Puttaalta Vuotinperälle : Pyhäjoen Pirttikosken vanhoja kantatiloja [1/2] · DIGI

Merja-Liisa Vuori

PUTTAALTA VUOTINPERÄLLE – PYHÄJOEN PIRTTIKOSKEN

VANHOJA KANTATILOJA

Sukututkimuksia 2.

Äidilleni Laila Vuorelle, o.s. Vuoti

Seppälän pihamaalla Tyyne Vuotin 60-vuotispäivillä v. 1968 (LV).

Aiemmat julkaisut:

Rautalammin Järnberg-suvusta –

Manasse Järnbergin ja Stina Hämäläisen jälkipolvia.

Sukututkimuksia 1. Omakustanne. Painos loppunut, saatavissa kirjastoista.

Oy Kotkan Kirjapaino Ab, Hamina 2002, ISBN 952-91-4472-5

© 2009 Merja-Liisa Vuori

© 2016 Merja-Liisa Vuori, tarkistettu versio CD-tallenteelle.

Pohjakartat: © Maanmittauslaitos, lupa nro 1033/MML/08

Kirjan tilaukset: - Merja-Liisa Vuori puh 0400 723 743 melivuo@gmail.com

Painettu kirja loppuunmyyty, CD-levy versio tilattavissa.

Painopaikka: Solver palvelut Oy, Anjalankoski 2009 ISBN 978-952-92-5000-4

SISÄLLYSLUETTELO

sivu

1. Alkusanat 4

2. Tutkimuksen perusteista 5

3. Pyhäjoki ja Pirttikosken kylä 7

4. Syntymästä kuolemaan – perhe ja suku 10

5. Elinkeinoista 17

6. Sotilaista 30

7. Amerikan siirtolaisuus 34

8. SUKUTAULUT PIRTTIKOSKEN VANHOISTA KANTATILOISTA

nro 1 HALUNEN 37

nro 2 HAAPAKOSKI 70

nro 3 PYY HAUTALA 104

nro 4 HELAAKOSKI 125

nro 7 YLISENOJA ALATALO 165

nro 8 YLISENOJA KESKITALO 178

nro 9 YLISENOJA YLITALO 198

nro 10 YLISENOJA JAAKOLA ERKKILÄ 210

nro 12 KITINPRAMI 233

nro 14 TIRILÄ 266

nro 15 HARAKKA AROLA 297

nro 16 MATTILA 320

nro 17 PUDAS 339

nro 18-19 ISOTALO & KAIVOLA 355

nro 20 KALLIO 378

nro 21 ASIKKALA 399

nro 23 PENTTILÄ 410

nro 24 VUOTI 426

9. Omia muistiinpanoja 472

LIITTEET

Lähdeaineistoa 475

Henkilöhakemisto 476

1. ALKUSANAT

Olen harrastanut sukututkimusta runsaat 10 vuotta. Isäni suvusta tein vuonna 2002 kirjan ’Rautalammin Järnberg-suvusta’. Siinä seurattiin 1800-luvun alussa syntyneen sisarussarjan jälkeläisten vaiheita nykyaikaan asti. Itä-Suomesta suku levisi kautta maan ja kirjan aineistoa kerätessäni sain jäljittää monia muuttoja ja lukuisten pitäjien arkistoja.

Luonnollinen jatko oli syventyä tämän jälkeen äitini pohjanmaalaisiin juuriin.

Pian selvisi, että lähtökohta tälle tutkimukselle olisi aivan erilainen. Pohjois- Pohjanmaalla suvut asuttivat samoja tiloja vuosisadasta toiseen ja puoliso löydettiin usein samasta kylästä. Tuntui vaikealta rajata tutkimusta vain yhden perheen tai talon väkeen, koska sukulaisia löytyi lähes joka naapurista.

Vähitellen syntyi kunnianhimoinen suunnitelma käydä läpi kaikki Pyhäjoen Pirttikosken kylän vanhat kantatilat. Näin hahmottuisi hieman kokonaisen kylä- yhteisön historiaa ja keskinäisiä suhteita.

Tavoitteena oli tehdä perinteistä sukututkimusta monipuolisempi ja luettavampi kokonaisuus, joka kiinnostaisi myös mahdollisesti jo seudulta pois muuttaneita nuorempiakin sukupolvia. Yhteiskunta ja ihmisten arkielämä ovat muuttuneet niin nopeasti, että nykyihmiseltä helposti unohtuu esivanhempien työ ja aikaansaannokset. Monet eivät välttämättä tiedä edes omien isovanhempiensa taustaa ja vaiheita.

Olen saanut monilta pirttikoskisilta positiivista palautetta, aineistoa ja heidän omia muistikuviaan lapsuusvuosilta. Haluankin lausua lämpimän kiitokseni kaikille hankkeessa mukana olleille. Kaikki nämä ajan hengestä ja elämän kohtaloista kertovat muistelukset ovat arvokas lisä sukukirjaan, jotta nimet ja päivämäärät saisivat myös kasvot ja historia heräisi eloon.

Tämä sukukirja kertoo pääasiassa tavallisten maaseudun ihmisten vaiheista.

Yksikään sukupolvi ei ole päässyt helpolla. Milloin on ollut ruttoa ja katovuosia, milloin sotia tai työttömyyttä. Sinnikkyyttä ja elämänuskoa on kuitenkin riittänyt ja sitä tarvitaan nykyäänkin. Nämä edellä kulkeneet ovat tehneet tietä sille mitä me nyt olemme. Mielenkiintoisia lukuhetkiä Pirttikosken sukukirjan parissa.

’Vaikka ei tiedä minne menee, on tärkeää tietää mistä tulee.’

Kotkassa loppiaisena 6.1.2009

2. TUTKIMUKSEN PERUSTEISTA

Lännen ja idän erot sukunimissä

Länsi-Suomessa henkilöt kirjattiin omalla ja isän nimellä, esim. Mats Matsson eli Matti Matinpoika. Lisäksi voitiin käyttää kulloisenkin asuinpaikan nimeä. Lisä- nimi muuttui aina kun muutettiin toiseen taloon. Itä-Suomessa taas sekä miehet että naiset säilyttivät avioiduttuaan isänsä sukunimen, joten se pysyi useimmiten koko elinajan samana.

Syynä erilaiseen sukunimikäytäntöön lienee ollut verotus. Länsi-Suomessa oli jo varhain kiinteät talot, joita verotettiin maa-alan mukaan. Kuka talossa asui, ei ollut valtion kannalta kiinnostavaa. Itä-Suomessa kaskiviljelyn vuoksi verotus taas määräytyi sadon mukaan, koska kiinteää pysyvää maa-alaa ei ollut.

Eläminen oli liikkuvampaa, joten verottajan täytyi pystyä seuraamaan talonpoikia. Pysyvällä nimellä hänet tunnistettiin ja verot saatiin kerättyä.

Sukunimi saattoi vakiintua talonnimestä tai jotain ominaisuutta tai luonteenpiir- rettä osoittavasta liikanimestä. Sivistyneistö, porvaristo, käsityöläiset ja sotilaat ottivat muita aiemmin erikseen valitun sukunimen. Usein se oli ruotsinkielinen, sillä sitä alettiin 1700-luvulla pitää arvokkaampana ja muodikkaampana. Vasta sukunimilaki 1.1.1921 velvoitti jokaisen ottamaan virallisen sukunimen.

Länsi-Suomessa oli yleistä, että taloilla oli kaksi rinnakkaista nimeä, esimerkiksi Haarala eli Vuoti. Henkilöistä voitiin käyttää jompaakumpaa tai molempia nimiä vaihdellen. Joskus haluttiin erottaa samassa pitäjässä olevat samannimiset talot kylän nimen avulla: esimerkiksi Lampinsuu Mattila, Ylisenoja Alatalo. Olen pyrkinyt käyttämään lopuksi vakiintunutta nimeä tai esimerkiksi kuolintiedoissa esiintyvää muotoa. Pirttikoskelta pois muuttaneille henkilöille on jätetty viimeksi voimassa oleva sukunimi, joka on mitä todennäköisimmin siis muuttunut uuteen paikkaan muutettaessa.¹

Pyhäjokisia sukunimiä

Muutamien harvinaisempien Pyhäjoen Pirttikoskella esiintyvien sukunimien taustoista:²

Harakka-nimi on karjalaislähtöinen, joko lintuun tai ortodoksiseen etunimeen Hariton perustuva. Joulukuussa 2008 Harakka-nimisiä oli 232 henkeä.

Kaivola-nimi on voinut perustua joko kaivoon tai sitten vanhaan henkilönimeen Kaivas, Kaivoi, Kaipo, Kaipia. Nimeä on esiintynyt eri puolilla Suomea. Vuoden 2008 lopussa nimenkantajia oli 653.

Pudas on tarkoittanut ’joen päähaaran rinnakkainen, pienempi uoma’ ja se on ollut yleinen Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Perä-Pohjolassa. Joulukuussa 2008 Pudas-nimisiä oli 553 henkeä.

Pyy-nimisiä oli 519 henkeä vuoden 2008 lopussa. Nimi on aluksi voinut olla lisänimenä linnustajilla. Nimeä on esiintynyt runsaasti eri puolilla maata.

Tirilä-nimimuoto on esiintynyt vain Pyhäjokilaaksossa (Haapavesi, Pyhäjoki).

Taustana voidaan pitää saksalaisperäistä miehennimeä Theodericus.

Joulukuussa 2008 löytyi 34 Tirilä-nimistä henkilöä.

Vuoti-nimi pohjautuu Olavi-etunimen muunnokseen Uoti. Nimi on säilynyt talon- ja sukunimenä Pohjois-Pohjanmaalla (mm. Alatornio, Keminmaa, Liminka, Lumijoki, Pyhäjoki ja Revonlahti) sekä Itä-Uudellamaalla (Mäntsälä, Orimattila) ja Varsinais-Suomessa (Vehmaa). Vuonna 2008 oli 459 Vuoti-nimistä henkilöä.

Tutkimuslähteistä ja -rajauksista

Peruslähteenä olen käyttänyt Pyhäjoen mikrofilmattuja kirkonkirjoja v. 1723- 1900 (rippikirjat, syntyneet, vihityt, kuolleet, muuttaneet). Tallensin Pirttikosken kylän vanhojen kantatilojen asukkaat sukututkimusohjelmaan. Huomioitavaa on, että muutamat vanhat sittemmin Merijärveen liittyneet tilat on jätetty aineistosta pois.

Kävin myös kursseilla ja luennoilla mm. vanhoja käsialoja opiskelemassa sekä hankin pitäjänhistorioita taustatietojen lähteiksi. Löysin pari samaa aluetta tutkinutta sukututkijaa ja vaihdoimme tietoja, siitä kiitos! Kansallisarkistossa Helsin-gissä selasin läpi alueen perunkirjoituksia v. 1795-1869. Sitä nuoremmat perukirjat ovat Oulun maakunta-arkistossa.

Vuosien 2004-2007 kesälomilla tein vajaan viikon matkat Pyhäjoelle: tutkin v. 1900-1960 kirkonkirjojen aineistoa, jotta pääsin elossa olevaan sukupolveen.

Samalla kartoitin paikalliskirjaston aineistoa, hankin karttamateriaalia, vierailin sukulaisissa ja kiertelin alueella yleiskuvan saamiseksi.

Tutkimus rajattiin pääasiassa vain talollisiin, jotka omistivat tilansa. Muualle muuttaneet ja torppareiksi tai itsellisiksi siirtyneet jätettiin pois aineistosta. 1950- luvulta lähtien on pyritty seuraamaan myös poismuuttaneita, jotta tavoitettaisiin enemmän Pirttikoskelta kotoisin olevia henkilöitä.

Omat muistikuvani Pyhäjoesta ja mummolasta ovat lapsuusvuosilta. Niinpä tarvitsin paikallisten ihmisten apua tarinoiden ja valokuvien muodossa. Laitoin marraskuussa 2006 paikalliseen Pyhäjoen kuulumiset -lehteen jutun aiheesta ja pyynnön aineistosta. Lähetin Pirttikoskelta lähtöisin oleville kirjeen ja perhekortin täytettäväksi sitä mukaa kuin sain osoitetietoja.

Olen työstänyt kirjan alkuun artikkelityyppisiä lukuja mm. Pyhäjoen seudun elinkeinoista, sotaväenotoista, Amerikan siirtolaisuudesta ja perhetapahtumista.

Näihin on pyritty saamaan esimerkit Pirttikosken kylän asujista.

Aineisto ei ole täydellinen. Kaikkia sukuhaaroja ei ole saatu jäljitettyä tai tietoja ei ole muuten saatavissa. Päivämäärissä ja nimimuodoissa saattaa olla poikkea- mia. Asiakirjat olivat ennen käsinkirjoitettuja ja monesti tulkinnanvaraisia, joten olen pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan käyttämään alkuperäisen lähteen tietoa.

Nimet kirjoitettiin vielä 1800-luvulle asti ruotsiksi, vaikkei kansa sitä kieltä käyttä- nytkään näillä seuduilla. Tästä syystä olen pääosin käyttänyt suomenkielisiä nimiversioita.

3. PYHÄJOKI JA PIRTTIKOSKEN KYLÄ

Pyhäjoen kunta sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan rannikolla Kalajoen ja nykyisen Raahen välissä. Muita naapurikuntia ovat Merijärvi, Oulainen, Vihanti ja sittem- min Raaheen yhdistetyt Saloinen ja Pattijoki. Nimensä kunta on saanut saman- nimisestä joesta, joka virtaa Pyhäjärvestä Pohjanlahteen.

Jääkauden jälkeen noin 7000 vuotta sitten Pyhäjokiseutu alkoi kohota vedestä.

Maan kohoaa edelleen rannikolla hieman alle yhden metrin sadassa vuodessa.

Ensimmäiset asukkaat olivat lappalaisia eränkävijöitä, jotka joutuivat väistymään Hämeestä, Kainuusta, ja Karjalasta tulleiden eränkävijöiden ja uudisasukkaiden tieltä. Ensimmäiset pysyvät asukkaat jäivät näille seuduille 1300-luvun

alkupuolella. Savolaisten asutusaalto alkoi 1540-luvulta lähtien. ³

Pyhäjoen emäpitäjä jaettiin kuuteen kylään: Yppäri, Etelänkylä, Pohjankylä, Parhalahti, Limingoja ja Pirttikoski. Näistä suurin oli pitkään Yppäri kunnes 1860- luvulla Pirttikoski ohitti sen täpärästi. Virallisesti Pirttikoski nimettiin omaksi kyläkseen 1620-luvun lopun maakirjassa.

Pyhäjoen Pirttikosken kylän taloluku vuosina 1550-1860:

vuosi 1550 1600 1650 1700 1750 1800 1860 taloluku 3 7 20 23 27 50 87 yht. Pyhäjoki 24 45 67 87 101 185 305

Vanhimmat Pirttikosken kylän taloista olivat Helaakoski, Pirttikoski (siirtyi myö- hemmin Merijärvelle) ja Prami. Uusia tiloja syntyi joko halkomalla vanhoja tai uudistiloja raivaamalla. Vuosina 1600-1650 kaikki 8 uudistilaa perustettiin Pirtti- koskelle, missä oli vielä vapaata peltoalaa raivattavaksi. 1600-luvun loppupuolis- kolla syntyi Pirttikoskelle enää pari uutta tilaa, sillä katovuodet, raskas verotus ja sotaväenotot köyhdyttivät väestöä. Suuret kuolonvuodet 1696-97 ja niitä seuran- nut suuri Pohjan sota sekä isoviha vuoteen 1721 asti autioittivat monet tilat.

Vuoden 1723 pirttikoskisista 25 talosta yhdeksän oli autioitunut eli asukkaat kuolleet, paenneet tai veronmaksukyvyttömiä. Pyhäjoella on arvioitu olleen

vuonna 1695 asukkaita 1050 ja vuonna 1721 ison vihan jälkeen se oli puolittunut 500 henkeen. Nurmettuneet pellot kunnostettiin pian uudelleen ja elämä saattoi jatkua. Neljänkymmenen vuoden päästä väkiluku oli jo 1181 henkeä ja vuosi- sadan vaihteessa 2108.

Uusia tiloja syntyi Pirttikoskella useimmiten halkomalla. Näin esimerkiksi veljek- sille saatiin omat maat ja talot. Tällöin tilakoko jäi varsin pieneksi ja työvoimaksi riitti oma väki. Torppareita oli Pirttikoskella erittäin vähän, esimerkiksi vuonna 1860 vain seitsemän. Talollisten osuus oli Pirttikoskella suurin, 84 %.

Pyhäjoen Pirttikosken kylän henkilömäärä vuosina 1760-1860:

vuosi 1760 1800 1830 1860

asukkaita 325 505 751 793 yht. Pyhäjoki 1181 2108 2889 3271

Väestön ikärakenteeseen vaikutti ennen kaikkea suuri lapsikuolleisuus ja rokkoepidemiat. Esimerkiksi vuonna 1750 syntyneistä vain 60 % oli elossa 10 vuoden kuluttua ja 50-vuotispäivänsä näki vain 40 %.

Ikäjakauma

alle 15 v.

15-64 v.

yli 64 v.

Sosiaalisesti maaseudun väestö oli hyvin yhtenäinen. Pyhäjoella ei aatelisia ollut ollenkaan, säätyläiset muodostuivat papistosta, sotilasvirkatalojen haltijoista ja nimismiehestä. Noin 96 % oli talonpoikia, joista suurin osa maata omistavia talollisia. Loput olivat torppareita eli maanvuokraajia, mäkitupalaisia (naimisissa olevia palkollisia, joilla ei ollut mahdollisuutta omaan viljelykseen) tai itsellisiä (käsityöläisiä, mökkiläisiä, työmiehiä). Piiat ja rengit muodostivat palkollisten ryhmän ja he siis asuivat isäntäperheessä. Sotilaita oli vuonna 1760 Pyhäjoella 101 henkeä, mutta tämä ryhmä katosi vuonna 1809, kun ruotuarmeija

lakkautettiin Venäjän valtaan siirryttäessä. ⁴

Oheisessa kuvassa näkyy Pyhäjoen alajuoksua Pyhänkoskelta kohti merta Pohjankylään asti. Pirttikosken kylä alkaa Puttaan tilan nro 17 kohdalta aina Vuotinperälle nro 24 asti.

Tutkimukseen otetut vanhat tilat sijoittuvat joen rantamille:

1. Halunen 2. Haapakoski 3. Pyy Hautala 4. Helaakoski 7. Ylisenoja Alatalo 8. Ylisenoja Keskitalo 9. Ylisenoja Ylitalo

10. Ylisenoja Jaakola Erkkilä 12. Kitinprami

14. Tirilä

15. Harakka Arola 16. Lampinsuu Mattila 17. Pudas

18. Isotalo 19. Kaivola 20. Kallio 21. Asikkala 23. Penttilä 24. Haarala Vuoti

Perheraamatun sisäkanteen on Anna Sofia Seppälä kirjannut niin lastensa syntymät kuin kuolematkin sekä lopuksi aviopuolisonsa Robertin kuolintiedon (TV).

4. SYNTYMÄSTÄ KUOLEMAAN – PERHE JA SUKU

Perhesuhteet

Avioituminen oli yhteisön säätelemää ja useim- miten taloudellinen ja moraalinen toimenpide.

Edes vihkiseremoniassa ei 1700- ja 1800-luvuilla korostettu ihmisten tahtoa tai tunteita, vaan tär- keää oli Herran tahdon toteutuminen. Kirkko valvoi seurakuntalaisten suhteita ja aviottomia lapsia oli aina 1800-luvun lopulle asti suhteellisen vähän. Avioliitto solmittiin eliniäksi, vain kuolema tai kadonneeksi julistaminen yleensä purkivat sen. Naimisissa olevan naisen tai lesken asema oli myös oikeudellisesti parempi.

Puoliso otettiin yleensä läheltä ja samasta sää- dystä. Kosiomatkan pituus oli suoraan verrannol- linen sulhasen säätyaseman korkeuteen.

Talonpoikaisväestö ei ennen paljon liikkunut oman elinpiirinsä ulkopuolella, korkeintaan markkina-matkoilla saattoi tutustua naapuripitäjän

väkeen. Myös palkollisena olo saattoi johtaa avioon oman kotipitäjän ulkopuolelle.

Ennen vihkimistä piti suorittaa kuulutukset jumalanpalveluksen yhteydessä kolmena peräkkäise-nä sunnuntaina morsiamen kotiseurakunnassa. Näin haluttiin selvittää mahdolliset avioesteet, kuten liian läheinen sukulaisuus, alhainen ikä, vierasuskoisuus tai voimassa oleva kihlaus tai avioliitto. Vuoteen 1864 asti naimaton nainen ei ollut täysivaltainen, vaan hänen holhoojanaan oli tavallisesti isä tai vanhin veli. Näiden lupa saatettiin vaatia ennen vihkimistä. Laillinen naimaikä oli vuodesta 1721 miehillä 21 ja naisilla 15 vuotta. Lisäksi kirkko vaati välttävän lukutaidon ja kristin-uskon tuntemuksen. Siviiliavioliitto oli mahdollista solmia vuodesta 1917.

Häiden suosituin pitoaika oli ennen vanhaan syys - lokakuussa. Maaseudun työrytmi määritteli tämän: sato oli korjattu ja palkollisten palvelusvuosi päättyi myöhäissyksyllä. Juhlat oli kätevä järjestää vapaaviikolle, joka kuului palkkaetuihinkin. Juhlien ruokatarjoilu oli myös tähän aikaan vuodesta helpoin järjestää, kun laarit olivat yleensä täynnä.

Huomenlahja (morgongåva) oli miehen vaimol- leen häiden jälkeisenä aamuna antama korvaus

tämän mukanaan tuomista myötäjäisistä ja työpanoksesta. Lahjan sai vasta miehen kuoltua, joten se takasi osaltaan lesken toimeentuloa.

Huomenlahja saattoi olla maata, eläimiä, viljaa, rahaa tai vaatteita.

Lapset kastettiin paljon nykyistä aikaisemmin, vähintään kahdeksan vuorokauden kuluttua syntymästä. Tällä määräyksellä kirkko pyrki vähen-tämään ennen kastetta kuolleiden määrää.⁵

Ruotuköyhät ja kirkonvaivaiset

Köyhäinhoito oli keskiajalla yksinomaan kirkon vastuulla. Köyhyyttä pidettiin luonnollisena eikä sen syitä yritetty poistaa. Vähitellen köyhistä huolehtiminen nähtiin julkisena velvollisuutena.

Esimerkiksi häissä ja hautajaisissa kerättiin lahjoja vaivaisille ja perunkirjoituksissa 1/8 prosenttia kuolinpesän varoista luovutettiin köyhäinkassaan. Hieman rahaa saatiin myös kirkkojen edessä olevista vaivaisukoista.

Huomattava tuloerä olivat oikeuden määräämät sakot esim. juopumuksesta tai kiroilusta. Apua kassasta saivat ns. kirkonvaivaiset (kyrkofattig), jotka raihnaisuudestaan huoli-matta pystyivät vielä johonkin työhön. Ruotuvaiset (rotfattig) vanhukset ja vammaiset annettiin eri taloihin elätettäväksi. Kassasta myös kustannettiin köyhille lapsille aapisia ja sairaille lääk-keitä.

Irtolaisuutta ei sallittu, maankiertäjät lähetettiin vankilaan työtä tekemään.

Kerjuulla käynti sallittiin vain oman seurakunnan alueella. Piispantarkastuksessa v. 1760 valitettiin, miten lukuisa joukko vieraspaikkakuntalaisia kerjäläisiä ajeli hevosilla ympäri pitäjää myyden muualta saamaansa viljaa. Kerjäläisillä tuli olla jatkossa papintodistus, jossa mainittiin heidän varattomuutensa syy. 1800-luvulla määrättiin,

että jos joku vieras toisesta pitäjästä

”tulee talohon, pitä se siitä talosta 2:n hopia ruplan sakon haastolla vietämään eli kuljetettamaan ja saatettamaan likimmäiseen taloon takaperin, josta hän on tullut on, ja niinmuodoin ei ole kyllä sillä, että kerjäläinen vaan käsketään takaisin mennä, vaan hän pitää kuljetettaman ja saatettaman, ettei hän saa juonissansa mennä eteenpäin. Niin pian kuin hän on tuotu eli saatettu taloon, pitää hän talo talolta laitettaman koti-paikkojansa kohden”.

Seurakunnilla oli vuoden 1788 kotipaikkaoikeus- lain ja vuoden 1822 keisarillisen julistuksen mukaan oikeus kieltää pitäjään muutto sellaisilta henkilöiltä, joiden arveltiin ennen pitkää joutuvan köyhäinhoidon elätettäväksi.

Orvot ja varattomat lapset sijoitettiin joko vuodeksi kerrallaan huutokaupassa halvimman tar-jouksen tehneelle tai sijoitettiin kasvateiksi perheisiin valtion maksamaa palkkaa vastaan.

Lapset tekivät taloissa töitä korvauksetta täysi- ikäiseksi asti.⁶

Sairaanhoito

Kulkutaudit levisivät usein epidemioiksi, kun yleinen tietämys hygieniasta ja sairauksien hoidosta oli alkeellista. Spitaaliset ja parantumattomasti mielisairaat lähetettiin muualle pitäjän ulkopuolelle. Isonvihan jälkeen 1700- luvulla nimitettiin lääninvälskäri, joka apulaisineen

opetti lukkareille suoneniskentää ja rokotustaitoa.

Papit hoitivat myös sairaita ja he tukeutuivat hankkimiinsa lääkärikirjoihin taudinmäärityksissä ja oireiden lievittämisessä. Läänin ainoa apteekki toimi Oulussa, kunnes 1700-luvun lopulla perustettiin Raahen apteekki.

Hoitokeinot olivat varsinkin tarttuvien kulkutautien ehkäisyssä kovin vähissä. Esimerkiksi Suomen sodan aikana helmikuussa 1809 piirilääkäri yritti ehkäistä sotilaiden levittämän punataudin leviämistä seuraavasti: asukkaiden piti savuttaa sairaiden huoneet ”kusiaissavulla, katajan- marjoilla ja kuusenhavun knupeilla” sekä vaihtaa vaatteensa useasti päivässä ja pestä suunsa kylmällä vedellä. Kuollutta ei saanut haudata kirkkomaahan, vaan hänet piti vuorokauden sisäl- lä toimittaa erilliselle kulkutautisten hautaus- paikalle sakon uhalla. Ennen hautaamista piti joka puolelle ruumista sirotella kalkkia. Ruumista kuljettavien oli pidettävä suussaan joko

”tupakkaa, kalmusta, pumerantsia,

katajanmarjoja tai kuusenknupeja”. Vainajan vaatteet piti tuulettaa ja savuttaa tulikivellä.

Kesäaikaan oli joka talossa poltettava yötä päivää ”kusiaispesiä, kuusenknupeja, vanhoja nahkoja, luun kappaleita, kynsiä, höyheniä, katajanhakoja ja kuivaa sontaa”, joiden hajun oletettiin ”hajoittavan taudin tarttuvaisen hajun”.

Isorokkoa vastaan kehitettiin rokote, joka yleistyi 1700-luvun jälkipuolella. Kansa suhtautui ensin epäluuloisesti rokotuksiin, koska ne aluksi johtivat usein myös kuolemaan. Kirkonkirjoissa oli oma sarakkeensa, jolla seurattiin rokotettujen mää- rää.⁷

12-vuotiaana kuolleen Vieno Halusen hautajaiset lokakuussa 1943 (LV).

Kuolema saapuu

Yleisimmät kuolinsyyt olivat ennen vanhaan erilaisia tauteja tai vanhuuden vaivoja. Imeväis- kuolleisuus oli myös erittäin yleistä. Jo 1700- luvun puolivälissä maaherra oli huolestunut siitä, että Pohjanmaan naiset harvoin imettivät lapsiaan. Äitien piti olla talon töissä pelloilla ja navetassa. Lisäksi oli yleistä, että vauvaa syötettiin ns. imetyssarvella, johon laitettiin syytinki-mummon pehmeäksi puremaa leipämössöä.

Papit alkoivat 1700-luvulla merkitä myös kuolinsyitä haudattujen luetteloihin, mutta luokittelu ei ollut lääketieteellistä vaan oireisiin viittaavaa ja yleisluontoista. Erilaiset tartuntataudit (mm. isorokko, tuhkarokko, lavantauti, punatauti) olivat yleisiä ja esiintyivät epidemioina. Kansaa yritettiin rokottaa tauteja vastaan ja siitä tehtiin myös kirkonkirjoihin merkintä. Yllättävän vähän tuntui olevan hukkumisia ja tapaturmia, hirttäytymisiäkin on osunut silmiini vain muutama.

Sairauksiin suhtauduttiin Jumalan antamana koettelemuksina. Parannuskeinoina olivat pitkään luonnonyrtit tai muut kansanomaiset parannus- keinot kuten viina, terva ja sauna. Lääkäreitä oli harvassa eikä niihin osattu hakeutua välttämättä vielä 1900-luvun alussakaan. Niinpä moni jäi esimerkiksi ontuvaksi lapsena saadun luun- murtuman vuoksi. ⁸

Suuret kuolonvuodet 1867-68

Vuoden 1867 sääolosuhteet olivat poikkeuk- sellisen kehnot ja takana oli jo useampia kato- vuosia. Runsaslumisen talven jälkeen rekikelit Pohjois-Pohjanmaalla jatkuivat aina kesäkuun alkuun asti. Kasvu oli viikkokausia myöhässä, tuomi kukki vasta kesäkuun lopussa. Ilmojen viimein lämmettyä tulvat olivat lumien sulaessa ennen kokemattomat. Lyhyt kesä oli erittäin lämmin, mutta hyvin kasvuun päässyt sato tuhoutui lähes täysin syyskuun alun pakkasiin.

Seuraava talvi oli katastrofaalinen, kun nälän heikentämä väki kuoli kulkutauteihin, eniten lavantautiin (tyfus). Lunta oli 1,5 -2 metriä ja pakkanen oli pitkään yli -30° C. Kerjäläiset ja sairaat kulkivat talosta ja kylästä toiseen ja taudit levisivät mukana. Hallitus yritti ostaa viljaa ulkomailta, mutta meri jäätyi aikaisin eikä apu saapunut ajoissa. Erilaisilla hätäaputöillä ja opastamalla jäkälän, petun ja oljen käyttöä ruoka- tarpeina yritettiin tilannetta pelastaa, mutta väkeä kuoli silti paljon.

Pyhäjoen väkimäärä oli vuoden 1868 kesäkuussa 3553 henkeä ja kuolleita tänä vuonna yhteensä 155. Tämä oli suhteellisesti toiseksi vähiten Kalajoen ja Raahen piirilääkärialueilla (43 kuollutta/ 1000 asukasta), kun esimerkiksi Reisjärvellä menehtyi lähes 22 % väestöstä.

Pirttikoskisia kuoli 39 henkeä tämän yhden vuoden aikana.

Kesä 1868 olikin sitten suosiollinen ja kuolleisuus laski nopeasti. Katovuosista opittiin: karjan- hoitoon panostettiin aikaisempaa enemmän ja maanviljelystä kehitettiin monella tavalla.

Jälkikäteen huomattiin, että yksi keskeinen tekijä kato-vuosien kurjuuteen oli kansan tietämättömyys. Kansanvalistusta ja neuvontaa lisättiin.

Väki toipui pian: syntyvyys kohosi kahtena seuraava vuonna ennätyslukemiin. Tällöin syntyivät ne suuret ikäluokat, jotka 1890-luvulla joutuivat etsimään työtä ja toimeentuloa kotiseutuja kauempaa. Alkoi teollistumisen ja siirtolaisuuden aika. ⁹

Hautajaiset

Hautajaiset pidettiin yleensä sunnuntaisin, vasta 1800-luvun loppupuolella yleistyivät myös arkihautaukset. 1700-luvulla oli vielä tapana, että vainaja makasi ruumispaareilla kirkon pää- käytävällä koko kirkkokansan nähtävänä.

Haudalla ei pidetty puheita eikä laskettu seppeleitä, se verhottiin kuusen havuilla.

Hautauksen jälkeen väki palasi surutaloon ruumisrokalle, joka keitettiin pavuista ja herneistä.

10

Tenhon arkun äärellä v. 1934 (SS).

Lapsen hautajaiset

Tenho Aleksanteri Oravisjärvi kuoli muutama viikko ennen 7-vuotispäiväänsä tammikuussa 1934. Kuvassa ovat Tenhoa hyvästelemässä vanhemmat Aleksander ja Aili Oravisjärvi sekä sisarukset Rauha ja Sylvi. Takana seisoo Ailin äiti Anna Sofia Seppälä. Lapsen arkku on laitettu kahden tuolin varaan. Lunta ei ole paljon, pienet kuuset on pystytetty routaiseen maahan seinän vierustalle. Ainoan pojan kuolema oli kova isku.

Hautajaistavat poikkesivat melko paljon nykyisistä. Vainaja säilytettiin kotona riihessä tai aitassa kunnes hautajaispäivän aamuna avonainen arkku tuotiin ulos pihalle. Arkun ympäristö koristeltiin havuilla ja arkun reunoilla oli seppeleitä ja kukkia. Nähtävästi ainakin talvisaikaan käytettiin paperi- tai silkkikukkia.

Saattoväki tuli aamulla taloon, tarjottiin kahvit ja lähdettiin sitten viemään vainajaa hautausmaalle.

Valokuvat on yleensä otettu pihamaalla. Siunaus tapahtui hautausmaalla talvellakin. Sieltä palattiin hevosilla surutaloon, jossa tarjottiin ruoka, kahvi ja vielä toinenkin ruoka ennen kuin hautajais-

vieraat lähtivät talosta. Pieni rinkilä oli merkkinä vieraille, että tarjoilu oli loppumassa.

Vanhemmilla naisilla oli tapana laittaa hameidensa taskuihin pipareita kotiin vietäväksi.

Anna Sofiallakin oli lipastonsa laatikossa herkkuja, joita hän aina joskus antoi lapsille.

Samassa laatikossa hän säilytti kamferitippoja, joten leivonnai-setkin maistuivat aivan lääkkeeltä.

Aili oli itse pitokokki, joten hän oli tottunut järjestämään niin häitä kuin hautajaisiakin.

Lisäksi Hakalan talossa pidettiin myöhemmin eräänlaista maatilamatkailua: kesäisin oli kaupunkilaislapsia ja nuoria täysihoidossa.

Perheeseen otettiin myös kaksi kasvattilasta.

Jouko Ruuskanen s. 1937 oli pakko ensin lähettää pois Ailin sairastaman tuberkuloosin vuoksi, mutta v. 1952 saatiin kuitenkin tehtyä virallinen adoptio. Oman poikansa menetettyään Aili ja Aleksi halusivat antaa kodin Joukolle. Aili menehtyi muutaman vuoden päästä 50- vuotiaana.

PERUNKIRJOITUS

Perunkirjoitus tehtiin vainajan omaisuuden selvit- tämiseksi: siinä mainitaan perilliset ja luetellaan kuolinpesän varat ja velat. Samalla voitiin sopia myös omaisuuden jakamisesta. Tämä tapahtui yleensä muutaman kuukauden kuluttua hauta- jaisista, mutta joskus aikaa ehti vierähtää parikin vuotta. Leski ei päässyt uusiin naimisiin, jollei entisen puolison pesää ollut selvitetty. Köyhille ja tilattomille ei perunkirjoitusta yleensä ennen vanhaan tehty.

Pesänselvitys tehtiin vainajan kotona, jonne saapui kylän uskottu ja kirjoitustaitoinen mies sekä pari luotettavaa naapuria tai kylänmiestä arvioimaan omaisuutta. Tapahtumasta tehtiin virallinen pöytäkirja, joka noudatti aina samaa kaavaa. Ensin kerrotaan päivämäärä ja pesänselvittäjät, vainajan nimi sekä hänen perillisensä. Alaikäisille lapsille voidaan nimetä oma edunvalvojansa. Vielä 1900-luvun alussakin oli naista usein edustamassa joku miespuolinen sukulainen. Mahdol-lista leskeä pyydettiin ilmoittamaan pesän varat ja velat vainajan kuolinhetkellä.

Omaisuus eroteltiin kiinteään ja irtaimeen.

Kiinteistöihin kuului maaseudulla usein perintönä tai ostamalla saatu määräosuus tilasta.

Perintömaat luettiin mukaan perukirjaan, mutta ns. kruununtiloja ei sen sijaan omistettu. Maa- alasta kerrotaan yleensä vain sen saantitapa ja manttaaliluku, erikseen ei luetella rakennuksia tai niiden kuntoa. Irtaimisto ilmoitettiin arvoluokittain:

ensin käteinen raha ja arvometallit, sitten muut metalliesineet, lasi- ja porsliinitavarat, huonekalut ja työvälineet, eläimet, vaatteet, kirjat ja muut sekalaiset. Tavarat lueteltiin yksitellen ja jokainen nimike arvos-tettiin erikseen. Maaseudulla irtaimistosta suurin arvo oli kotieläimillä, varsinkin hevosilla ja lypsylehmillä. Niiden osuus oli jopa 80 % irtaimiston arvosta. Hevosesta mainittiin usein ikä ja tyyppi tai luonnehdittiin sen kuntoa, lehmistä saatettiin kertoa erikseen nimetkin.

Veloissa huomioitiin hautauskustannukset sekä esim. vainajan pitkään sairasteltua hoitokulujen ja lääkkeiden osuus. Velalliset nimettiin yksitellen ja ilmestyipä joskus tilaisuuteen uusiakin velkojia saataviaan perimään. Lopuksi laskettiin tietty prosentti kirkon vaivaiskassaa varten.

Velat vähennettiin varoista ja saatiin erotukseksi kuolinpesän arvo.

Allekirjoituksilla ja valan vakuudella varmistettiin, että ilmoitus oli annettu mitään tieten tahtoen pois jättämättä. Perukirjoista näkee tavallisen rahvaankin nimikirjoituksia: aluksi vaivalloisesti piirrettyjä puumerkkejä, myöhemmin kirjoitus- taidon lisääntyessä oikeita allekirjoituksia.

Suomenkieli yleistyi perunkirjoissa vasta 1800- luvun loppupuolella, sitä ennen käytettiin ruotsia.

Pesänselvityksen jälkeen voitiin päättää omaisuuden jaosta. Perimysjärjestys suosi pitkään poikia, sillä tyttäret saivat vain puolet veljiensä osuudesta. Lisäksi aviomies, isä tai veli monesti hallinnoi naisen omaisuutta. Useimmiten perinnön jakaminen sovittiin perhepiirissä, mutta hankalammissa tapauksissa voitiin käyttää arvontaa. Omaisuus jaettiin yhtä arvokkaisiin osiin ja näitä osuuksia tehtiin sama määrä kuin perillisiä oli. Sitten arvottiin minkä osuuden kukin sai, joten ei tarvinnut erikseen riidellä joka hamekankaasta tai vasikasta.

Yleensä tila periytyi vanhimmalle pojalle tai sitä halottiin pienempiin osiin. Pohjanmaan rannikolla tiloja ei 1800-luvun lopulla pystytty enää jakamaan pienemmiksi. Elintason noustessa lapsiluku perheissä kasvoi, joten äkkiä maaseutu oli täynnä nuoria, joille perheen perustaminen ja elannon saaminen oli vaikeaa. Liikaväestö lähti palkkatöihin kaupunkeihin ja siirtolaisiksi Amerikkaan. Joskus ei lähtijöistä kuultu mitään, joten 1900-luvun puolivälin jälkeen piti perunkirjoituksia varten kadonneita kuuluttaa ja julistaa kuolleiksi oikeuden päätöksellä.

Esimerkkinä perunkirjasta on 50-vuotiaana vuonna 1908 kuollut Brita Maria Vuoti. Britan pikkuveli oli Vuotin tilan isäntänä pari vuotta, mutta viinakset houkuttelivat liikaa. Niinpä isännyys siirrettiin kotivävyksi tulleelle Britan miehelle Pekalle. Esinevalikoima on monipuolisempi kuin 1800-luvulla, eikä esim.

vaatteista luetella enää jokaista hametta ja sukkaparia erikseen. Yleensäkin mitä köyhemmästä talosta oli kyse, sitä tarkemmin erittely tehtiin.

”Vuonna 1908 lokakuun 14 päivänä toimitti allekirjoittanut talollisten Filemon Vuotin ja Kustaa Ahon avulla pesänkirjoituksen ja perinnönjaon edesmenneen talonemännän Brita Maria Vuotin jälkeen, joka kuoli viime toukokuun 9 päivänä, jättäen jälkeensä lesken, talonisäntä Pekka Vuoti, sekä hänen kanssaan yhdessä avioliitossa siitetyt lapset: Johan Aukust 27 vuoden, Filemon 26 vuoden, Anders Arvid 23 vuoden, Anna 21 vuoden sekä Georg 15 vuoden vanha, jonka viimemainitun etua, ollen alaikäinen, valvoi hänen enonsa Juho Vuoti. Leski vaadittiin tarkoin ilmoittamaan pesän varat ja velat semmoisina kuin ne vainajan kuolin hetkenä olivat, sekä esiintuomaan pesää koskevat asiakirjat ja jatkui toimitus seuraavasti:

Kiinteimistö: 65/432 osaa manttaalia Vuotin perintömaata N:o 24 Pirttikosken kylästä, ostettu yhdessä olon aikana 4000:-”

Otteita irtaimistosta (poikkeuksellisesti on tavarat arvotettu puolella arvollaan, koska sisar Kaisa Vuoti omisti tilasta vielä toisen puolen):

Kuparisia kahvipannuja löytyy kaksi, arvo yhteensä 2,50 mk.

Rautaesineistä kiinnittää huomiota ompelukone (15 mk), muut esineet ovat tavallisia maatilan tarpeistoa: mm. rikkinäinen muuripata (5 mk), 2 keittopataa, paistinpannu, äes, rautakanki, 14 viikatetta, 7 sirppiä, 4 lapiota, ojakuokka ja 6 pottukuokkaa; kaikkien arvo yhteensä 61,60 mk.

Lasi- ja porsliinitavarat: 15 talriikkia, 5 paria kahvikuppeja sekä sokeri- ja kerma-astia, katto- lamppu ja 3 pöytälamppua; kaikki yht. 2,50 mk.

Huone- ja työkaluja: 5 sänkyä, 3 pöytää, 11 tuolia, arkku, kangaspuut, 2 kaappia, erilaisia saaveja, kirnu, 5 ämpäriä ja 5 kiulua, vene, kirkkoreki, 4 työrekeä, 2 kärryt, 4 seinäkelloa, hevos- ja lehmänkellot, taskukello; kaikki yhteensä 94 mk.

Vaatteet: sänkyvaatteet ja vainajan pitovaatteet yhteensä 15 mk.

Eläimet: tamma hevonen (50 mk), ruuna (50 mk), tamma varsa (100:-) 9 lehmää (225:-), sonni, 3 vasikkaa, 17 lammasta (33,50 mk); yht. 498,50 mk

Jyvät: siemenjyvät 10 hehtolitraa ohraa ja 5 rukiita; yht. 50:-

Kirjoja: 2 virsikirjaa 0,50

Kaikki kuolinpesän varat ovat yhteensä 4724,50 markkaa.

Veloiksi merkitään ensin hautauskustannukset 60 mk, viiden eri henkilön saamisia runsaat 1850 mk, toimitusmiesten palkka 10 ja vaivaisten prosentti 5,90 mk. Velat yhteensä ovat 1929,40 markkaa.

Puhdas omaisuus pesässä on 2795,10 markkaa, ja se jaetaan lopuksi puolet leskelle ja puolet lapsille tasasuurissa erissä.

Pappi vaatii omansa

Pappi sai palkkansa suoraan seurakunnaltaan kymmenyksinä ja erillisinä kirkollisen tehtävien toimitusmaksuina. Kuudennusmiehet eli kirkon luottamusmiehet arvioivat esim. pelloilla olevien lyhteiden mukaan sadon suuruuden ja siitä maksettavat viljakymmenykset. Kirkkoherralle kuului kolmannes, loput menivät kruunulle.

Lisäksi hän sai kymmenyksensä herneistä, pellavista, hampusta, humaloista, kaalista ja nauriista. Karja-kymmenykset maksettiin joko eläiminä tai rahana.

Hautausmaksuna annettiin lehmä, jos talossa oli niitä vähintään kuusi. Pienemmät talot maksoivat

1-2 hopeataalaria. 1800-luvulla tämä ns.

testamenttilehmä korvattiin myös isommissa taloissa rahalla. Kuulutuksesta ja vihkimisestä maksu oli hopeataalari ja villasukat. Lapsen kastaminen maksoi neljä hopeaäyriä ja rippilapsi hopeataalarin.

Lisäksi pappilan omat viljelykset ja karjanhoito antoivat usein isoille perheille lisätoimeentuloa.

Piikoja ja renkejä oli tavallisesti useita.

Pyhäjoenkin pappila sijaitsi vilkkaan maantien varrella, joten kestitettäviä vieraita kävi varmasti usein.¹¹

5. ELINKEINOISTA

Puimakone Puttaalla ja talkooväkeä (SS).

MAANVILJELYKSESTÄ

Pyhäjoella tilakoko oli varsin vaatimaton: peltoala oli v. 1608 eri kylissä 2,5 – 5,5 tynnyrinalaa eli 1-2,5 hehtaaria taloa kohti. Maanviljelys oli pienimuotoista ja tavoitteena oli oman perheen ruokkiminen. Ylijäämäviljalle ei ollut edes markki- noita, sillä Pohjanmaan kaupungit olivat pieniä ja porvarit viljelivät itsekin maata. 1700-luvulla peltoala kaksinkertaistui, mutta tilakohtainen osuus jäi esimerkiksi Pirttikoskella noin 4,5 hehtaariin tilojen halkomisten seurauksena.

Suurtilat olivat Pohjois-Pohjanmaalla harvinaisia.

Yli 20 tynnyrinalaa (noin 10 hehtaaria) oli Pirttikosken kylässä 1700-1800 –luvuilla vain Tirilässä.

Pohjois-Pohjanmaalla elettiin 1700-luvun alussa katovuosien kautta. Vuodet 1701 ja 1703 olivat sadoltaan huonoja ja vuonna 1708 oli täysi kato.

Pohjanmaalla vilja paleltui ja ihmisiä kuoli nälkään ankarana talvena 1708-1709. ¹²

Peltoviljelyssä oli käytössä pohjoissuomalainen kaksivuoroviljely, jossa neljännes pellosta oli kylvetty ohralle, neljännes rukiille ja puolet oli kesannolla. Kolmivuoroviljelyyn siirryttiin Pohjois-

Pohjanmaan rannikolla 1700-luvun puoliväliin mennessä. Tällöin kolmannes kylvettiin rukiille, kolmannes ohralle ja vain kolmannes oli kesan- nolla. Tämä vaati tehokkaampaa lannoitusta, mutta karjanlantaa oli peltoalaan nähden run- saasti saatavilla. Vähäiset hamppu-, nauris- ja ryytimaat sekä myöhemmin perunaviljelykset olivat erillisiä.

Työvälineet olivat alkeellisia: kuokka, lapio ja hankoaura. Ojitus oli puutteellista, joten sateisina vuosina sato jäi pieneksi. Vilja kuivattiin riihessä, joka kuului jokaisen talon ja torpan pihapiiriin.

Jauhatus tehtiin pääasiassa vesimyllyissä, jotka pyörivät vain kevään ja syksyn runsasvetisinä aikoina. Vuonna 1596 Pyhäjoella oli 16 myllyä ja 1820-luvulla 50, joista valtaosa oli monen talon yhteisomistuksessa. Maatalous koneellistui vähi- tellen, esimerkiksi ensimmäiset niittokoneet otettiin käyttöön 1890-luvulla. Vuoden 1910 maa- taloustiedustelun mukaan Pyhäjoella oli 27 niitto- ja viisi puimakonetta. Pirttikosken kylässä niittokoneen omistivat Isak Keskitalo, Ferdinand Tirilä ja Aukusti Ahokangas ja puimakone oli käytössä Heikki Haapakoskella sekä Ferdinand Tirilällä.¹³

Ohra ja ruis olivat tärkeimmät viljelykasvit. Ohra kylvettiin toukokuussa ja se kesti hyvin hallaa ja tauteja. Hyvinä kesinä se oli myös satoisa. Ruis oli epävarmempi, koska se kylvettiin syksyllä ja oli altis jääpoltteelle. Kevättulvat saattoivat myös tuhota ruisoraat joen varrella. Vehnää viljeltiin vain satunnaisesti ja kaura yleistyi vasta 1840- luvulla. Nauris oli tärkein juureskasvi aina 1800- luvun lopulle asti, jolloin peruna vähitellen syrjäytti sen. Pommerin sodassa olleet sotilaat toivat perunoita mukanaan 1700-luvun puolenvälin jälkeen.

Humalaa olisi jokaisen talollisen pitänyt lain mukaan kasvattaa oluen panoa varten. Hernettä viljeltiin, sen sijaan kaali ja lanttu olivat harvi- naisia. Tupakka eli kessu yleistyi 1700-luvulla ja niinpä 90 % tupakasta olikin 1800-luvun alussa kotikessua. Markkinoilta ostettua venäläistä tupakkaa käytettiin vain juhlapäivinä. Hamppu ja pellava eivät oikein menestyneet näin pohjoi- sessa, joten niiden viljely oli vähäistä.¹⁴

Pohjois-Ruotsissa oli laskettu yhden hengen viljatarpeeksi 2½ tynnyriä vuodessa, mutta Pohjois-Suomessa useimmilla paikkakunnilla päästiin vain keskimäärin 1,7 tynnyriin (kaksi aikuisille ja yksi tynnyri alaikäisille).

Todennäköisesti 1700-luvulla oli totuttu käyttämään tavallisinakin satovuosina pettuleipää. Selvän leivän syönti levisi hitaasti merenrannikolta sisämaahan. 1700-luvulla voitiin suurtilallisena pitää isäntää, jolle verojen maksun, siemenviljan ja oman käytön jälkeen jäi viljaa vielä jäljellekin.¹⁵

Peltojen ojittaminen yleistyi Suomessa vasta 1800-luvulla, mutta varsinkin Pyhäjoen ala- juoksun tulvaherkillä alueilla rakennettiin jo 1700- luvulla pelloilta kerätyistä kivistä salaojia.

Valistuneisuudestaan tunnetulla lautamies Erkki Kitinpramilla oli tällaisia salaojia peräti 1000 syltä.¹⁶

Vesiratasmyllyjä

Pyhäjokilaakson vanhinta ’teollista' osaamista edustivat vesi- ja tuulimyllyt. Pirttikosken kylässä oli 1860-luvun alussa toiminnassa Halusen, Nahkalan, Helaakosken, Kitinpramin, Kallion, Tirilän, Pramin, Bengtilän ja Haaralan vesiratasmyllyt. Helaakosken myllyn osakkaita olivat Erkki, Antti, Juho, Tuomas ja Heikki Helaakoski, Juho Alatalo, Heikki Ylisenoja, Erkki ja Jaakko Ylitalo, Jaakko ja leskivaimo Brita Jaakola sekä Beata Erkkilä.¹⁷

KARJANHOIDOSTA

Tyyne Vuoti sonnin kanssa (LV).

Karja joutui verotettavaksi jo 1500-luvulla ja tästä syystä siitä on säilynyt tarkkoja tilastoja pitkältä ajalta. Pohjois-Pohjanmaalla oli muuhun maahan verrattuna runsaasti karjaa. Pyhäjoella oli 1560- luvulla keskimäärin 12 lehmää taloa kohti. Pirtti- kosken kylässä oli Matti Abrahaminpoika Lampin- suulla omistuksessa 22 lehmää v. 1567. Toinen suuri karjanomistaja tuolloin oli Antti Niilonpoika Nahkala. Alueen kylistä vain Kalajoella oli enemmän karjaa.

Lehmä oli kotieläimistä tärkein. Se lypsi maitoa, joka kirnuttiin helposti myytäväksi voiksi. Lisäksi saatiin lantaa pelloille levitettäväksi. Työjuhtina oli sekä hevosia että härkiä. Lampaita Pyhäjoella oli selvästi muita pitäjän kyliä enemmän. Niistä saatiin sekä villaa että lihaa. Sikoja oli, mutta ei kovin paljon.

PIRTTIKOSKEN KOTIELÄIMET VUOSINA 1622, 1635, 1798

v. 1622 v. 1635 v. 1798 v. 1798 eläimiä/tila

Hevosia 22 21 89 1,9

Härkiä 20 4

Sonneja 6 6

Lehmiä 157 80 422 9,0

Nuorta karjaa 45 36 144 3,1

Lampaita 121 107 465 9,9

Sikoja 4 7

Pyhäjoen eri kylien välisessä vertailussa Pirttikoski sijoittuu keskikastiin. Etelänkylässä oli vuonna 1798 18,7 nautayksikköä, Yppärissä 17,0, Pirttikoskella 15,5 ja muissa kylissä hieman tätä vähemmin. Nautayksiköitä laskettaessa hevosesta saa 2, lehmistä ja muista täysi- ikäisistä nautaeläimistä 1, nuorista nautaeläimistä

½, lampaista 1/8 ja sioista 1/3 yksikköä.

1620-30 –luvuilla karjamäärät laskivat ankarien sotaväenottojen ja katovuosien takia. Suuri osa karjaa jouduttiin syömään. Seuraavaksi koettelivat suuret kuolonvuodet 1690-luvulla ja isoviha 1700-luvun alussa. Vuonna 1719 Pyhäjoen suurpitäjässä oli enää 1,2 lehmää asuttua taloa kohti. Vuoteen 1798 mennessä kokonaiskarjamäärät ovat nousseet merkittävästi, mutta tilaa kohti laskettuna keskimääräiset luvut ovat melko vaatimattomia. Tilojen halkomisen myötä oli siirrytty pienempiin talousyksiköihin.

Pirttikoskelai-sista tiloista Tirilässä oli suurin karja, 27 lypsävää. Hevoset ovat syrjäyttäneet härät moni-puolisuutensa takia. Myös sikoja ja kanoja kasvatettiin, mutta niitä ei enää luetteloitu.

1860-luvun lopun suurten katovuosien aikana menetettiin myös karjasta suuri osa tauteihin ja rehun puutteeseen. Lehmien määrä väheni liki puolella, lampaiden kolmanneksella ja hevosiakin piti lopettaa viidesosa. Seuraavalla vuosikym-

menellä oli karjamäärä kasvanut jo suuremmaksi kuin ennen katovuosia. Vuonna 1901 Pyhäjoen talouksista 80 %:lla oli lehmiä, yleensä 4-9.

Suuria yli 15 lehmän karjoja oli vain yhdeksällä tilalla, joista Pirttikoskella Isak Keskitalolla oli 18 lehmää v.1910. ¹⁸

Lampaita pidettiin tuplasti muuhun maahan verrattuna. Vuonna 1901 Pyhäjoella oli 890 lammasta 1000 asukasta kohti, kun vastaava luku koko maassa oli vain 452.¹⁹ Tyyne ja Ivar Vuotin Seppälä-tilalla oli myös paljon lampaita 1940-50 -luvuilla. Karitsoita piti joskus ruokkia tuttipullosta ja silloin ne kesyyntyivät lasten lemmikeiksi. Lammasmökki oli ikkunaton harmaa vaja, jossa 1960-luvulla pidettiin puolestaan sikoja.

Pyhänkosken Osuusmeijeri

Merijärvelle perustettu Pyhänkosken Osuus- meijeri sai v. 1930 lainaa 80.000 mk Merijärven Ylipään Osuuskassalta. Pyhäjoen Pirttikoskelta olivat omavelkaisen takauksen lainaa varten antaneet Johan August (Kusti) Vuoti, Kusti Nokela, Nikolai Pahkala, Aleksi Sarpola ja Erkki Helaakoski. Meijeri teki konkurssin 1933 ja niinpä Osuuskassa haki takaajilta suoritusta jäljelle olevalle 37.076,85 markan lainaosuudelle.

KALASTUS JA METSÄSTYS

Ivar Vuoti kalansaaliineen (TV).

Tärkeimmät riistaeläimet olivat majava, peura, hylje, kettu ja orava sekä linnut. Kaloista pyydettiin ahventa, haukea, lohta, harjusta, silakkaa ja siikaa. Myös nahkiaisia ja rapuja pyydettiin edelleen myytäväksi. Varsinaiset ammattikalastajat asuivat lähempänä merenrantaa.

Ravunpyynti loppukesällä oli Pirttikoskellakin merkittävä tulonlähde. Moni nuori hankki sen avulla ensimmäiset rahansa pyörän ostoon tai opiskeluun. Alun perin rapuja laskivat Pyhäjokeen 1880-luvun lopussa Pohjanmaan rautatietä rakentamassa olleet johtava insinööri ja Oulaisten

asemapäällikkö. Viimeksi mainitun omaan käyttöön tarkoitetut 400 rapua karkasivat ja viihtyivät hyvin Pyhäjoen varrella. Pirttikosken kohdalla sanotaan rapuja olleen monta sataatuhatta. Syötteinä käytettiin mm. hauenpäitä tai kissanlihaa. Iltapäivällä asetettiin syötit ja yöllä koettiin pyydykset. Suurin osa saaliista myytiin välittäjille, omia rapujuhlia ei silloin vietetty.

Rapukanta romahti äkillisesti vuonna 1960, eikä sen jälkeen tilannetta ole saatu entiselleen.

Kruunulla oli yksinoikeus arvokkaimpiin vaellus- kaloihin loheen ja taimeneen. Käytännössä kruunu vuokrasi pyyntioikeiden huutokaupalla kuudeksi vuodeksi kerrallaan. 1900-luvun alussa Santaholma Oy vuokrasi kalastusoikeudet, mutta tarkoituksena oli lähinnä helpottaa omaa puu- tavaran uittoa joessa. Salakalastus oli kuitenkin varsin yleistä.

Harvinaisempana saaliina voi mainita helmet, joiden pyynnin kuningas julisti vuonna 1691 kruunun yksinoikeudeksi. Talonpojat saivat vapaasti etsiä helmiä, mutta näiden myynti oli hoidettava kruunun viranomaisten välityksellä.

Pyhäjoki oli oikea ”helmijoki”. Alajuoksulta Pirttikosken luota ei ole mainintoja merkittävistä helmisaaliista. ²⁰

METSÄTALOUS JA TERVANPOLTTO Metsät ja laidunmaat olivat pitkään yhteistä omaisuutta, pellot ja niityt kuuluivat yksityisille talonpojille. Metsät olivat talonpojalle poltto- ja rakennuspuun hankintapaikkoja, joissa laidun- nettiin myös karjaa tai niitä poltettiin kaskimaita varten.

Tärkein metsän käyttömuoto oli 1600-1700 – luvuilla tervanpoltto. Purjelaivat tarvitsivat yhä enemmän tervaa runkojensa ja köysistöjensä suojaksi. Etelästä metsät oli poltettu lähes loppuun, joten tervaa hankittiin yhä pohjoisempaa. Pohjanmaan rannikon satamat tarjosivat hyvän aseman kaupankäyntiin.

Suomen tervanpolton keskus siirtyi Pohjanmaalle 1700-luvun alussa isonvihan jälkeen, kun Savosta yhteydet Viipuriin ja muihin vientisatamiin katkesivat niiden siirryttyä Venäjälle. Tervatynnyrien kuljetus oli myös helpompaa ja edullisempaa tasaisella maalla kuin sisämaan mäkisillä seuduilla. Rekeen voitiin köyttää kolmesta neljään 125 litran vetoista tynnyriä, kun Savossa kuorma oli puolet pienempi.

Valtiovalta pelkäsi metsien hupenevan liian innokkaaseen tervanpolttoon, joten se määräsi

talokohtaisia kiintiöitä. Metsät olivat pitäjän yhteisomistuksessa ja niitä saatettiin polttaa säästelemättä isojakin alueita. Suurimittaisinta tervanpoltto oli 1700-luvun lopulla. Raahesta vietiin maailmalle 12 000 – 17 000 tervatynnyriä vuosittain. Yhteen tynnyrilliseen tervaa tarvittiin noin viisi pinokuutiometriä mäntyä. Vähitellen metsät rannikkoseudulla kuusivaltaistuivat ja valitettiinpa jopa puupulaa. Tähän johti myös laivanrakennus, varsinkin järeiden mastopuiden osalta. Vähitellen 1800-luvulla tervantuotanto pieneni, kun sahateollisuus kehittyi ja purjelaivat väistyivät liikenteestä.

Tervanpoltto vaati pitkäjännitteistä suunnittelua.

Puut kolottiin eli kuorittiin pystyyn pihkan esiin nostamiseksi 3-4 vuotena peräkkäin kevätaikaan.

Tervahautaa varten kaivettiin 14,5 metriä halkai- sijaltaan oleva laakea kuoppa. Kuopan rinteet ja pohja vuorattiin savella, joka tiivistyi polttovaiheen alussa tiiviiksi asfalttimaiseksi lattiaksi. Kuopan pohjalta lähti torvi, jota pitkin tislautunut terva valui kaukaloon ja edelleen tynnyreihin. Myöhäis-

syksyllä kaadetuista kolopuista pilkottiin talvella säleitä, jotka sitten ladottiin säteittäin terva- haudan pohjalle. Varsinainen poltto tehtiin juhannuksen jälkeen kylvön ja heinänteon välissä. Tynnyrit tehtiin talvella puhdetöinä hyvästä mäntypuusta ja ne olivat määrämittaisia.

Myyntimatkat kaupunkiin tehtiin parhailla reki- keleillä tammi-helmikuussa. Räkäri eli tervan- tarkastaja tarkasti sekä tynnyrin koon että tervan laadun. Talonpojat myivät tervansa yleensä aina samalle kauppiaalle, joka antoi siitä ennakko- maksun rahana tai tavarana. Lopullinen hinta tiedettiin vasta kun terva oli myyty eteenpäin.

Raahelaisilla kauppiailla ei ollut oikeutta tehdä suoraa ulkomaankauppaa ennen vuotta 1765, joten kaikki tavara vietiin edelleen Tukholmaan.

Pyhäjoen tervakauppa oli pääasiassa Soveliuk- sen kauppahuoneen hallinnassa. Velkasuhteet tulevat esiin perukirjoissa, sillä Soveliuksella oli vuonna 1800 kaikkiaan 214 velallista. Esimerkiksi Pirttikosken Pyyn talosta myytiin v. 1765-1809 keskimäärin 11 tervatynnyriä vuosittain. ²¹

VIINANPOLTTO

Talonpojat olivat kautta aikojen polttaneet viinaa kotitarpeikseen, mutta sen myynti oli luvallista vain majataloille. Kieltoa kuitenkin rikottiin yleisesti ja viinan haitoista esitettiin huolestuneita valituksia. Kruunu määräsi viinanpolttokieltoja pahoina katovuosina, kun viljaa piti säästää leipää varten. Ensimmäinen huomattava kieltolaki oli v. 1757-60, jolloin viinapannut piti luovuttaa viranomaisille säilytettäväksi tai lyöttää ne muiksi astioiksi. Vuonna 1775 kuningas otti viinanpolton kruunun yksinoikeudeksi. Kruununpolttimoita

perustettiin mm. Vaasaan, Ouluun ja Kuopioon, joista viinaa kuljetettiin pitäjiin myytäväksi.

Talonpojat vastustivat ankarasti kieltoa ja oikeutta käytiin salapolttajia vastaan. Kotipoltto sallittiin uudestaan v. 1786 valmisteveroa vastaan ja talonpojat saivat myös viinan myyntioikeuden.

Keskimääräinen viinankulutus oli kolme kannua henkeä kohti vuodessa. Katovuosina polttoa rajoitettiin. Vuonna 1865 kotitarvepoltto kiellettiin ja siirryttiin tehdasmaiseen valmistukseen. ²²

YHTIÖMIEHET, TORPPARIT, ITSELLISET, PALKOLLISET Maaseudulla tilanpidossa työvoimana oli yleensä

oman perheen väki. Itä-Suomelle tyypillisiä suur- perheitä ei syntynyt. Pari veljestä saattoi asua samaa taloa, sillä osituslainsäädäntö kielsi lohkomisen alle 1/8 manttaalin osiin. Talon tyttäret yleensä ottivat perintöosansa eli lehmän ja avioituivat toiseen taloon tai menivät piiaksi.

Kotivävyjä tosin esiintyy myös melko usein. Jos oma väki ei riittänyt talonpitoon tai varsinaista

perillistä ei ollut, saatettiin pelkän rengin asemesta pestata yhtiömies (bolagsman, med åboe). Työpanoksellaan hän piti tilan elinkelpoisena ja myöhemmin ehkä myös elätti vanhat omistajat syytinkiläisinä. Yhtiömies saattoi periä talon tai osan siitä.

Torpparit asuivat mökissään ja viljelivät pientä maa-alaa. Vuokrana he tekivät töitä maan-

omistajalle. Itsellisiksi nimitettiin työntekijää, jolla oli oma erillinen asunto. Rengit ja piiat asuivat isäntäperheessä.

Perheiden kasvaessa tuli yhä yleisemmäksi, että aikuistuvat tyttäret ja pojat lähtivät muutamaksi vuodeksi palkollisiksi. Usein palveluspaikka löytyi lähikylistä, mutta moni matkasi Raaheen kaupungin kasvaessa ja tarvitessa lisää työvoimaa.

Valtiovalta sääteli työväen palkkaamista jo varhain: ensimmäinen palkollissääntö on vuodelta 1634. Se oli ankaran patriarkaalinen ja alisti piian tai rengin täysin isännän määräysvaltaan, mutta toisaalta oli myös tämän suojeluksessa. Ilman työpaikkaa tai riittävää omaisuutta olevia ei suvaittu, heidät tuomittiin irtolaisina sotaväkeen tai sakotettiin.

Säännöissä määriteltiin työajat ja –ehdot sekä

velvollisuudet. Jopa läänikohtaiset taksat sovittiin jo vuonna 1723. Palkasta osa oli rahana, loput vaatteina ja ylläpitona. Yleensä pesti otettiin vuodeksi kerrallaan ja palkallista lomaa sai viikon palvelusajan lopuksi, joka oli yleensä syksyllä sadonkorjuun jälkeen. Pestaaminen tehtiin usein kirkonmäellä tai markkinoilla. 1850-luvulla oli käytössä esipainettu työtodistus, jossa voitiin määritellä palkollisen taidot. Vaihtoehtoina olivat:

Hewoista kattoa Ruokaa laittaa

Timrata Prykätä

Astioita tehdä Leipoa

Nikkaroida Karjaa kattoa

Takoa Kutoa kangasta

Aitaa panna Kehrätä

Ojata Neuloa ja Sukkaa

Niittää kutoa

Leikata Wiinaa polttaa

Kylvää ²³

RAKENNUKSISTA

Talonpoikaiset rakennukset oli tehty hirsistä salvostekniikalla. Ne rakennettiin omin voimin.

Vähitellen päästiin savupirteistä uloslämpiäviin tupiin, jolloin sisustukseenkin voitiin kiinnittää enemmän huomiota. Länsi-Suomessa rakennuk- set sijoitettiin mielellään piha-alueen reunamille:

asuinrakennusta vastapäätä ja sivuilla olivat talli, navetta, aittoja ja kärrysuojia. Hieman etääm- mällä olivat tulipalovaaran vuoksi sauna ja riihi.

Lisäksi latoja tarvittiin heinän säilyttämiseen.

Pihamaa eli kartano oli korkeintaan sitkeää nurmitannerta, siellä ei entisaikaan ollut puita, pensaita eikä koristekasveja.

Tupa oli sisätiloista tärkein. Tulisija oli ovisuussa ja ruokapöytä sitä vinosti vastapäätä tuvan nurkassa. Näiden mukaan tila jakaantui kolmeen osaan. Lähinnä ovea oli uunin levyinen ei- kenenkään-maa, jota rajasi keskipermannon suunnassa lattialankkujen jatkoskohta. Tätä peremmälle ei vieras tohtinut pyytämättä astua.

Ruokapöydän hallitsema tuvan puoli oli arvok- kaampi miesten puoli. Uunin ja peräseinän välinen alue puolestaan kuului naisille. Huoneen yläosassa kulkivat orret. Ovet olivat leveitä ja matalia, kynnykset korkeita vedon vähentä-

miseksi. Ikkunoiksi yleistyi pystyn suorakaiteen muotoinen kuusiruutuinen malli. Tuvassa ikkunoi- ta oli usein neljä, kaksi julkisivun puolella ja yhdet piha- ja peräseinällä.

Rakennukset olivat pitkään harmaita ja maalaa- mattomia. Maalaisrakennusten maalausta pidet- tiin jopa turhana ylellisyytenä 1800-luvulle asti.

Pappiloista, kansakouluista ja asemarakennuk- sista otettiin esimerkkiä ja niinpä talonpojatkin alkoivat käsitellä talojaan puna- tai keltamulta- maaleilla.

Navetoissa siirryttiin ensimmäisenä kiveen, koska eläinten eritteet ja kosteus mädätti puun nopeasti.

Usein seinät oli muurattu kivistä, mutta yläosa ja katto olivat puisia.²⁴

Päre oli aikaisemmin tärkeä asuin- ja talous- rakennusten kateaine.²⁵ Laila Vuori (o.s. Vuoti) muistelee, että Seppälän kotitilan kaikkien rakennusten katot olivat päreestä. Vasta 1950- luvulla naulattiin huopakate päreitten päälle.

Pärekaton aikaan piti kesäisin nousta aamulla jo kello 4-5 aikaan lämmittämään leivinuunia; silloin oli vielä aamukastetta eikä tuli päässyt irti kuivalle katolle.

Pärepihdeistä sähkölamppuun

Valaisimina käytettiin pärepihtiä ja naurislamppua aina 1860-luvulle asti, jolloin öljylamput yleistyivät. Pyhäjoelle ensimmäiset öljylamput hankittiin Raahen ja Oulun markkinoilta. Sähköä alkoi täällä käyttää ensimmäisenä v. 1905 käynnistynyt massatehdas. Todellinen sähköistyskuume alkoi koko maassa vuonna 1918, koska sodan takia paloöljystä oli kova puute. Pyhäjoen Sähköosuuskunta perustettiin jo 1917, mutta sen hankkeet Kupuliskosken ja Pyhänkosken raken-tamisesta jäivät toteuttamatta. Uudestaan Pirttikoskella tartuttiin toimeen vuonna 1925, jolloin Juho Keskitalon tuvassa perustettiin Pirttikosken Sähköosuuskunta. Sen isännöitsijäksi valittiin

Tuomas A. Erkkilä, joka hoiti tehtävää aina osuuskunnan purkamiseen vuoteen 1950 asti.

Vuonna 1930 osuuskunnan jäsenluku oli 70.

Sähkö hankittiin ensin Haglundin sahalta Pyhänkoskelta, sodan jälkeen oman kylän myllyltä. Koska sähkömittareita ei ollut, laskutus perustui kynttilämääriin (15 voltin lamppu = 10 kynttilää, 25 voltin lamppu=15 ja 40 voltin lamppu

= 20 kynttilää). Osuuskunnan jäsenten kynttilämäärä oli v. 1932 yhteensä 3852 kappaletta - pienimmissä pirteissä oli vain yksi 15 voltin lamppu ja suurin käyttäjä oli Pirttikosken koulu 175 kynttilän osuudella.²⁶

VEROTUS JA RAHA

Vuotuisveron perusteena oli vanhastaan arvioitu tuotto, joka määräytyi talon manttaaliluvun mukaan. Vouti laski vuotuiset veroluettelot pitäjittäin ja kylittäin. Muita välittömien verojen perusteita oli savuluku ja henkiluku, siis täysi- ikäisten ja työkykyisten määrä kussakin talossa.

Kun osa veroista kannettiin savuittain, koetettiin välttää talojen virallista jakoa ja veljekset saattoivat asua samas-sa talossa tai ainakin

”yhteisessä pihassa”.

Toinen keskeinen vero oli kymmenykset, jotka kannettiin kymmenesosana viljasadosta. Pitäjän luottamusmiehet saapuivat elopelloille laskemaan kuhilaiden määrän. Kruunu otti kymmenysverosta kaksi kolmannesta ja pitäjän kirkkoherra kolman- neksen.

Kirkko vaati myös osansa. Kirkkoherrat saivat kantaa papinveroja: viljakymmenyksistä kolman- nes ja voikymmenykset eli naula (425 kg) lypsävältä lehmältä ja puoli naulaa ”huonolta”.

Pappilan taloutta kohensi olennaisesti heinävero, joka osaltaan mahdollisti suuren karjan pidon.

Pääsiäisraha oli sekin vanhoja veroja. Lisäksi pappi saattoi saada hyvin erilaisin perustein vapaaehtoisia antimia, esim. lohikymmenykset.

Sota-aikana tuloja tarvittiin entistäkin enemmän, joten kruunu määräsi mm. Suuren Pohjan sodan

aikana 1700-1721 ylimääräisen suostuntaveron.

Sen joutuivat maksamaan myös palkolliset, itselliset, lesket ja orvotkin. Lisäksi vaadittiin erilaisia sotatarvikkeita: ohraa, kauraa, lampaannahka-turkkeja, rukkasia, sukkia ja hevosia. Näistä valtio toki maksoi jotakin, mutta määritteli itse hinnat ja viivytteli maksuja.

Pyhäjoelta esimerkiksi lähetettiin armeijan muonitusta varten etelään elokuun lopulla 1713:

jauhoja 144 leiviskää (1224 kg), kuivaa lihaa 344 leiv.(2924 kg), silavaa 3 leiv,. ruista 65 ja ohraa 149 tynnyriä, tuoretta lihaa 1938 leiviskää (16473 kg), yksi leiviskä voita ja 10 tynnyriä silakoita.

1700-luvun puolivälissä Pohjanmaalla siirryttiin yhtenäiseen manttaaliperusteiseen verotukseen.

Tilantuotto arvioitiin keskinkertaisen vuodentulon mukaan. Pelto jaettiin viiteen laatuluokkaan.

Satoarviosta vähennettiin siemenvilja ja kymme- nykset ja nettoarvosta ¾ jäi talolliselle, loppu oli veronalaista. Viljatynnyristä täytyi kruunulle maksaa veroa runsaat kaksi hopeataalaria.

Heinälle, metsälle ja laidunmaalle oli määritelty omat veronsa. Tervanpoltosta vero määräytyi kuljetus-matkan mukaan, sitä enemmän mitä lyhyempi matka myyntipaikalle oli. Alle neljän peninkulman (noin 43 kilometrin) matkalaiselta meni kruunulle joka kahdeksas tynnyri. Valtion kassa oli pohjaton, joten myös mm. kalavesistä,

myytävästä kalasta ja humalasaloista maksettiin osuus yhteiseen kirstuun. Myllyt luovuttivat neljänneksen tuloistaan veroina. Lisäksi vaadittiin alamaisilta esimerkiksi maanteiden ja siltojen tekoa sekä huoltamista.

Uuden verotuskäytännön takia jokaisen talon maat piti mitata manttaaliluvun määrittämiseksi.

Pohjois-Pohjanmaalla talojen pinta-alaksi tuli 600-1200 tynnyrinalaa manttaalia kohden, riippuen miten hyvää viljelysmaa oli. Verotus perustui edelleenkin arviointiin ja saattoipa joku salata osan syrjäisten peltojen kuhilaista tai lahjoa arviointimiehiä. Vuoden 1800 omaisuusveroasetuk-sessa todettiin, että pelkkä manttaalilukuun sidottu verotus ei huomioi eri tilojen välisiä eroja. Onhan taloudenpito ja ahkeruus poikennut samankin kylän asukkaiden välillä.

Vuoden 1800 varallisuusveroluettelon mukaan Pyhäjoen rikkaimmat tilat olivat vanhoja halko- mattomia kantatiloja. Pirttikosken kylässä Tirilän tila oli yksi Pyhäjoen rikkaimpia, sen arvo oli 1000

pankkiriksiä. 900 riksin arvoiseksi laskettiin Helaakosken ja Kitinpramin tilat.²⁷

Maaveroa yksinkertaistettiin vuonna 1849, jolloin taloille laskettiin ns. verorupla. Aikaisemmista yli 30 veroparselista eli maksuvälineestä jäi jäljelle viisi: kaura, leipävilja, raha, tali ja voi.

Rahayksiköiden muuttuminen oli omiaan vaikeuttamaan myös verotusta. Yli sata vuotta oli käytetty hopea- ja kuparirahoja: yksi hopea- taalari oli vastannut kolmea kuparitaalaria.

Paperiraha otettiin käyttöön vuonna 1776, jolloin yksiköksi tuli hopeariksi. Yksi hopeariksi jaettiin 48 killinkiin ja killinki 12 runstykkiin. Riksi vastasi kuutta hopeataalaria. Suomen siirtyminen Venäjän autonomiaksi vuonna 1809 muutti rahaksi ruplan. ²⁸

KAUPPATAVARAT, KÄSITYÖT

Kaupankäynti oli annettu vain kaupunkien porvarien oikeudeksi. Lisäksi pitäjissä pidettiin isoja markkinoita pari kertaa vuodessa. Pohjois- Pohjanmaan viralliset markkinapaikat ja –ajat olivat vakiintuneet 1600-luvun lopussa. Porva- reilla oli markkinatupia ja –aittoja 1700-luvun alussa Kalajoella, Pyhäjoella, Saloisissa ja Iin Haminassa. Näitä markkinapaikkoja ympäröi kruunun rakennuttama korkea lankkuaita, sillä myytäväksi tuodusta tavarasta kannettiin pikkutullia.

Pyhäjoen markkinat oli avattu v. 1651 ja niihin pääsivät sekä Kokkolan että Raahen porvarit.

Isonvihan jälkeen 1700-luvun alkupuolella raahelaisten kauppiaiden merkitys kasvoi isommaksi. Nälkä- ja sotavuosina moni talollinen velkaantui ja ehkä menetti talonsa tai kalastusoikeutensa luottoa antaneelle kauppiaalle. Pyhäjoen käräjillä 1710 Kokkolan raatimies ja kauppias Johan Westring luetteli 27 velallistaan ja otti kiinnityksen neljään tilaan.²⁹ Kevätmarkkinoilla helmikuussa tehtiin pää-

asiassa tervakauppaa ja syksyllä myytiin voita ja karjaa. Erityiset rantaratsastajat valvoivat luvatonta kaupankäyntiä. Vienan Karjalasta tuli ns. laukkuryssiä, jotka myivät kangasta ja rihkamatavaroita. Maaseudulla kaupankäynti sallittiin vasta vuonna 1780 ensin viljalla ja sitten muilla elintarvikkeilla v. 1842. Vasta vuoden 1859 asetuksella annettiin lupa varsinaisten maaseutukauppojen perustamiseen.³⁰

Kaupunkimatkojen tärkein ostos oli suola, johon meni jopa 8-9 % talonpojan tuloista. Suolan hintaan vaikuttivat sodat ja levottomuudet Itämerellä, Pohjanmerellä ja Välimerellä asti.

Esimerkiksi Suomen sodan 1808-1809 ja Krimin sodan 1853-1855 aikoina sen hinta saattoi nousta nelin – viisinkertaiseksi. Suola maksoi tervaan verrattuna 1½ kertaa enemmän tynnyriltä. Suolan kulutus oli 1800-luvun alussa noin 20 litraa vuodessa henkeä kohden! Se oli lähes ainoa säilöntäaine lihalle ja kalalle.

Rauta ja teräs kuuluivat myös ostoslistan kärkipäähän. Työkaluihin ja reen raudoituksiin

osattiin takoa ehkä itsekin yksinkertaisimmat osat, osa ostettiin valmiina. Lisäksi hankittiin vaatetavaraa, tupakkaa ja viinaa, ostipa joku joskus kirjan tai kellonkin. ³¹

Kanto-Oskari eli Oskari Kantola (1891-1971) oli tunnetuin pyhäjokinen kulkukauppias.³² Lapsien mielestä hän oli vähän pelottava ja tarkka tavaroistaan – liian lähelle ei ollut asiaa.

Emännät saivat käsitöiden myynnistä lisätuloja.

Kudonta- ja neuletöillä oli taloudellista merkitystä Pyhäjoella aina 1920-30 –luvuille asti. Robert Seppälä myi tyttäriensä tekemät lapaset ja sukat Raaheen ja tämä oli sisarusten suurin tulonlähde.

Emäntä Ida Seppälä hankki lisätuloja kutomalla talvisin tilaustyönä vaativia silmikkoraanuja.

Stockmannin tavaratalo Helsingistä tilasi häneltä 1930-luvun alussa ikkunaverhojen kutomisen.³³

Vasemmalta Iivari Vuoti, pyörän kyydissä Esko Vuoti, keskellä Svante Vuoti ja

oikealla Isak ’Iikka’ Keskitalo ennen sotia Yliselläojalla. Keskitalon talo taustalla. (ELV).

KULKUYHTEYDET, TIESTÖ

Tärkein kulkuyhteys oli pitkään Pohjanmaan rantatie, joka valmistui liikennöitävään kuntoon 1640-luvulla. Sisämaahan päin saatiin maanteitä vasta 1800-luvulla, Pyhäjoelta Oulaisten, Haapaveden ja Pyhäjärven suuntaan v. 1837.

Isonvihan aika 1700-1721 asetti tiestölle erityisen suuria vaatimuksia. Teiden kunnossapidosta huolehtivat pitäjän siltavoudit, jotka olivat osa- aikaisia kruunun virkamiehiä. ”Kuninkaan tie”, rantamaantie Tukholmasta Pohjanlahden ympäri Turkuun, oli saatu Pohjois-Pohjanmaan osalta vaunuin ja kärryin ajettavaan kuntoon vasta sodan alkuvuosina. Liikenne kasvoi ja jokien ylitykset olivat hankalia etenkin tulva-aikoina. Tie kulki meren rannan lähellä, jossa joet olivat leveimmillään. Missä suinkin oli mahdollista, rakennettiin silta, mutta useissa tapauksissa oli

tyydyttävä lauttaan.³⁴

Teiden rakentaminen ja kunnossapito kuului talollisille ja maksu perustui manttaalilukuun.

Tierasitus oli merkittävä kuluerä talonpojille eikä sitä aina hyväksytty napinoitta. Talvisin teiden auraaminen myytiin viideksi vuodeksi kerrallaan halvimman taksan ottajalle. Myös kilometri- pylväiden kunnostusurakat myytiin huutokaupalla.

Vuonna 1899 Heikki Keskitalo otti urakan rantatien ja Pirttikosken kestikievarin pitäjäntien osalta: 1,50 markan tolppahinnalla hän lupasi pystyttää ja maalata tolpat punamullalla.

Numeroviitat piti maalata kahdesti valkealla ja numerot mustalla öljymaalilla. Viitta kiinnitettiin tolppaan neljällä nelituumaisella naulalla.

Vasta vuosien 1918 ja 1920 tielaki ja –asetus