Kadotettu aika
itä enemmän vuosia vierähtää, sen kirk
kaampina nousevat mieleen lapsuuden muistot. Jälleen sain sen kokea viime kesänä, kun ajelin aurinkoisena päi
vänä syntymäkotiani kohti, pitkin hiljaista mäntymetsien läpi kiemur- televaa hiekkatietä. Hetken mielijoh
teesta pysäytin auton, riisuin kengät ja sukat ja astuin paljain jaloin läm
pimään hiekkaan. Sillä hetkellä siir
ryin lapsuuteni aikaan - kadotettuun aikaan
Suunnattoman kauan sitten kul
jin paljain jaloin tätä samaa tietä.
Tie johti kaukaisesta kylästä toiseen, ja sen varrella oli myös syntymä
kö tini. Kaviouran kuuma hiekka poltti jalkojani, ja pienet pölypilvet leijuivat tien yllä, kun juoksin siinä keskipäivän helteessä. Pienelle po
jalle tuo hiljainen tie oli mieluinen ja kiinnostavakin. Usein pysähdyin katselemaan suuria sinimustia sit
tiäisiä, jotka kiertelivät tien päällä, etsien tuoreita lantakasoja. Pitkään ne pörräsivät ilmassa, lähestyivät, lopulta laskeutuivat kasan viereen ja sukelsivat saman tien pehmeään lantaan. Mäntymetsäisellä alueella asusti paljon oravia, ja tämän täs
tä näin niitä tietä ylittämässä, mil
loin pieni poikanen tai naavatukko suussaan. Jännittävintä oli kohdata kyykäärme. Näissä kuivissa kangas
metsissä niitä oli paljon, ja usein ne jäivät kaviouralle lämpimään hiek
kaan nauttimaan auringosta. Siinä kerälle kiertynyt kyy oli kiehtovan kaunis sahanteräkuvioineen, mutta samalla se oli vaaran merkki, enkä uskaltanut mennä kovin lähelle.
Se sähisi, kun heittelin hiekkaa sen päälle ja luikerteli sitten tienvarren kanervikkoon.
Kulkijoita ei tiellä paljon ollut.
Varhain aamuisin tietä pitkin vietiin lehmiä kytölaitumille ja illan suussa tuotiin jälleen kotiin päin. Kellon kal
katus kuului kauas, kun ne laiskoin askelin, pulleat utareet heiluen lönty- stelivät tiellä. Kärrynpyörien kolina kertoi jonkun maanviljelijän olevan matkalla töihin tien varrella olevil
le pelloille tai niityille. Heinäaikaan
kuului tien varren niityiltä niittoko- neitten raksutus, ja jo kaukaa tuntui nenässä leppoisa kaadetun heinän tuoksu. Se tiesi samalla työtä, hei
nänkorjuuta, joka jatkui seuraavat pari viikkoa, ja johon osallistuivat myös lapset voimiensa mukaan. Teh
täväni oli haravoida kaadettu heinä ojien varrelta vähän kauemmaksi, niin että haravakoneella voitiin ve
tää heinät kasoille. Ojien penkois
sa kasvoi mesimarjoja, jotka olivat juuri heinäaikaan kypsiä. Niitä oli valtavasti, enkä voinut ohittaa niitä pysähtymättä. Poimin kourallisen niitä, ja nautiskelin marjojen taivaal
lisesta mausta. Monesti poimin niitä vielä mukillisen ja vein kotiin äidille.
Hän keitti niistä illaksi marjasopan, joka oli heinäaikaan meillä hyvin ta
vallinen jälkiruoka.
Pitkän metsätaipaleen jälkeen lapsuuteni tie kotini ohi jatkui halki peltoaukeitten isommalle maantiel
le, jonka varressa oli pienen pieni sekatavarakauppa. Tuosta kaupasta meille haettiin kaikki mitä siihen ai
kaan talossa tarvittiin, hiivaa, soke
ria, suolaa, kahvinvastiketta, ja jotain muuta pientä. Sokeri, kahvi, ja monet muut tavarat olivat jo kortilla sytty
neen sodan seurauksena. Kävin kau
passa mielelläni, sillä kauppareis
sulla saattoi tavata tuttuja ja hyvällä tuurilla nähdä autonkin. Jo kaukaa voi kuulla auton äänen, ja kun se lähestyi mahtavan pölypilven saat
tamana, istuin valmiina tien varren kivellä. Tästä jännittävästä hetkestä ei saanut menettää mitään! Kääntyi- sikö auto vielä kaupan pihaan, vai menisikö ohi. Se oli kuorma-auto ja ajoi ohi. Istuin vielä kauan kivellä ja seurasin auton katoamista aukean toisessa laidassa metsän suojaan.
Nuuhkin ihanaa bensan tuoksua ja kuvittelin joskus pääseväni auton kyytiin, - vaikka vain pari kilomet
riä. Kerran sitten onni potkaisi, ja pääsimme samaisen kuorma-auton kyytiin. Auto oli purkamassa jotain tavaraa, kun tulimme naapurikylän pojan kanssa kaupalle. Rohkaisin mieleni ja kysyin kuskilta, voisim
me tulla kyytiin. "Hypätkää vaan lavalle", vastasi kuski ja meitähän ei
tarvinnut toista kertaa kehottaa. Se oli elämäni ensimmäinen automatka ja samalla täydellinen unelmamatka pienille pojille. Seisoimme ohjaa
mon takana laudasta rakennetulla kuormalavalla ja pitelimme lujasti kiinni suojakaiteesta. Tiellä oli tämän tästä kuoppia ja kyyti sen mukaista.
Hetkeksikään ei otetta kaiteesta voi
nut hellittää, mutta sehän vain lisäsi matkan jännitystä.. Auton alla vi
listävä maantie, mahtava pölypilvi takanamme, ja kasvoja takova ilma
virta tekivät matkasta ikimuistoisen.
Auton seuraava pysähdyspaikka oli vasta lähellä kirkonkylää ja saimme kävellä melkoisen matkan takaisin kotikylän kaupalle. Taisi olla paljaat jalatkin rakoilla pitkästä kävelys
tä kovalla soratiellä. Eipä se paljon haitannut, siitä matkasta riitti muis
telemista moneksi päiväksi, - olihan se kesän suurin tapahtuma.
Kotikylässäni ei samanikäisiä lapsia juuri ollut, ainakaan lähinaa
pureissa, ja vallankin isän ja veljeni sotaan lähdön jälkeen tunsin itseni joskus kovin yksinäiseksi. Kävelles
säni tällä lapsuuteni tiellä, siirryin monesti haavemaailmaan, jossa minulla riitti kavereita ja seikkai
luja. Keskustelin ääneen heidän kanssaan, vaihdoin roolia ja vas
tasin omiin kysymyksiini. Joskus kävi niin, että joku aikuinen sattui paikalle huomaamattani ja kysyi, että kenenkäs kanssa se poika tääl
lä juttelee. Häpesin hirveästi, mutta häiritsij än mentyä j atkoin kesken j ää- nyttä seikkailua "kaverien" kanssa.
Useimmiten nämä seikkailuni liittyi
vät sotaan. Heinätöiden lisäksi osal
listuin moniin muihin töihin, joissa vain voin vähänkin olla äidin apuna.
Aamulla lypsyn jälkeen vein lehmät päiväksi laitumelle, ja hain ne jälleen illalla kotiin. Puiden kanto tupaan oli jokapäiväistä, ja erittäin mieluinen työ oli separaattorin kasaaminen ja kerman erottaminen maidosta sen avulla. Sen jälkeen kerma kaadettiin puukirnuun ja kirnuttiin voiksi. Sen homman opin jo ihan pikkupoikana ja varmaan yksi houkutin siihen oli pehmeä uusi voi, jota sai sivellä kir- nuamisen jälkeen juuri paistetulle
30
ruisleivälle. Ihanampaa herkkua ei voi olla!
Syksyllä perunankaivuun aikaan poimin muun väen mukana heit
tokoneen jäljessä ämpäriin peru
noita kyllästymiseen saakka. Se oli iso urakka, joka saattoi kestää päi
väkausia. Puintipäivät olivat mie
lenkiintoisia, koska silloin tuotiin riihen luo puimakone, Olympia- merkkinen maamoottori, ja paljon talkoisiin pyydettyjä naapureita tuli apuun. Koneitten omistaja oli puin- tipäivinä pääosassa. Ihailin häntä valtavasti, koska hän osasi kaiken.
Hänen ohjauksessaan koneet asetet
tiin tarkasti paikoilleen, öljyt ja jääh
dytysvedet tarkistettiin, hihnat ja valtaremmi kiristettiin ja sitten seu- rasikin jännittävin vaihe, - moottorin käynnistys. Konemestari kaatoi en
sin pienen bensaryypyn moottoriin,
ja sitten vauhtipyörää pyöräytettiin veivistä muutama kierros. Pakoput- kesta pöllähti mahtavat savut, ja niin kone lähti puksuttelemaan tasaista tahtiaan. Puintiväki siirtyi paikoil
leen, ja pian harmaa pölypilvi leijaili työmaan yllä. Minun tehtäväni oli polkea riihiladossa sinne kannettuja olkia tiukemmalle. Syystyöt osaltani päättyivät puintiin,-aloitin koulun.
Tuo kadotettu aika, lapsuuteni, oli onnellista aikaa. Elämä oli silloin ko
vin vaatimatonta, puutteen ja sodan keskellä, vailla kaikkia nykypäivän mukavuuksia. Meillä oli kuitenkin paljon sellaista, mitä tämän päivän lapsilta puuttuu: ympärillämme oli turvallisia ihmisiä, avaraa, puhdasta luontoa, eläimiä, tapahtumia ja työ
tä, johon osallistumalla oppii myös elämään. Lainaan tähän loppuun muutaman säkeistön J.L. Runeber
gin kauniista runosta Lapsuuden muistoja.
"M a muistan ajan, muistan aina sen, Kun elon aamu punas poskipäi
tä, Poveeni hentoon kasvoi kukka
nen, Jonk' kauno peljännyt ei myrs
ky säitä.
K uink' olin viaton ja autuas, Kuin pilven päällä aamun ensi ruskat, ilo
ni niin kuin taivas kuulakas, kuin kastehelmet haihtui helpot tuskat.
Kaikessa näytti riemu elävän: Hy
myili maa, kuin kantais enkelit sen, ja aallotar ja tuulet keskenään, iloisna lasna telmi kuin ma itsen.
Vaan kohta poistuit, lapsuus ihanin, Et sydämeeni koskaan enää loista. A in' uus' on metsän somuus keväisin, - Elomme vaan ei kuki ker
taa toista."
A nssi Peräm äki
