R I y
x
T
KIELI KUOLEMANVAARASSA _ KENEN VASTUU?
RAIJA PYÖLI
VÄITÖKSENALKAIAISESITELMÄ JOENSUUN YLIOPISTOSSA
7. KESÄKUUTA 1996
Maapallolla puhutaan tällä hetkellä 5 000- 6 000 kieltä, joista uhanalaisiksi lasketaan n. 2 000. Kielten lukumäärä on vuosituhan- sien aikana vähentynyt siinä määrin, että on perusteltua uskoa suuntauksen jatkuvan, jopa kiihtyvän. Optimistisimmatkin arvioi- jat esittävät, että nykykielistä 75 % tulee katoamaan seuraavien sadan vuoden ku- luessa, pessimistisimpien mukaan prosentti olisi peräti 90. Realistinen lienee kuitenkin äskettäin eri puolilla maailmaa koostetussa Maailman kieliatlaksessa esitetty arvio. Sen mukaan nykykielistä säilyy vain 300-600 kieltä. Mitkä kielet sitten ovat näitä selviy- tyjiä? Tuskin monikaan sellainen, jotajo nyt pidetään uhanalaisena. Eräs tutkimukseni perustavoitteista on ollut kartoittaa, mitä edellytyksiä karjalallaja erityisesti yhdel-
VIRITTÄIÄ 1/1997
lä sen murteista, aunuksella, on säilyä hen- gissä.
Globaalisesti ajatellen karjalan kieli ansaitsee tulla tutkituksi siinä missä mikä tahansa muukin vähemmistökieli. Se on autoktonisen eli alkuperäisvähemmistön kieli, jota koskettavat monet universaalit ilmiöt. Yhtymäkohtia useisiin lähellä ja kauempanakin asuviin alkuperäisvähem- mistöihin on runsaasti; tutkimuksessani on viitattu suomenruotsalaisiin, saamelaisiin,
tornionlaaksolaisiin ja kveeneihin Fenno- skandiassa, komipermjakkeihin Pohjois- Venäjällä, Itävallan ja Unkarin rajakylän Oberwartin unkarinpuhujiin, Skotlannin ylämaan gaelinkielisiin sekä kauimpana Australian alkuperäiskielen dyirbalin puhu- jiin. Kaikille näille kielille on yhteistä uhanalaisuus. Niiden olemassaoloa uhkaa kunkin alueen valtakieli, suomi, ruotsi, norja, englanti, saksa tai venäjä, jajoissa- kin tapauksissa uhka on jo totaalinen. Esim.
Gb)
gaelin kieli on käytännöllisesti katsoen kokonaan vaihtunut englantiin, Oberwartin kylän unkari taas saksaan. Useimmat kie- let ovat liukumassa kohti lopullista sammu- mista tai pikemminkin vaihtumassa alu- eensa enemmistökieleen. Yhteistä näille hiipuville kielille on se, että kielenvaihtoa vauhdittaa yleensä ympäröivän yhteiskun- nan taloudellinen, sosiaalinen ja sosiaali- psykologinen todellisuus. Vaikka kieliyhtei- sön jäsenet tuntisivat vahvaakin etnistä yhteenkuuluvaisuutta, ovat yhteisöistä ker- tovat kielitilastot usein synkkiä. Terrninaa- livaiheessa eli kielenvaihtoprosessin ››lop- pusuoralla›› puhujat saattavat yllättäen tie- dostaa kielensä merkityksen, mutta käy- tännössä sillä on jo toissijainen funktio.
Vähemmistökieli assosioituu voimakkaasti kolmeen asiaan: vanhuuteen, maalaisuuteen ja kotipiiriin. Mikään niistä tuskin on omi- aan kohottamaan kielen statusta niin korke- alle, että sen säilyttäminen koettaisiin ta- voittelemisen arvoiseksi.
Uhanalaisten kielten asema on laajalti tiedostettu, jajopa Unesco on käynnistänyt maailmanlaajuisen kulttuuriohjelman nii- den pelastamiseksi. Kielten elvyttämisestä on Euroopassa puhuttu ja jossain määrin myös saatu tuloksia jo vuosikymmenien ajan. Myös tässä mainittuja vähemmistö- kieliä on ryhdytty tietoisesti elvyttämään.
Joidenkin kohdalla on jouduttu aloittamaan alkeista, luomaan kirjakieltä ja positiivisia asenteita. Tällaisia ovat esimerkiksi saame, meän kieli ja karjala. Joskus taas historialli- nen menneisyys on antanut edellytykset säilyä vahvana kulttuurikielenä kaikilla koulutuksen tasoilla; näin on suomenruot- sin kohdalla. Vähemmistökielen puhujia on yleensä alle 10 % alueensa valtaväestöstä, ja useimmiten he elävät vahvan, korkean statuksen omaavan kielen naapurina. Yh- teistä on myöskin se, että vähemmistö- kielten puhujien on yhteisössä selviytyäk- seen täytynyt omaksua vähintään kaksi kiel-
GD
tä eli saavuttaa jonkinasteinen kaksikieli- syystaso. Tällainen kaksikielisyys on nk.
pakkokaksikielisyyttä, eikä enemmistön ole tarvinnut opetella vähemmistön kieltä.
Valtakieli on ollut taloudellisenja sosiaali- sen nousun edellytys,ja vanhempien halut- tomuus siirtää äidinkielensä lapsilleen on tietoinen, hyödyn sanelema ratkaisu. Mik- si pitäisi opetella kieltä, josta ei ole konk- reettista hyötyä?
Kysymyksen voisi asettaa toisinkin:
mitä vahinkoa olisi, vaikka jokin pienen vähemmistön puhuma kieli katoaisi ja sen korvaisi toinen, käyttökelpoisempi ja hyö- dyllisempi? Eivät kai ihmiset silti mykistyi- si, lakkaisi täysin puhumasta keskenään?
He vain alkaisivat puhua toista kieltä, josta tulisi myös heidän lastensa uusi äidinkieli.
Moni vaihtaa kielensä vapaaehtoisesti. esi- merkiksi avioiduttuaan ulkomaille. eikä il- meisestikään koe kielenvaihtoaan trage- diana. Mutta kokonaisen yhteisön kielen kuolema, hiipuminen, vaihtuminen. murha - mitä nimitystä siitä käytetäänkin, on jo vähintäänkin tragedia.
Työni otsikko on tietoisen provosoiva.
Veniiläistjfvä aunuksenkarjala ei kuiten- kaan ole samaa kuin venäläisrjiıı jitaunuk- senkarjala. Sen valitseminen olisi predesti- noinut tutkimuksen suunnan -ja mitä tut- kittavaa olisi tilanteessa, jossa kieli todetaan jo vaihtuneeksi? Alaotsikon Kieleıııı lkoiset ja -sisäiset indikaattorit kielenvaihrotilaıı-
teessrz tarkoituksena on kiinnittää huomio niihin kahteen keskeiseen näkökulmaan, jotka ovat määränneet tutkimuksen lähesty- mistavan (indikaattori eli osoitin, osoittaja, lat. verbistä indicare 'osoittaa'). Kieli ei vaihdu pelkästään omasta itsestään eli kie- len s i s ä l t ä käsin, vaikka muutoksia sen struktuurissa pidetäänkin yhtenä kielen- vaihtoa ennakoivana oireena. Lainasanojen tai interferenssin eli vieraan vaikutuksen määrä voi olla melkoinen, ennen kuin se selvästi kertoo kielen vaihtumisesta. Myös-
l>
kään se, vaihtaako puhuja välillä koodia kahden kielen välillä, ei ole yksiselitteinen todiste kielenvaihdosta, koska useimmiten puheen peruskieli ja sen rakenne on kuiten- kin selvästi tunnistettavissa. Muut vaihtu- mista oireilevat tekijät löytyvät kielen u l- k o p u o l e l t a; niitä ovat esim. muutokset sosiaalisissa toiminnoissa tai kielioloissa.
Kieltä tai sen varieteettia tutkivaa sano- taan - lähestymistavan mukaan _ (perus)lingvistiksi, yleislingvistiksi, etymo- logiksi, dialektologiksi, useamman kielen välisiä yhteyksiä tutkivaa taas kontaktiling- vistiksi. Entä sitten, kun tutkimusasetelma vaatii toisentyyppistä lähestymistapaa eli kun on ilmeistä, ettei yhden tieteenalan keinoin päästä selvyyteen kaikista ongel- maan liittyvistä komponenteista? Pyrittäes- sä holistiseen eli kokonaisvaltaiseen tarkas- teluun on välttämätöntä käyttää myös ris- teävien tieteenalojen metodeja.
Traditionaalisella kielitieteellä ja sen lähestymistavoilla on jo vakiintuneet pe- rinteensä. Kun yhteiskunnassa tapahtuu suuria muutoksia, kuten teollistumista, teknistymistä, kaupungistumista, koulutuk- sen lisääntymistä tai muuttoliikettä, seu- rauksena on monien maiden kieli-ilmas- tojen kirjavoituminen. Monikielisyys on nykymaailmassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ja sen myötä on kielentutki- muskin joutunut uusien haasteiden eteen.
Heterogeenisempien kieliyhteisöjen tutki- mistarpeen lisääntyessä alkoi 1950-1960- luvulta nousta sosiolingvistiikaksi kutsut- tu kielentutkimussuunta. Sen perusideana on ottaa huomioon myös kielellisten muu- tosten taustalla vaikuttavat ulkoiset tekijät, joista tieteenalan piirissä käytetään nimitys- tä taustavariaabelit. Tällaisia ovat esim.
puhujien ikä, sukupuoli, sosiaaliluokka tai koulutustaso. Kielessä tapahtuvaa variaatio- ta tarkastellaan siis suhteessa ulkoisiin taus- tamuuttujiin. Myös tutkittavan kieliyhtei- sön elinolot sekä kielenkäyttö eri tilanteis-
sa samoin kuin asenteet pyritään ottamaan huomioon.
Sosiolingvistiikan perusmetodit poh- jautuvat amerikkalaisen William Labovin 1960-luvulla aloittamaan tutkimustradi- tioon. Labov tutki New Yorkin puhekieltä ja siinä esiintyvää variaatiota, jonka hän havaitsi olevan varsin säännönmukaista ja sosiaaliluokittain korreloivaa. Huomio kiin- nittyi eri ihmisryhmien käyttämään puhe- kieleen ja siinä havaitun kielellisen vaihte- lun selittämiseen kielenulkoisilla tekijöillä.
Myöhemmin metodeja on kehitetty anglo- amerikkalaisessa traditiossa; myöskin pohjoismainen alan tutkimus ansaitsee maininnan. Tässä yhteydessäjää kuitenkin kaipaamaan neuvostoliittolaisenja venäläi- sen tradition panosta sosiolingvistiikkaan.
Vaikka esim. kaksikielisyyttä on Neuvosto- liitossa tutkittu pitkään, se on pääasiassa keskittynyt venäjän, kansallisuuksien väli- sen kommunikaation kielen aseman koros- tamiseen. Vähemmistökielet on yleensä nähty saavana osapuolena, joiden rikasta- minen tapahtuu lähes yksinomaan venäjän avulla. Venäjän perusteellista oppimista on pidetty jokaisen vähemmistökielisen lap- sen korkeimpana tavoitteena, johon sekä koti että koulu ovat johdonmukaisesti pyr- kineet. Vaikka vähemmistökieliä ei välttä- mättä olisi avoimesti alistettu, on niiden puhujat saatu uskomaan venäjän yksin- omaiseen prestiisiasemaan korkeamman kulttuurin, koulutuksen ja yhteiskunnalli- sen statuksen saavuttamisen välineenä.
Angloamerikkalainen sosiolingvistinen tutkimus lähtee siitä, että puhujat muodos- tavat eritasoisia sosiaaliryhmiä tulojen, koulutuksen tai yhteiskunnallisen aseman mukaan, ja kielellistä variaatiota tutkitaan suhteessa niihin. Mutta miten on siitä maan- tieteellisesti tai sosiaalisesti kaukana sijait- sevien yhteisöjen laita, esim. Australian aboriginaalien tai Karjalan asukkaiden. ti- lanteessa, jossa ympäröivä yhteiskunta elää
kaoottisissa oloissajajossa mikään entinen ja tavanomainen ei tunnu enää pitävän paik- kaansa? Ihmisten ryhmittely labovilaisittain alimpaan luokkaan, työläisluokkaan, alem- paan ja ylempään keskiluokkaan jne. ei sovi ainakaan karjalais-venäläiseen kontekstiin jo siitä syystä, etteivät esim. saatu koulutus ja ammatti tuloista puhumattakaan korreloi.
Korkeimman koulutuksen saaneet nauttivat usein hyvinkin vaatimatonta palkkaa, ja vähiten koulutetut saattavat olla erittäin hyvätuloisia toimiessaan erilaisen liike-elä- män parissa. Tutkijan on siis kyettävä va- litsemaan tutkimaansa yhteisöön käyttö- kelpoiset metodit ja lähestymistavat sekä soveltamaan niitä tarkoituksenmukaisesti.
Metodin ja lähestymistavan tarkoituk- senmukaisen valinnan lisäksi on tutkijan tehtävä vielä eräs tärkeä ratkaisu: miten hankkia tutkimusmateriaali? Kieltä sinäl- lään voidaan luonnollisesti tutkia poimien esimerkkejä painetusta materiaalista, sana- kirjoistaja kielennäytekokoelmista. Uusim- matkaan kielennäytekokoelmat eivät kui- tenkaan yksinomaisena lähteenä ilmaise kaikkea sellaisena kuin sejuuri tässäja nyt -tilanteessa avautuu tutkijalle. Vielä vähem- män ne kertovat kielenkäytöstä tai puhuji- en asenteista tai kielioloista. On siis lähdet- tävä kentälle, tutkittavan kieliyhteisön pa- riin, ja tallennettava sieltä autenttista materiaalia, puhetta tai tutkimuksessa kes- keistä muuta informaatiota. Ihanteellinen on tilanne silloin, kun haastattelija, materi- aalin kerääjäja sen käsittelijä on sama hen- kilö. Välikäsien mahdollinen haitta mini- moituu, ja tuloksilla on (ulkoinen) validi- teettinsa, ne ovat siis varsin luotettavia.
Onnistunut työskentely kentällä taas edel- lyttää tutkijan ja tutkittavien sujuvaa yhteis- työtä, ennen kaikkea yhteistä kieltä. Ihmi- set, jotka ovat elämänsä aikana joutuneet vaikenemaan monista itseään koskevista kipeistä kysymyksistä, eivät niistä välttä- mättä ole tutkijallekaan halukkaita kerto-
maan. Eivät aina karjalaisetkaan. Toisaalta keskustelusta tutkijan kanssa saattaa par- haimmillaan muodostua terapeuttisesti tar- peellinen tuokio, jolloin haastateltava ker- toessaan elämästään samalla, usein tiedostamattaan, jäsentääja awioi vaikeita- kin asioita uudella tavalla. Tämä asettaa tutkijalle erityisiä vaatimuksia esim. tulos- ten julkistarnisessa. Vaikka tutkijoilla yleen- sä on omat selkeät tavoitteensa, on muistettava, että viime kädessä kentällä toimitaan tutkittavien ehdoilla, heidän revii- rillään.
Kenelle sitten koituu mahdollinen hyö- ty tehdystä tutkimuksesta _ tutkijalle vai tutkittavalle? Ensin mainittu hyötyy opin- näytetyönsä tai muun meriitin kautta; tut- kittavan saama hyöty ei taas konkretisoidu yhtä selkeästi. Hän ehkä rupeaa tiedosta- maan kielensä merkitystä enemmän havai- tessaan muidenkin olevan siitä kiinnostu- neita. Usein kielen taitamisesta koituva hyöty mielletään lähinnä materiaalisena, kun kielitaito on esim. edellytys työn hoi- tamiselle. Myös sen älyllistä tai emotionaa- lista funktiota korostava rooli samoin kuin statukseen liittyvä arvostuskysymys näh- dään joskus palkitsevana. Karjalaisilla ei muutamaa karjalanopettajaa lukuun otta- matta ole kielestään taloudellista hyötyä.
Sen statuskin on venäjään verrattuna mata- la. Älyllisesti se saattaisijoitakin stimuloi-
da, mutta emotionaalinen merkitys lienee kaikkein todennäköisin: äidinkieli koetaan etnisyyden symbolina. Kielen uhanalainen asema ymmärretään samoin kuin se, että kielen säilyttäminen vaatii puhujien omaa panosta. Myönteiset asenteet eivät kuiten- kaan riitä, jos kuilu niiden ja todellisen kielenkäytön välillä on muodostunut liian suureksi. Karjalassa työskennellään inten- siivisesti oman kirjakielen kehittämiseksi,
tiedotusvälineet luovat äidinkielelle positii- vista ilmastoa, kieliasiain edistämisen ym- pärilläjärjestäydytään ja karjalan opetus on
QD
käynnistetty päiväkodeissa, kouluissa ja yliopistossa. Myös karjalan aseman viral- listavaa kielilakia valmistellaan. Elvytystyö on alkanut lupaavasti. Vastuun kantamista odotetaan myös päättäjiltä, toisin sanoen enemmistöltä,jonka taloudellinenja hallin- nollinen valta on ylivoimainen. Mutta mi- ten ympäröivä yhteiskunta vastaa haastee- seen? Viimeaikaiset uutiset itämerensuo- malaiselta kieli-ja kulttuurialueelta Karja- lan tasavallasta ovat musertavia: jo saavute- tut edistysaskeleet ovat kokemassa vakavan takaiskun. Korkeakoulut potevat resurssi- pulaa, joka uhkaa suomen, karjalan ja vep- sän opetusta ja tutkimusta. Ilmeisesti usko
oman maan päättäjiin on siinä määrin hor- jumassa, että ainoana eloonjäämisen mah- dollisuutena nähdään laaja, kansainvälisen tason yhteistyö.
Vähemmistökielen puhumiselle pitäisi luoda edellytykset siitäkin huolimatta, että puhujia on vähän. Jos karjalaa olisi mah- dollisuus puhua myös virallisissa yhteyksis- sä eikä vain koti- ja lähimmässä ystävä- piirissä tai maalla vanhemman väen kans- sa, sen kohtalo todennäköisesti joutuisi ai- dosti karjalaisten omiin käsiin. Tavoitteena ei luonnollisestikaan voi olla karjalainen yksikielisyys, vaan aito, kansan identiteet- tiä arvostava, toimiva kaksikie1isyys.I
RAIJA PYÖLI Venälãiistwä aunuksenkarjalct. Kieleııulkoisetja -sisäiset indikaattorit kie- lenvaihtotilanteessa. Joensuun yliopiston humanistisiajulkaisuja 18. Joensuu 1996.
Joensuun yliopisto, Vieraiden kielten laitos; PL I l I, 8010/ Joensuu Sähköposti: Raij(1.P_\'oli@Sci.Fi
