ainoana poikkeuksena Kirkkoisät ja yleiskatsaus myöhäisantiikin eri- tyispiirteisiin.
Uusi antiikin historia puoltaa nimenä paikkaansa juuri teok- sen rakenteen kannalta. Legendo- jen ja tarinoiden ystävänä voi kui- tenkin iloiten panna merkille, että myös antiikin kirjalliselle traditiol- le annetaan teoksessa tilaa. Muka- na ovat niin Rooman kuninkaisiin liittyvät kertomukset kuin hyveitä ja paheita kuvaavat esimerkkitari- natkin. Huomiota kohdennetaan kuitenkin myös taloudellisille ja kulttuurisille muutoksille antiikin maailmassa. Eri teollisuuden alo- jen ja rakennustoiminnan laajuus nousee varsinkin Rooman osal- ta esiin.
Paitsi kirjallista aineistoa, teok- sessa esitellään myös antiikin mo- numentteja, kuten keisari Augus- tuksen Rauhan alttari. Visuaalinen kulttuuri ei sen sijaan – ja vastoin tämä hetken tutkimusbuumia – saa vastaavaa keskeistä ja läpitunkevaa huomiota, vaikka teoksessa tähän puoleen viitataankin useassa koh- taa. Jos teos olisi taitettu toisella tavoin ja kuvat olisi voitu sijoittaa tekstiyhteyteensä, vaikutelma olisi voinut olla toinen.
Teoksessa on kiitettävästi tie- toikkunoita, joissa tarkastellaan mielenkiintoisia ilmiöitä tai yksi- tyiskohtia tietoiskun tapaan. Niis- tä paljastuu tiivistetysti mm. etrus- kien kielen ominaispiirteet, lapsen asema antiikin Roomassa ja roo- malaisen oikeuden erityispiirteet.
Kirkkoisien tarkempi esittely on perusteltu kristillisen tradition laa- jan ja pitkäaikaisen kulttuurivaiku- tuksen vuoksi. Kristinuskon sisäl- lä tapahtuneiden opillisten kiisto- jen esittely puoltaa paikkaansa, sil- lä niillä oli merkittäviä vaikutuksia
myöhempään historiaan. Kaiken kaikkiaan Castrénin Uusi antiikin historia on aarreaitta antiikin opis- kelijoille, harrastajille ja tutkijoille.
Se ei ole hukannut juuria, vaikka on omaksunut uusia tapoja lähes- tyä kohdettaan.
Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonleh- tori Tampereen yliopistossa.
Huutomerkki kahden paradigman välillä
Bo Lönnqvist Jukka Relas: Valta, tyyli ja tila. Keisarien ja presidenttien residenssi Helsingissä 1837–1940.
Suomen Muinaismuistoyhdistys 2013.
Esinehistoriaa käsittelevänä tutki- muksena Jukka Relaksen työ on osa laajempaa intressiä, joka on kukois- tanut viimeisen 30 vuoden aikana.
Aftefaktien tutkimuksen näkökul- ma on huomattavasti laajentunut vain ulkonaisiin piirteisiin koh- distuvasta tutkimuksesta ja teore- tisoitunut mm. ranskalaisen An- nales-koulukunnan ja esim. aika- kauskirja Historische Anthropolo- gien (1993) perustajan Richard van Dülmenin1 sekä Etienne Francois ja Hagen Schulzen ansiosta.
1 Esim. Erfindung des Men- schen. Schöpfungsträume und Körperbilder 1500–2000 (1998); Entdeckung des Ich.
Die Geschichte der Individua- lisierung von Mittelalter bis zur Gegenwart (2001); Macht des Wissens. Die Entstehung der modernen Wissenschaftsge- sellschaft (2004).
Aineellista kulttuuria analysoi- daan osana mentaliteetin eli kä- sitysmaailman transformaatiota.
On osoitettu, että esineiden paikka kulttuurissa on olennainen osa ih- misten sosiaalista kommunikaatio- ta, toimintastrategioita ja ymmär- tämismalleja, sekä kollektiivisella että yksilöllisellä tasolla. Esimer- kiksi keräily tai sisustaminen tar- joaa lukuisia esimerkkejä siitä, mi- ten esineet saavat vuorovaikutuk- sen kautta mm. symbolisen merki- tyksen. Esine kertoo omistajan tai käyttäjän arvomaailmasta ja arvo- vallasta. Esineiden uudet funktiot siirtävät ne alkuperäisestä käyttö- tarkoituksesta toisenlaisiin merki- tysyhteyksiin. Olennaisesti tietoa ja taitoa omaavat artefaktit vahvista- vat lahjoina statussuhteita ja valtaa.
Näkökulma merkitsee, että aineel- lista kulttuuria arvioidaan uudel- la tavalla, esim. muutoksen sym- bolisena, merkitystä luovana pro- sessina.
Tutkimuskenttä on laaja ja as- pektit hyvin erilaisia. Yhteiskunta- ihanteet tuottavat alituisesti uutta, vapauttavaa esinekulttuuria, mutta samanaikaisesti esineellinen perin- tö vangitsee myös katsetta ja käyt- täytymistä. Puhutaan ”esineiden sosiaalisesta elämästä”, ”kulttuu- rin anatomiasta eli ruumiillistumi- sesta ja ulkonäöstä”, ”kulutuksesta tavaroiden, merkkien maailmana”,
”paikalliskulttuurin konservoin- nista ja kulisseista”, ”mausta ja val- lasta modernin asustamisen ilmen- tymänä” sekä ”esineiden identitee- teistä ja biografiasta”.
Kaikki mainitut näkökulmat ovat löydettävissä myös Relaksen teoksen epistemologisesta kon- tekstista. Tunnusomaista on tie- teellis-teoreettisesti orientoituvan tutkimuksen erkaantuminen his-
toriavaltaisen kronologian, kontin- uiteetin eli muutoksen, pelkän uu- den materiaalin ihailusta tai kau- saaliselityksien kaanonista kon- struktivistisen metodin suuntaan.
Täten vältetään progressiivisten historiatulkintojen vaara. Tutkijan harjoittama eräänlainen ”tiedon arkeologia” esineiden merkitys- maailmassa vaatii syventäviä kysy- myksenasetteluja, syvennettyä läh- dekritiikkiä ja pinnallisten tulosta- voitteiden hylkäämistä.
Esineet eivät kuulu yksinomaan sosiaaliseen tilaan ja käyttöyhtey- teen. Myös niiden välinen järjestys ja niihin liitetyt diskursiiviset käy- tänteet, arvot ja luokittelumetodit vaativat tutkimuksen painopisteen siirtämistä materiaali- ja muoto- deskriptiivisyydestä artefaktien ideologisiin, symbolisiin ja kom- munikatiivisiin merkityksiin. Mil- lä perusteella esineitä luokitellaan esimerkiksi rariteeteiksi tai kurio- siteeteiksi, muistoiksi, arvoesineik- si tai tyylisuuntien edustajiksi? Mi- ten esineitä määritellään ja rajataan luontoon tai kulttuuriin kuuluvaksi materiaksi? Miten esine nostetaan uuteen arvoon tai kuoletetaan?
Minkälaisen roolin kulttuurihisto- riallinen tutkimus luo itselleen täl- laisessa rajausprosessissa?
Uuden kysymyksenasette- lun kautta voidaan pelkistää val- lan olemusta ja aktualisointia, val- lan, tiedon ja politiikan välistä pe- liä. Ritualisoidun kulttuurin muo- dossa ilmenee myös moraalisia ja pedagogisia pyrkimyksiä. Vallan ja maineen jatkuvuuden symbo- lit paljastuvat esim. muotokuva-, kirjasto- tai museokulttuuria tut- kimalla, tässä tapauksessa erään rakennuksen, sen sisustuksen ja käytön ilmenemismuotoja analy- soimalla. Edellä esitettyyn kysy-
myskenttään ja siinä ilmeneviin metodologisiin ongelmiin kiteytyy Relaksen tutkimuksen esimerkin- omainen arvo.
Relaksen tutkimuksen tausta ei siis rajaudu menneisyyden ja ny- kyisyyden välisen siteen kartoituk- seen ja selvittelyyn, vaan erittäin omalaatuiseen kontekstiin, jossa henkilökultti, sisäisen ja ulkoisen vallan taistelu, vallan rakentami- nen ja vallan riisuminen konstru- oidaan ja demonstroidaan eri aat- teiden ja ihanteiden sävyttämänä pelinä. Keskeisinä toimijoina aree- nalla ovat Venäjän keisarit ja Suo- men presidentit. Kulissien raken- tajina arkkitehdit, keräilijä-ostajat ja sisustajat. Rekvisiitan tuottajina taiteilijat, käsityöläiset ja kauppiaat.
Metodi ja analyyttiset kategoriat Kun tutkija rakentaa kuvausta au- tenttisiin esineisiin, niitä suojaa- vaan rakennukseen, dokument- teihin, inventaarioihin, kirjallisiin lähteisiin sekä kuva-aineistoon no- jautuen sekä yhdistää niissä piile- vää tietoa ja tulkitsee niitä koko- naisuudeksi, hän harjoittaa antro- pologista kenttätyötä arkistoissa ja kokoelmissa. Etnografinen kent- tätyö merkitsee aineiston yksityis- kohtien lähilukua, jossa tuloksena on niin sanottu thick description.
Tutkijalle muodostuu henkilökoh- tainen suhde kohteeseen. Metodi on ollut ominainen kansatieteel- le (etnologia, kulttuuriantropolo- gia) yli sata vuotta, sen tuloksena muodostuu induktiivisesti ohjattu rekon struktio.
Relas johdattaa eläytyvästi luki- jaa Helsingin keisaripalatsin, myö- hemmin presidentinlinnan tilojen ja sisustuksen maailmaan huone huoneelta, kerros kerrokselta. Kun kuvaus kattaa kaksi pitkää ajan-
jaksoa (keisarillinen palatsi 1837–
1914, presidentinlinna 1919–40) ja niitä yhdistävä ”muutosvai- he” (1914–19) on vaikea välttää kronologista rakennetta, joka usein muodostuu kaavamaiseksi kroni- kaksi. Tällainen dokumentoiva ja deskriptiivinen tyyli on ollut do- minoiva myös suomalaisessa kult- tuurihistoriallisessa, esim. muse- oiden kokoelmiin, näyttelyihin tai rakennusten interiööreihin perus- tuvassa, tutkimuksessa. Sen johta- vana ajatuksena on toiminut muu- toksen kuvaileminen yksityiskoh- taisesti, vertailevan historiallisen perspektiivin valossa, eli evolutio- nismin ja diffusionismin paradig- man ohjaamana.
Tekijä eroaa aikaisemmasta tut- kimuksesta käsittelemällä aikaa ja tilaa monikerroksellisena ilmiö- nä, konkreettisena ja abstraktise- na. Aika ei ole pelkästään lineaari- nen aika, vaan myös syklinen, tila ei ole vain fyysinen vaan myös men- taalinen. Relaksen rakennelmassa lukija liikkuu samanaikaisesti se- kä horisontaalisessa että vertikaa- lisessa tilassa. Linnassa kävelevä lu- kija-näkijä käy läpi keisariajan seit- semän ”pääkerrostumaa” ja presi- denttiajan neljä, vaatimattomasti kutsuttua ”kautta”. Kun ”rakennus- monografia” (s.13) kuitenkin sy- vennetään integroimalla se hen- kilöiden biografiaan, Relas ylittää taitavasti kronologisen ja syklisen ajan ongelman, joka usein vaivaa tämäntapaista tutkimusta.
”Kerroksellisuus” (s. 9) on tut- kimuksen avainsana. Tutkimusot- teessa syvemmin strukturoitu ana- lyysi aineellisen kulttuurin biogra- fiasta saa kokemuksen (muisto) ja odotuksen (toivo), histo rian ja his- toriatietoisuuden, linkkiytymään toisiinsa ja täten tekee historialli-
sesta ajasta temaattisen ja semioot- tisen, pelkistämällä ”die Gleichzei- tigkeit des Ungleichkeitigzeites”, viitaten Reinhard Kosellekin me- tahistorian kategorioihin. Relak- sen tematiikan kolme abstraktista käsitettä: valta, tyyli ja tila, vahvis- tavat hänen rakennelmansa.
Tutkimuksen keskeiset intellektuaaliset impulssit
Kun tutkimuksen kohde liittyy, vallitsevan historiakäsityksen mu- kaan, niin ilmiselvältä vaikuttavaan valtarakennelmaan kuin Venäjän keisarikuntaan ja Suomen valti- oon, tuntuu ehkä hämmästyttäväl- tä – mutta sitä rohkeammalta – et- tä Relas on valinnut teoreettiseksi viitekehykseksi valtateorioita, jot- ka eivät perustu essentialistiseen näkemykseen. Täten myös Michel Foucault’n, strukturalismin vana- vedessä ajateltu, valtamaailma voi- daan valaista uuden analyysin va- lossa. Sehän kieltää historiallisen yhtenäisyyden ja kontinuiteetin, kaikenlaisen kulttuuriperinnön ja historiaselityksen. Relas korostaa- kin, että kyseessä ei ole vain insti- tutionaalinen ja symbolinen val- ta – visuaalisuuden ja rituaalien ilmentymänä, vaan myös vallan
”persoonaton kääntöpuoli: vallan- käyttö, vallan diffuusio, strategiat ja tekniikat”. Mutta jos valta nähdään, Foucault’n tapaan, voimasuhtei- den alituisesti liikkuvana jalusta- na, suhteina, jotka ovat epätasai- sia ja epätasa-arvoisia, herää kysy- mys, miten määritelmää voidaan soveltaa historiasävytteiseen do- kumenttitutkimukseen.
Valta relaatiojärjestelmänä vail- la keskusta, ristiriitaisena ja epäyh- tenäisenä, ei ole kukistamismeka- nismi, koska sillä ei ole subjektia.
Vallan ”dispositiivia” ja ”konfigu-
raatiota” voidaan tietenkin nähdä rakennuksen, huoneiden ja esi- neiden kieliopissa, sellaisena kuin ne näyttäytyvät, muuttuvat ja saa- vat nimensä, esimerkiksi kokonai- suuksiin järjestettyinä tai värisym- boliikalla määriteltyinä. Täten tulkinta paljastaa, minkä järjes- tystilan mukaan valtion itsetietoi- suus ja tiedonjärjestelmä jatkuvasti konstruoituu ja rekonstruoituu tie- tyssä kulttuurissa. Esineiden ”ant- ropologisoinnin” kautta avataan katsojalle ikkuna kulttuurin koo- dijärjestelmään ja sen reflektoi- vaan tietoon.
Relas luonnehtii kohdettaan
”etäisen keisarin syrjäiseksi resi- denssiksi” (s. 91–100) ja myöhem- min ”itsenäisen Suomen keskei- seksi rakennukseksi” (s. 156–162).
Luku keisarillisista vierailuista voi- daan nostaa koko tutkimuksen kes- keiseksi osaksi. Perustuihan Venä- jän maan valta, lähes myytinomai- sena, niiden kolmen pilarin varaan, jotka keisari ja hänen armeijansa, kirkko ja kansa muodostivat. Tätä näkemystä tukee kirjan kansiku- va (Aleksanteri II avaa valtiopäi- vät vuonna 1863), jossa valta, tyy- li ja tila kiteytyvät rituaaliin. Ma- nifestoihan ritualisoitu vierailujär- jestelmä kulttuurisena näytelmänä, kaikkine yksityiskohtineen, joita olisi voitu kuvailla vielä tarkem- min, juuri tilannetta jolloin liikku- va valta hetkessä näyttää mahtin- sa. Saapumis- ja lähtöseremoniat, nopeat käynnit ja tapaamiset, ju- malanpalvelukset, sotaharjoituksi- en katselmukset ja sotilasparaatit, univormut, ateriat, tanssiaiset sekä vanhan valtaistuimen (1809) siirto hetkeksi linnaan, ovat ekspressii- visiä käyttäytymismuotoja, joiden kautta näkymättömät vallan me- kanismit tulevat näkyviksi.
Myös tilan ulottuvuus laaje- nee fyysisyydestä ja käytännölli- syydestä vallan keskipisteeksi, ar- vo- ja mielikuvien asetelmaksi.
Esimerkiksi Senaatintori näyttää vallan symbolina syrjäyttäneen jo varhain Heidenstrauchin kauppi- astalosta muokatun palatsin. Tut- kimuksen kolminaisuuden – val- lan, tyylin ja tilan – yllä olisi henki- senä kyyhkysenä kernaasti saanut leijailla rituaali. Vallan ja tyylin vä- linen kommunikatiivinen merkitys ei ole jäänyt tekijältä huomioimat- ta. Käyttäytymistyylit, esimerkiksi muotina ja makuna, representaa- tion keskeisenä merkitysjärjestel- mänä ovat ehkä jääneet taidetyyli- en kuvauksen varjoon.
Huolimatta siitä, että itsenäi- sen Suomen presidentinlinna toi- mi valtiopäivien avajaistilana ja et- tä linnassa järjestettiin valtiovie- railut, kadettien ylentämistilaisuu- det, vastaanottoja ja iltajuhlia, ei voi välttyä vaikutelmasta, että itsenäi- syyden valta ei tarvinnut saman- laista symbolirakennelmaa kuin vieras valta. Onkohan presidentin- linnan kohdalla pikemminkin ky- se tilan hiipuvasta vallasta edus- kuntatalon valmistuttua (1931)?
Relas korostaa kuitenkin raken- nuksen tärkeää seremoniallista ja symbolista merkitystä valtaa rep- resentoivana näyttämönä ja pitää taloa itsenäisen Suomen keskeise- nä rakennuksena. Tila ei toki jäänyt symboleista tyhjäksi. Ero yksityi- sen ja julkisen tilan välillä korostui selvästi kerros- ja huonejärjestel- mässä, ajan ihanteiden mukaises- ti. Sisustuksesta karsittiin ”vääriä”
elementtejä (ortodoksikirkko, tai- deteokset ) ja se muutettiin kansal- listyyliseksi. Tämä voidaan nähdä aikaisemman valtaprosessin vasta- valtana, jossa suomalaisella kansa-
tieteellä oli merkittävä asema (kan- gaspuut, ryijy kansallisena taidete- oksena).
Tekijä on tehnyt uraauurtavan työn kun hän on identifioinut, mää- ritellyt ja kuvannut liitteessä palat- si-linnan koko säilyneen irtaimis- ton (yhteensä 219 objektia, s. 169–
269). Taidekokoelmasta hän on julkaissut erillisen kirjan Keisarilli- nen taidekokoelma Suomessa (Ota- va 2009). Esineanalyysin perusta- na ovat inventaariot, hankintojen kuitit ja kirjeenvaihto sekä tilaajis- ta ja tuottajista kertovat dokumen- tit, jotka tekijä on ”ristiinlukenut”.
Lisäksi hän on kartoittanut esi- neiden biografian eli sijoituspai- kat eri aikoina. Hän on taitavasti rekonstruoinut ja piirtänyt inte- riöörejä ja käyttänyt materiaalia vertailevassa perspektiivissä.
Identifiointiprosessissa tyyli on keskeinen muuttuja, sillä do- kumenttitietojen ohella esine si- joitetaan tyylimäärittelyllä hen- kilön, ajan ja paikan kontekstiin.
Tekijä on hyvin tietoinen taide- historiallisten tyylikausien (termi- en) ongelmallisuudesta. Kritee- rit ja todellisuus eivät aina kohtaa, kronologinen variaatio on laaja.
Tyylihistoriallinen jaottelu on kui- tenkin vakiintunut, vaikka muo- to ja sisältö eivät aina ole yhteis- mitallisia eivätkä tyylikausien ra- jat selkeitä, toteaa tekijä. Ajallinen ja funktionaalinen viive on yleinen ilmiö. Joudutaan käyttämään sel- laisia termejä kuin ”siirtymäkau- si” , ”provinsialismi”, tietyn tyylin
”henkinen”, ”uusrenessanssin ja ju- gendin välimaasto” jne. Kriittises- ti katsottuna kulttuurityyliraken- nelma on epistemologisesti tär- keä, koska se herättää paljon kysy- myksiä. Kuka määrää ja määrittelee tyylin? Mitkä ovat tilaajan, tekijän,
arkkitehdin, taiteilijan, hankkijan, ostajan ja käyttäjän roolit?
Relaksen tutkimus kuvaa erit- täin hyvin Pietarin huonekalutuo- tannon merkittävää roolia tyyli- ihanteiden luojana ja keskuksena (esim. taiteilija V. P. Stasov, valmis- taja A. Tour) sekä kulttuurityylien siirtymistä Helsinkiin, mutta myös helsinkiläisen puusepänverstaiden nousevaa merkitystä. Tekijä on tai- tavasti hyödyntänyt Pietarin kei- saripalatsien tuntemuksensa sekä tyylimäärittelyn että kulttuurivai- kutuksien selvittämisen vertailu- kohteena. Helsingin keisaripalatsin sisustusta leimaa monikerrokselli- suus (s. 19), mistään yhden aika- kauden ”kokonaistaideteoksesta”
ei ole kyse. Sisustus on syntynyt tarkoituksen ja sattumien kautta, toteaa Relas.
Itsenäiseen Suomeen siirryt- täessä tilanne muuttuu sikäli, että esineet ja tyylit eivät enää liity hen- kilö-hallitsijakulttiin vaan muo- tivirtauksiin ja asukkaiden hen- kilökohtaisiin intresseihin. Vaati- mattomuus ja puritanismi astuvat aktiivisesti kuvaan. Venäläisyys (”hovikulttuuri”) hävitetään jo ni- men muutoksella, kun palatsista tulee linna. Julkisesta rakennuk- sesta tehdään yksityinen koti, jon- ka keskipisteenä on perhe ja lap- set. Huonejärjestys ja nimet muu- tetaan. Keisarin työhuoneesta tulee kahvihuone, keisarinnan pukeutu- mishuoneesta tupakkahuone ja symbolit väistyvät funktionalis- min (”häivähdys eurooppalaisuut- ta”), käytännöllisyyden, uusien su- kupuoliroolien ja kansanomaisuu- den (arkinen) tieltä. Kaakeliuunit korvattiin avotakalla, huonekalut tilattiin Stockmannilta. Tanssiais- ten tilalle tuli vastaanotto kahvi- kestityksineen.
Relas hahmottelee kuitenkin lä- pi tutkimuksen jatkumoa palatsin ja linnan välillä. Erittäin keskei- nen ja osuva on hänen analyysinsä siirtymäkauden merkityksestä se- kä jatkuvuuden illuusion mekanis- mista (s. 18). Tietynlainen jatku- vuus on löydettävissä, kun kohdet- ta tarkastellaan funktion kannalta ja ajallisten kerrostumien muodos- sa. Samanaikaisesti on kuitenkin nähtävissä sattumanvaraisuutta, joka liittyy vallan ja mahdin vaih- televaan representaatioon. ”Syrjäi- nen residenssi” heräsi henkiin, kun
”etäinen keisari” suvaitsi käydä suu- riruhtinaskunnassaan. Presiden- tinlinna tarjoaa edelleen represen- tatiiviset kehykset itsenäisyyden manifestoinnille, olkoonkin vain yhtenä päivänä vuodessa. Ehkä ra- kennuksen pysyvin, ajaton ominai- suus onkin sen symboliarvo?
Dokumenttitutkimuksen ja realismin paluu
Kokonaisuutena, tieteen ja etenkin kansatieteen filosofian näkökul- masta, Relaksen tutkimus voidaan nähdä, ellei vastavirtana, kuiten- kin eräänlaisena kurituksena sii- hen postmoderniin suuntaan näh- den, jossa todellisuutta on ajateltu pelkästään sosiaalisesti konstruoi- tuna, rajattomasti manipuloituna, ja kaikkea kulttuuria vain teksti- nä. Dokumentoinnin asettaminen tiedon ja totuuden todistuskappa- leeksi – inventaarioluetteloiden ja kuittien empiirinen lähiluku, se- kä sisällön pohdinta – voi vaikut- taa helpolta ja suuria linjoja unoh- tavalta näpertelyltä. Se on kuiten- kin realistinen tapa, joka mahdol- listaa todellisuuden kuvaamalla, miten tieto rakentaa todellisuutta.
Se paljastaa, mitä valta, tila ja tyy- li kirjoitettuina tekevät ihmisestä.
Relaksen työ on – kevyesti viita- ten – ajankohtaisessa linjassa sen suunnan kanssa, jota esim. filosofi Maurizio Ferraris on melko äsket- täin tuonut esille ajatusrakennel- massaan sosiaalisten objektien on- tologiasta jälkien, rekisterien ja do- kumenttien (”paperipalojen”) ma- nifesteissa (Documentalità: Perché è necessario lasciare tracce, 2010).
Tästä näkökulmasta katsottuna Valta, tyyli ja tila ei ole päätepis- te hermeneuttisen epistemologian suunnalle eikä alku realismin onto- logian kaiverrukselle, vaan huuto- merkki kahden paradigman välillä.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston etnologian professori (emeritus).
Pielisjoki virtaa läpi pitkän historiansa
Mattias Tolvanen
Heikki Vesajoki ja Matti Pihlatie:
Pielisjoki, Elämän virta – A Stream of Life. Luontokuva M. Pihlatie (pihlatie.com) 2011.
Pielisjoki on Pohjois-Karjalan tär- kein virta ja Suomen kuudenneksi suurin joki tai kymi, kuten Heik- ki Vesajoki Pielisjoki-kirjassa mai- nitsee. Teos on erinomainen yleis- katsaus Pielisjoen ja sen lähiseudun luonnon sekä asutuksen ja elinkei- noelämän historiaan ja nykyisyy- teen.
Pielisjoen uittoväylän mukaan määriteltynä Pielisen kaakkois- päästä Ahveniselta alkunsa saava Pielisjoki laskee Joensuussa suu- reen Pyhäselkään, joka on osa Sai- maan järvisysteemiä. Pielisen ve-
denpinta on 18 metriä Saimaan pintaa korkeammalla, ja Pielisjo- essa virtaa vettä keskimäärin 240 kuutiometriä sekunnissa.
Jääkauden jälkeistä historiaa Pielisjoen laakso paljastui viimei- simmän jääkauden jälkeen man- nerjään sulaessa vähän yli 11 000 vuotta sitten, mutta uoma jäi samal- la Itämeren vesien peittoon. Paljon myöhemmin maan kohoa minen kallisti Pielisen allasta, ja suuren järven vesimassat mursivat kulku- tiensä Uimaharjun läpi, jolloin Pie- lijoki sai alkunsa noin 9 600 vuotta sitten. Kun Muinais-Saimaan vedet saivat uuden purkautumistien Sal- pausselän läpi Vuoksen syntyessä 6 000 vuotta sitten, Saimaan veden- pinta laski vähitellen useita metrejä ja Pielisjoen suu asettui nykyiselle paikalleen Joensuussa. Pielisjoki oli saavuttanut nykyisen noin 76 kilo- metrin pituutensa.
Monien muiden jokien tapaan Pielisjoki on ollut tärkeä kulkuväy- lä ja lähiseudun elämänehto. Var- haisimmat metsästäjät ja kalasta- jat liikkuivat Karjalan erämaissa vesireittejä pitkin, ja uudisraivaa- jat löysivät niiden varsilta ensim- mäiset asuinsijansa. Joesta on ka- lastettu ja sen virtausta on hyödyn- netty monella tavalla pitkän histo- rian aikana.
Ensimmäiset merkit ihmisestä Pielisjoen varsilta ovat 7 600 –6 000 vuoden takaa ennen ajanlaskum- me alkua, jolloin joen rantapen- koille jäi liesikiveyksiä, kvartsi-is- koksia sekä peuran ja kalojen lui- ta. Maanrakennustöiden yhteydes- sä tehdyt arkeologiset löydöt ovat hyvin sattumanvaraisia, mutta sil- ti vahvoja todisteita alueen esihis- toriasta. Lisäksi on löytynyt useita asuinpaikkoja nuoremmalta kivi-
kaudelta ja varhaiselta metallikau- delta, vuoden 1800 eaa. tienoilta ajanlaskumme alkuun.
Historiallisen ajan vanhimmat tiedot asutuksesta ovat Novgoro- din valtakaudelta ja liittyvät orto- doksiseen väestöön. Vuoden 1530 tienoilla pappismunkki Ilja pe- rusti Joensuun Kuhasaloon sivu- luostarin, joka rakennettiin puus- ta. Luostarilla oli vaikutusta myös alueen talouteen, sillä se omisti ti- luksia Pielisjoen varrella ja lohipa- toja Utrankoskessa. Pielisjoen ran- noilta ja saarista tunnetaan myös useita tsasounien ja kyläkalmisto- jen paikkoja.
Kauan jatkuneet rajasodat hait- tasivat kuitenkin pysyvän asutuk- sen vakaata kehittymistä. Valta- kunnan raja siirtyi useita kertoja, ja Pielisjoen seudusta tuli osa Ruotsin kuningaskuntaa vasta Stolbovan rauhassa vuonna 1617, jolloin Ve- näjä luovutti Ruotsille muun muas- sa Käkisalmen läänin. Koska Ruotsi ei katsonut suopeasti ortodoksista väestöä, monet perheet pakenivat puhdasoppista luterilaista valtaa itään, jopa kauas Venäjän puolel- le. Olot alkoivat vakiintua ja väestö lisääntyä vasta pikkuvihan (1740- 43) jälkeen. Ensimmäisen kerran Pielisjoen varren asutusta kartoi- tettiin vapaaherra S. G. Hermeli- nin Atlaksessa vuonna 1799.
Talouselämän virta
Monet joenvarren paikannimet, kuten Ukkola, Paukkaja, Kaltimo, Uimaharju, Ristisaari, Utra ja Ha- sanniemi, liittyvät kiinteästi saha- teollisuuteen. Utrankosken saareen rakennettiin vuonna 1786 vesivoi- malla toiminut yksikehäinen kaup- pasaha, ja siitä lähtien Pielisjoki oli teollisen tuotannon keskittymä, jonka varrella monet sahat jalos-
