Johdanto
S
uomessa alue-ekologisen suunnittelun periaat- teita on sovellettu erityisesti Metsähallituksen isännöimien valtion metsien hoidon ja käytön suun- nitteluun. Tavoitteena on, että alue-ekologinen suun- nittelu kattaa kaikki Metsähallituksen hallinnassa olevat maat vuoden 2000 loppuun mennessä. Alue- ekologisessa suunnittelussa pyritään laajan alueen ekologisen kokonaistarkastelun kautta löytämään keinot alueen monimuotoisuuden turvaamiseen tai lisäämiseen. Menetelmä on kehitetty erityisesti ta- lousmetsien suunnittelua varten ja sen tarkoitukse- na on turvata metsäalueen luontaisen eliöstön elin- voimaisuus pitkällä aikavälillä. Yleensä tämä tapah- tuu säilyttämällä arvokkaat luontokohteet, kuten avainbiotoopit, metson soidinalueet, kulonkiertämät ja uhanalaisille eliölajeille tärkeät elinympäristöt sekä parantamalla lajien leviämismahdollisuuksia ns. ekologisten käytävien ja askelkivien avulla.Käytännön alue-ekologisen suunnittelun ongel- miksi Itkonen (1997) mainitsee mm. suunnittelure- surssien niukkuuden ja nykyisten inventointitieto- jen puutteellisuuden. Näiden ongelmien voittami- seksi tarvitaan apuvälineitä, joiden avulla pystytään lisäämään suunnittelun tehokkuutta mm. hyödyn- tämällä mahdollisimman monipuolisesti olemassa olevia inventointitietoja ja muita informaatiolähteitä.
Suuntaus yksittäistä metsikköä laajempien alueiden tarkasteluun ja eri tietolähteiden yhdistämiseen met-
säsuunnittelun yhteydessä on luonnollinen paikka- tietojärjestelmien sovelluskohde.
Paikkatietojärjestelmät
Paikkatietojärjestelmät (Geographical Information Systems, GIS) ovat tietokonepohjaisia järjestelmiä, joita käytetään paikkaan sidotun tiedon hankintaan, analysointiin sekä tulosten esittämiseen (Aronoff 1989). Toisin sanoen ne ovat tietokoneohjelmisto- ja, joiden avulla voidaan hallita tietoa, jonka sijain- ti tunnetaan. Paikkatietojärjestelmät eroavat muis- ta tietojärjestelmistä siinä, että paikkatietojärjestel- millä kyetään hallitsemaan paikkatietokannassa ole- vien kohteiden topologia eli kohteiden sijainti suh- teessa toisiinsa.
Topologianhallinnan ansiosta paikkatietojärjestel- millä voidaan tehdä analyysejä, jotka perustuvat sekä tiedon sijaintiin että ominaisuuksiin. Näillä paikka- tietoanalyyseillä tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla tietyn alueen paikkaansidotusta tiedosta tuotetaan informaatiota, joka auttaa ymmärtämään ja ennusta- maan spatiaalisia ilmiöitä (Bonham-Carter 1994).
Tiukasti määritellen paikkatietoanalyysit käsittävät ne operaatiot, joiden tulokset riippuvat tiedon paikan- tumisesta siten, että jos kohteen sijaintia muutetaan, myös tulokset muuttuvat (Berry 1995).
Alue-ekologisen suunnittelun näkökulmasta yksi paikkatietojärjestelmän tärkeimmistä ominaisuuk-
Ron Store ja Ari Nikula
Paikkatietojärjestelmät alue-ekologisessa suunnittelussa ja tutkimuksessa
t e e m
a
sista on kyky yhdistää eri muodoissa ja mittakaa- voissa olevia tietoaineistoja. Näitä aineistoja ovat esimerkiksi erilaiset kartat, paikkaan sidotut lajikar- toitukset ja vaikkapa satelliittikuvilta arvioidut met- sikkötunnukset. Monissa tapauksissa paikkatieto- analyysien avulla pystytään johtamaan olemassa olevista tiedoista uutta tietoa ja täydentämään in- ventointitietojen puutteita. Erityisesti paikkatieto- järjestelmien edut tulevat esille käsiteltäessä laajo- ja alueita, kuten esimerkiksi alue-ekologisessa suun- nittelussa tehdään. Laajojen alueiden analysointi ja käsittely pelkästään maastoinventointien avulla ja manuaalisesti kuluttaisi kohtuuttomasti suunnitte- luresursseja.
Kaunis metsämaisema alue-ekologisen suunnittelun tavoitteena
Käytännön alue-ekologisessa suunnittelussa on mu- kana myös muita kuin ekologisia tavoitteita. Esi- merkiksi Metsähallituksen toteuttamassa alue-eko- logisessa suunnittelussa tarkastellaan metsien käsit- telyä myös metsien virkistyskäytön kannalta. Täl- löin alue-ekologisen suunnittelun yhdeksi keskei- seksi tavoitteeksi nousee erilaisten metsänkäyttö- muotojen yhteensovittaminen (Hallman ym. 1996).
Maiseman kauneuden näkökulmasta alue-ekolo- gisella suunnittelulla pyritään ennenkaikkea paikal- listamaan maisemallisesti arvokkaat kohteet. Tiet- ty kohde voi olla maisemallisesti arvokas, koska se sijaitsee maisemallisesti tärkeällä paikalla tai sen es- teettiset arvot ovat poikkeuksellisen suuret. Maise- mallisesti keskeisiä paikkoja ovat mm. retkeilyreit- tien varret nuotiopaikkoineen, rantametsät ja näkö- alapaikkojen lähimetsät sekä toisaalta kohteet, jot- ka näkyvät hyvin laajoilta alueilta. Yksittäisen met- sikön maisemalliseen arvoon vaikuttavat mm. puu- lajisuhteet, puuston ikä ja tiheys, runkojen järeys sekä aliskasvoksen määrä. Maisemallisesti arvos- tetut metsiköt ovat yleensä suhteellisen harvoja, mutta järeitä puita sisältäviä metsiköitä. Puulajeis- ta koivu on arvostetumpi kuin mänty tai kuusi (Sa- volainen ja Kellomäki 1981).
Koska paikkatietojärjestelmäpohjaiset ratkaisut ovat viimeaikoina yleistyneet luonnonvaratietojen hallinnassa, on tarkoituksenmukaista pyrkiä hyö- dyntämään paikkatietojärjestelmien tarjoamia työ-
kaluja myös suunnittelun ja päätöksenteon apuna.
Metsämaiseman kauneuden kannalta eniten käyttöä on löydetty vaikutusvyöhykkeiden muodostamisel- le, näkyvyysanalyyseille ja erilaisille sijaintitietoon pohjautuville analyyseille.
Paikkatietojärjestelmä maiseman kauneuden vaalimisessa
Paikkatietojärjestelmän maisemasuunnitteluun so- veltuvilla työkaluilla voidaan etsiä sekä kauniita metsikkökuvioita että kohteita, jotka sijaitsevat mai- semallisesti tärkeillä paikoilla. Maisemallisesti ar- vokkaiden metsikkökuvioiden paikallistaminen ta- pahtuu paikkatietojärjestelmässä tekemällä erilaisia hakuja ja analyysejä paikkatietokantaan talletettu- jen ominaisuus- ja sijaintitietojen avulla.
Etsittäessä tietyn alueen maisemallisesti kauneim- pia metsikkökuvioita on tavallista, että hakukritee- rit liittyvät pelkästään yksittäisten kuvioiden puusto- tietoihin. Tällaisissa hauissa ei hyödynnetä kuvioi- den sijaintitietoja, ja haku voitaisiin tehdä myös il- man paikkatietojärjestelmää. Paikkatietojärjestel- män tuoma lisä tällaisiin hakutehtäviin liittyy ku- vioiden naapurustotietojen hyödyntämiseen.
Jos naapurustoanalyysejä ei käytetä, oletetaan, et- teivät metsikkökuviota ympäröivien alueiden omi- naisuudet vaikuta kuvion maisemalliseen arvoon.
Tällöin metsäalueen maiseman kauneus muodostuisi pelkästään yksittäisten kuvioiden maisema-arvojen summasta. Tämä oletus ei kuitenkaan pidä paik- kaansa, vaan tutkimuksissa on todettu, että metsä- alueen maiseman kauneuteen vaikuttaa mm. se kuin- ka erilaiset metsikkökuviot ovat sijoittuneet suhtees- sa toisiinsa (spatiaalisuus) (Pukkala ym. 1995). Paik- katietojärjestelmän spatiaalisten analyysifunktioiden avulla on mahdollista käyttää puustotietoihin liitty- vien hakukriteerien lisänä mm. kohteen naapurus- toon liittyviä kriteerejä, ja näin ottaa alueen maise- mallinen vaihtelu paremmin huomioon.
Maisemallisesti keskeisillä paikoilla sijaitsevien alueiden paikantamiseen on paikkatietojärjestelmäs- sä monia työkaluja. Niissä hyödynnetään sekä koh- dealueen sijainti- että ominaisuustietoja. Vastaavia hakuja on mahdollista tehdä myös manuaalisesti esimerkiksi paperikarttojen avulla. Käytännössä ma- nuaalisesti tehtävät haut ovat osoittautuneet hyvin
työläiksi ja ne soveltuvat parhaiten pienille pinta- aloille. Suurilla alueilla on järkevää käyttää hyväk- si tietojärjestelmien tarjoamia työkaluja ja tietoko- neiden laskentakapasiteettia ja suunnata ihmistyö- resursseja toisenlaisiin työvaiheisiin.
Tavallisimmin maisemasuunnittelussa käytettyjä paikkatietoon perustuvia tekniikoita ovat vaikutus- vyöhykkeiden muodostaminen, alueleikkaukset ja näkyvyysanalyysit. Mahdollisia hakukriteerejä ovat tällöin esimerkiksi tarkasteltavan alueen etäisyys jostakin kohteesta, tiettyjen kriteerien yhtäaikainen toteutuminen sekä tarkastelualueeseen rajoittuvien naapurialueiden ominaisuudet. Vaikutusvyöhykkei- tä käytetään usein etsittäessä esimerkiksi maiseman- tarkastelureitteihin rajoittuvia kohteita. Vaikutus- vyöhykkeiden muodostaminen (bufferointi, pusku- rialueen muodostus) on tekniikka, jonka avulla voi- daan muodostaa uusi alue ympäröimällä tietyt koh- teet halutulta etäisyydeltä.
Alueleikkaus on paikkatietojärjestelmän työkalu, jonka avulla voidaan yhdistää numeerisissa kartoissa olevaa tietoa. Yhdistämisen tarkoituksena voi olla paikallistaa alueet, joiden kohdalla tietyt kriteerit täyttyvät. Alue-ekologista suunnittelua varten voi- taisiin etsiä kohteita, jotka ovat sekä maisemansa puolesta arvostettuja että sijaitsevat maisemallises- ti tärkeillä paikoilla. Tällaisten kohteiden haku voi- si tapahtua esimerkiksi etsimällä aineistosta aluei- ta, joiden puusto on järeää koivikkoa ja sijaitsee rin- teessä alle 100 metrin päässä järvenrannasta. Kart- tatasojen yhdistämistä tiettyjen sääntöjen avulla esi- merkiksi haluttujen kohteiden löytämiseksi kutsu- taan myös kartografiseksi mallinnukseksi.
Näkyvyysanalyyseissä selvitetään alueiden väli- siä näkyvyyssuhteita. Analyysin tavoitteena voi olla selvittää mistä kohteista tietty avohakkuualue voi- daan nähdä tai mitkä metsikkökuviot näkyvät tiet- tyyn maisemantarkastelupisteeseen (kuva 1). Näky- vyysanalyysin perustana on numeerinen korkeus- malli, jonka lisänä usein käytetään toista karttata- soa, joka sisältää muita näkyvyyttä rajoittavia koh- teita, kuten puustoa ja rakennuksia.
Paikkatietojärjestelmän työkalujen avulla on mah- dollista tehostaa monien maisema- ja metsäsuun- nitteluun kuuluvien työvaiheiden suorittamista (Sto- re 1996). Kyseiset työkalut ovat kuitenkin vain apu- välineitä päätöksenteossa tarvittavan tiedon tuotta- miseen, ja ratkaisu esimerkiksi maisemasyistä hak-
kuiden ulkopuolelle jätettävistä metsiköistä jää aina päätöksentekijälle. Maiseman kauneuden ja ekolo- gisten arvojen yhteistarkastelu alue-ekologisessa suunnittelussa on selkeä askel kohti erilaisten met- sänkäyttömuotojen nykyistä onnistuneempaa yh- teensovittamista. Terminä alue-ekologinen suunnit- telu on kuitenkin tässä yhteydessä käytettynä osit- tain harhaanjohtava, ja olisikin kuvaavampaa pu- hua aluetason metsäsuunnittelusta tai lyhyemmin aluesuunnittelusta silloin, kun suunnitteluun liittyy paljon myös muita kuin ekologisia tavoitteita
Eläinten elinympäristöjen paikkatietoanalyysit
Paikkatiedon ja paikkatietoanalyysien käyttö eläin- ekologisessa tutkimuksessa on lisääntynyt viime Kuva 1. Maisemallisesti herkkien kohteiden kartoitta- misessa voidaan käyttää apuna näkyvyysanalyysejä. Ku- vassa on esitetty kohdealueen metsikkökuvioiden näky- vyys läheiselle veneilyreitille.
vuosina. Syynä on paitsi analyysimenetelmien kehit- tyminen myös maisemaekologian vilkastunut tutki- mus ja sitä kautta lisääntynyt tietämys maiseman rakenteen ja eliöiden välisestä vuorovaikutuksesta.
Eläinten elinympäristötutkimuksissa on tarkasteltava yksittäisiä habitaatteja laajempia alueita useastakin syystä; Useimpien metsissämme elävien selkäran- kaisten, mm. riistalajien, elinpiiri käsittää lukuisia habitaattityyppejä. Lisäksi jonkin eliölajin kannalta optimaalisetkaan habitaattiympäristöt eivät voi yllä- pitää elinkykyisiä populaatioita, mikäli habitaatti tai alue on liian pieni. Soveliaat elinympäristöt voivat myös sijaita eläimen kannalta liian kaukana tai olla eläimen karttamien habitaattien ympäröimiä.
Maisemaekologiaan pohjaavan eläinten elinym- päristötutkimuksen ja aluetason metsäsuunnittelun, ns. alue-ekologisen suunnittelun välillä, on ilmei- nen yhteys. Alue-ekologinen suunnittelu tähtää puuntuotannon lisäksi eri lajien elinympäristöjen huomioonottamiseen yksittäistä habitaattia laajem- milla alueilla ja elinympäristötutkimusten pyrki- myksenä on nimenomaan tutkia maiseman raken- teen ja lajien esiintymisen, tiheyden, lisääntymis- menestyksen jne. välisiä riippuvuuksia. Yleisten periaatteiden lisäksi aluetason metsäsuunnittelu tar- vitsee tuekseen konkreettisia mittoja ja tunnuksia, joita voidaan soveltaa käytännön suunnittelussa.
Ehkä helpoimmin miellettäviä mittoja jonkin alu- een rakenteesta ovat jonkin habitaattityypin, esimer- kiksi tietynlaisten metsiköiden, pinta-ala ja osuus kokonaispinta-alasta. Esimerkiksi metsosta (Rolstad ja Wegge 1989) ja liito-oravasta (Mönkkönen ym.
1997) tehdyt tutkimukset osoittavat kuitenkin, että eläinten elinympäristöjen tarkastelussa on kiinnitet- tävä huomiota pinta-alan lisäksi useisiin muihin elin- ympäristöä kuvaaviin tunnuksiin. Metsäsuunnitte- lua varten vastattavat kysymykset voidaan tiivistää esimerkiksi seuraavasti: Mitä habitaattia tarvitaan?
Miten paljon? Millaisina kokonaisuuksina ja min- ne? Miten laajoille alueille tietoa tulisi soveltaa?
Paikkatietojärjestelmillä ja -aineistoilla tämän tyyp- pisiä kysymyksiä voidaan tarkastella sangen jous- tavasti (ks. Helle ja Nikula 1996, Helle ym. 1996).
Riista- ja metsäaineistot
Paikkatietomenetelmiin perustuvien elinympäristö-
tutkimusten edellytys on, että eläimistä on käytet- tävissä paikannettuja havaintoja. Riistakolmiolas- kentojen (Lindén ym. 1996) paikannukset muodos- tavat yhden paikkatietotutkimuksiin soveltuvan eläinaineiston. Riistakolmiolaskennat perustuvat maastoon merkittyihin, yhteensä noin 1 500 pysy- vään laskentalinjaan. Laskennan aikana kukin ha- vaintopaikka tai laskentalinjan ylittänyt jälki pai- kannetaan peruskartoille. Paikannuksen yhteydes- sä kirjataan ylös myös laji ja suorissa havainnoissa myös muita tunnuksia. Kertyneet havainnot on tut- kimuksissa viety paikkatietokantaan ja niitä on edel- leen tarkasteltu yhdessä puustoa ja muuta maankäyt- töä kuvaavien tietojen kanssa.
Metsiä ja muita maankäyttömuotoja kuvaavina tietoina on käytetty pääosin VMI:n tuottamia luo- kiteltuja satelliittikuvia (Tomppo 1991, 1993, 1996), mutta jossain määrin myös aikaisempia, maanmit- tauslaitoksen toimesta luokiteltuja satelliittikuvia (Vuorela 1997). VMI:n perusluokitus tuottaa jokai- selle 25 m × 25 m maisemaelementille tiedon män- nyn, kuusen ja lehtipuiden kokonaistilavuudesta, iästä, boniteetista sekä muista, yhteensä n. kahdes- takymmenestä tunnuksesta (ks. tarkemmin esim.
Tomppo ja Katila 1993). Paikkatietojärjestelmässä monikanavaisesta luokituskuvasta voidaan tuottaa tutkittavan lajin kannalta oleelliset maisemaluokat yhdistämällä eri kerrosten tietoja. Metsät luokitel- laan tavallisimmin kokonaistilavuuden ja puulaji- valtaisuuden mukaan. Lisäämällä mukaan digitaa- lisessa muodossa olevia muita maankäyttöaineisto- ja (vedet, pellot, asutus, tiet jne.) voidaan analyy- seissä tarkastella myös muiden kuin metsäalueiden vaikutusta eläinlajeihin (esim. Helle ja Nikula 1995).
Maisemarakenteen analyysit
Paikkatietojärjestelmän avulla eläinhavaintojen ym- päriltä ”leikataan” luokitelluista satelliittikuvista halutun suuruinen alue, josta sitten analysoidaan maiseman rakennetta kuvaavia tunnuksia. Tärkeim- piä tunnuksia ovat kunkin maisemaluokan pinta-ala ja osuus maisemasta, laikkujen keskimääräinen koko, erillisten laikkujen määrä, reunamitat sekä samanlaisten laikkujen etäisyys toisistaan. Maise- maa kuvaavia tunnuksia valittaessa on tärkeää, että niillä on selvä merkitys tutkittavan lajin kannalta.
Samoin on tärkeää, että useita tunnuksia tarkastel- laan yhtä aikaa, jotta maiseman rakennepiirteet saa- daan paremmin kuvattua. Useat kuvatut tunnukset on periaatteessa helppo laskea esimerkiksi käytän- nön metsäsuunnitteluun käytettävien paikkatietojär- jestelmien avulla, joten tällaisten tunnusten voidaan ajatella soveltuvan myös aluetason metsäsuunnit- teluun.
Maisema-analyyseistä saatuja mittoja ja eläin- aineistoja voidaan käyttää pelkistetysti ilmaisten nel- jänlaisiin analyyseihin, jotka kukin valottavat hie- man eri puolia eläinten elinympäristövaatimuksis- ta. Ensiksikin, vertaamalla havaintopaikan ympä- ristössä olevien habitaattien määrää satunnaismai- semiin voidaan tehdä johtopäätöksiä lajin suosimis- ta, karttamista tai sille neutraaleista habitaateista.
Toiseksi, kun lajin esiintymistä selitetään habitaat- tien koolla, etäisyydellä toisistaan, reunamitoilla jne., saadaan selkoa muista maiseman rakennetun- nuksista, jotka tulisi metsäsuunnittelun yhteydessä ottaa huomioon. Kolmanneksi, tarkastelemalla esi- merkiksi alueittaisia populaatiotiheyksiä ja alueen maisematunnuksia voidaan päätellä lajin tavoite- tason kannalta keskeisten habitaattien määrä ja muut rakennetunnukset alueella. Neljänneksi, useilla mit- takaavoilla tehtävillä analyyseillä pyritään vastaa- maan kysymykseen oikeasta maisemakoosta, jota kunkin lajin yhteydessä tulisi tarkastella.
Lopuksi
Paikkatietojärjestelmät tarjoavat työkalut mm. eri muodoissa olevan tiedon yhdistämiseen ja numee- riseen analysointiin, minkä ansiosta niistä on muo- dostumassa tärkeä apuväline monitavoitteiseen met- säsuunnitteluun. Paikkatietoanalyysien avulla tuo- tettu informaatio metsän eri käyttömuotojen vaati- masta ympäristöstä on keskeisellä sijalla yhdistet- täessä käyttömuotojen mukaisia tavoitteita numee- riseen metsäsuunnitteluun. Paikkatietojärjestelmien käyttö paikkatiedon hallinnassa ja analysoinnissa mahdollistaa kuvailevien suunnittelumenetelmien ja numeeristen menetelmien yhdistämisen siten, että kuvailevien menetelmien aikaa vieviä vaiheita voi- daan siirtää tietokoneen hoidettaviksi.
Spatiaalisen tiedon hallintamenetelmiensä ansios- ta paikkatietojärjestelmät ovat potentiaalinen apu-
väline yhdistettäessä puuntuotannon optimointimal- leja alueen muiden käyttömuotojen asettamiin ra- joitteisiin. Perusrajoitteiden määrittely, kuten hak- kuilta rajoitettujen kohteiden valinta (maisema-alu- eet, säästettävät kuviot, vaikutusvyöhykkeet) on paikkatietojärjestelmien avulla helppoa (esim. Næs- set 1997a,b) ja jäljelle jäävien kuvioiden käsittely- vaihtoehtojen optimointi melko suoraviivaista. On- gelmallisempaa kuitenkin on, mikäli spatiaaliset rajoitteet riippuvat esimerkiksi kuvioiden keskinäi- sestä käsittelyjärjestyksestä (vierekkäisten kuvioi- den laadun huomioonottaminen) tai jos tavoitteena on eläinlajeille tärkeiden elinympäristölaikkujen ylläpitäminen riittävän lähellä toisiaan.
Spatiaalisuuteen liittyvät menetelmät vaativatkin vielä runsaasti kehitystyötä, eikä suunnittelujärjes- telmistä yleensä löydy riittäviä työkaluja spatiaa- listen kriteerien kytkemiseksi numeeriseen metsä- suunnitteluun. Jatkossa tutkittua tietoa ja uusia me- netelmiä tarvitaan erityisesti eri lajien laadullisten ja spatiaalisten elinympäristövaatimusten yhdistä- miseksi metsätalouden suunnitteluprosessiin. Osal- taan vielä kehittymättömien suunnittelujärjestelmien lisäksi ongelmana näiden menetelmien soveltami- sessa on se, että alue-ekologiseen suunnitteluun so- veltuvaa tietoa on ja ilmeisesti tulee myös olemaan vain osasta eliölajeja.
Kirjallisuus
Aronoff, S. 1989. Geographic information systems: a management perspective. WDL Publications, Otta- wa. 294 s.
Berry, J. 1995. Spatial reasoning for effective GIS. GIS World, Colorado. 208 s.
Bonham-Carter, G. 1994. Geographic information sys- tems for geoscientists: modelling with GIS. Compu- ter methods in the geosciences, Vol. 13. Pergamon, Ottawa. 398 s.
Hallmann, E., Hokkanen, M., Juntunen, H., Korhonen, K- M., Raivio, S., Savela., O., Siitonen, P., Tolonen, A. &
Vainio, M. 1996. Alue-ekologinen suunnittelu. Metsä- hallituksen metsätalouden julkaisuja 3/1996. 59 s.
Helle, P. & Nikula, A. 1995. Wildlife-wilderness rela- tionships in northern forest landscapes: an integrative use of wilderness census and forest resources data.
Arctic Centre Publications 7: 27–43.
— & Nikula, A. 1996. Usage of geographic information
systems in analyses of wildlife triangle data. Finnish Game Research 49: 26–36.
— , Nikula, A., Kumpu, P. & Kurki, S. 1996. Riistakol- miolaskentojen paikannettujen havaintojen käyttö tut- kimuksessa. Suomen Riista 42: 56–66.
Itkonen, P. 1998. Metsähallituksen alue-ekologinen suun- nittelu. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 685:
85–89.
Lindén, H., Helle, E., Helle, P. & Wikman, M. 1996.
Wildlife triangle scheme in Finland: methods and aims for monitoring wildlife populations. Finnish Game Research 49: 4–11.
Mönkkönen, M., Reunanen, P., Nikula, A., Inkeröinen, J. & Forsman, J. 1997. Landscape characteristics as- sociated with the occurrence of flying squirrel Ptero- mys volans L. in old-growth forests of northern Fin- land. Ecography 20(6): 632–642.
Næsset, E. 1997a. A spatial decision support system for long term forest management planning by means of linear programming and a geographical information system. Scandinavian Journal of Forest Research 12:
77–88.
— 1997b. Geographical information systems in long- term forest management and planning with special reference to preservation of biological diversity: a review. Forest Ecology and Management 93: 121–
136.
Pukkala, T., Nuutinen, T. & Kangas, J. 1995. Integrating scenic and recreational amenities into numerical fo- rest planning. Landcape and Urban Planning 32: 185–
195.
Rolstad, J. & Wegge, P. 1989. Capercaillie Tetrao uro- gallus populations and modern forestry – a case for landscape ecological studies. Finnish Game Research 46: 43–52.
Savolainen, R. & Kellomäki, S. 1981. Metsän maise- mallinen arvostus. Summary: Scenic value of forest landscape. Acta Forestalia Fennica 170. 74 s.
Store, R. 1996. Maiseman huomioonottavan metsikkö- kuvioinnin tuottaminen paikkatietojärjestelmällä. Fo- lia Forestalia – Metsätieteen aikakauskirja 1996(3):
245–262.
Tomppo, E. 1991. Satellite image-based National Forest Inventory of Finland. International Archives of Pho- togrammetry and Remote Sensing, Vol. 28, Part 7-1:
419–424.
— 1993. Multi-source National Forest Inventory of Fin- land. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 444: 52–
59.
— 1996. Multi-source National Forest Inventory of Fin- land. EFI Proceedings 7: 27–41.
— & Katila, M. 1993. Satelliittipohjainen valtakunnan metsien inventoinnin tietotuotanto. Metsäntutkimus- laitoksen tiedonantoja 479: 21–26.
Vuorela, A. 1997. Satellite based land cover and forest classification of Finland. Reports of the Geodetic Institute 97(2): 41–51.
■Kirjoittajat toimivat tutkijoina Metlassa, Store Kannuk- sen tutkimusasemalla ja Nikula Rovaniemen tutkimuasemalla.
