Suomalaisten sukujuuret
Suomen väestön esihistorialliset juuret:
Tvärminnen symposiumi 17.- 19. 1. 1980.
Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Utgivna av Finska Vetenskaps- Societeten. H. 131. Helsinki 1984.
››Suomen väestön esihistorialliset juuret»
on harvinaislaatuinen teos: useiden alojen tutkijat tarkastelevat siinä samaa teemaa.
Ajatus näin poikkeuksellisesta hankkees- ta näyttää heränneen keväällä 1978 tiede- akatemioiden valtuuskunnan pohtiessa tieteidenvälisen yhteistyön kehittämistä.
Tällöin nousi yhtenä tärkeänä ja ajankoh- taisena aihepiirinä esille kansamme alku- perä. Siitä todettiin viime aikoina kerty- neen siinä määrin uutta tietoa, että olisi jo syytä ryhtyä vertailemaan eri tahoilla saavutettuja tutkimustuloksia ja harkit- semaan jonkinlaisen synteesin aikaan- saamista. Erinäisten välivaiheiden kautta päädyttiin laajapohjaisen symposiumin järjestämiseen. Se pidettiin Tvärminnen eläintieteellisellä tutkimusasemalla 17.- 19. tammikuuta 1980, ja siihen osallistui 27 eri alojen tutkijaa. Suomen Tiedeseura päätti joulukuussa. 1982 julkaista sympo- siumin kaikki esitelmät sarjassaan Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk.
Tästä vajaan kahden vuoden kuluttua valmistui 376-sivuinen teos. Siihen sisäl- tyy 19 esitelmään pohjautuvaa artikkelia, joista kuusi edustaa kielentutkimusta, vii- si arkeologiaa, kolme perinnöllisyystie- dettä, kolme historiantutkimusta, yksi kansatiedettä ja yksi kasviekologiaa. Kir-
jan päättää akateemikko Eino Jutikkalan laatima yleiskatsaus ››Suomen kansan juuret››.
Kielentutkimus
Kielentutkijoita on kirjoittajienjoukkoon kelpuutettu kuusi: Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti, Jorma Koivulehto, Seppo Suhonen, Terho Itkonen ja Eero Kiviniemi. Heistä Korhonen käsittelee lähinnä uralilaista ja suomalais-ugrilaista kantakieltä, Sammallahti lapin kielen esi- historiaa, Koivulehto germaanisia ja Su- honen balttilaisia lainoja, Itkonen kanta- suomen murteita ja Kiviniemi esihistorial- lisen ajan nimistöä. Valinta on varmaan osunut oikeaan: kaikki kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita, ja heidän tutki- muskohteisiinsa sisältyy monia kielemme kehityksen keskeisiä ongelmia.
Mikko KoRHosEN artikkeli ››Suoma- laisten suomalais-ugrilainen tausta histo- riallis-vertailevan kielitieteen valossa» (s.
55-71) jakaantuu neljään pääjaksoon.
Ensimmäisessä tarkastellaan suomalais- ugrilaisen (ja uralilaisen) kantakielen äänne-, muoto- ja lauserakennetta sekä sanastoa, toisessa kantakansan alkukodin sijaintia, kolmannessa erilaisia ajoituskri- teereitä ja neljännessä Suomen kivikautis- ten asukkaiden kielellistä alkuperää. Läh- tökohtanaan Korhonen pitää sukupuuteo- riaa. Hänen käsityksensä mukaan sen avulla voidaan edelleenkin parhaiten ymmärtää ja selittää nykyisten uralilais- ten kielten keskinäiset suhteet.
Alkukotikysymykseen Korhonen ei ota ehdotonta kantaa. Hän esittelee tasapuo- lisesti kaikki kolme tunnettua teoriaa se- kä niitä tukevat ja vastustavat argumen- tit. Yllättävän suurta luottamusta hän näyttää tuntevan päättelyyn, jonka poh- jana ovat uralilaiseen tai suomalais-ugri- laiseen kantakieleen palautuvat kasvin- nimet. Sen kulmakivenähän on salava-sa- nan suomalais-ugrilaisuus; tätä etymolo- giaa ei kuitenkaan voitane pitää varmana.
Kriittisimmin Korhonen suhtautuu aja- tukseen kantakansan väljästä, Uralilta Baltiaan ulottuneesta alkukodista. Sellai- nen on hänen mielestään ollut mahdolli- nen vain suomalais-ugrilaisen kauden loppuvaiheessa. Laaja asuinalue olisi pa- kostakin johtanut kielelliseen hajaantu- miseen. Suomalais-ugrilaisen ja uralilai- sen kantakielen varhaisin esiintymävyö- hyke on sen vuoksi luontevampaa sijoit- taa jonnekin Volgan ja Uralin välimaille ja ehkä myös hieman Uralin itäpuolelle.
Kantakielten absoluuttisen ikäämisen Korhonen toteaa useimmiten ylivoimai- seksi tehtäväksi; kielenulkoinen aines on siihen liian monitulkintaista. Kolmea vanhastaan tunnettua ajoituskriteeriä hän kuitenkin pitää huomion arvoisena: l) Eräiden puunnimien ja niitä vastaavien puiden levikkihistoria näyttää osoittavan, että kantauralia on puhuttu jo keskiholo- seenikaudella eli myöhemmin kuin 6000 eKr. ja että suomalais-ugrilainen kausi on alkanut noin 6000-4000 eKr. 2) Kun ar- jalaisten ja suomalais-ugrilaisten kielten kosketusten alku sijoittuu eri tieteenalo- jen todisteiden mukaan vuoden 4000 eKr.
vaiheille, on uralilaisen kieliyhteisön täy- tynyt hajota viimeistään tänä ajankohta- na. 3) Maanviljelyn alkaminen Keski- Volgalla ja Itä-Baltiassa toisen ajanlas- kuamme edeltäneen vuosituhannen alku- puolella sekä suomalais-volgalaisten kiel- ten yhteinen maanviljelysanasto viittaa- vat siihen, että varhaiskantasuomalainen ja volgalainen ryhmä eivät vielä tuolloin olleet kokonaan irronneet toisistaan.
Glottokronologian mahdollisuuksiin kan- takielten jakaantumista määritettäessä
Korhonen ei sen sijaan tunnu juuri usko- van. _ Kantakielten ajoitusongelmia Korhonen on aikaisemmin käsitellyt Vi- rittäjässä (1976 s. 3_ 15) julkaistussa ar- tikkelissaan ››Suomen kantakielten kro- nologiaa››.
Kysymykseen Suomen kivikautisten asukkaiden kielestä on antanut aiheen arkeologian kanta, jonka mukaan maas- samme on oletettava kulttuurin jatku- vuutta kampakeraamisesta kaudesta läh- tien. Mikäli tämän katsotaan merkitsevän myös kielellistä jatkuvuutta, olisi Korho- sen mielestä tehtävä aiempiin käsityksiin vähintään yksi seuraavista muutoksista:
1) uralilaisen kantakansan alkukoti sijoi- tetaan Suomeen tai ainakin sen lähialueel- le, 2) kantakielen ajoituksia siirretään 2 000-4 000 vuotta taaksepäin, 3) olete- taan, että Suomessa saakka on liikkunut uralilaisia kieliä puhuvia ryhmiäjo ennen uralilaisen kauden päättymistä. Ensim- mäistä vaihtoehtoa Korhonen pitää täy- sin epätodennäköisenä. Sen kumoavat jo itämerensuomen omat ainekset, joista mm. puuttuu vanha merisanasto, sekä uralilaisten kielten suhteet muihin kieli- kuntiin. Paljon enempää häneltä ei saa tukea toinenkaan vaihtoehto. Sen hän olisi valmis hyväksymään vain siinä ta- pauksessa, että edellä mainittu puiden nimien ja maanviljelysanaston levikki kyettäisiin selittämään uudella tavalla.
Lisäksi olisi tarkistettava myös indo- eurooppalaisten kielten ajoituksia. Kun tämä ei ainakaan toistaiseksi ole osoittau- tunut mahdolliseksi, Korhonen arvelee suomalais-volgalaisen kansan luoteisim- pien ryhmien tulleen Suomeen aikaisin- taan toisella esikristillisellä vuosituhan- nella. Maamme kampakeraamista kult- tuuria hän ei siis yhdistä suomensukui- seen väestöön.
Ajatusta siitä, että Uralilta Suomeen on jo varhain ulottunut samakielisten hei- moryhmien jatkumo, Korhonen ei koko- naan tyrmää. Kovin uskottavana hän ei sitä kuitenkaan pidä. Vastustavia argu- mentteja hän mainitsee kaksi: kivikauti- sen kielitilanteen ja eräät substraatti-il-
miöt. Alkukantaisissa oloissa eläneiden luonnonkansojen kielten tiedetään yleen- sä olevan vähäisiä isolaatteja, jotka eivät useinkaan ole edes sukua toisilleen. Sama tilanne lienee vallinnut myös Pohjois- ja Itä-Euroopassa ennen uralilaisten kielten ekspansiota. Itämerensuomessa ja lapissa taas tavataan useita sellaisia piirteitä, jot- ka vaikuttavat täällä aiemmin puhutun ei-uralilaisen kielen relikteiltä. Niistä eh- kä selvin on lapin typologinen omalei- maisuus: useimmat suomalais-ugrilaiset kielet ovat tyypiltään agglutinoivia, lappi sen sijaan flekteeraava. Tällaisten seikko- jen Korhonen katsoo viittaavan siihen, et- tä Suomen kivikautiset asukkaat eivät ole olleet kieleltään uralilaisia.
PEKKA SAMMALLAHTI käy artikkelis- saan ››Saamelaisten esihistoriallinen taus- ta kielitieteen valossa» (s. 137- 156) roh- keasti käsiksi sekä lapin että itämeren- suomen alkuperä- ja kehitysongelmiin.
Niitä ratkoessaan hän pohtii myös kielel- lisen ja arkeologisen materiaalin välisiä yhteyksiä. Eräissä kohdin hänen ajattelu- tapansa näyttääkin olevan lähempänä muinaistieteen kuin kielitieteen käsityk- siä.Suomalais-ugrilaisen kantakansan Sam- mallahti olettaa asuneen laajalla, Uralilta Suomeen ulottuneella alueella. Silti se on hänen mukaansa voinut hyvinkin kauan säilyä kieleltään yhtenäisenä, koska kivi- kautinen elämänmuoto on vaatinut jat- kuvaa liikkumista ja mm. pitkiä kauppa- yhteyksiä. Vasta eränkäynnin vaihtumi- nen maanviljelyksi ja karjanhoidoksi on jähmettänyt asutuksen paikoilleen ja pannut alulle kielellisen eriytymisen. Ki- vikauden arkeologisen aineiston tulkin- nassa Sammallahti sanoo yhtyvänsä Christian Carpelanin näkemyksiin. Näin ollen hän katsoo jo maamme kampake- raamisen väestön olleen sukujuuriltaan uralilaista tai suomalais-ugrilaista. Var- haiskantasuomen jakaantumisen taas oli- si pannut alkuun vasarakirveskansan tunkeutuminen Suomenniemelle: baltti- lainen ja ››esipohjoisitämerensuomalai- nen» väestö sulautuivat Kiukaisten kult-
tuurin aikoihin (noin 2000 eKr.) yhdeksi kokonaisuudeksi, joka poikkesi sisämaan asujaimistosta paitsi elinkeinomuodol- taan myös kieleltään. Eroa syvensivät germaanikosketukset, joiden vaikutuk- sesta pronssikaudella kehittyi kaksi eri kieliryhmää, (keski)kantasuoma1aiset ja kantalappalaiset. Samanlaisia, enimmäk- seen arkeologiaan nojaavia päätelmiä Sammallahti on esittänyt aikaisemmin Virittäjässä 1977 s. 119- 136.
››Esi-itämerensuomalaisen» väestön Sammallahti siis uskoo asuneen baltti- laiskosketusten aikana molemmin puolin Suomenlahtea. Tällöin olisi lainasanat omaksuttu kummallekin taholle erikseen.
Tätä ajatusta tukee ainakin se, että baltti- laislainoista parikymmentä tunnetaan vain ims. kielten pohjoisryhmässä ja vas- taavasti kymmenkunta vain eteläryhmäs- sä. Germaanisten lainojen varsinaisena saantipaikkana Sammallahti sen sijaan pitää Suomea. Täältä ne sitten ovat asu- tus- ja kulttuurisiirrosten mukana levin- neet meren yli Viroon. Arvelu, jonka lie- nee ensimmäisenä esittänyt jo K. B. Wik- lund, perustuu siihen yleisesti tunnettuun seikkaan, että itämerensuomen vanhoista germaanisista lainoista lähes puolet tava- taan ainoastaan pohjoisissa ims. kielissä ja että levikiltään eteläitämerensuomalai- sia lainoja on vain muutamia. Itämeren- suomen pohjoisryhmän yhdenmukaisuu- den syynä Sammallahti pitää kielimuoto- jen yhteistä alkuperää. Suomi, inkeroi- nen, karjala-aunus, lyydi ja vepsä ovat hänen mukaansa kehittyneet samasta esi- itämerensuomen pohjoisesta haarasta.
Tästä ks. myös Virittäjä 1977 s. 124, 126.
Suomenlahden pohjoispuolelle kohdis- tuneen germaanivaikutuksen Sammallah- ti katsoo ulottuneen kielen kaikille tasoil- le, ts. sanaston lisäksi fonologiaan ja mor- fologiaan. Niinpä esim. sellaiset ilmiöt kuin kantasuomen äännekannan yksin- kertaistuminen ja astevaihtelu, jotka Lau- ri Posti on selittänyt germaanispohjaisiksi innovaatioiksi, olisivat saaneet alkunsa
››esihämeessä» eli pohjoiskantasuomessa ja levinneet vasta myöhemmin eteläkan-
tasuomen alueelle. Samaa tietä kulkeutu- neiksi uudennoksiksi voidaan tulkita myös a- ja ä-vartaloiden vaihtuminen e- vartaloiksi (vrt. sm. siipi : siiven, vir. tiib : tiiva, virE sib : sivap) ja vanhan *aj-sek- venssin kehittyminen ei-diftongiksi (vrt.
sm. heinä, virE hain, l suoi' dne). Eteläi-
set muutokset, kuten e > ç toisen tavun takavokaalin edellä, eivät sen sijaan ole lainkaan päässeet Suomenlahden yli.
Lappi näyttää Sammallahden mukaan saaneen valtaosan balttilaisista ja van- himmista germaanisista lainoistaan var- haiskantasuomen esi-itämerensuomalai- sen murteen välityksellä. Molemmissa lainaryhmissä on kuitenkin muutamia sanoja, jotka ovat ilmeisesti tulleet suo- raan jostakin kantabalttilaisesta tai kan- tagermaanisesta kielimuodosta. Lainau- tumissuhteiden sekä sanaston laadun ja määrän perusteella Sammallahti päätte- lee, että lainanantajana on toisaalla ollut balttilais-(esi-)itämerensuomalainen ja toisaalla germaanis-(esi-)itämerensuo- malainen sekaväestö. Lisäksi lappalaisilla lienee ollut Skandinavian niemimaalla vä- littömiä kosketuksia germaaneihin jo en- nen kantaskandinaavista aikaa. Myö- hempien yhteyksien tiiviydestä ja pitkäai- kaisuudesta kertoo se, että monet sanat on lainattu lappiin kahteen eri kertaan.
Lapin lukuisia laajalevikkisiä suoma- laislainoja esitellessään Sammallahti pyr- kii kumoamaan Mikko Korhosen ajatuk- sen, jonka mukaan inarinlapista ja sen eteläpuolisista murteista olisi osoitetta- vissa joitakin muinaisen eteläkantalapin reliktejä. Itse eteläkantalapin oletusta hän ei käsittääkseni kuitenkaan vastusta. Ai- nakin aikaisemmin (Virittäjä 1977 s. 124) hän on nimenomaan todennut, että esi- roomalaisen rautakauden kulttuuriryh- mistä ns. arktinen populaatio voidaan luontevasti yhdistää pohjoiskantalappiin ja Luukonsaaren populaatio eteläkanta- lappiin. Jos eteläkantalappi on ollut juuri se murteisto, joka on ottanut vastaan ja välittänyt pohjoiseen päin suomalaista lainasanastoa, se lienee omaksunut suo- mesta myös muita kielellisiä vaikutteita.
Näin se on myöhemmässä vaiheessa voi- nut suhteellisen helposti sulautua suo- meen (ja karjalaan). Kenties eteläkanta- lapin puhujat ovat myös geneettisesti ol- leet lähempänä kantasuomalaisia kuin heidän arktisille alueille siirtyneet heimo- laisensa. Tällöin käy ymmärrettäväksi se- kin, etteivät lappalaiset ole jättäneet nä- kyviä jälkiä suomalaisten geeniperintöön.
Kielitieteemme viimeaikaisista saavu- tuksista lienevät herättäneet eniten huo- miota JORMA KoıvULEHDoN germaanisia lainasanoja koskevat tutkimukset. Virit- täjän lukijoilla on ollut tilaisuus tutustua niihin mm. seuraavissa kirjoituksissa:
››Vanhimmista germaanisista lainakoske- tuksista» (1976 s. 33-47, 247-290),
››Lainoja ja lainakerrostumia» (1979 s.
267-301), ››Paikan ja joukon tulo kie- leen» (1981 s. 195-213), ››Rası'a ja asia»
(1982 s. 257 - 273). Tässä esiteltävän teok- sen artikkelia ››Itämerensuomalais-ger- maaniset kosketukset» (s. 191 -205) voi- taisiin ehkä pitää aiempien töiden syntee- sinä.
Koivulehdon tutkimustulosten ydin on kuten tunnettua se, että germaaniset lai- nasanat on mahdollista jakaa äänteellis- ten tuntomerkkien nojalla kahteen re- konstruktiotasoon: varhaiskantasuoma- laiseen ja myöhäiskantasuomalaiseen.
Vanhimmat germaaniset lainat ovat siis kielitieteellisin kriteerein arvioituna yhtä vanhoja kuin balttilaiset. Tämä merkitsee samalla sitä, että germaanisen vaikutuk- sen on täytynyt alkaa Suomenniemellä jo ennen varhaiskantasuomalaisen kauden päättymistä eli viimeistään toisen esikris- tillisen vuosituhannen alussa. Arkeolo- gian aikatauluun sovellettuna tämä ajan- kohta edustaa ns. skandinaavista prons- sikautta (n. 1500-500 eKr.).
Artikkelissaan Koivulehto toteaa, että
germaanisia lainoja on itse asiassa useita eri kerrostumia. Tämän hän myös osoit- taa käyttämällä rinnan sekä germaanisia että itämerensuomen äännehistorian omia kriteerejä. Omaperäistä hänen työs- sään on varhaisen germaanisen äännesys- teemin ja varhaiskantasuomalaisen ään-
nesysteemin keskinäinen vertailu. Siinä Koivulehto on onnistunut paljastamaan sellaisia foneemien ja foneemiketjujen substituutiosuhteita, joita ei ole aikai- semmin huomattu. Tulos ei jätä epäilyk- sille sijaa: uudet etymologiat noudattavat ihailtavan kauniisti hänen postuloimiaan sääntöjä.
Tvärminnen symposiumin jälkeen Koi- vulehto on esittänyt (SUSA 78 s.
107- 132 ja SUST 185 s. 135- 157), että itämerensuomessa ja lapissa on erittäin vanha indoeurooppalaisten lainojen ker- rostuma, joka edustaa indoeurooppalai- sen kantakielen rekonstruktiotasoa. Le- vikkikriteerien perusteella hän arvelee tämän aineksen saantipaikaksi suomalais- ugrilaisten asuma-alueen länsireunaa, ts.
Baltiaa ja Suomea. Mikäli tämä pitää paikkansa, suomensukuisen väestön on täytynyt tulla Itämeren äärelle jo paljon ennen pronssikautta, ehkäpä jo kampa- keraamisessa vaiheessa. Tällöin varhai- seksi lainanantajaksi sopii hyvin etelästä päin Baltiaan ja Suomen rannikolle tun- keutunut vasarakirveskansa, joka ilmei- sesti on puhunut indoeurooppalaisen kantakielen esibalttilaista tai esigermaa- nista murretta. Koivulehdon kanta Suo- men asuttamiseen näyttää siis olevan jo jokseenkin sama kuin useimpien arkeolo-
giemme.
SEPPO SUHoNEN on artikkelissaan ››Lai- nasanat balttilais-itämerensuomalaisten kontaktien kuvastajana» (s. 207-225) huolellisesti inventoinut balttilaisten lai- nojen levikit ja merkityspiirteet. Työnsä tuloksia hän on esitellyt aikaisemmin myös Virittäjässä (1980 s. 189-210). Su- hosen laskelmien mukaan mahdollisten lainasanojen kokonaismäärä on 179, varmojen kuitenkin vain 142. Aineistosta tunnetaan 35 % kaikissa kahdeksassa itämerensuomalaisessa kielessä, 10 % seitsemässä, 10 % kuudessa, 7 % neljässä, 6 % kolmessa, 10 % kahdessa ja samoin 10 % yhdessä kielessä. Varmoiksi katsot- tavat lainat jakaantuvat kielittäin seuraa- vasti: suomi 130 (92 %), viro 116 (81 %), karjala-aunus 105 (74 %), inkeroinen 99
(70 %), vatja 96 (68 %), lyydi 80 (56 %), liivi 79 (56 %) ja vepsä 77 (54 %). Erot johtuvat tietenkin useista eri syistä. Su- honen huomauttaa aivan oikein siitä, että pienten ims. kielten sanastoa ei tunneta yhtä hyvin kuin suomen, viron ja karjala- aunuksen ja että laina-aines on eri kielistä voinut syrjäytyä eri tahtiin. Luvut saatta- vat kuitenkin vielä jossain määrin kuvas- taa kantasuomen murteiden vanhoja yh- teyksiä: lainoja on eniten niissä kielissä, joiden esimuodot ovat olleet kiinteimmin kosketuksissa balttilaisiin. Tätä ajatusta kannattaisi varmaan edelleen kehitellä.
Kysymykseen balttilaisten lainasanojen saantipaikasta Suhonen vastaa hieman vältellen. Suomessa tavattavan aineksen runsauden hän kyllä myöntää viittaavan siihen, että lainoja on saatettu omaksua - niin kuin Pekka Sammallahti arvelee; ks.
edeltä - Suomenlahden kummallakin puolen. Toisaalta kuitenkin lainasanojen samuus puhuu hänen mielestään tätä mahdollisuutta vastaan. Siksi on toden- näköisempää, että balttilainen sanasto on vähitellen levinnyt etelästä pohjoiseen,
››osittain ehkä balttilaiselta väestöltä››.
Varsinaisesti suomen kielen syntyä kä- sitteleviä artikkeleita teoksessa on vain yksi: TERHo ITKosEN ››Suomessa puhutun suomen kantasuomalaiset juuret» (s.
347- 362). Se on tiivistelmä hänen laajas- ta, Virittäjässä 1983 (s. 190-229, 349- 386) ilmestyneestä kirjoituksestaan ››Vä- likatsaus suomen kielen juuriin››. Siinä hän esittää yksityiskohtaisesti perustellun teoriansa kantasuomen luonteesta, ryh- mityksestä ja erisuuntaisista kontakteista sekä nykykieliin johtaneesta kehityksestä.
Hänen perusajatuksenaan on se, että itä- merensuomalainen kieliyhteisö on myö- häiskantasuomalaisessa vaiheessa jakaan- tunut kolmia: pohjois-, etelä- ja itäkanta- suomeen. Näin Itkonen on luopunut pe- rinnäisestä käsityksestä, jonka mukaan myöhäiskantasuomi on ollut alueellisesti suppearajainen ja kielellisesti yhtenäinen kokonaisuus. Hän tulkitsee myöhäiskan- tasuomen vain väljäksi kronologiseksi ta- soksi, johon sopivat hyvinkin eriaikaiset
yleisitämerensuomalaisen levikin saavut- taneet kantasuomalaiset uudennokset.
Olettamiaan murreryhmiä hän sen sijaan pitääjo operationaalisista syistä suppeina ja verraten yhtenäisinä kielimuotoina.
Pohjoiskantasuomen oletus perustuu itämerensuomessa kielen kaikilla tasoilla ilmenevään pohjois-etelä-jakoisuuteen.
Pohjoisryhmän yhteisinä ominaisuuksina Itkonen mainitsee mm. ensi tavun 6:n säi- lymisen toisen tavun takavokaalin edellä (eteläryhmässä e > g), konditionaalin -isı'- tunnuksen (eteläryhmässä -ksi-), konst- ruktiotyypin mennä maata (eteläryhmässä vir. magama minna tms.) sekä neljättäsa- taa sanaa. Piirteiden laatu ja suuri luku- määrä osoittavat hänen mukaansa sen, että eriytymisen täytyy palautua varsin kaukaiseen menneisyyteen. Luotettavia ikäyskriteerejä on kuitenkin vaikea löy- tää. Itkonen tukeutuu lähinnä pohjoisten ims. kielten germaanisiin lainasanoihin.
Niiden tulon hän ajoittaa - Jorma Koi- vulehdon ajatuksenjuoksua seuraten - varhaiskantasuomen loppukauteen eli en- simmäisen ja toisen esikristillisen vuosi- tuhannen vaihteeseen. Viimeistään tähän ajankohtaan voidaan siis myös sijoittaa kantasuomen pohjoisryhmän eriytymi- nen. Kun arkeologiset löydöt todistavat asutuksen jatkuneen Länsi-Suomessa katkeamatta pronssikaudesta rautakau- teen, Itkonen katsoo pohjoiskantasuo- men kielellisten juurten yltävän yhtä pit- källe. Pronssikauden takaiset kieliolot sen sijaan ovat hänen mielestään ››hämärässä, jonka läpi lingvistiset sumuvalot eivät vie-
lä pysty tunkemaan».
Itämerensuomen pohjoisryhmän yhtä- läisyyksien syynä Itkonen pitää ensim- mäisellä vuosituhannella lännestä itään suuntautuneita asutus- ja kulttuurivir- tauksia. Niiden mukana on Länsi-Suo- mesta kantautunut karjalan ja vepsän esimuotoihin saakka vanhaa pohjoiskan- tasuomalaista kieliperua. Siihen on saat- tanut jossain määrin sekaantua myös Suomenlahden takaa tullutta ainesta.
Tämä alkuaan eteläkantasuomalainen vaikutus on tietenkin kohdistunut ensi-
sijaisesti maamme lounaisrannikkoon, mutta huomattavan osan siitä ovat en- nemmin tai myöhemmin saaneet kaikki länsimurteemme. Näin on syntynyt lukui- sia ››länsi-itämerensuomalaisuuksia››, joi- den vuoksi monet tutkijat ovat - Heikki Ojansuusta alkaen - arvelleet kantasuo- men muinoin jakaantuneen itäiseen ja läntiseen murteistoon. Itkonen katsoo täl- laisen oletuksen tarpeettomaksi: suomen länsimurteiden, viron, liivin ja vatjan yh- teiset piirteet selittyvät luontevimmin Suomenlahden yli läpi koko esihistorialli- sen ajan jatkuneista kosketuksista. Etelä- kantasuomessa ne ovat aiheuttaneet al- kuperäisen yhtenäisyyden hajoamisen, kun toisaalta vanhat eteläkantasuomalai- suudet ovat levinneet Länsi-Suomeen ja toisaalta pohjoiskantasuomalaisuudet tunkeutuneet Pohjois-Viroon.
Itäkantasuomen Itkonen lienee postu- loinut lähinnä sen vuoksi, että suomen itämurteissa, inkeroisessa, karjala-aunuk- sessa, lyydissä ja vepsässä on runsaasti sellaisia yhteisiä piirteitä, joita ei tavata muualla itämerensuomessa. Yksin sanas- ton alalta hän on pannut niitä merkille noin 200. Tapausten määrä on niin suuri, että niiden synty on varmasti kestänyt kauan. Kun itäryhmän oletettavat pää- haarat, muinaiskarjala ja muinaisvepsä, ovat menettäneet kiinteän kosketuksen toisiinsa ensimmäisen vuosituhannen lo- pulla tai viimeistään toisen alussa, täytyy niiden yhteisaineksen palautua tätä huo- mattavasti etäisempiin aikoihin. Itkonen arvelee itäkantasuomen juurien vievän ajanlaskumme ensimmäisiin vuosisatoi- hin saakka. Hän ei kuitenkaan sijoita tä- män murteen puhuma-aluetta Laatokan tienoille, mikä kai olisi karjalaisten ja vepsäläisten esihistorian kannalta luonte- vaa, vaan Peipsi- ja Pihkovanjärven itä- puolelle. Tähän on syynä se, että hän kat- soo vatjassa ja etelävirossa esiintyvän il- miöitä, jotka liittävät niiden varhaisvai- heet joiltakin osin myös itäryhmän kie- liin. Muinaiskarjalaisten ja -vepsäläisten esivanhemmat ovat Itkosen mukaan siir- tyneet myöhemmin Inkeristä Laatokan
rannoille, missä he sitten ovat joutuneet voimakkaan läntisen vaikutuksen alaisik- si. Itäkantasuomella ei näin ollen olisi lainkaan ››puhtaita» perillisiä, sillä itäme- rensuomen itäisten kielimuotojen on kat- sottava syntyneen pohjois- ja itäkanta- suomen risteyminä. - Omasta puolestani olisin halukas nimittämään itäkantasuo- meksi lähinnä muinaiskarjalan ja mui- naisvepsän yhteistä kantamuotoa. Tut- kimuksen nykyvaiheessa lienee otettava huomioon sekin mahdollisuus, että itä- kantasuomi on alkuaan ollut pohjoiskan- tasuomesta varhain irronnut haara, joka on myöhemmin joutunut takaisin emä- murteensa vaikutuspiiriin. Vatjan ja ete- läviron itäiset piirteet taas voivat johtua yhtä hyvin maantieteellisistä kuin geneet- tisistä syistä.
Kantasuomen balttilaisten ja germaa- nisten lainasanojen saantipaikan määri- tyksessä Itkonen asettuu välittävälle kan- nalle. Hänestä on kyllä luonnollista aja- tella, että enemmistö germaanisista lai- noista on omaksuttu Suomessa ja täällä on syntynyt germaanispohjaisia ään- teenmuutoksia, mutta Vironkaan osuutta hän ei halua kokonaan kieltää. Balttilais- ten lainojen pääasiallisena saantipaikka- na Itkonen sen sijaan pitää juuri Viroa.
Toisaalta hänen mukaansa ei ole mahdo- tonta, että lainoja on jonkin verran tih- kunut myös Suomenlahden pohjoispuo- lella sijainneesta balttilaissaarekkeesta.
Kantasuomen sisäisen kehityksen li- säksi Itkonen on artikkelissaan tarkastel- lut kantasuomen murteiden suhdetta kan- talappiin. Hänen tavoitteenaan on ollut selvittää, ovatko itämerensuomen joiden- kin osien yhteydet lapin varhaisiin kieli- muotoihin olleet kiinteämmät kuin tois- ten. Työ on ollut ilmeisen hankala, var- sinkin kun aikaisemmin ei liene edes yri- tetty mitään vastaavaa. Silti Itkonen on päässyt hämmästyttävän hyviin tuloksiin.
Hän kykenee niin äänne-, muoto- ja lau- seopin seikkojen kuin sanastonkin avulla osoittamaan, että kantalappalaiset ovat olleet kosketuksissa erityisesti pohjois- kantasuomalaisiin ja jossain määrin myös
itäkantasuomalaisiin. Kiinnostavinta täs- sä on ehkä se, että nimenomaan Länsi- Suomi, pohjoiskantasuomen ydinalue, näyttää kaikkein voimakkaimmin vetä- neen kantalappalaisia puoleensa.
EERo KıvıNır-:MEN artikkeli ››Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineis- tona» (s. 327-346) on ilmestynyt lähes samansisältöisenä myös Virittäjässä (1980 s. 319- 337). Kirjoittaja on ottanut tehtä- väkseen selvittää, mihin nimistön arvo (esi)historiallisena lähdeaineistona perus- tuu. Vastaukseksi hän tarjoaa artikkelin- sa alalukujen otsikoita: ››Nimien alkupe- räiskieli››, ››Nimien sisältö››, ››Nimien le- vikki ja typologiset kriteerit››. Juurien etsijät pitänevät näistä ensimmäistä kiin- nostavimpana. Heille nimistöntutkimus joutuu kuitenkin tuottamaan pettymyk- sen. Jos nimi on monia vuosisatoja, jopa vuosituhansia sitten lainautunut kielestä toiseen, sen alkuperän määrittäminen on erittäin vaikeaa. Ei ole mitään kummaste- lemista siinä, että Suomesta ei toistaiseksi ole kyetty osoittamaan enempää baltti- laista kuin kantagermaanista tai -skandi- naavista nimikerrostumaa. Lappalaisläh- töisen nimistön etymologioinnissa on sen sijaan päästy paljon pitemmälle, mutta tämä aines saattaakin olla iältään suhteel- lisen nuorta. Joka tapauksessa voitaisiin jo pelkkien paikannimien nojalla väittää, että koko Sisä-Suomi aina Sydän-Hämet- tä myöten on aikoinaan kuulunut lappa- laisten elinpiiriin.
Nimien sisällöllä Kiviniemi tarkoittaa nimi-ilmauksen appellatiivista merkitystä eli asiataustaa ja nimeämisperusteita.
Näillä seikoilla on epäilemättä varsin suuri historiallinen dokumenttiarvo. Vali- tettavasti vain niiden selvittäminen ai- heuttaa vielä enemmän hankaluuksia kuin nimielementtien etymologiointi. Mi- käli sekä nimen sisältö että sen ikä pysty- tään ratkaisemaan, voidaan tulosta hyö- dyntää myös esihistorian tutkimuksessa.
Tarjolla on kuitenkin enemmän esimerk- kejä vääristä ikäyksistä ja moniselitteisten nimien virheellisistä tulkinnoista, niin kuin Kiviniemi alistuneesti kertoo.
Nimien alkuperää tutkittaessa on Kivi- niemen mukaan aina otettava huomioon myös muu samantyyppinen nimistö, sillä nimenmuodostus perustuu suurimmaksi osaksi valmiisiin malleihin. Siksi olisi eri nimet ja nimityypit huolellisesti kartoitet- tava. Tämä ns. typologis-maantieteellinen menetelmä näyttää tehoavan hyvin asu- tusnimistöön, jolle on ominaista nimeä- mismallien ajallinen ja paikallinen vaihte- lu: nimityyppi säilyttää suosionsa vain tietyn ajan ja leviää sen kuluessa määrä- alueelle. Jos eri nimien ja nimityyppien levikkejä kartoitetaan riittävä määrä, saadaan ehkä syntymään hyvinkin tarkka kuva koko Suomen asutushistoriasta.
Siihen ainakin viittaavat ne muutamat esimerkkitapaukset, jotka Kiviniemi esit- telee artikkelissaan. Niiden nojalla hän päätyy toteamaan, että Suomen esihisto- rian ongelmien selvittämiseksi on nimien ja nimityyppien kartoitus tärkeämpää kuin nimielementtien etymologiointi. Tä- hän ajatukseen on helppo yhtyä.
Arkeologia
Suomen esihistorian kysymyksiin odote- taan eniten vastauksia juuri arkeologeilta, eivätkä he tuotakaan lukijalle pettymystä.
Muinaistieteemme on viime vuosikym- meninä edistynyt ripeästi ja saavuttanut tuloksia, jotka suorastaan mullistavat ai- kaisempia käsityksiämme. Paljon olen- naista on kuitenkin yhä hämärän peitos- sa. Siksi herättää jossain määrin ihmette- lyä se, miten yhdenmukaisille linjoille tutkijat ovat vaikeaselkoisen aineistonsa tulkinnassa päätyneet.
Kansamme juurien selvittelyn kannalta on C. F. MEINANDERin artikkeli ››Kivi- kautemme väestöhistoria» (s. 21-47) keskeinen. Siinä nimittäin kiinnitetään päähuomio niihin arkeologisiin kriisiti- lanteisiin, joihin saattaa liittyä Suomeen suuntautuneita väestönsiirroksia. Ennen ajanlaskumme taitetta näitä on kirjoitta- jan mukaan ollut kuusi: l) maan asutta- minen vzn 7000 eKr. vaiheilla (= Suomus- järven kulttuuri), 2) varhaisimman kera-
miikan ilmaantuminen n. 4000 eKr., 3) tyypillisen kampakeramiikan tulo n. 3200 eKr., 4) myöhäiskivikauden itäiset vir- taukset (mm. Volosovon kulttuuri n. 2000 eKr.), 5) vasarakirveskansan ekspansio n.
2300-1900 eKr. sekä 6) koko pronssi- kausi 1500-500 eKr., jolloin maahan tulvi vaikutteita sekä lännestä (rannikko- alueen skandinaavinen pronssikulttuuri) että idästä (Keski-Volgalta lähtenyt teks- tiilikeramiikka). Suomensukuisten hei- mojen maahanmuuton Meinander yhdis- tää tyypillisen kampakeramiikan tuloon.
Itämeren äärellä olisi siis puhuttu suoma- lais-ugrilaista kieltä runsaat 5 000 vuotta.
Tätä käsitystä tukee erityisesti se Harri Mooran jo 1956 toteama seikka, että Vi- rossa ei juuri esiinny arkeologisia merkke- jä kivikautta nuoremmista itäisistä vir- tauksista. Jos Suomen ja Itä-Baltian suomensukuista asutusta pidetään saman- ikäisenä ja samalähtöisenä, ei maahan- muuton ajankohdaksi näytä sopivan mi- kään muu kuin tyypillisen kampakera- miikan vaihe. Suomella ja varsinkin sen sisämaalla on sitä vastoin ollut myöhem- minkin yhteyksiä itään. Suomalaisten
››siperialaiset» rotupiirteet ovat Meinan- derin mukaan peräisin arktiselta vyöhyk- keeltä. Sieltä on tullut maan ensimmäinen asujaimisto, ja sieltä on koko kivikauden ajan saatu jonkinvertaisia väestölisiä.
Vasarakirveskansan tulo aiheutti jyr- kän käänteen Lounais-Suomen kehityk- sessä: alue joutui pysyvästi läntiseen kult- tuuripiiriin. Tällä Meinander arvelee ol- leen sekä geneettisiä että kielellisiä seu- rauksia. Varhaiskantasuomen murrejako olisi siis kulttuurin lohkoutumisen rin- nakkaisilmiö. Läntisten ja eteläisten ai- nesten virta voimistui uudelleen pronssi- kaudella, jolloin rannikkoseudut joutui- vat jatkuviin kosketuksiin Skandinavian ja Baltian kanssa. Suomen sisämaa sen si- jaan kuului pronssikaudella aina Hämet- tä myöten itäisen tekstiilikeramiikan pii- riin. Tämä ns. Sarsan tyypin keramiikka liittyy Keski-Volgalta lähteneeseen kult- tuuriaaltoon, jonka mainingit ulottuivat Varsinais-Suomeen saakka. Toistaiseksi
ei kuitenkaan varmasti tunneta Sarsan ryhmän alkuperää, mutta kysymyksessä on saattanut olla uusi, idästä muuttanut väestö. Sen myöhemmäksi jatkajaksi Meinander epäilee esiroomalaisen rauta- kauden Kalmistonmäen populaatiota, jonka hän varauksellisesti yhdistää karja- laisten ja vepsäläisten esivanhempiin.
Suomen kansan pääosan hän ei katso polveutuvan tekstiilikeramiikkaa edusta- neesta kansasta vaan rannikkoseudun maata viljelevästä väestöstä.
CHRISTIAN CARPELAN on antanut kirjoi- tukselleen nimeksi ››Katsaus saamelaisten esihistoriaan» (s. 97- 108). Siinä hän pyrkii mahdollisimman pitkälle rinnas- tamaan toisiinsa arkeologisia ja kielitie- teellisiä ilmiöitä. Kehityksessä, joka on johtanut nykyisten lappalaisten ja nykyi- sen lapin kielen syntyyn, on hänen mu- kaansa erotettavissa viisi peräkkäistä vai- hetta: l) protosaamelainen 7000-3000 eKr., 2) esisaamelainen 3000- 1000 eKr., 3) kantasaamelainen 1000 eKr. - 300 jKr., 4) varhaissaamelainen 300- 1200 jKr. se- kä 5) saamelainen vuodesta 1200 alkaen.
Protosaamelaisella kaudella, joka käsit- tää mesoliittisen ja kampakeraamisen ajan, on Fennoskandiassa asunut kielel- tään tuntematonta kansaa. Esisaamelai- sena aikana on Itä-Karjalan ja Suomen ete- läosiin tullut suomensukuista, tyypillistä kampakeramiikkaa edustavaa väestöä, jonka kulttuuri ja kieli ovat päässeet alueella vallitseviksi. Aikakauden lopulla tämä varhaiskantasuomalainen yhteisö on kuitenkin jakaantunut kahtia kanta- suomalaiseksi ja kantasaamelaiseksi.
Syynä ovat olleet ulkopuoliset, eri tahoil- ta tulleet vaikutusaallot, kuten vasarakir- veskulttuuri, skandinaavinen pronssikau- si, sisämaan jatkuvat itäiset yhteydet jne.
Seuraavassa vaiheessa eli vuosina 1000 eKr.-300 jKr. kantasaamelaiset ovat le- vittäytyneet koko pohjoiseen Fenno- skandiaan, ja näin heidän asuma-alueen- sa on saavuttanut suurimman laajuuten- sa. Tällöin on myös alkanut saamelais- ryhmien eriytyminen. Ajanlaskumme en- simmäisellä vuosituhannella saamelaiset
ovat joutuneet naapuriensa talonpoikai- sista kulttuureista riippuvaisiksi. Se on muuttanut jyrkästi heidän taloudellista, poliittista ja sosiaalista asemaansa. Tältä pohjalta kehitys on jatkunut historiallisen ajan puolelle. Vielä keskiajalla lappalaiset lienevät säilyttäneet suurin piirtein enti- sen asuma-alueensa, mutta pian sen jäl- keen he ovat Suomessa ja Itä-Karjalassa alkaneet sulautua sekä kulttuuriltaan että kieleltään maan pääväestöön.
Meinanderin ja Carpelanin käsitykset Suomen varhaisimmasta asutushistorias- ta näyttävät olevan varsin lähellä toisi- aan, vaikka edellinen haluaa kiistää kult- tuurin, kielen ja rodun keskinäisen riip- puvuuden ja jälkimmäinen pitää sitä tul- kintansa lähtökohtana. Yksimielisyys ulottuu ainakin seuraaviin keskeisiin ky- symyksiin: l) Fennoskandia on saanut varhaisimmat, ei-uralilaiset asukkaansa vuoden 7000 eKr. vaiheilla, 2) ensimmäi- set suomensukuiset ryhmät ovat tulleet maahamme todennäköisesti tyypillisen kampakeramiikan kautena noin 3200 eKr., 3) varhaiskantasuomen hajoamisen kantalapiksi ja kantasuomeksi on aiheut- tanut maan jakaantuminen kahteen kult- tuuripiiriin; sen syynä taas ovat olleet Suomeen kivikauden lopulla ja pronssi- kaudella kohdistuneet ulkopuoliset vir- taukset.
Maamme esihistorian ehkä kiistanalai- sinta jaksoa, ajanlaskun taitetta, käsitte- lee UNTo SALo artikkelissaan ››Esihisto- riallisen asutuksen jatkuvuudesta Suo- men rannikolla» (s. 175- 190). Kirjoitus on laajuudestaan ja runsassisältöisyydes- tään huolimatta vain tiivistelmä Tvär- minnessä pidetystä esitelmästä. Salo aset- tuu varauksitta kannattamaan jatkuvuus- teoriaa, vaikka joutuu toisaalta tunnus- tamaan arkeologisen aineiston aukkoi- suuden. Erityisen työlästä näyttää olevan sen selvittäminen, miten eri aikoina tullut uudisasutus on vaikuttanut rannikkoseu- dun väestön kehitykseen. Ongelmallinen ei siis ole yksin esiroomalainen rautakausi (500 eKr.-50 jKr.) vaan koko rooma- laisaika (vanhempi 50-200 jKr., nuo-
rempi 200-400 jKr.), jonka kuluessa ns.
rautakautiset kalmistot ilmaantuvat maamme rannikolle. Jokseenkin varma- na voidaan sen sijaan pitää ajanlaskun taitteen toisella puolen sitä, että skandi- naavisista vaikutteista syntynyt läntinen pronssikulttuuri jatkaa muinaisen Kiu- kaisten kulttuurin perinnettä. Katkeama- tonta asutusta voidaan siis seurata ran- nikkoalueella takautuvasti aina Kiukais- ten kulttuurin alkuun eli vuoden 2000 eKr. tienoille.
Roomalaisajan kalmistojen luultiin aiemmin kuuluneen etelästä Suomenlah- den yli tulleille maahanmuuttajille. Niistä kuitenkin vain osa muistuttaa Viron ja Latvian kalmistoja, eikä yhtäläisyys ole missään täydellistä. Salon mukaan ky- seessä onkin vain etelästä tullut innovaa- tio, joka on mukautettu paikalliseen pe- rinteeseen. Uusi kalmistotyyppi kertoo siis pikemmin vanhasta kuin uudesta väes- töstä. Myöhemmältäkään rautakaudelta ei ole havaittu merkkejä sellaisesta eteläi- sestä muuttovirrasta, jolla olisi voinut ol- la ratkaiseva osuus maamme väestökehi- tykseen. Rannikkoasutuksen jäljet viit- taavat kauas roomalaisajan taakse; maa- hanmuuttoteoriaa ne eivät tue.
Ruotsista lähteneitä uudisasukkaita on vanhemmalla roomalaiskaudella asettu- nut Aurajoen suupuolelle ja siitä pohjoi- seen olevalle rannikkoseudulle. Uudis- asukkailla on Salon mukaan ollut huo- mattava vaikutus alkuperäisväestön kult- tuuriin. Siirtolaiset, jotka aluksi näyttävät olleen hyvin miesvoittoisia, ovat sulautu- neet ympäristöönsä täydellisesti vasta merovingiajan puolella. Vanhemmalla roomalaiskaudella asuttu rannikkovyö- hyke ulottui Porvoonjoelta Kyrönjoelle asti. Myöhemmin se alkoi supistua, ja 1000-luvu11a se käsitti enää vain Varsi- nais-Suomen rannikon. Täällä asutus jat- kui ilman katkoksia historialliseen aikaan saakka.Salo ottaa kırjoıtuksessaan kantaa_ _ _ myös suomen länsimurteiden syntyyn.
Lounaismurteet hän tulkitsee vanhan rannikkoasutuksen pronssi- ja rautakau-
tisen kieliperinteen jatkajaksi. Samoin on hänen mukaansa hämäläismurteiden lai- ta, mutta niiden kantamuotona on ollut murre, jota ovat puhuneet Kokemäenjoen vesistöalueelle 300-luvu11a muuttaneet uudisasukkaat. Murteistojen eroihin hän näkee kaksi syytä: l) ryhmät ovat joutu- neet nuoremmalla roomalaiskaudella kau- as toisistaan ja alkaneet kumpikin kielel- tään muuttua omaan suuntaansa; 2) Ko- kemäenjoen suupuolen murre on jo alun perin poikennut Aurajokilaakson mur- teesta, jonka kehitykseen ovat suuresti vaikuttaneet vanhemman roomalaiskau- den ruotsalaiset uudisasukkaat. Skandi- naavisen siirtolaisuuden osuutta suomen länsimurteiden muotoutumiseen ei tie- tenkään ole aihetta kieltää. Lounaismur- teidemme eriytyminen hämäläismurteista johtuu kuitenkin ensisijaisesti niiden ja viron pitkäaikaisista kontakteista; ks.
Terho Itkonen, Historiallinen Aikakaus- kirja 1972 s. 85-112.
PıRkKo-LıısA LEHTosALo-HILANDER tarkastelee artikkelissaan ››Suomen nuo- remman rautakauden esineistö kansalli- suusolojen heijastajana» (s. 283-301) viittä pääkysymystä: l) Mitä Suomessa tapahtui merovingiajan alussa (noin 600 jKr.), ts. tuliko maahan tuolloin uutta väestöä? 2) Ovatko merovingiajan rikkaat soturihaudat kuuluneet kansallisuudel- taan vieraalle yläluokalle? 3) Kertooko merovingiajan loppujakson itäbalttilai- nen esineistö väestönsiirroksista vai uu- sista kauppateistä? 4) Onko Suomen vii- kinkiaika (noin 800-1050 jKr.) leimalli- sesti skandinaavista vai itäbalttilaista? 5) Onko Suomen väestö ollut 1000-luvu11a arkeologian valossa yhtenäistä? Näihin lukija ei - ymmärrettävää kyllä - saa varmaa vastausta.
Suomen arkeologinen aineisto muuttuu jyrkästi merovingiajan alussa. Uudet löy- döt sijoittuvat ensisijaisesti Satakuntaan, varsinkin Euran-Köyliön seudulle ja Vesilahdelle, mutta niitä on myös Uu- denmaan länsiosista ja Halikonlahden tienoilta. Varsinkin vanhimmalle esineis- tölle ja siihen liittyville hautaustavoille
voidaan osoittaa keskieurooppalaisia esi- kuvia. Aineiston määrä on niin suuri, että se viittaa melkoiseen väestölisään. Toi- saalta Suomesta on tavoitettu runsaasti myös skandinaavisia koruja, kuten erilai- sia solkia, jotka ajoittuvat merovingikau- den kynnykselle tai sen varhaisvaihee- seen. Suomen tämän ajan kulttuurin omasta ekspansiivisuudesta taas näyttää kertovan se, että Virosta on tullut ilmi lounaissuomalaista 600-luvun esineistöä.
Sen perusteella on uumoiltu jopa Suo- mesta Viroon suuntautunutta siirtolai- suutta. Ratkaisematta on toistaiseksi jää- nyt myös suomalaisten ja latvialaisten aseiden merkillinen samankaltaisuus.
Vaikutteita on joka tapauksessa tullut eri tahoilta. Lehtisalo-Hilander antaa tilan- teesta varsin osuvan kuvan: ››Ne ihmiset, joista merovingiajan vanhimmat löydöt kertovat, pukeutuivat melkein kuin ruot- salaiset, hautasivat kuin Manner-Euroo- pan germaanit ja aseistivat itsensä joko näiden tai Itä-Baltian eteläosien tapaan»
Merovingiajan lopulla Suomen itäbaltti- lainen esineistö jälleen tuntuvasti lisään- tyy. Tämän on yleensä katsottu johtuneen kauppayhteyksien vilkastumisesta. Sen si- jaan viikinkikauden alkuun ajoittuvien Halikon ja Uskelan löytöjen on arveltu todistavan virolaisista siirtolaisista. Tul- kinta on Lehtosalo-Hilanderin mukaan
››epävarmalla pohjalla››.
Maamme viikinkiajan löydöissä on piirteitä, jotka viittaavat etelästä, lähinnä Itä-Baltiasta, tulleisiin vaikutteisiin. Kui- tenkin esimerkiksi Suomen ja Viron väli- set yhteydet ovat tuolloin olleet melko vähäiset. Viikinkikaudellamme on voit- topuolisesti skandinaavinen leima. Silti meiltä ei ole tavoitettu varmaa näyttöä viikinkien kolonioista. Eräät merkit viit- taavat päinvastoin siihen, että suomalais- ten oma aktiivisuus on tuolloin ollut luul- tua paljon suurempi. Skandinaavinen vaikutus on kohdistunut erityisesti Vak- ka-Suomeen. Vaikka rannikon ja sisä- maan välillä on vallinnut tuontitavaroi- den ansiosta jonkinvertainen kulttuuri- ero, on kotimainen esineistö kaikkialla
Länsi-Suomessa samantapaista. Hämä- läiset löydöt alkavat erottua rannikko- seudun aineksista vasta 1000-luvulla. Ar- viointinsa lopuksi Lehtosalo-l-Iilander to- teaa, että nuoremman rautakauden arkeo- logista materiaalia ei yleensä voida kyt- keä eri heimoihin tai kansallisuuksiin.
Kielentutkijoille tällainen päätelmäjättää varsin vapaat kädet.
Karjalan ja Savon esihistoriaa selvitte- lee MATTI HUURRE. Hänen artikkelinsa
››ltä-Suomen rautakautinen asutus arkeo- logian valossa» (s. 303 - 317) sisältää mm.
tiiviit katsaukset muinaiseen itäsuomalai- seen kulttuurialueeseen ja sen naapurei- hin, Savo-Karjalan varhaisimpiin löydök- siin sekä savolaisten ja karjalaisten alku- perään. Itäsuomalaisesta kulttuurialuees- ta tai sen kehitysvaiheista Huurteella ei ole - eikä tietysti voikaan olla - mitään uutta kerrottavaa. Kiintoisa on kuitenkin tieto siitä, että Viipurista on hiljattain löydetty rautakautinen kalmisto. Se saat- taa hyvinkin muuttaa aikaisempia käsi- tyksiä karjalaisasutuksen iästä ja levikis-
Ia.
Meinanderia seuraten Huurre esittää, että Itä-Suomessa on esiroomalaisella rautakaudella ollut kaksi toisistaan erot- tuvaa kulttuuriryhmää: l) Kalmiston- mäen populaatio, jonka alue alkoi idässä Laatokan etelä- ja länsipuolelta ja jatkui lännessä Keski-Uudellemaalle saakka, sekä 2) Luukonsaaren populaatio, joka hallitsi laajaa, Suomenlahdelta Kainuu- seen ja Ylä-Satakunnasta Itä-Karjalaan ulottuvaa vyöhykettä. Edellinen näistä liittyi pronssikauden tekstiilikeraamiseen ja jälkimmäinen asbestikeraamiseen kult- tuuriin. Kalmistonmäen ryhmällä, joka harjoitti jo maanviljelyä, näyttää olleen yhteyksiä sekä etelään että itään. Näistä ovat todisteina eri tahoilta, mm. Virosta, kulkeutuneet rautaesineet.
Rautakauden alkupuolelta on perin vähän arkeologista aineistoa. Kun kera- miikan valmistus loppui 300-luvulla jKr., ei muinaistutkimuksella ole varmoja kei- noja myöhempien, niukkasisältöisten asuinpaikkojen toteamiseen. Hajalöydöt,
jotka useimmiten ovat erilaisia metalli- esineitä ja koruja, viittaavat pikemmin alueella liikkuneisiin vieraisiin kuin sen varsinaisiin asukkaihin. Esimerkiksi Ty- tärsaaresta tavoitetun, 500-luvulle ajoit- tuvan hopeasoljen on päätelty kuuluneen skandinaaviselle merenkulkijalle. Huurre huomauttaa, että tilanne on rautakauden alkupuolella ollut Inkerissä aivan sama kuin Itä-Suomessa. Sinne näyttää kuiten- kin - niin kuin jo Tallgren on osoittanut - vuoden 500 vaiheilla levinneen virolais- ta ja ehkä myös balttilaista asutusta.
Laatokan rannikkoseutujen asutuksen kehitystä voidaan arkeologisen aineiston valossa seurata vasta 600-luvu1ta alkaen.
Tähän ajankohtaanhan sijoittuu Olha- vanjoen ja Syvärin välisen alueen kurgaa- nikalmistojen vanhin kerrostuma, jonka oletetaan kuuluneen suomensukuiselle, kenties ››esivepsäläiselle» väestölle. Tällä taas on voinut olla geneettisiä yhteyksiä esiroomalaisen kauden Kalmistonmäen ryhmään. Laatokan kaakkoisrannikon muinaiskulttuurin esineistö oli 800- ja varsinkin 900-luvulla vahvasti skandi- naavista, kunnes se vuosituhannen tait- teessa kokonaan slaavilaistui.
Karjalan syntykysymyksessä Huurre vetoaa Ella Kivikosken kantaan. Sen mu- kaisesti karjalainen heimo koostuu kah- desta peruskomponentista: Laatokan län- sirannikon arkeologisesti tunnistamatto- masta alkuväestöstä ja Länsi-Suomesta tulleista siirtolaisista. Kulttuuriltaan Muinais-Karjala on aluksi ollut selvästi länsisuomalainen, mutta se on alkanut pian itsenäistyä. Sillä on jo varhain ollut yhteyksiä eri tahoille, kuten hautalöytö- jen itäbalttilaiset ja skandinaaviset esineet osoittavat. Arkeologisia todisteita Laato- kan kaakkoisrannan keskuksista Mui- nais-Karjalaan suuntautuneista asutus- siirroksista ei ole. Tämä ei tietenkään estä olettamasta, että Laatokan tienoon alku- väestö on perimmältään yhtä juurta.
Kaakkoisrannikko ja länsirannikko ovat vain joutuneet eri kulttuuripiireihin, ja se on pannut alulle myös erisuuntaisen kehi- tyksen. On täysi syy yhtyä Huurteen käsi-
tykseen, jonka mukaan Muinais-Karjala on syntynyt viikinkiajalla Laatokan länsi- rannikolle.
Etelä-Savon rautakautinen kehitys on Huurteen mukaan ollut hyvin samanta- painen kuin Laatokan länsirannikon:
kummankin varhaisin arkeologinen aines viittaa länteen, eikä kummankaan mah- dollisesta alkuväestöstä ole merkkejä.
Kun Mikkelin seudun esineistö sittemmin kokonaan karjalaistuu, on muutoksen syyksi oletettu Laatokan rannikolta län- teen suuntautunutta muuttoliikettä.
Huurre pitää kuitenkin asutuksen jatku- vuutta todennäköisempänä. Alkuväestö on ensin joutunut läntisen, lähinnä hämä- läisen, vaikutuksen alaiseksi mutta siirty- nyt ristiretkiajan kuluessa karjalaiseen kulttuuripiiriin.
Rautakauden loppuvaiheessa (1100-lu- vulla) ilmaantuu Itä-Inkeriin uusi hauta- muoto ja uudentyyppistä esineistöä. Niil- lä molemmilla on melko tarkat vastineen- sa Laatokan länsirannikon samanaikai- sessa karjalaiskulttuurissa. Tämä on usein tulkittu pohjoisesta päin tulleen uu- disasutuksen merkiksi ja yhdistetty inke- roisten maahanmuuttoon. Näin asian esittää myös Matti Huurre.
Perinnöllisyystiede
Perinnöllisyystiedettä edustavat kokoel- massa Aldur W. Eriksson, Pauli Kajanoja ja Harri Nevanlinna. Heistä Kajanoja on antropologi (kraniologi), Eriksson ja Ne- vanlinna serologeja.
PAULI KAJANOJAn artikkeli ››Mitä kampakeraamisen kulttuurialueen kranio- logiset löydökset kertovat suomalaisten sukujuurista» (s. 49-»53) sisältää varsin kiintoisia, yleensä kuitenkin vanhastaan tuttuja tietoja mongolidisen ja europidi- sen rotutyypin rinnakkaisesta esiintymi- sestä Itä-Euroopassa. Neuvostoliittolaiset kraniologit ovat todenneet Volgan ja Itämeren välisen alueen kivikautisista ruumishaudoista kahta selvästi erilaista kallotyyppiä. Niistä toinen, suurikokoi- nen ja litteäkasvoinen, on tulkittu mongo-
lidiseksi, toinen eli sirorakenteinen ja voimakasprofiilinen taas europidiseksi.
Tärkeimmät havainnot on tehty Äänisen
rannalla sijaitsevan Oleni ostrovin kai- vauksissa. Ne ovat tuoneet päivänvaloon peräti kolmisenkymmentä myöhäismeso- liittiselle kaudelle ajoittuvaa kalloa, jotka edustavat molempia päätyyppejä. Sama kahtalaisuus käy ilmi myös Baltian mai- den mesoliittisen ja neoliittisen kivikau- den löydöistä. Suomen Kajanoja arvelee saaneen ensimmäiset asukkaansa idästä
päin. Toisaalta hän mainitsee myös, että
maallamme on mesoliittisella kaudella ol- lut yhteyksiä Baltian Kundan kulttuuriin, jonka edustajia pidetään europidisina.
Kampakeraamista kulttuuria, joka neo- liittisella kivikaudella hallitsi koko Koillis- Euroopan laajaa metsävyöhykettä, Kajan- oja ei ole halukas yhdistämään mihin- kään biologisesti yhtenäiseen kantakan- saan. Hän katsoo todennäköisemmäksi sen, että alueella on liikkunut useita se- kakoosteisia väestöryhmiä, joilla kuiten- kin on ollut läheiset kulttuurisuhteet.
Suomalais-ugrilainen kieliyhteys saattaa hänen mukaansa olla juuri tämän aika- kauden perua. Yhteinen kulttuuri tai yh- teinen kieli eivät siis välttämättä edellytä kansojen biologista sukulaisuutta. Suo- men myöhemmistä esihistoriallisista vai- heista Kajanoja pitää merkittävimpinä vasarakirveskansan tuloa ja pronssikau- den skandinaavista siirtolaisuutta: ne mo- lemmat ovat vahvistaneet europidisen ro- tutyypin osuutta väestössämme. Ajanlas- kun taitteen maahanmuuttoon Kajanoja ei usko; hänestä on luontevampaa ajatel- la, että asutus on täällä jatkunut katkea- matta kampakeraamisesta ajasta lähtien.
Lähdeaineistoaan paljastamatta Kajan- oja esittää, että ajanlaskumme taitteessa on asutusta siirtynyt Länsi-Suomesta Vi- roon ja päinvastoin sekä että myöhemmin on Itä-Suomeen tullut uutta väestöä
››Laatokan kannaksen yli››. Teoriansa tueksi hän mainitsee vielä nykyisinkin il- menevän morfologisen, etnologisen ja kielellisen länsi - itä-jakoisuuden. Harri Nevanlinnan toteaman länsi- ja itäsuoma-
laisten geneettisen yhdenmukaisuuden hän selittää seuraaavasti: ››Samat geenit tosin ovat voineet kulkeutua Suomen- niemelle kahta tietä: Suomenlahden yli ja maitse Karjalan kannasta pitkin.››
ALDUR W. ERıkssoN on artikkelissaan
››Suomalaisten perinnölliset erikoispiir- teet» (s. 109- 136) kuvannut laajaa kan- sainvälistä tutkimusta, joka vuosina 1966-73 tehtiin lappalaisten keskuudes- sa. Sen tavoitteena oli eri lappalaisryh- mien geneettisten markkerien ja muiden perinnöllisten ominaisuuksien selvittämi- nen ja vertailu. Esitys vaikuttaa hyvin va- kuuttavalta, mutta sen yksityiskohtien seuraaminen tuottaa maallikoille ylivoi- maisia vaikeuksia. Siksi tyydyn tässä vain lyhyesti referoimaan joitakin tutkimustu- loksia ja niistä johdettuja päätelmiä.
Lappalaiset ovat Erikssonin mukaan geneettisesti omaleimainen, joskin samal- la heterogeeninen kansa. Sen ominaisuu- det viittaavat monelle eri taholle: sillä on sekä mongolidisiksi että europidisiksi tulkittavia piirteitä, ja eräät tyypilliset itäi- syydet ja tyypilliset läntisyydet puuttuvat siltä lähes kokonaan. Kaikki tämä näyt- tää vahvistavan oletusta, jonka mukaan lappalaisissa on perintöaineksia useista kivikautisista marginaalikansoista. Näitä taas lienee tullut pohjoiseen Fennoskan- diaan hyvinkin monelta suunnalta: Skan- dinavian niemimaan eteläosista, Itä-Eu- roopasta ja todennäköisesti myös Aasias-
ta.
Suomalaisten ja lappalaisten geneetti- nen suhde on ongelmallinen. Lappalaisil- la ei esimerkiksi ole ns. suomalaiseen tau- tiperintöön kuuluvia sairauksia. Lisäksi suomalaisista on tavattu vain pari mah- dollisesti lappalaislähtöistä piirrettä (see- rumin GC-ryhmien ja punasolujen PGMl-tyypin jakauma), vaikka Etelä- ja Keski-Suomen ››metsälappalaisten» olete- taan sulautuneen heihin. Tosin suomalai- sissa on kyllä geenitaajuuksia, jotka si- joittuvat virolaisissa ja lappalaisissa esiin- tyvien arvojen väliin ja jotka siis saattavat viitata lappalaisvaikutukseen. Joka ta- pauksessa lappalaisten odottaisi jättäneen
selvempiä jälkiä suomalaisten geenistöön.
Eriksson tarjoaa tähän pulmaan kaksi se- litystä: joko suomalaiset ovat saaneet lappalaisgeenejä vain vähän tai sitten metsälappalaiset eivät ole geneettisesti paljon poikenneet suomalaisista. Nämä ajatukset eivät ole kielentutkijoillekaan vieraita.
Perinnöllisyystieteilijöistämme lienee Virittäjän lukijoille tutuin HARRI NEvAN_
LINNA, joka on jo l970-luvulta alkaen esi- tellyt useissa eri yhteyksissä geenitutki- mustensa kiintoisia tuloksia. Tällä kertaa hänen artikkelinsa nimenä on ››Suoma- laisten juuret geneettisen merkkiominai- suustutkimuksen valossa» (s. 157- 174).
Nevanlinna aloittaa kirjoituksensa hyö- dyllisellä katsauksella populaatiogenetii- kan perusteisiin. Sen ansiosta hänen tut- kimustuloksensa ja päätelmänsä käyvät helposti ymmärrettäviksi.
Nevanlinnan mukaan suomalaisten ge- neettiset merkkiominaisuudet ovat voit- topuolisesti eurooppalaisia, mutta osa niistä - ehkä runsas neljännes - viittaa itään, lähinnä Siperiaan. Viimeaikaisten selvitysten perusteella näyttää lisäksi sil- tä, että geeniperinnöstämme on 25 - 50 % balttilaistaja 50-25 % germaanistajuur-
ta (ks. Kirsti Virtaranta-Knowles, Tiede 2000 1986 n:o 8-9 s. 40-42). Kaikki tä- mä sopii varsin hyvin yhteen kielentutki- joiden ja arkeologien näkemysten kanssa.
On tosin muistettava, että suomalais-ugri- laiset olivat varmaan jo ennen Itämeren piiriin siirtymistään saaneet aimo annok- sen eurooppalaista geenistöä.
Muille tieteenaloille on tuottanut mel- koisen yllätyksen se, että koko Suomen kansa on geneettiseltä koostumukseltaan jokseenkin yhtenäinen; olennaisia eroja länsi- ja itäsuomalaisten välillä ei ole voi- tu havaita. Nevanlinna katsoo tämän ja eräiden harvinaisten merkkiominaisuuk- sien levikin osoittavan, että suomalaiset polveutuvat pienestä kantaväestöstä, jos- sa erilähtöiset geeniainekset ovat jo en- nättäneet sekoittua. Populaation alkuko- tina hän pitää Lounais-Suomea; sieltä asutus on sitten laajentunut yli maan.
Tämä ajatuksenjuoksu soveltuu mainiosti uudisasutusteoriaan: Virosta on ajanlas- kun taitteessa tullut lounaiselle rannikko- seudulle maahanmuuttajia, joiden jälke- läiset ovat alkaneet ponnekkaasti levit- täytyä itään ja pohjoiseen. Asia voidaan toisaalta ymmärtää myös niin, että maas- sa ei ole ollut täydellistä asutuskatkosta mutta alkuperäisväestö on jossakin esi- historiansa vaiheessa supistunut perin harvalukuiseksi. Tällaiseksi ››geneettisek- si pullonkaulaksi» sopii kieltämättä esi- roomalainen rautakausi, jonka aikana maan väkiluvun uskotaan tuntuvasti vä- hentyneen. Myös tämän käsityksen hy- väksyminen merkitsee samalla sitä, että on oletettava rautakulttuurin kulkeutu- neen lännestä itään vahvojen asutussiir- rosten mukana. Se on hyvinkin mahdol- lista, mutta kysymys kaipaa vielä monen- laisia lisäselvityksiä. Erityisesti tarvittai- siin tietoja karjalaisten ja vepsäläisten ge- neettisistä merkkiominaisuuksista. Uutta ajattelemisen aihetta antavat myös neu- vostovirolaisten veriryhmätutkimusten tulokset, joiden mukaan Suomenlahden takaiset sukulaisemme jakaantuvat kah- teen toisistaan selvästi poikkeavaan ge- neettiseen haaraan (ks. etenkin Heapost, Keel ja Kirjandus 1985 s. 419-425).
Historiantutkimus
Historiantutkimuksen alaan kuuluvia ar- tikkeleita teoksessa on kolme: Tuomo Pekkasen ››Suomi ja sen asukkaat latinan- ja kreikankielisessä kirjallisuudessa 1000- luvulle asti» (s. 227-247), Jarl Gallénin
››Länsieurooppalaiset ja skandinaaviset Suomen esihistoriaa koskevat lähteet» (s.
249-262) ja Heikki Kirkisen ››Suomi ja sen asukkaat venäläisissä lähteissä vuo- teen 1323» (s. 265-281). Niin kuin otsi- koista ilmenee, kaikki kirjoittajat ovat pyrkineet selvittämään, millaisia Suomen esihistoriaa koskevia tietoja sisältyy var- haisimpiin kirjallisiin lähteisiin. Saalis on perin niukka, vaikka tutkijat ovat var- masti tehneet tarkkaa ja huolellista työtä.
Latinan kielen professori TUoMo PEK-
KANEN on koonnut tutkielmaansa antiikin kirjailijoiden Itämeren aluetta ja Fenno- skandiaa koskevat maininnat. Tärkeim- piä tietolähteitä ovat Tacitus, Ptolemaios, Jordanes ja Adam Bremeniläinen. Taci- tuksella ja monilla muillakin esiintyvät nimet Fenni, Finni, Screrefennae, Scrithi- phinai jne. viittaavat kuten tunnettua lap- palaisiin. Suomalaisten nimitykseksi Fen- nı' ~ Finni on siirtynyt myöhäiskeskiajal- la. Tacituksen aestit (Aestı'i), joiden länsi- puolella olivat gootit, ruugit ja lemovit sekä itäpuolella fennit, Pekkanen sijoittaa Baltiaan. Aestii vakiintuu ehkä vasta 1100-luvulla tarkoittamaan virolaisia.
Hellusii ja Oxiones -heimojen kotipaikak- si Pekkanen arvelee Suomea. Nimet saat- tavat olla alun perin totemistisia: Hellusii 'hirvet°, Oxiones 'karhut' (vrt. sm. aksi
“karhu'). Ptolemaioksen Geographica- teoksen mukaan Skandian (Skandiai) itä- osassa asuivat favonit (phauo'nai tms.) ja
firaisit (phiraisoi tms.) sekä pohjoisosassa finnit (phinnoi). Pekkanen sijoittaa edelli-
set Suomeen tai Itä-Karjalaan; nimiä hän kuitenkin pitää toistaiseksi selittämättö- minä. Jordanes mainitsee Scandza-nimi- sessä saaressa asuvien heimojen joukossa Skrerefennit, jotka ruokkivat itseään vil- lieläinten lihalla ja linnunmunilla, sekä finnit, jotka ovat muita heimoja rauhalli- sempia. Scandzan itärajana on Vagusjoki (Vagi fluvius). Sen Pekkanen yhdistää Vienanjoen etelähaaraan Vagaan. Adam Bremeniläisellä on hänen mielestään yksi mahdollisesti suomalaisiin viittaava tieto:
maininta pienikokoisesta mutta voimak- kaasta kansasta, joka tekee kerran vuo- dessa tai kolmessa hävitysretkiä svealais- ten (Sueones) keskuuteen. Todettakoon tässä, että Jarl Gallén epäilee artikkelis- saan (s. 256) samaisia ryöstelijöitä karja- laisiksi.
J ARL GALLEN toteaa artikkelinsa joh- dantojaksossa, että historiantutkimus ei pysty vastaamaan kysymykseen Suomen väestön alkuperästä. Se voi lähinnä vain kertoa, mitä nimiä naapurikansat ovat käyttäneet maamme asukasryhmistä esi- historiallisen ajan kynnyksellä. Skandi-
naavisista ja muista länsieurooppalaisista lähteistä ovat tässä mielessä osoittautu- neet antoisimmiksi norjalais-islantilaiset runot ja saagat sekä tanskalaiset kroni- kat. Varhaisin maininta Suomesta (yh- teydessä on finna land) sisältyy kuitenkin anglosaksien Beowulf-eepokseen, joka lienee laadittu 800-luvulla ja joka käsitte- lee 300 vuotta aikaisempia tapahtumia.
Alfred Suuren (k. 799) Pohjois-Euroopan maantietoa kuvaavassa selostuksessa taas on havaintoja lappalaisista (Finnas ja Ter- Finnas eli Turjan lappalaiset) ja bjarmeis- ta (Beormas) sekä kveenien maasta (Cven- land) ja Virosta (Eastland). Karjalaiset (Kiriali) tavataan ensi kerran norjalaises- sa käsikirjoituksessa (= Historia Norwe- giae), joka on kuningas Alfredin teosta kolmisensataa vuotta nuorempi. Egilin saaga (n. 1280) puolestaan kertoo norja- laisten ja kveenien sekä kylvingien (Kyl- fingar) ja karjalaisten välisistä kahakois- ta. Siihen liittyy myös maantieteellinen katsaus, jossa esiintyvät mm. paikanni- met Ruija (Finnmarken), Suomi (Finnland) ja Karjala (Kirja'laland). Moniin islantilai- siin saagoihin sisältyy tietoja kauppa- ja ryöstöretkistä Bjarmien maahan. Tunne- tuin niistä on kertomus Vienanjoen var- rella sijainneen Jomalin pyhäkön ryöstös- tä. Ensimmäiset skandinaaviset mainin- nat Hämeestä on hakattu ruotsalaisiin riimukiviin, jotka ajoittuvat 1000-1uvun alkupuoliskolle. Saagoihin Häme (Tafeis- taland) ilmaantuu paljon myöhemmin.
Erikseen huomattakoon arabialainen maantieteilijä Idris (n. 1150), joka maail- mankarttaansa liittyvässä selostuksessa puhuu ››runsaskyläisestä ja -viljelyksises- tä» Hämeestä. Tanskalaisen historioitsi- jan Saxon (n. 1200) proosaeepoksessa Gesta Danorum, joka kuvaa skandinaa- visten kuninkaiden ja sankarien sotaret- kiä ja valloituksia, esiintyvät lukuisia ker- toja Suomi, Lappi, Bjarmien maa ja Viro.
Suomi ja Viro (Findia, Hestia) mainitaan muiden Ruotsin ››saarten» joukossa vuo- delta 1120 peräisin olevassa ns. Firenzen asiakirjassa. Myös eräissä varhaisissa paavin bullissa on tietoja maastamme ja
sen asukkaista, mm. vuonna 1237 hämä- läisten (Tauesti) kapinasta. Gallén päät- tää hauskan kronikointinsa tiiviiseen kat- saukseen, jonka otsikkona on ››Itäbaltti- lainen viikinkiaika ja ”Itämaiden” syn- ty››. Tämä historian vaihe, kristitty vii- kinkiaika, saattoi Suomen lopullisesti Ruotsin hallintaan.
HEIKKI KIRKINEN on selvitellyt Suomea, Hämettä ja Karjalaa tarkoittavien nimien esiintymistä vanhimmissa venäläisissä lähteissä. Tehtävä on varmasti vaatinut paljon työtä ja kärsivällisyyttä. Silti se on tuottanut vain niukan ja vaikeatulkintai- sen aineiston.
Suomi-nimen vastineena on yleensä Sum. Esimerkiksi Novgorodin kronikassa on näitä asuja kolme. Ne koskevat vuosia 1240, 1256 ja 1318 ja viittaavat selvästi Varsinais-Suomeen. Toisaalta Sum-nimiä on jo keskiajalla ollut myös Inkerissä (mm. Sumsko-niminen kylä ja Suma-ni- minen joki) ja Venäjän Karjalassa (mm.
Sumajoki, Sumjärvi, -saari, -lahti). Kirki- nen esittääkin kysymyksen, onko Varsi- nais-Suomea tarkoittavalla Sum-nimellä ja muilla Sum-asuisilla paikannimillä mi- tään yhteyttä. Itse hän päätyy yllättävästi arvelemaan, että nimen alkuperää olisi et- sittävä ››yhteisestä alkukodista Baltiasta››.
Hämettä tarkoittava nimiasu on taval- lisesti Jem, joskus Jam. Se esiintyy van- hoissa kronikoissa toistakymmentä ker- taa jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa (1323). Useimmiten käy myös ilmi, että Jem ~ Jam sijaitsee lännessä. Näin ei kui- tenkaan ole aina, vaan Jem tavataan pai- kannimenä myös Itä-Karjalassa. Vanhin asiakirjatieto sisältyy ns. Svjatoslavin määräyskirjaan (vuodelta 1137), jossa mainitaan Jemtsajoen (Ust' Jemtse) ja Jemin pogosta. Tämä on saanut Kirkisen kehittämään teorian kahdesta eli läntises- tä ja itäisestä Hämeestä, joissa kummas- sakin on elänyt suomensukuista väestöä.
Näiden yhteinen alkukoti on hänen mu- kaansa saattanut olla kantasuomalaisen ajan Baltiassa.
Karjala esiintyy venäläisissä lähteissä nimiasussa Korela. Sillä lienee aluksi tar-
koitettu vain Vuoksen suulla sijainnutta kaupunkia eli myöhempää Käkisalmea.
Korela mainitaan ensi kerran Novgoro- din kronikassa vuonna 1143 Hämeeseen tehdyn sotaretken ansiosta. Sen jälkeen Korela esiintyy Novgorodin liittolaisena ja l200-luvun lopulta asti Novgorodin hallintoalueena. - Karjalan yhteydessä Kirkinen ottaa. puheeksi myös Veš 'vepsä' -nimen, jonka ››levikki ulottuu Länsi- Suomesta Karjalan kautta kauas Ãänisen taa idässä samaan tapaan kuin nimien Sum, Jem ja Korela››. Kaikkien näiden vanhin yhteinen lähtökohta on _ kuinkas muuten - ››Baltian kantasuomalainen asuma-alue››! Tämä on tietenkin sopu- soinnussa sen käsityksen kanssa, mikä Kirkisellä näkyy Tvärminnen symposiu- min jälkeenkin olevan karjalaisten alku- perästä ja kantasuomen hajoamisesta:
››- - karjalaiset ovat samanlainen kanta- suomalaisista eriytynyt vanha heimo kuin esim. suomalaiset, hämäläiset ja vepsäläi- set».
Kansatiede
Kansatieteilijöitä edustaa kokoelmassa NııLo VALoNEN. Hänen postuumina il- mestynyt artikkelinsa on nimeltään
››Vanhoja lappalais-suomalaisia koske- tuksia» (s. 73-96). Sen laajassa tausta- osassa käsitellään kuitenkin monia muita kysymyksiä, kuten varhaiskantasuomen jakaantumista, lainasanakerrostumien ikää, varhaisen asutuksen ja muinaisten elinkeinojen luonnetta, kulttuurin, väes- tön ja kielen jatkuvuutta, maamme eriai- kaisia asutusliikkeitä ja Suomen ››heimo- jen» syntyä. Valosen ajatuksenkulku näyttää useimmiten seurailevan arkeolo- giemme viimeaikaisia teorioita.
Varsinaisessa tutkimusosassa on kolme pääjaksoa: 1) Sukset (suomalais-lappa- laisten) kosketusten kriteerinä, 2) lappa- laisten ja Lapin nimityksiä, 3) Häme ja lappalaiset. Suksien historian selvittelyä Valonen pitää erityisen arvokkaana siksi, että siinä voidaan maalöydösten abso- luuttiset radiohiiliajoitukset yhdistää
muun tiedon perusteella tehtyyn suhteel- liseen kronologiaan. Vanhimmat suksi- löydöt ajoittuvat pronssikaudelle. Ne edustavat kahta eri tyyppiä: a) leveää ja pitkää sekä b) siroa ja pienikokoista. Jäl- kimmäinen eli ns. botninen suksi lienee lappalaislähtöinen, ja sen mukana on Suomeen lainautunut sana sivakka (< lp.
sâvek', ks. Terho Itkonen, Suomen kielen suksisanastoa s. 18). Pohjauraiset sukset, joiden vanhin tyyppi on leveäurainen, lie- nevät levinneet Suomeen lännestä van- hemmalla tai keskisellä rautakaudella.
Niitä on löydetty Hämeestä ja Satakun- nasta saakka. Pohjauraa sovellettiin Poh- jois-Karjalassa jo 200-luvun lopulla bot- niseen sukseen. Nimitys ola ~ olas on pe- räisin lapista (< lp. oales; ks. Itkonen, mts. 80). Keskisellä rautakaudella näyttää Kyrönjoen kulttuurin piirissä syntyneen omaleimainen suksityyppiryhmä, joka on säilynyt keskiajan lopulle saakka varsin- kin lappalaisten mutta myös suomalais- ten keskuudessa; Valonen nimittää sitä kyröläis-lappalaiseksi. Uusi suksityyppi ilmaantuu 1. ja 2. vuosituhannen vaih- teessa. Se on lännessä kapeaurainen ja idässä kaksiurainen. Valonen pitää näitä molempia botnisen suksen ja pohjaura- suksen risteytyminä. Epäparisista suksis- ta ei ole löytöjä. Tyypin edellyttämä hiih- totekniikka on ilmeisesti kehittynyt Poh- janlahden piirissä (ks. Itkonen, mts.
13-51) 1000-luvulla. Useimpien vanho- jen suksityyppien levikki viittaa Valosen mukaan siihen, että suomalaisten ja lap- palaisten rautakautiset kosketukset ovat keskittyneet Sisä-Suomeen, lähinnä Hä- meen kiinteän asutuksen pohjoispuolelle.
Nimiä, joiden Valonen arvelee kerto- van suomalais-lappalaisista kosketuksis- ta, ovat Lappi ja lappalainen sekä saa- me(laz'nen) ja vuojolaı'nen. Lappi-sanaa hän pitää omaperäisenä ja olettaa sen alun perin merkinneen syrjäseutua. Tä- män vuoksi rautakauden keskusten maa- ta viljelevä väestö olisi kutsunut lappalai- siksi puheenparresta riippumatta kaikkia vanhan elämänmuodon kannalle jäänei- tä. Valonen liittää lapin sabme-sanan
varhaiskantalappalaiseen asuun *saama Sisä-Suomesta tavatut kymmenkunta Saama-alkuista paikannimeä. Ne olisivat siis rautakautisten hämäläisten lappalai- silta naapureiltaan omaksumia lainoja.
Ajatus on vähintäänkin rohkea; nimethän voivat yhtä hyvin selittyä ma-johdoksiksi.
Sanaa vuowjoš, sm. vuojolaı'nen, Valonen arvelee jonkin lappalaisen erillisryhmän nimeksi. Hän rinnastaa siihen sanat vatja, valja, varja ja jopa sukunimet Valjakka ja Valjus. Valja- ja Vuojo-paikannimien, joi- ta esiintyy länsirannikolta Laatokalle saakka, hän katsoo sijoittuvan suomalais- ten ja lappalaisten myöhäisrautakautisel- le kosketusvyöhykkeelle. Rakennelmassa on useita heikkoja kohtia. Se vaatisi mm.
olettamaan, että ››hämäläinen» 1 (*vaója
> valja) on syntynyt jo varhain l. vuosi- tuhannefla.
››Häme ja lappalaiset» -jakson lähtö- kohtana on kysymys, missä ja milloin häme ja saame (sabme) ovat eronneet toi- sistaan eli *šämä-asusta. Valonen hyväk- syy sen jo Harri Mooran esittämän teo- rian, jonka mukaan hämäläiset ovat van- ha pohjoisitämerensuomalainen ryhmä.
Ajatusta hämäläisten lappalaislähtöisyy- destä hän sen sijaan vastustaa jyrkästi.
Hänen mielestään on tyydyttävä totea- maan, että varhaiskantasuomen balttilai- nen lainasana *ša'mä 'maa' ››tuli jossakin esihistorian vaiheessa Suomen väestön nimeksi» ja periytyi sekä hämäläisille että lappalaisille. Ehkäpä yhtenä selitysmah- dollisuutena voitaisiin kuitenkin ajatella seuraavaa: Jos *ša'mä on balttilainen lai- na ja jos sen alkuperäinen merkitys on 'maa' (vrt. lät. zeme 'maa', mpr. same, semmê ”maa'), Suomen rannikkoalueen asukkaat ovat voineet käyttää sitä sisä- maan nimityksenä, ts. *ša'mä on tarkoit- tanut sisämaata merellisen seudun vasta- kohtana. Näin myöhempään Hämeeseen eli sisämaahan muuttaneet ovat olleet
››hämäläisiä›› kuten siellä jo aiemmin asuneet saamelaisetkin. - Hämäläisten ja lappalaisten eriytymisen syynä Valonen pitää talousmuotojen erilaistumista: toi- saalla olivat maata viljelevät hämäläiset,
toisaalla pyyntielinkeinoja harjoittavat lappalaiset. Hämäläisten ja lappalaisten kosketusvyöhyke sijoittui jo rautakauden alkupuolella Sisä-Suomeen, niin kuin suksityyppien levikkisuhteet, paikanni- met ja monet muut perinteentutkimuksen tulokset hänen mukaansa osoittavat.
Lappalaisten alkukodin Valonen arvelee olleen jossakin Saama-alueen koillispuo- lella.
Kasviekologia
Kiintoisan lisän Tvärminnen symposiu- missa käytyyn keskusteluun on varmaan tuonut kasviekologi KIMMo ToLoNEN.
Hänen artikkelinsa ››Paleoekologin pu- heenvuoro» (s. 319-324) ei kuitenkaan ole esitelmän mukainen. Muutokset joh- tuvat siitä, että Tolosen erikoisalalla, kulttuurisiitepölyjen tutkimuksessa, tul- kitaan tuloksia nyt toisin kuin vielä muu- tamia vuosia sitten.
Tolonen toteaa aluksi, että järvisedi- menttien radiohiiliajoitusten ja ns. lieju- lustoajoitusten tuloksien välillä saattaa olla jopa tuhannen vuoden ero. Syynä ra- diohiiliajoitusten virheellisyyteen on yleensä raivauksen ja Viljelyn irrottaman vanhan orgaanisen aineen kulkeutuminen vesistöjen pohjalle. Tämä seikka olisi tie- tenkin otettava huomioon paleoekologi- sia ja arkeologis-historiallisia tutkimustu- loksia vertailtaessa.
Toisaalta myös siitepölyjen liejulusto- ajoituksessa on omat virhelähteensä. Jo viljan siitepölyjen tunnistaminen, jonka nojalla tehdään päätelmiä mm. maanvil- jelyn alkamisesta, on eräissä tapauksissa hankalaa: kaikkia viljoja ja ››villiheiniä»
ei pystytä siitepölyhiukkasten laadun pe- rusteella erottamaan toisistaan. Vaikeuk- sia voivat aiheuttaa myös eräät sellaiset ihmistä seuraavat rikkaruohot, joilla on luontaisia kasvupaikkoja merenrantamil- la. Tällaisilta seuduilta ei ole aina mah- dollista osoittaa maanviljelyn jälkiä en- nen rukiin käyttöönottoa. Kolmas riski- tekijä on siitepölyn kaukolento. Myrsky- tuuli saattaa kuljettaa meille viljan siite-
pölyä Virosta ja jopa Venäjän aroilta saakka.
Kriittisen tarkastelunsa päätteeksi To- lonen esittää varmana käsityksenään sen, että viljanviljely palautuu Hämeessä van- hemmalle pronssikaudelle saakka. Vuo- sien 800 ja 600 eKr. välillä näyttää kui- tenkin olleen katkeama. Rukiin siitepölyn ensiesiintymät ajoittuvat Hämeessä ja Varsinais-Suomessa ajanlaskun taittee- seen.
Synteesi
Akateemikko EıNo JUTIKKALA esitti sym- posiumin päätteeksi esitelmien ja keskus- telujen tiivistelmän, joka on nyt julkaistu
››Suomen kansan juuret» -nimisenä artik- kelina (s. 356- 375). Sen lähtökohtana on perinnöllisyystieteen käsitys väestömme geneettisestä koostumuksesta. Jos se on oikea, tulisi myös muiden tieteenalojen tutkimustulosten johtaa samantapaisiin päätelmiin. Tämän selvittämiseksi Jutik- kala arvioi kirjoituksessaan väestöhisto- riamme kriittisten vaiheiden mahdollisia vaikutuksia ja kommentoi eri alojen edus- tajien niistä esittämiä lausumia. Hän pi- tää tietenkin erityisesti silmällä asutussiir- roksista johtuneita geneettisiä muutoksia.
Jutikkala ei ota ehdotonta kantaa suomensukuisen väestön maahanmuut- toon mutta katsoo asutuksen jatkuneen täällä katkeamatta Suomusjärven kult- tuurista alkaen. Näin siis osa geeneis- tämme voisi olla peräisin jopa 9 000 vuo- den takaa. Sekä tuntematon alkuväestö että suomalais-ugrilaiset tulokkaat ovat Jutikkalan mukaan olleet rotuominai- suuksiltaan itäisiä. Läntistä verenperin- töä hän olettaa saadun neoliittisella kivi- kaudella vasarakirveskansalta ja pronssi- kaudella kantagermaaneilta. Ajanlaskun taitteen merkittävät kulttuuri-innovaa- tiot, kuten kalmistohaudat, eivät sen si- jaan aiheutuneet asutussiirroksista. Vasta roomalaisella rautakaudella ja merovin- giajan alussa saapuneilla ruotsalaisilla ja mannergermaaneilla on saattanut olla geneettistä vaikutusta maan määräosien
