niin & näin 3/2019
otteita ajasta
Olli Pyyhtinen
Kommunikaation, kohinan ja sekamuotojen filosofi
Michel Serres (1930–2019)
R
anskalainen filosofi, akateemikko Michel Serres kuoli 1. kesäkuuta 88-vuotiaana.Kotimaassaan Serres oli tunnettu jul- kinen intellektuelli, jolla oli jopa oma radio-ohjelma. Tuotannossaan Serres käsitteli lukuisia viime aikoina yhteiskuntatieteissä ja humanistisessa tutkimuksessa paljon puhuttaneita ai- heita teknologiasta kommunikaatioon, ruumiillisuuteen, aisteihin, verkostoihin, aineellisiin objekteihin ja antro- poseenikauteen, mutta hän jäi suhteellisen tuntematto- maksi ranskankielisen maailman ulkopuolella. Suomeksi hänen laajasta, yli 60 kirjaa sisältäneestä tuotannostaan on toistaiseksi käännetty yksi teos, vuonna 1994 ilmes- tynyt, ympäristöfilosofiassa jonkin verran huomiota saanut Luontosopimus (Le contrat naturel, 1990).
Serres syntyi vuonna 1930 Lounais-Ranskassa sijait- sevassa Agenissa. Hän sai filosofian tutkinnon vuonna 1955 Ranskan eliittiyliopistosta École normale supé- rieuresta. Sitä ennen hän opiskeli merisotakoulussa ja myös matematiikkaa. École normalesta valmistuttuaan Serres työskenteli vuosien 1956 ja 1958 välillä laivas- toupseerina, kunnes siirtyi opettamaan Clermont-Fer- randin ja Vincennesin yliopistoissa muun muassa Michel Foucault’n, Gilles Deleuzen ja Jean-François Lyotardin kollegana. Tohtorinarvon hän saavutti vuonna 1968 Leibnizin filosofiaa käsitelleellä työllä, ja vuonna 1969 hänet valittiin tieteenhistorian professoriksi Sorbonneen.
Serres toimi vuodesta 1984 alkaen professorina myös Yh- dysvalloissa Stanfordin yliopistossa ranskan laitoksella, ja vuonna 1990 hänet valittiin Ranskan akatemian jäse- neksi.
Sekoituksiin, taitoksiin, risteytyksiin ja leikkauspis- teisiin asettuva Serresin ajattelu on tieteen filosofiaa, joka hahmottelee kokonaiskuvaa sekä ihmisyhteisöt että luonnon kattavasta kommunikaatiosuhteiden verkos- tosta. Hänen työnsä tarjoaa siten vastaesimerkin C. P.
Snow’n tunnetulle teesille ”kahdesta kulttuurista”. Se ei ollut sen paremmin maailmaa koskevien asioiden tiedettä kuin tiedettä ihmisyhteisöistä, kulttuurista ja kielestä,
vaan Serrres etsi purjehduskelpoista luonnontieteet ja humanistiset tieteet yhdistävä ”luoteisväylää”. Kirjoituk- sissaan hän toi toistuvasti esiin, miten filosofiset tekstit, kirjallisuus ja luonnontieteellinen tieto antavat muodon samankaltaisille ongelmille ja ajatuksille, jotka ylittävät tiedon alueiden väliset rajat ja hierarkiat.
Esimerkiksi teoksessa Le parasite (1980) Serres tutkii ihmisten välisten, biologisten ja kommunikaatiojärjes- telmien suhteiden samankaltaisuuksia ja yhteyksiä. Ne kaikki perustuvat hänen mukaansa ulossuljettuun kol- manteen, parasiittiin. Parasiitti edustaa häiriötä, hälyä tai kohinaa. Biologiassa parasiitti on isäntänsä kustan- nuksella elävä organismi, ihmissuhteissa toisia loisiva estää tasapuolisen vaihdon toteutumisen, ja informaa- tioteoriassa häiriö ilmenee kommunikaatiota haittaavana hälynä, kohinana ja katkoksena. Parasiitti ei ole mitään järjestelmään lisättyä, silkka satunnainen kiusa, vaan erottamaton osa joka ikistä suhdetta. Ei voida tietää, on- nistuvatko tuotanto, kommunikaatio ja vaihto lopulta parasiitista huolimatta vai sen ansiosta. Kirjassaan Nais- sance de la physique dans le texte de Lucréce (1977) käsit- telemänsä Lucretiuksen atomismin tavoin Serres ottikin ajattelumallikseen pyörteet, häiriöt, poikkeamat ja virrat.
Tai kuten hän ehdottaa teoksessa Atlas (1994): ”Virtaava, hitaasti etenevä, epävakaa ja kaoottinen sää tarjoaa [...]
filosofialle vahvemman ja hienostuneemman mallin kuin vanha arkkitehtuuri, joka rakensi kestävää, kiinteää, ras- kastekoista, niukkaa ja tyhmää”.
Kuten Serresille tärkeä luoteisväylän metaforakin tuo esiin, hän oli eräänlainen filosofinen merenkävijä tai matkamies, jolle tietäminen oli matkantekoa: polkujen seuraamista, yhteysväylien kulkemista, tasojen kartoit- tamista ja karttojen piirtämistä. Kirjoituksissaan hän liikkui sujuvasti eri tieteenalojen, kulttuurin alueiden, aikakausien ja kielten väliä ja selvitti niiden keskinäis- suhteita, välityksiä ja samankaltaisia rakenteita. Fysiikka, biologia, ihmistieteet, kirjallisuus, sadut, myytit, uskon- tojen historia, klassiset kielet, filosofia ja esimerkiksi maa- laustaide muodostavat Serresin tuotannossa rihmaston,
3/2019 niin & näin
otteita ajasta
josta hänen kirjoituksensa piirtävät muutoksenalaista, pyörteistä ja myös lukuisia valkoisia alueita sisältävää karttaa. Kulkuvälineekseen hän omaksui matematiikan tyylin ja matemaattisiin todistuksiin liittyvän kirkkaan ja elegantin salamannopean järkeilyn. Serres mielsikin työnsä matematiikan jatkamiseksi toisin keinoin.
Serres kirjoitti yli 60 kirjaa ja pysyi tuotteliaana elä- mänsä loppuun saakka. Korkealla iällä julkaisutahti vain kiihtyi entisestään: teoksia ilmestyi kaksi tai kolmekin vuodessa.
Laaja tuotanto jakautuu karkeasti ottaen kolmeen kauteen. Ensimmäinen keskittyi vertailevaan struktu- ralismiin. Tämän kauden keskeisintä tuotantoa ovat Serresin omaperäiset tieteentutkimukset: viisiosainen Hermés-sarja (1969–1980) sekä teokset Jules Vernestä, Auguste Comtesta, Émile Zolasta, Lucretiuksesta ja taidemaalari Carpacciosta. Näissä teoksissa Serres tar- kastelee teksteissä toimivia rakenteita tai järjestelmiä ja niiden analogisuutta toisten tekstien järjestelmiin toisilla tieteenaloilla. Näin piirtyy yllättäviä yhteyksiä esimerkiksi Zolan ja termodynamiikan teorioiden tai Arkhimedeen fysiikan ja Lucretiuksen runomuotoon kirjoitetun filosofian välillä. Tämän kauden aikana Serres suuntautui voimakkaasti kommunikaation ja
”käännöksen” (traduction) teemoihin, jotka kantavat läpi hänen tuotantonsa.
Keskikauden teokset toivat tähän lisänä kysymykset alkuperästä ja perustamisesta. Esimerkiksi Genèse (1982) on pohdintaa siitä, miten muodot syntyvät muotoja ja rajoja vailla olevasta kaaoksesta. Rome (1983), Statues (1987) ja Les origines de la géométrie (1993) puolestaan tarkastelevat yhteisön perustamista, jossa toisiinsa kie- toutuvat niin objektien, subjektien, tiedon kuin oikeu- denkin synty.
Lopulta, 2000-luvun tuotannossaan, Serres käsitteli evoluutiota ja erityisesti ihmisen evoluution ”suurta ker- tomusta”.
Sotien, kuoleman ja pommitusten ympäröimänä lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt Serres oli rauhan-
omainen ajattelija. Hän katsoi, että uutta voi syntyä vain rauhan vallitessa. Hän piti polemiikkia sodan jat- keena. Se synnyttää vain lisää itseään ja jää siten toiston vangiksi. Ainoastaan kamppailun ja väkivallan keskeyt- täminen voi luoda edellytykset positiivisen eron syn- nylle.
Kirjassaan Statues (1987) Serres tarkastelee elämän katoavuuden ja objektien pysyvyyden kontrastia. Ihmiset haipuvat, häviävät olemattomiin. Samaten suhteemme ja sosiaaliset siteemme olisivat häilyväisiä ja jatkuvassa myllerryksessä, kuin pelkkää ilmaa, jos ne olisivat pelkkiä subjektien välisiä sopimuksia. Mutta objektit kuten pyra- midit ja hautakivet pysyvät, ja pysyvyydessään ne myös tuovat maailmaan jähmeyttä, kiinteyttä ja vakautta.
Ne tasaannuttavat yhteisöelämäämme ja tekevät histo- riastamme hidasta. Olisi houkuttelevaa mieltää Serresin kirjat hänen poismenonsa jälkeen eräänlaisiksi monu- menteiksi tai hautakiviksi, jotka osoittavat erään nyt lop- puneen elämän(työn) paikan: tässä lepää. Näin ajateltuna ne ovat elämän viimeisiä esineitä sen äärimmäisellä reu- nalla, esineitä, joiden äärelle voi myös toistuvasti palata ja löytää uusia ideoita, käsitteitä ja näkökulmia, jopa lohtua.
Innostuneimman vastaanoton Serresin työ on saanut tieteen- ja teknologiantutkijoiden parissa sekä kirjallisuu- dentutkimuksessa. Ilmastonmuutos on tehnyt Serresin ajattelusta polttavan ajankohtaista. Serresin mukaan ih- misen ja luonnon tasapaino on järkkynyt kuluneella vuosisadalla perustavasti. Olemisemme ei ole enää ”tääl- läoloa”, kuten Heidegger ajatteli, vaan ihmiskunta on le- vittäytynyt kaikkialle. Elämme antroposeenikautta, jolla ihmisestä on tekojensa vaikutuksena tullut koko maa- pallon kattava geologinen muuttuja, maailmasubjekti.
Luonnon herrana ihminen on riippuvainen oikeastaan enää siitä, mikä riippuu yksin hänestä itsestään. Rat- kaiseva kysymys uhkaavan ekologisen katastrofin edessä ei enää olekaan, kuinka hallita luontoa, vaan kuinka hallita omaa toimintaamme, joka ei ole enää hallinnas- samme.
