60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4
kea ”lehtiään”, Le Nouvelle Obser- vateuria ja Le Mondea.
Lyhyiden päiväkohtaisten mer- kintöjen ohessa Klinge kirjoit- taa välillä laajemmin koti- ja ul- komaanmatkoistaan sekä luke- mistaan kirjoista, muun muassa Thomas Mannin päiväkirjoista ja – kriittisesti – Johan Wreden te- kemästä Henrik Tikkasen elämä- kerrasta. Kirjassa on jälleen pa- ri mainiota matkakertomusta.
Toinen matkakertomuksista ku- vaa Marketta-vaimon kanssa teh- tyä matkaa (frankofoniseen!) Ma- rokkoon, toinen oppilaiden kanssa tehtyä ekskursiota Espanjaan. Kir- jassa on lisäksi teräviä huomioita ja havaintoja arkielämästä, keskus- telua arkkitehtuurista, hieno essee Don Quijotesta sekä hauska juhla- puhe Sääksmäen Ritvalan Helka- juhlassa, Klingen opettajan Eino Jutikkalan synnyinseudulla.
Pariinkin otteeseen Klinge pa- laa viime vuonna ilmestyneiden muistelmiensa Kadonnutta aikaa löytämässä: muistelmia 1936-1960 vastaanottoon. Klingen muistelmat on joissakin arvosteluissa ymmär- retty moraliteettina. Minusta Klin- gen muistelmat ovat hyvin kiehtova kertomus ja Suomessa harvinais- laatuinen kuvaus yhdestä aikakau- desta ja nuoren Matin ”formatiivi- sista vuosista” porvarillisessa kau- punkiympäristössä. Ne tarjoavat kulttuurisosiologisesti rikkaan ai- neiston myöhemmälle tutkimuk- selle. Odotan jo seuraavaa osaa, jos- sa siirrytään tapahtumarikkaalle 60-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan.
Klinge ei olisi Klinge ellei hän kirjoittaisi myös yliopistosta ja yli- opistoelämästä, jonka rientoihin hän edelleen osallistuu verraten ah- kerasti, sikäli kuin kutsu tulee. Täy- sin palvelleelle Helsingin yliopis-
ton professorille alma mater on yhä läheinen. Aarne Kinnusen muistel- miin viitaten hän tähdentää ”sei- saaltaan luennoimisen tärkeyttä”
ja pitää esikuvanaan Rolf Nevan- linnaa, jonka ”aforistiset mietteet yliopistoista ja niiden kehittämi- sestä Valvojassa 1964 sietäisi nos- taa uudelleen kaikkien näkyviin”.
Hän on myös huolissaan luennoi- misen kulttuurin huononemises- ta sekä liiallisesta luottamuksesta opetusteknisiin välineisiin. Klinge kritisoi myös yliopiston tapaa arvi- oida ad hoc uudelleen Johan Bäck- manin väitöskirja. Sen jälkeen, kun virallinen vastaväittäjä on antanut lausuntonsa ja tiedekunta väitös- kirjan hyväksynyt opinnäytteek- si tohtorin arvoa varten, ”asia on loppuun käsitelty”.
Kansleri Ilkka Niiniluodon läk- siäisjuhlapäivällisillä Klinge pitää puheen, jossa hän – Helsingin yli- opiston hovihistorioitsija – piirtää mielenkiintoisen kehityslinjan vii- meisten viidenkymmenen vuoden yliopistohistoriasta, jossa ”pitäisi nähdä yliopistomaailman sisäinen ja ulkoinen poliittisuus, monet jän- nitteet”:
”Ajattelin yliopistojohtomme oikeis- tolaisuutta Ravilasta Raivioon, poikkeuk sena Palmén, yliopisto–Kult- tuurirahasto–kokoomus-linjaa, ja eri aikojen vasemmistovirtauksia, ja Yliopiston monimutkaista suhdet- ta ministeriöön, mikä juuri kansleria juhlittaessa olisi keskeistä… Luulen että Niiniluoto oli pitkään aikaan ainoa kansleri, jolla oli todellinen poliittinen rooli suhteessa Valtioneu- vostoon ja ministeriöön.”
Espanjan ekskursiolla Klin- ge ihailee muun muassa Lepan- to-brandypullon hienoa ”histo- riakulttuurista” pakkausta ja Sala- mancan yliopiston tapaa korostaa yliopiston ikää ja vanhaa merki- tystä elegantisti ”tuotteistamisella”
museokaupassa. Siitä meillä olisi hänen mielestään oppimista. Hän arvostelee Helsingin yliopiston Tiedekulman ja ”muunkin yliopis- totiedotuksen tyylittömyyttä”. Tie- dekulma on tietääkseni ollut sinän- sä menestystarina, mutta minusta Helsingin yliopisto voisi juhlavuo- den kunniaksi luopua Rorschachin testiä muistuttavasta Liekki-logos- ta (tai varata sen vain sisäiseen käyttöön Flammaan) ja ottaa ”vi- suaalisessa ilmeessään” uudelleen käyttöön yliopiston tunnuksena vanhan arvokkaan sinettinsä, jol- laisia käyttävät historiastaan ylpeät huippuyliopistot.
Näinä aikoina on hyvä, et- tä meillä on vielä Klingen kaltai- nen yliopistointellektuelli, akatee- minen unilukkari, muistuttamassa siitä, mitä varten Yliopisto on.
Kirjoittaja on professori ja Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksen johtaja.
Kirjoittamisen konstilla kansalaiseksi
Merja Leppälahti Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Toim. Lea Laitinen ja Kati Mikkola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013.
Suomenkielinen kirjallinen kult- tuuri on vielä nuorta. 1800-luvulla sivistyneistö luki ja kirjoitti lähin- nä ruotsia, mutta kansan lukutai- to perustui pitkälti ulkolukuun eikä kirjoitustaitoa pidetty yleisesti ko- vin tarpeellisenakaan. Vielä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vain noin
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 61 puolet suomalaisista osasi kirjoit-
taa. Monille kirjoitustaitoisista kansanmiehistä ja -naisista kirjoit- taminen oli kuitenkin tärkeä osa elämää. He kirjoittivat päiväkirjoja ja kirjeitä, mutta myös runoja, lau- luja, novelleja ja näytelmiä. Heidän tekstejään julkaistiin painetuissa lehdissä maaseutukirjeinä, mutta niistä laadittiin myös käsinkirjoi- tettuja lehtiä raittius- ja nuoriso- seuroissa sekä työväenyhdistyksis- sä yhteisesti luettaviksi. Lisäksi niin sanotut kansankerääjät kirjoittivat muistiin kansanperinnettä arkis- toon tallennettavaksi.
Kynällä kyntäjät käsittelee mo- nenlaisia kansan suomen kielisen kirjoittamisen muotoja ”pitkäl- lä 1800-luvulla” eli ajalta Ranskan vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Tätä vanhempia kansan tekstejä ei ole kovin paljon säilynytkään. Keskeisistä kansan kirjoittamisen muodoista puut- tuvat vain kansankirjoittajien ro- maanit, joita ei käsitellä juuri lain- kaan, runot, näytelmät ja novel- lit ovat kuitenkin edustettuina. Eri tekstilajeista on muodostettu omia kokonaisuuksiaan lisäämällä ar- tikkelien yhteyteen muutaman si- vun tietolaatikkoja täydentämään tai havainnollistamaan artikkeli- en sisältöä.
Kynällä kyntäjät -teoksen taus- talla on monitieteinen tutkijaver- kosto, vuodesta 2001 toiminut Kansanihmiset ja kirjallistuminen 1800-luvulla -tutkimusverkosto se- kä vuosina 2008−11 Suomen Aka- temian rahoittama Itseoppineet kirjoittajat ja kirjallistumisen pro- sessit -projekti. Kirjan syntymi- seen on vaikuttanut myös Helsin- gin yliopistossa vuonna 2010 pi- detty kurssi. Kirjoittajat edustavat useaa eri tieteenalaa, mm. suomen
kielen, historian, kirjallisuuden- tutkimuksen, perinteentutkimuk- sen ja uskontotieteen aloilta. Mo- net kirjoittajista käsittelevät artik- keleissaan omaa erikoisaluettaan, jota he ovat käsitelleet aikaisem- min erillisissä julkaisuissa.
Kirja sisältää johdannon ja pää- tösartikkelin lisäksi yhdeksän ar- tikkelia, jotka esittelevät päiväkir- joja ja omaelämäkertoja, kirjeitä, sanomalehtien maaseutukirjeitä, rahvaanrunoja, arkkiveisuja, näy- telmiä, novelleja, kansanrunout- ta ja käsinkirjoitettuja lehtiä. Näi- den lisäksi on heti johdannon jäl- keen Kaisa Kaurasen artikkeli ”Mi- tä ja miksi kansa kirjoitti?”, joka taustoittaa mainiosti muita artik- keleita. Kirjan päätösartikkeli, Ka- ti Mikkolan ja Lea Laitisen ”Mie- len ja kielen muutoksia”, on sel- västi kaksiosainen ja melko pitkä, siksi sen olisi voinut reilusti jakaa molem pien kirjoittajien erilliseen osuuteen. Jokaisen artikkelin lo- pussa luetellaan käytetty arkistoai- neisto, mutta kaikkien artikkelien lähdekirjallisuus on yhdessä luet- telossa kirjan lopussa. Myös kaik- kien artikkelien viitteet on koottu loppuun. Yhdessä yhteisessä lähde- luettelossa on etunsa, mutta kirjan loppuun sijoitetut viitteet ovat kyl- lä lukijan kannalta hankalat.
Kaisa Kaurasen artikkelin mu- kaan varhaisimmat suomeksi kir- joittamisen motiivit näyttävät liit- tyneen elinkeinon harjoittamiseen ja talouteen. Tarvittiin sopimuk- sia ja monenlaisia muita asiakir- joja, siksi asiat oli pidettävä järjes- tyksessä myös omassa muistikirjas- sa. Monia muitakin kirjoittamisen motiiveja hän on löytänyt, esimer- kiksi uskonnollisia. Herätysliik- keissä, erityisesti mystissävytteisis- sä liikkeissä, kopioitiin ja käännet-
tiin sekä uskonnollista että muuta kirjallisuutta. Lisäksi kirjoitettiin omia pohdintoja, hartauspuheita ja virsiä. Monen kansankirjoitta- jan toiminnan motiivina oli yhtei- söllinen ja yhteiskunnallinen vai- kuttaminen. Teksteissä tuotiin jul- ki epäkohtia ja yhteisöllisiä ristirii- toja, moitittiin, kiitettiin, pilkattiin tai valistettiin. Erityisesti kirjeiden kirjoittamista motivoi tarve yhtey- denpitoon, mutta myös lehtien maaseutukirjeissä näyttäisi olevan tarvetta pitää yhteyttä muihin kir- joittaviin kansanihmisiin. Kansan- kirjoittajat tuottivat tekstejä myös sivistyneistön pyynnöstä, tällaista kirjoittamista oli esimerkiksi kan- sanperinteen tallentaminen. Kan- sankirjoittajia saattoi monien kir- jailijoiden tavoin kannustaa myös tarve itseilmaisuun ja halu jättää oma kirjallinen jälki. Todellisuu- dessa tietenkin eri motiivit kietou- tuivat toisiinsa; samat henkilöt ovat kirjoittaneet monenlaisia tekstejä monenlaisista syistä.
Jotkut kansankirjoittajista jul- kaisivat myös romaaneja, joita si- vistyneistökin ihaili vähintään su- juvina kansanelämän kuvauksina.
Monet kansan kirjalliset tuotok- set jäivät kuitenkin vain kirjoitta- jan itsensä tai pienen lähipiirin tie- toon. Oli silti yksi kansankirjoit- tamisen muoto, jonka tuotteet le- visivät suosittuina nimenomaan kansan keskuudessa. Näitä olivat arkkiveisut, yhden, puolen tai nel- jäsosan painoarkille painetut ru- no- ja lauluvihkoset, joiden runoja laulettiin virsien tai muiden tuttu- jen sävelmien nuotilla. Jyrki Haka- pää kertoo artikkelissaan, että ark- kiveisuja julkaistiin Euroopassa he- ti kirjapainojen käyttöönotosta al- kaen, Suomessakin niitä painettiin jo 1640-luvulla.
62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4
Suomenkieliset arkkiveisut oli- vat 1800-luvun alkupuolelle as- ti pääosin kouluja käyneiden kir- joittajien käsialaa ja usein sisällöl- tään hengellisiä. 1840-luvulta lähti- en arkkiveisujen kirjoittajissa alkoi olla yhä enemmän rahvaanmiehiä ja 1870-luvulta lähtien arkkiveisut olivat jo pääosin kansankirjoittaji- en tuotantoa. Samalla sisällöt mo- nipuolistuivat ja maallistuivat. Suo- situt laulut kertoivat rakkaudesta mutta myös rikoksista, tulipaloista ja muista suurta yleisöä kiinnosta- vista tapahtumista. Arkkiveisujen myyntiluvut olivat erittäin suuria, esimerkiksi Frans August Kase- liuksen vuonna 1884 julkaisemasta murhalaulusta Karwari Ohman’in arwaamatoin lähtö maailmasta otettiin kolme 10 000−15 000 kap- paleen painosta suomeksi ja kaksi ruotsiksi. Suuresta suosiosta huo- limatta sivistyneistö ei arkkiveisu- ja arvostanut, vaan niitä pidettiin vähäpätöisinä ”kirjallisuuden rik- karuohoina”.
Monet kansankirjoittajista kir- joittivat myös erilaisia kaunokirjal- lisia tekstejä, kuten runoja, novelle- ja ja näytelmiä. Tutkijat ovat näh- neet tekstien rakenteissa vastaavien sivistyneistön kirjallisten tuottei- den jäljittelyä. Runoissa käytettiin paljon kalevalamittaa, mikä miel- lytti sivistyneistöä. Runoissa näh- tiin vanhan runoperinteen jatku- moa ja osoitusta kansan kyvyis- tä. Tällaiset runot eivät kuitenkaan saaneet kaikilta täyttä hyväksyntää.
Toisaalta kalevalamitan väis tyessä kansan suosimista runoista ja lau- luista sivistyneistöllä oli jälleen syy- tä moittia kansan makua.
Sellaisista kansankirjoittajien teksteistä, joita ei ole julkaistu kir- joissa tai talletettu arkistoihin, on enää tallella vain vähäinen osa. Pal-
jon yksityisiä papereita, muistikir- joja, kirjeitä ja vastaavia on kadon- nut ja vähäarvoisina hävitetty. Ky- nällä kyntäjät nostaa esille myös tällaisten asiakirjojen historiallisen arvon. Nykytutkijalle ja -lukijalle kansankirjoittajien tekstit avaavat uusia näkökulmia 1800-luvun yh- teiskuntaan ja ennen kaikkea ”ta- vallisten ihmisten” elämään.
Nykyään lähes jokaisella suo- malaisella on kirjoitustaito ja mah- dollisuus kirjoittaa ajatuksistaan omalla äidinkielellään. Kun Ky- nällä kyntäjien kuvaamat kansan- kirjoittajat aloittivat toimintansa, suomen kirjakieli oli vasta muotou- tumassa. Hallinnon kieli oli ruot- si. Vasta vuonna 1863 kieliasetuk- sessa säädettiin, että suomen kieli otetaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa käyttöön suomenkielisiä koskevissa asioissa, siihen saakka kaikki virkamiesdokumentit kir- joitettiin ruotsiksi. Sivistyneistö oli saanut oppinsa pääosin ruotsiksi eikä sivistyneilläkään ollut hallus- sa suomen kielen standardeja; suo- mea kirjoitettaessa vasta kiisteltiin siitä, pitäisikö kirjakielen aineksina käyttää itä- vai länsimurteita. Kan- sankirjoittajat osallistuivat teks- teillään kansalliseen työhön suo- men kielen kehityksen ja suomalai- sen kansalaisyhteiskunnan hyväk- si ja ilmaisivat sen joskus itsekin.
Kynällä kyntäjät kuvaa siten myös yhteiskunnan kehitysprosessia. Sa- malla kirja antaa eväitä ymmärtää niiden kielten tilannetta, joilla ei vielä ole kielen säilymisen kannal- ta elintärkeää kirjakieltä.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, tie- tokirjailija ja kriitikko.
Suomi-kuvaa 1800-luvun alusta
H. K. Riikonen August Thieme: Finnland.
Faksimile der Ausgabe Wiborg 1808 sowie der Zugabe zu dem Wiburgschen Schulprogramm:
Finnland. Mit Übersetzungen und Kommentaren
herausgegeben von Robert Schweitzer. Aue-Stiftung 2012.
1900-luvun alussa oli tapana sa- noa, että aito viipurilainen puhuu kaikilla neljällä kielellä. Nämä kie- let olivat suomi, ruotsi, venäjä ja saksa. Viimeksi mainittu oli tullut kaupunkiin saksalaisten kauppi- asperheiden myötä. Liiketoimin- nan ohella saksan kieli tuli Viipu- rissa esille myös kirjallisuuden kie- lenä. Sen erikoisimpia ilmentymiä oli Paul Moijn kirjoittama häväis- tyskirjoitus, niin sanottu paskil- li, joka herätti paljon pahaa verta kaupungissa. Keskustelua herätti myös piirikoulujen tarkastajan Au- gust Thiemen (1780–1860) vuonna 1808 Viipurissa julkaistu saksan- kielinen, liki 600 säkeen mittai- nen heksametri- ja pentametrimit- tainen runoelma Finnland. Senkin katsottiin antavan väärän kuvan Suomesta, siksi kirjoittaja, jonka sympatiat olivat Suomen puolella, joutui laatimaan työtään puolusta- van kirjoituksen. Tilanteeseen oli vaikuttamassa Thiemen runoel- man rakenne. Heksametrijaksois- sa annettiin positiivinen kuva Suo- mesta, kun taas pentametriosuuk- sissa esitettiin kaikki negatiivisessa valaistuksessa. Thiemen arvoste- lijat kiinnittivät tietysti huomion- sa yksipuolisesti negatiivisiin jak- soihin.
