesi praksiksen uudesta vir- taamisesta filosofiaan ympäristökysymysten kautta, ei kokoelmaa voi pitää kovin hyvin ajan kutsuun vastaavana. Osaltaan tämän saa ai- kaan yhteiskunnallisten ja toiminnallisten ky- symysten välttely. Eräs käytännön ja teorian mielenkiintoisimmista piirteistä on kuitenkin juuri siinä, ettei edellinen oikeasti noudata nii- tä ositteluja ja kategorioita, joita jälkimmäinen siihen luo havaintojen, ymmärtämisen ja kom- munikaation jäsentämiseksi (paradoksaalises- ti mukaan lukien juuri itse jaottelu teoriaan ja käytäntöön). Ympäristökysymysten tarkastelu tarjoaisi erinomaisen mahdollisuuden tämän
havaitsemiseen ja havainnollistamiseen; missä muualla mikrokosmos ja makrokosmos, lokaali ja globaali, minuus ja maailmanlaajuiset rakenteet, etiikka ja politiikka tai luonto ja yh- teiskunta yhtä voimakkaasti tunkeutuisivat toi- siinsa?
Eräs tuoreimmista (ja selkeimmistä) tämän tematiikan muotoiluista löytyy Beck/ Giddens/
Lashin koostaman refleksiivistä moderni- saatiota tarkastelevan kokoelman esipu- heesta: “…olemme yhtä mieltä siitä että eko- logisia kysymyksiä ei voida palauttaa pelkkään
‘ympäristöstä’ huolehtimiseen. ‘Ympäristö’
tuntuisi tarkoittavan inhimillisen toiminnan ul- koista viitekehystä. Ekologiset kysymykset ovat kuitenkin nousseet esiin juuri siksi, että
‘ympäristö’ ei enää olekaan ulkoisessa suh- teessa inhimilliseen yhteiskuntaelämään, vaan syvällisellä tavalla tämän läpäisemää ja uudel- leen jäsentämää. Ehkä ihmiset ennen tiesivät, mitä ‘luonto’ on; enää näin ei ole. ‘Luonnolli- nen’ kytkeytyy nyt niin läpikotaisesti ‘yhteis- kunnalliseen’, että mitään siinä ei voi ottaa annettuna. Monen muun perinnevaltaisen elämänalueen tavoin myös ‘luonnosta’ tulee nyt toimintakenttä, jolla on tehtävä käytän- nöllisiä ja eettisiä päätöksiä. ‘Ekologinen kriisi’
avaa joukon kysymyksiä, jotka oleellisella ta- valla liittyvät elämämme nykyiseen plastisuu- teen — ‘kohtalon’ perääntymiseen niin monil- la alueilla.” (Beck et al., s. 8)
Ympäristöfilosofian esseet ovat mielenkiin- toisia, monet niistä samalla tavoin kuin moraalidilemmat ovat usein mielenkiintoisia.
Niistä ei silti useinkaan välity käsitystä siitä, että puhuttaisiin todellisista, ketä tahansa koskettavista asioista. Mitä sitten tulee alussa mainittuun koulukäyttöön, teos voi nähdäkse- ni olla hyödyllinen esimerkiksi siten, että opet- taja luetuttaa joitakin esseitä oppilaillaan syventävänä kurssimateriaalina. Tutustuminen vaikkapa edellä mainittuun Beck-Giddens- Lash -teokseen syventää sen sijaan huomatta- vasti enemmän opettajan omaa ymmärrystä ekologiaan meidän aikanamme liittyvästä kokonaistematiikasta, paremmaksi historialli- seksi katsaukseksi taas suosittelisin samoin jo mainittua Luonnon luonto -antologiaa.
Yleistajuiseksi johdannoksi aiheeseen sopii myös teos Ympäristönsuojelu ja yhteiskunta, johon Juhani Pietarinen on kirjoittanut ympäristöfilosofian osuuden. Kaikkiaan lienee silti selvä, että alan kirjallisuutta maahan vielä mahtuu.
Tuukka Tomperi Lähteet
U. Beck - A. Giddens - S. Lash: Nykyajan jäljillä — refleksiivinen modernisaatio, Vastapaino, Tam- pere 1995.
P. Jokinen - T. Järvikoski - J. Pietarinen: Ympäristön- suojelu ja yhteiskunta. Trun yliopiston täydennyskoulutuskeskus, Turku 1992.
Luonnon luonto — filosofisia kirjoituksia luonnon käsitteestä ja kokemisesta (Jussi Kotkavirta, toim.), SoPhi, Jyväskylän yliopistopaino: Jyväs- kylä 1996.
