kielitieteen kentiltä
Joensuun yliopiston pitkäaikainen suo- men kielen professori Alpo Kalevi Räisä- nen kuoli 2. maaliskuuta 2011 Joensuussa 76-vuotiaana. Hän oli syntynyt 25. helmi- kuuta 1935 Suomussalmella.
Opintie vei maanviljelijäperheen po- jan Piispajärven supistetusta kansakou- lusta ensiksi kirkonkylän kolmivuotiseen keskikouluun, minkä jälkeen Alpo Räi- säselle tarjoutui tilaisuus jatkaa opinto- jaan kaukana kotoa, Huittisten Lauttaky- län yhteiskoulussa. Sieltä hän kirjoitti yli- oppilaaksi 1955. Seuraavana vuonna hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa tar- koituksenaan valmistua äidinkielen opet- tajaksi, mutta pääaineen vaihto kotimai- sesta kirjallisuudesta suomen kieleen johti kielentutkijan uralle.
Alpo Räisänen 1935–2011
Kuva: Hilkka Räisäsen kokoelmat.
Räisäsen ensimmäinen työpaikka 1960-luvun alussa oli Suomen nimiar- kisto. Vuosina 1962−1964 hän toimi suo- men kielen lehtorina Länsi-Berliinin Freie Universitätissä ja Suomeen palat- tuaan työskenteli Sanakirjasäätiössä ja suomen kielen assistenttina Helsingin yliopistossa. Filosofian lisensiaatiksi hän valmistui 1968. Kun Joensuun korkea- koulu perustettiin vuonna 1969, Räisänen aloitti Joensuussa suomen kielen apulais- professorina. Tohtoriksi hän väitteli Hel- singin yliopistossa 1972. Suomen kie- len professuuri Joensuuhun saatiin 1975, ja Räisänen hoiti sitä alusta pitäen aina eläkkeelle jäämiseensä, vuoteen 1998 asti.
Alpo Räisäsellä oli lukuisia hallinnol- lisia luottamustoimia. Joensuun korkea-
koulun valtuustoon hänet valittiin vuo- siksi 1975−1976 ja 1979−1980, ja hallituk- sen jäsenenä hän toimi 1977−1980. Poh- jois-Karjalan kesäyliopiston rehtorina hän oli 1984−1989, Joensuun yliopiston toi- sena vararehtorina 1984 ja Karjalan tutki- muslaitoksen johtajana 1984−1985. Huma- nistisen tiedekunnan varadekaanin tointa Räisänen hoiti 1990, ja 1994−1998 hän oli suomen kielen, kirjallisuuden ja kulttuu- rintutkimuksen laitoksen johtajana.
Valtakunnallisia asiantuntijatehtäviä Räisäsellä olivat muun muassa jäsenyydet Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtokunnassa 1976−82, valtion humanis- tisessa toimikunnassa 1980−85 ja suomen kielen lautakunnassa 1982−94. Virittäjän toimitusneuvostoon hän kuului 1980−96.
Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1986.
Alpo Räisänen tunnettiin erityisesti Kainuun murteiden ja nimistön tallen- tajana ja tutkijana. Kiinnostus kieleen oli syntynyt jo kouluikäisenä, miltä ajalta ovat peräisin hänen ensimmäiset Sana- kirjasäätiöön lähettämänsä Suomussal- men murteen sanaliput. Yliopisto-opin- tojensa aikana Räisänen aloitti Kainuun ja Koillismaan murteiden järjestelmälli- sen tallennustyön, jonka tulokseksi ke- sinä 1959−1969 tutkimusalueelta ja sen ympäristöpitäjistä kertyi yli kaksisataa tuntia murrenauhoitteita sekä käsin kir- joitettuja kenttämuistiinpanoja. Omien kielenoppaidensa lisäksi Räisänen ää- nitti kajaanilaisen sanastajan, lehtori Lauri Lounelan murremuistiinpanot, joita tämä luki nauhuriin 90 tunnin ajan.
Seitsemänä kesänä Räisänen keräsi myös Suomussalmen paikannimistöä, josta syntyi lähes kahdeksantuhannen nimili- pun kokoelma.
Kenttätutkimus 1950- ja 60-luvun Kainuussa vaati kestävyyttä: pitkät ai-
neistonkeruumatkat huonokuntoisilla teillä taittuivat pääosin polkupyörällä.
Nauhoittamista vaikeutti se, että tuohon aikaan sähköverkko ei vielä ulottunut lä- heskään kaikkiin maaseudun ta louk siin.
Kenttämatkoillaan Räisänen yöpyi ta- loissa ja kansakouluilla, jotka toimivat välillä nauhoitustukikohtina. Sitkeällä uurastuksellaan Räisänen kokosi ainut- laatuisen tutkimusmateriaalin, jota hän myöhemmin täydensi monenlaisilla ar- kistolähteillä. Tähän aineistoon perustuu suurin osa hänen mittavasta tieteellisestä tuotannostaan.
Räisäsen väitöskirja Kainuun mur- teiden vokaalistosta uudisti aikanaan äännehistorioiden tutkimusperinnettä.
Räisänen pyrki käsittelemään vokaali- järjestelmää kokonaisuuksina, yhdistä- mällä ensi- ja jälkitavujen ilmiöitä ja jä- sentämällä niitä muotoryhmittäin. Mur- remaantieteellistä vaihtelua, savolais- ja pohjalaismurteiden limittymistä, hän kuvasi myös kvantitatiivisesti: esimer- kiksi vuosi-sanan heikkoasteisten muo- tojen (vuon, vuojen, vujen) pitäjittäinen variaatio Kainuun ja Koillismaan alueella on koottu havainnolliseen tilastokarttaan (s. 175). Räisäsen väitöskirja on laajimpia fennistisiä vokaalitutkimuksia. Myös tut- kimusalueen laajuudeltaan se hakee ver- taistaan. Tutkimuksellaan Räisänen ajan- tasaisti itä- ja länsimurteiden rajanvedon Koillismaan ja pohjoispohjalaisten mur- teiden välillä ja osoitti, että aiemmin län- simurteina pidetty Suur-Pudasjärvi kuu- luu Kainuun savolaismurteisiin.
Kainuun murteiden äännehistorian toinen, konsonantteja koskeva osa ilmes- tyi juuri ennen Räisäsen eläkkeelle siirty- mistä vuonna 1998. Klusiilien astevaih- telu on aina keskeisellä sijalla äännehis- torioissa, mutta koska 1. ja 2. tavun rajalle syntyneet vokaaliyhtymät ovat seu raus ta
radikaalista astevaihtelusta, Kainuun murteiden konsonanttitutkimuksessa ei enää toisteta näitä vokaalisto-osassa esi- teltyjä kehittymiä. Käsittelemällä keskite- tysti konsonanttien asteyleistyksiä tekijä on halunnut kiinnittää huomiota siihen, että kvalitatiivinen astevaihtelu on jo sa- tojen vuosien ajan ollut rappeutumassa.
Vokaalitutkimuksen tapaan konsonantti- ilmiöitäkin on esitelty muotoryhmittäin ja eräiden piirteiden vaihtelua havainnol- listettu laskelmin.
Äännehistoriateoksissa mainittuja tee- moja Räisänen otti tarkasteltavaksi myös eräissä artikkeleissaan. Savolaismurteiden supistumadiftongeista hän kirjoitti Virit- täjässä vuonna 1973 ja kvalitatiivisen as- tevaihtelun rappeutumisesta puolestaan vuonna 1991. kAAn-liitepartikkelin syn- tyä koskevan artikkelin hän julkaisi 1996.
Siinä hän osoitti, että liite perustuu suffik- saaliin astevaihteluun ja on lähtöisin län- simurteisista interrogatiivipronomineista (*ku-ka : ketä-γä), joista se on merkitystä vahvistavien ja analogisten muutosten kautta yleistynyt itsenäiseksi suffiksiksi ja levinnyt itämurteisiinkin. Artikkelissa seikkaperäisesti esitetty liitepartikkelin historia on kiteytetty äännehistorian kon- sonanttiosaan yhdelle sivulle (1998: 80).
Kaikkiaankin voi todeta, että Räisäsen tuotannossa ei juuri ole toistoa.
Äännehistoriallisten ilmiöiden ohessa Alpo Räisäsen tutkimuskenttään kuu- luivat sanan johtamista koskevat aiheet.
Johto-opin harrastustaan Räisänen pe- rusteli sillä, että pienessä laitoksessa Joen- suussa tarvittiin useamman alan asian- tuntemusta jo opetuksenkin kannalta.
Ensimmäinen sanojen johtoa koskeva artikkeli, ”Kainuun murteiden sekautua ja sekauta -tyyppiset verbit”, on vuodelta 1967 ja käsittelee analogisten verbijohdos- ten muodostumista. 1970-luvulla Räisä-
nen tutki johdosten segmentaatiota. Yh- tenä menetelmänä hän käytti testiä, jossa opiskelijat joutuivat määrittämään ver- bijohdosten kantasanoja. Testin pohjalta kirjoittamassaan artikkelissa ”Kantasa- nan ja johdoksen suhteesta” (1978) Räisä- nen päätyi toteamaan, että kielitajun kan- nalta olennaisimpia ovat johdosketjut ei- vätkä morfologisesti lähimmät kantasa- nat. Myöhemmässä artikkelissaan ”Seg- mentaation ongelmasta suomen kielen johto-opissa” (1979) hän osoitti, että sel- vissäkään johdoksissa kannan ja johtimen raja ei aina ole erotettavissa. Sanan johta- misessa vaikuttavat valmiit mallijohdok- set sekä johdoksen kokonaisrakenne.
Vuonna 1985 Räisänen julkaisi artik- kelin ”Suomen kielen ne- ja ntu-, nty- johtimiset verbit”, joka perustui laajaan murre- ja yleiskieliseen aineistoon. Tut- kimus paljasti, että ne-verbit ovat tyy- pillisesti itämurteisia ja ntU-verbit puo- lestaan ominaisimpia lounaismurteille.
Yleiskielessä läntiset ntU-johdokset ovat 1800-luvulta lähtien jatkuvasti lisään- tyneet. Länsimurteiden vaikutus nykyi- seen yleiskieleen näkyy myös ntA ja nti -teon nimijohdoksissa, joista Räisänen kirjoitti vuoden 1995 Sananjalassa. Yleis- kielessä nti-johdokset (käynti, patikointi) ovat produktiivisia mutta ntA-johdokset eivät. Kainuun murteissa sen sijaan ntA- johdoksia on muodostettu paitsi 2-tavui- sista verbivartaloista (poltanta, keitäntä) myös 1- ja jopa 3- ja 4-tavuisista verbeistä (käyntä, parannanta, kuhilastanta). Se- mantiikaltaan ntA-johdokset ovat toi- minnallisempia kuin vastaavat O- tai U- johdokset (poltto, keitto). Johdokset ovat- kin yksi niistä tekijöistä, jotka saavat ai- kaan vaikutelman länsimurteiden domi- noivuudesta yleiskielessä.
Artikkeli ”Miten uudet aa, ää -lop- puiset supistumaverbit tulevat nykysuo-
meen?” (1987) valaisee vanhan verbi- johdostyypin leviämistä 2-tavuisista a, ä -vartaloisista kantasanoista (aita : aidata) uusiin i-vartaloisiin lainoihin (bluffi : bluffata). aa, ää -johtimilla muodoste- taan jatkuvasti uusia verbejä; nykykie- len esimerkkeinä voisi mainita vaikkapa verbit bodata ja räpätä, joita Räisäsen ai- neistossa ei vielä ole. Johtimen produktii- visuuteen vaikuttaa sen alkuaankin väljä merkitys.
Johto-opin alalta Räisäseltä ilmestyi 1988 monografia Suomen kielen u-johti- miset verbit, joka perustuu Nykysuomen sanakirjan noin 3 000 verbijohdokseen.
Näitä tarkastellaan johdostyypeittäin kantasanan, johto-opillisten korrelaattien ja merkityksen kannalta. Kaikkiaan sa- nanmuodostuksesta ja johtamisesta Räi- sänen kirjoitti 13 julkaisua. Hänen johto- opin harrastuksensa näkyy myös Joen- suun yliopiston suomen kielen pro gradu -töissä: tutkielmia, joiden aiheina ovat ol- leet niin murteiden kuin yleiskielenkin johdokset, valmistui hänen ohjaukses- saan parikymmentä.
Dialektologian ja sananmuodostuk- sen lisäksi Alpo Räisästä kiinnosti jo opiskeluaikaisista kenttäkeruista lähtien etymologinen nimistöntutkimus. Tä- hän alueeseen Räisänen paneutui var- sinkin eläkkeelle jäätyään, lähinnä siksi, että siinä vaiheessa hänen vihdoinkin oli mahdollista lähteä milloin tahansa arkis- tomatkalle Helsinkiin ja viettää Kotimais- ten kielten tutkimuskeskuksen nimiar- kistossa tai Kansallisarkistossa viikonkin mittaisia työrupeamia. Räisänen selvitti erityisesti Kainuun, Pohjois-Pohjanmaan ja Itä-Suomen saamelais- ja karjalaispe- räisiä paikannimiä, mutta samalla hän tuli tutustuneeksi myös asiakirjojen hen- kilönnimistöön, joista hän julkaisi muun muassa artikkelit ”Vuonnisen sukuja jäl-
jittämässä” (1987), ”Itäsuomalaisista su- kunimistä” (1987, 1989) ja ”Ostfinnische Familiennamen” (1999). Nimistöntutki- muksen sivutuotteena syntyi myös sellai- sia asutushistoriaa käsitteleviä julkaisuja kuin omakustanne ”Suomussalmen Piis- pajärven asutushistoriaa 1600−1800-lu- vuilla” (1995).
Vuonna 2003 Räisäseltä ilmestyi kirja Nimet mieltä kiehtovat: Etymologista ni- mistöntutkimusta. Se sisältää perusteel- liset katsaukset nkA, nkO ja nki -loppui- siin sekä UA-loppuisiin paikannimiin ja niiden lisäksi selvitykset yli kolmeen- kymmeneen muuhun nimeen tai nimi- pesyeeseen. nkV-loppuisia nimiä, ku- ten Näljänkä, Vuolinko ja Vittanki, Räi- sänen on etymologioinut kirjaansa noin 220. Hän päätyy otaksumaan, että nkV- loppu on toiminut nimistönjohtimena, jonka avulla suomalaiset ovat mukaut- taneet vieraskielisiä, etupäässä saamelai- sia, lainanimiä suomeen. Johdin on lii- tetty myös suomalaisiin ja karjalaisiin nimikantoihin. Johtimella on voitu kor- vata nimen alkuperäinen perusosa, esi- merkiksi järvi, tai aiempi johdin (Ajanki
~ Ajakka). Erilaisia UA-loppuisia pai- kannimiä teoksessa on käsitelty noin 50.
UA-johdin on Räisäsen mukaan syntynyt eri teitä, muutamissa nimissä ut-lopusta, valtaosassa oja-perusosasta ja eräissä ta- pauksissa propreista, joihin on kuulunut saamelaisperäisiä erisnimiä. Vaikka teki- jän mukaan eräät etymologiat jäävätkin epävarmoiksi, kirja tarjoaa valtavan mää- rän aivan uutta nimistötietoutta.
Monet paikannimietymologiat ovat syntyneet vastauksiksi kysymyksiin, joita Räisäselle on esitetty yleisöluennoilla tai arkipäivän keskusteluissa. 2000-luvulla Räisänen kirjoitti useita artikkeleita eten- kin pohjoiskarjalaisista nimistä, esimer- kiksi ”Liperit, Liperi ja Kitee” (Virittäjä
2004), ”Mistä nimet Noljakka ja Siilai- nen?” (Noljakan kirja 2004) ja ”Pielisen Karjalan saamelaisperäisiä paikannimiä”
(SUST 253, 2007). Kainuun paikanni- mien taustoja hän oli vuosikaudet selvit- tänyt kainuulaisissa sanomalehdissä. Mo- net näistä nimistä sisältyvät kirjaan Ni- met mieltä kiehtovat, mutta noin kolmen- kymmenen muun nimen etymologiat hän julkaisi vuonna 2007 teoksessa Kai- nuun kieltä ja paikannimiä. Tässä kirjassa on Räisäsen sanomalehtiin kirjoittamia kielipakinoita, joiden aiheet koskevat ni- mien lisäksi murresanastoa ja -sanontoja, ja mukana on myös muisteluksia kenttä- matkoilta.
Melkoisen haasteen Alpo Räisänen otti vastaan lupautuessaan kirjoittamaan nimiartikkeleita etymologiseen Suoma- laiseen paikannimikirjaan. Vuonna 2007 ilmestyneessä teoksessa on yhteensä noin 400 hänen laatimaansa nimiartikkelia, mikä vastaa noin kymmenesosaa koko laajan teoksen sisällöstä. Vielä tämänkin suururakan jälkeen sanottavaa jäi: tuo- reimpia artikkeleita olivat mm. ”Kalla- vesi ja muita Savon paikannimiä” (Virit- täjä 2009), ”Silmäkkeiden nimet ja nimi- tykset suomen kielessä” (SUST 259, 2010) ja ”Kostamo, Onkamo ja muita paikanni- miä” (Virittäjä 2010).
Räisänen kirjoitti myös lapsenkie- lestä, kielenhuollosta ja sanastosta. Ai- heen artikkeliin ”Havaintoja lastenkie- lestä” (1975) hän sai seuratessaan omien kaksospoikiensa puhekielen fonologista ja morfologista kehitystä. Kielenhuollon periaatteisiin Räisänen oli vaikuttamassa toimiessaan suomen kielen lautakun- nassa 12 vuoden ajan, ja vielä emeritus- vuosinaankin hän otti kantaa oikeakieli- syyskysymyksiin, kuten kirjoituksessaan
”Tiedepuisto ei suomeen sovi” (Kielikello 1/1997).
Sanastoaiheita Räisänen käsitteli muun muassa artikkeleissaan ”Kiva on kiva sana” ja ”Yhdyssanojen merkitysop- pia” (Kielikellot 1, 4/1990) sekä ”Kun itä ei tuntenut länttä” (1988). Viimeksi mai- nittu tutkimus esittelee kiintoisasti van- han itäsuomalaisen ilmansuuntajärjestel- män. Sen mukaisesti Kainuun murteissa idän vastakohta on ollut luve ja länsi on tarkoittanut ’lounasta’. Luve on ollut van- han savolaisen valtaväestön käyttämä termi, kun taas länsi on omaksuttu ran- nikolta tulleiden pohjalaisten murteesta ja sovitettu väli-ilmansuunnan tehtä- vään. Tuorein sanastoaiheinen kirjoitus oli ”Kolvipetäjä” (Virittäjä 2000), jossa Räisänen osoitti, ettei ’suurikokoista, tup- sulatvaista vanhaa petäjää’ merkitsevä kolvi ole yhteydessä kotva-sanaan, kuten etymologiset sanakirjat esittävät. Päätel- mänsä hän perusti kolvi ja kolva -sanojen levikkiin sekä paikannimistöön.
Alpo Räisäsen tieteellinen tuotanto käsittää 11 monografiaa, lähes 80 artik- kelia tai katsausta, parikymmentä kirja- arviota sekä satoja paikannimietymolo- giointeja. Räisäsen toimiessa professo- rina yliopiston kolmatta, yhteiskunnal- lista tehtävää ei vielä painotettu samalla tavoin kuin nykyään. Silti Räisänen oli koko uransa ajan ja emeritusvuosinaan- kin aktiivinen tieteen populaaristaja. Hän julkaisi viisi suurelle yleisölle tarkoitettua murrekirjaa, josta laajimmat olivat Suo- mussalmen murrekirja (1986), Kuhmon murrekirja (1993) ja Oulujärven ympäris- tön murrekirja (2001). Murteista ja pai- kannimistä hän kertoi yleisöluennoilla, radio-ohjelmissa ja lehtikirjoituksissa, joita kertyi hänen oman arvionsa mu- kaan noin 200. Erityisen mielellään hän vieraili esitelmöimässä kotiseudullaan Kainuussa, viimeisen kerran Suomussal- mella helmikuussa 2011. Vähän myöhem-
min, 76-vuotispäivänsä tienoilla, hän vielä luennoi Joensuussa Akateemiset aamukahvit -sarjassa oman alansa tutki- mustyöstä.
Alpo Räisänen oli Joensuun, nykyi- sen Itä-Suomen yliopiston suomen kie- len ainelaitoksen perustaja. Hänen perin- tönään oppiaineen vahvana painoalana on edelleen suomen murteiden ja puhe- kielen tutkimus. Sen teoriat ja menetel- mät ovat neljässäkymmenessä vuodessa muuttuneet ja uudistuneet: Räisäsen op- pilaat ovat kehittäneet puhekielen tutki- musta muun muassa syntaktiseen ja kie- litypologiseen suuntaan. Kuitenkin tutki- muksen perustana ovat nykyäänkin eri- laiset kentältä kootut murreaineistot, ja esimerkiksi juuri Räisäsen nauhoittamien Kainuun murteiden litteroinnit ovat ai- van viime aikoina olleet murresyntaksin tutkijoiden ahkerassa käytössä.
Professori Räisänen oli valoisa per- soonallisuus, väsymätön tutkija ja innos- tava opettaja. Eläkkeelle jäätyään hän pis-
täytyi usein entisellä työpaikallaan ker- tomassa uusimmista tutkimuksistaan ja osallistui edelleen aktiivisesti yliopiston tapahtumiin. Hän piti luonnossa liikku- misesta: marjasti kesäisin Kainuun soilla ja hiihti joka talvi toista tuhatta kilomet- riä. Hänen henkinen ja fyysinen virey- tensä tuntuivat pysyvän samanlaisina vuodesta toiseen, minkä vuoksi hänen lähipiirinsä Itä-Suomen yliopistossa on vaikea käsittää, että emeritusprofessori on nyt lopullisesti poistunut työnsä ää- restä.
Professori Alpo Räisänen siunattiin haudan lepoon Mikael Agricolan ja suo- men kielen päivänä. Samana päivänä Itä- Suomen yliopistossa väitteli suomen kie- len tohtoriksi filosofian maisteri Anne- Maria Nupponen aiheenaan savolaismur- teet, mikä on osoitus professori Räisäsen työn jatkumisesta Joensuussa.
Marjatta Palander etunimi.sukunimi@uef.fi
