T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 3 53
Tutkijakoulun murros ja säätiöiden esiintulo
Mikko-Olavi Seppälä
Samaan aikaan kun yliopistot ovat ottamassa toh- torikouluja vastuulleen, säätiökenttä valmistelee sopimuskäytäntöön siirtymistä yliopistotutkijoi- den apurahoituksessa. Tarkoitus on vahvistaa sää- tiörahoitteisten tutkijoiden asemaa ja tehdä säätiö- rahoitus entistä näkyvämmäksi.
Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta järjesti viime lokakuussa seminaarin, joka käsitteli säätiö- rahoituksen asemaa yliopistoissa. Myös opetus- ministeriön ja apurahatutkijoiden ääntä kuultiin.
Opetus- ja kulttuuriministeriössä vuosiksi 2014–
16 laadittu yliopistojen rahoitusmalli on herättä- nyt närkästystä suomalaisten säätiöiden puolella.
Mallissa valtionrahoituksen jakautumiseen yli- opistojen kesken vaikuttaa niiden hankkima kil- pailtu ulkopuolinen rahoitus. Sellaiseksi katsotaan ulkomaisilta säätiöiltä hankittu rahoitus, mutta kotimaiset säätiöt on sivuutettu – vaikka ne sen- tään rahoittavat yliopistoissa tehtävää tutkimusta sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain.
Yhteistyöseminaarille oli tilausta ja sille toi- vottiin jatkoa. Autonomisten yliopistojen käy- tännöt ovat paljolti vielä valinkauhassa. Varsin- kin tutkijakouluihin ja tohtoriohjelmiin liittyy säätiörahoituksen näkökulmasta runsaasti avoi- mia kysymyksiä. Tutkijakoulurahoitus on siirty- nyt Suomen Akatemialta yliopistojen vastuulle.
Millä tavoin ja missä määrin säätiöt jatkos- sa rahoittavat doktorandeja? Säätiöiden näkö- kulma on selvä. Ne rahoittavat mielellään uusia avauksia ja tutkimustyötä, mutta ne eivät suos- tu yliopistojen pitkäjänteisiksi perusrahoitta- jiksi. Jo perustamiskirjojensa nojalla niiden on suunnattava rahoituksensa rajattuun kohtee- seen, tyypillisesti tieteelliseen tutkimukseen.
Tehokas tapa toteuttaa tätä tarkoitusta on ollut myöntää yksittäisille tutkijoille henkilökohtai- sia apurahoja sekä rahoittaa strategisesti tärkei- tä tutkimushankkeita. Myös määräaikaiset lah- joitusprofessuurit, tutkimusvälineiden hankinta ja yhteisrahoitteiset ohjelmat, kuten Professo-
ripooli, sopivat hyvin säätiöiden pirtaan. Apu- rahasäätiöt haluavat itse järjestää hakemusten arvioinnin sekä rahoittaa vain kaikkein parhaita tutkijoita ja säätiön tarkoitusta parhaiten vastaa- via tutkimushankkeita.
Lokakuisen seminaarin järjesti Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan (SRNK) asettama yliopistoyhteistyötoimikunta, jonka puheenjoh- taja on SRNK:n hallituksen jäsen, professori Ola- vi Nevanlinna. Toimikunta on pohtinut keinoja yhtäältä parantaa apurahatutkijoiden asemaa ja toisaalta saada kilpailtu kotimainen säätiörahoi- tus osaksi yliopistojen rahoitusmallia. Tällöin säätiörahoitus olisi houkutteleva vaihtoehto niin apurahanhakijan kuin yliopistonkin näkökul- masta. Ennen kaikkea säätiörahan hankkimisesta tulisi kilpailutekijä – paljon yksityistä rahaa hank- kinut yliopisto saisi lisärahaa myös valtiolta.
Toimikunnan mukaan ratkaisun toisi säätiö- kentän siirtyminen sopimusperusteisiin ja riit- tävän runsaisiin apurahoihin. Tällöin yliopiston, apurahansaajan ja säätiön välisellä sitoumuksel- la vahvistettaisiin etukäteen, mikä osa rahoituk- sesta menee tutkijalle ja mikä osa nimetylle yli- opistolle korvaukseksi tutkimuksen vaatimasta infrastruktuurista. Samalla saataisiin kootusti tietoa kilpaillun säätiörahoituksen volyymis- ta eri yliopistoissa. Tämä on edellytys sille, että suomalainen säätiöraha huomioidaan yliopisto- jen rahoitusmallissa – mallin seuraava tarkistus- piste on vuonna 2015.
Suomalaiset säätiöt ovat löytäneet yhteisen sävelen, mutta niiden käytännöt eroavat suuresti toisistaan. Osa säätiöistä toimii jo sopimusmallin mukaisesti, osa pohtii yhtälölle mahdollisimman yksinkertaista ratkaisua. Mikäli sellainen löytyy, säätiöt pystynevät siirtymään riittävän yhtenäi- seen sopimuskäytäntöön ensi vuoden aikana.
Kirjoittaja on SRNK:n yliopistoyhteistyöryhmän jäsen sekä Säätiöiden post doc -poolin ja professo- ripoolin koordinaattori.
