Äkillisen kriisin kokeneen tukeminen läheisen kuollessa : eksistentiaalis-fenomenologinen tutkimus äkilliseen kriisiin liittyvistä vaikutuksista, kohtaamisista ja tuesta

Kirsi Marin

Pro gradu –tutkielma Sosiaalipsykologia

Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Maaliskuu 2017

ÄKILLISEN KRIISIN KOKENEEN TUKEMINEN LÄHEISEN KUOLLESSA Eksistentiaalis-fenomenologinen tutkimus äkilliseen kriisiin liittyvistä

vaikutuksista, kohtaamisista ja tuesta

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos

Sosiaalipsykologia

MARIN, KIRSI:Äkillisen kriisin kokeneen tukeminen läheisen kuollessa – Eksistentiaalis-fenomenologinen tutkimus äkilliseen kriisiin liittyvistä vaikutuksista, kohtaamisista ja tuesta

Pro gradu –tutkielma, 113 sivua, 5 liitettä (7 sivua)

OHJAAJAT: Professori Vilma Hänninen & YTL, yliopisto-opettaja Mikko Saastamoinen Maaliskuu 2017

Avainsanat: äkillinen kriisi, kuolema, kokemus, psykososiaalinen tuki, eksistentiaalinen fenomenologia Tämä tutkimus käsittelee läheisen kuoleman äkillisenä kriisinä kokeneiden henkilöiden kertomuksia kriisin aiheuttamista vaikutuksista, eletyistä kohtaamisista, sekä saadusta ja kaivatusta tuesta. Tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää, kuvata ja selittää elävää kokemusta läheisen kuoleman aiheuttaneesta äkillisestä kriisistä. Siten tutkimuksen tavoitteena on tuottaa elettyjen kokemusten ilmentämiseen perustuvaa todellisuutta kuvaavaa tietoa äkillisestä kriisistä jo olemassa olevien teoreettisten mallien ja menetelmien rinnalle, jotta ihmisten välisissä inhimillisissä kohtaamisissa sekä auttamistyössä olisi mahdollista palvella yksilöitä ja yhteisöjä kaikin tiedossa olevin keinoin väittelemättä erilaisten toimintatapojen tuloksellisuudesta.

Tutkielman teoreettinen tausta on koottu tutkimuksen aineiston perusteella muodostuneiden keskeisimpien käsitteiden kautta. Kokemuksen ja eksistentiaalis-fenomenologisen viitekehyksen käsitteiden tarkastelulla tutkielmassa pyritään ilmentämään kokemuksen tutkimuksen ja siihen liitettävien tieteenperinteiden historiaa.

Trauman ja äkillisen kriisin käsitteiden erittelyllä ilmennetään puolestaan kriisin fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia ulottuvuuksia, sekä trauman muodostumisen etiologiaa ja diagnostiikkaa. Lisäksi tutkielman teoreettisen taustan yhteydessä tarkastellaan äkillisen kriisin psykososiaaliseen tukeen liittyviä määritelmiä ja ammatillisen auttamistyön edellytyksiä.

Tutkimusaineisto muodostuu seitsemän 25−59-vuotiaan äkillisen kriisin kokeneen henkilön teemahaastattelusta.

Kaikkien haastateltavien kokeman äkillisen kriisin taustalla oli läheisen ihmisen kuolema. Tutkimuksessa hyödynnettiin eksistentiaalis-fenomenologisesti painottunutta tulkitsevaa sisällönanalyysin menetelmää. Äkillisen kriisin kohdanneiden henkilöiden elämismaailman kokemuksia ja niille annettuja merkityksiä analysoitiin tutkimuksessa muun muassa kehollisella, tajunnallisella ja situationaalisella tasolla. Aineistolähtöisen tutkimuksen sosiaalipsykologinen tausta ymmärtää syvällisesti äkillistä kriisiä ilmiönä huomioiden sen yksilölliset, sosiaaliset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ulottuvuudet.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että äkillisellä kriisillä on kokonaisvaltaisia vaikutuksia ihmisen fyysisiin, psyykkisiin, kognitiivisiin ja sosiaalisiin toimintoihin, sekä yleiseen hyvinvointiin. Äkillisen kriisin laajalle ulottuvat vaikutukset voivat haitallisuudessaan tuhota läheisensä menettäneen mielenterveyden, toimintakyvyn ja kokonaisvaltaisen olemisen. Haastateltavat kuvasivat äkilliseen kriisiin ja läheisen kuolemaan liittyneitä kohtaamisia suhteessa viranomaisiin, terveydenhuoltoon, muihin toimijoihin ja ihmisiin. Merkityksellisinä pidetyt kohtaamiset osoittavat esimerkillisesti useita tilanteita, joissa voitaisiin toimia toisin tai vahvistaa jo olemassa olevaa toimintatapaa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että äkillisen kriisin kokeneet haastateltavat kaipasivat konkreettista, inhimillistä ja ammatillista tukea. Lisäksi haastateltavat nimesivät yksiselitteisesti useita tuen toiminnan muotoja ja sisältöjä, joita he pitivät merkityksellisinä äkillisen kriisin läpikäymisessä ja läheisen menettämisen jälkeiseen elämään sopeutumisessa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että äkillisen kriisin kokeneita ihmisiä voidaan tukea läheisen kuollessa erityisesti ja ennen kaikkea kohtaamalla kriisin kokenut henkilö inhimillisellä olemisella ihmisenä. Inhimillisellä olemisella tarkoitetaan kanssaelämistä, läsnäoloa ja reagoivaa kuuntelemista. Läheisten ihmisten, yhteisön ja yhteiskunnan tehtävä on tukea äkillisestä kriisistä kärsivää asemasta tai ammatista välittämättä.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences

Social Psychology

MARIN, KIRSI: Äkillisen kriisin kokeneen tukeminen läheisen kuollessa – Eksistentiaalis-fenomenologinen tutkimus äkilliseen kriisiin liittyvistä vaikutuksista, kohtaamisista ja tuesta

Master`s thesis, 113 pages, 5 appendices (7 sivua)

ADVISORS: Professor Vilma Hänninen & Lic.Soc. Sc, University Teacher Mikko Saastamoinen March 2017

Keywords: acute crisis, death, experience, psychosocial support, existential fenomenology

This study examines people who have experienced the death of a loved one as an acute crisis and their reports on the impacts of the crisis, their lived encounters and the support they have sought and needed. The purpose of the study is to understand, describe and explain the lived experience of an acute crisis caused by the death of a loved one. Thus, the aim of this study is to provide information that reflects reality and is based on the lived experiences of an acute crisis, to add to the existing theoretical models and methods, so that the human and professional encounters, as well as the assistance work, could serve individuals and communities by all known means without contending the efficiency of different kinds of practices.

The theoretical background of the thesis is put together based on the key concepts identified in the data of the study. By examining the concepts of experience and the existential-phenomenological framework of reference, the paper seeks to reflect the history of the study of experience and the inclusion of science in the tradition. The analysis of the concepts of trauma and acute crisis, in turn, shows the physical, psychological and social dimensions of a crisis, as well as the etiology and diagnostics of trauma formation. In addition, in the context of the theoretical background, the thesis looks at the definitions related to the psychosocial support of an acute crisis and the requirements for professional assistance work.

The data consists of seven semi-structured interviews of 25−59-year-old persons who have experienced an acute crisis. For all the interviewees the experience of an acute crisis was caused by the death of a loved one. The study utilized an existential-phenomenologically interpretive content analysis method. The experiences of the people who had encountered a sudden crisis and the meanings given to those experiences in their living world were analysed in the study on bodily, conscious and situational levels, among others. The social psychological background of the data based study profoundly understands acute crisis as a phenomenon, taking into account the individual, social, societal and cultural dimensions.

The results of the study show that an acute crisis has holistic effects on a person’s physical, psychological, cognitive and social activities, as well as the on the general well-being. The far-reaching impacts of an acute crisis can adversely destroy the mental health, the ability to function and the overall state of being of the person who has lost a loved one. The interviewees described encounters related to the acute crisis and the loss of a loved in relation to authorities, health care services and other actors and people. The encounters that were considered meaningful exemplarily reveal many situations where the process could proceed differently or where the existing practises could be reinforced. The results of the study show that the people experiencing an acute crisis needed concrete, humane and professional support. In addition, the interviewees explicitly identified a number of support activities and contents, which they considered to be relevant in surviving the acute crisis and adapting to life after the loss of a loved one. As a conclusion, it can be stated that people experiencing an acute crisis can be supported during the loss of a loved one especially, and above all, by encountering the person going through a crisis in person, by being humanely present. Being humanely present refers to sympathy, presence and responsive listening. The responsibility of the loved ones, the community and society is to support the person suffering from an acute crisis, regardless of their status or occupation.

-- Vierelläni kulkee joku, hengitän ikuisuutta hänen kanssaan, minun on ollut nälkä niin kauan.

Nyt kiitän pienestä, kadulle pudonneesta paperikukasta, jokaisesta ihmettä täynnä olevasta aistimuksesta,

joka saavuttaa onnellisen sieluni;

eikä ole mitään mennyttä tai mitään tulevaa, ei ainoatakaan pahaa ajatusta;

unen ja todellisuuden rajalla käyn hänen kanssaan hengittäen onnellista ikuisuutta.

Mika Waltari (1928)

ESIPUHE

Istuin itsekseni Itä-Suomen yliopiston rakennuksessa Snellmanian seminaarisalissa numero SN206 vuoden 2015 syyskuussa yhteiskuntatieteiden laitoksen järjestämällä kriisityön kurssilla. Samalta istumalta päätin, että pro gradu –tutkielmani tulisi käsittelemään läheisen kuoleman aiheuttamaa äkillistä kriisiä. Halusin osaltani vaikuttaa ja osallistua sekä tieteelliseen että yhteiskunnalliseen dialogiin merkityksellisen aiheen parissa.

Gradutaipaleeni oli ennen kaikkea rakas, mutta myös raskas ja yksinäinen. Vietin elämäni rikkaimman kesän vuonna 2016 keräten tutkimushaastatteluita ympäri Suomen. Läsnä olin, elin ja kuulin seitsemän erilaista kertomusta läheisen kuolemasta. Vietin syksyn ja talven pimeimmät illat analysoiden tutkimusaineistoa ja kirjoittaen lukemaasi. Tähän työhön tiivistyy viisivuotinen opiskeluhistoriani, töiden ohessa. Valehtelisin, jos väittäisin etten olisi ollut epävarma, vasta kehittyvä tutkijan alku. Eletyt kokemukset ovat olleet arvokkaita ja opettavaisia. Toivon, että voin valmistuttuani edelleen palvella äkillisen kriisin ja kuoleman kohdanneita ihmisiä jatkotutkimuksen tai ansiotyön merkeissä.

Haluaisin kiittää tämän työn valmistumiseen vaikuttaneita tahoja. Kiitos Katja Lampiselle inspiroivista luennoistasi ja ammatillisen kokemuksesi jakamisesta. Kiitos Vilma Hänniselle asiantuntevasta palautteesta ja ohjauksestasi. Kiitos Mikko Saastamoiselle arvokkaista kommenteis- ta, parannusehdotuksista, sekä ohjauksestasi. Ihailen tapaasi omistautua tekemällesi työlle. Kiitos Pirpa Luomalalle tiivistelmän oikoluvusta, englannin kielen taitosi on pettämätön. Kiitos Anne Marinille tutkielman suomenkielisestä oikoluvusta. Kiitos perheelleni ymmärryksestä ja tuesta.

Olette minulle tärkeitä. Kiitos avopuolisolleni Sami Huttuselle kyltymättömästä innosta ja taidosta visuaalisteknisten neuvojen osalta. Kiitos, että kuljet vierelläni. Olet minun maailmani.

Viimeisimpänä kiitos kuuluu haastateltavilleni. Olen kunnioitettu ja kiitollinen siitä, että jaoitte kanssani kokemanne. Ilman Teitä tämä ei olisi todellista. Toivon, että kykenin tämän työn avulla välittämään edes hivenen arvokasta pyrkimystänne tiedon jakamisesta ja saattamisesta suuren yleisön keskuuteen. Kaikkea hyvää elämäänne.

Kuopiossa 28.3.2017

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 7

1.1 Tutkimuksen tausta, aihe ja yhteiskunnallinen merkitys ... 7

1.2 Aiemmat tutkimukset ... 12

1.3 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimuskysymykset ... 15

2 TEOREETTINEN TAUSTA JA KÄSITTEET ... 17

2.1 Kokemus ja eksistentiaalis-fenomenologinen viitekehys ... 17

2.2 Trauma ja äkillinen kriisi ... 23

2.3 Psykososiaalinen tuki ... 27

3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 33

3.1 Laadulliset menetelmät kokemuksen tutkimuksessa ... 33

3.2 Tutkimuksen osallistujajoukon valinta ... 35

3.3 Teemahaastattelu aineiston hankintamenetelmänä ... 37

3.4 Aineistonkeruun toteutus ja haastatteluiden kulku ... 40

3.5 Sisällönanalyysi aineiston analyysimenetelmänä ... 42

3.6 Aineiston käsittely ... 45

3.7 Tutkimuksen eettisyys ja tutkijan rooli ... 48

4 AINEISTON ANALYYSI JA TULOKSET ... 55

4.1 Katsaus aineistoon ... 55

4.2 Vaikutukset äkillisen kriisin kokeneen elämässä ... 57

4.2.1 Fyysiset toiminnot ... 57

4.2.2 Emotionaaliset toiminnot ... 59

4.2.3 Kognitiiviset toiminnot ... 62

4.2.4 Sosiaaliset toiminnot ... 64

4.3 Kohtaamiset äkillisen kriisin ympärillä ... 66

4.3.1 Viranomaiset ... 67

4.3.2 Terveydenhuolto ... 69

4.3.3 Muut toimijat ... 71

4.3.4 Muut ihmiset ... 72

4.4 Saatu ja kaivattu tuki äkillisessä kriisissä ... 75

4.4.1 Konkreettinen tuki ... 76

4.4.2 Inhimillinen tuki ... 78

4.4.3 Ammatillinen tuki ... 81

5 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 83

5.1 Tutkimustulosten yhteenveto ... 83

5.1.1 Vaikutukset ... 84

5.1.2 Kohtaamiset ... 86

5.1.3 Tuki ... 89

5.2 Tulosten soveltaminen, johtopäätökset ja sosiaalipsykologia ... 92

5.3 Teoreettisten mallien ja tutkimusmenetelmien sopivuus ... 95

5.4 Tutkimuksen luotettavuuden ja pätevyyden arviointi ... 98

LÄHTEET ... 101

LIITTEET ... 114 Liite 1. Tutkimustiedote

Liite 2. Tutkimuslupalomake

Liite 3. Aineiston jatkokäytön lupalomake Liite 4. Teemahaastattelun runko

Liite 5. Esimerkkitaulukot sisällönanalyysin rakentumisesta

KUVIOT

Kuvio 1. Fenomenologia tutkimuksen teoreettis-metodologisena viitekehyksenä Kuvio 2. Fenomenologisen sisällönanalyysin peruskaava

Kuvio 3. Haastateltavien kohtaamat tahot ja henkilöt liittyen läheisen kuolemaan, sekä hoidettaviin asioihin Kuvio 4. Äkillisen kriisin kokeneen henkilön kohtaaminen ja tukeminen

1 JOHDANTO

Tässä luvussa esitellään aluksi tutkimukseni aihepiirille ominaista taustaa käsittelemällä erilaisia kuolemaan liittyviä määritelmiä. Lisäksi tutkimuksen aihetta tarkastellaan sen yhteiskunnallisen merkityksen puitteissa. Tämän jälkeen luvussa käsitellään äkillisen kriisin aihepiiristä tehtyjä aiempia ulkomaisia ja kotimaisia tutkimuksia. Luvun lopuksi erittelen varsinaista tutkimuksen tarkoitusta, sekä tutkimukselle asetettua tutkimusongelmaa ja sitä jäsentäviä tutkimuskysymyksiä.

1.1 Tutkimuksen tausta, aihe ja yhteiskunnallinen merkitys

Kuolema koskettaa ihmisten tavallista elämää ja arkea monin eri tavoin. Vuonna 2015 Suomessa kuoli 52 492 henkilöä (Tilastokeskus 2016). Aikakausien saatossa kuoleman biologinen ja lääketieteellinen määritelmä on muuntunut tieteen kehittymisen myötä. Lain mukaan ihmisen määritellään olevan kuollut, kun kaikki henkilön aivotoiminnot ovat pysyvästi lakanneet (laki ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä 7 luku, 21§ 101/2001). Kuolema on kuitenkin fyysisen tapahtuman ohella myös kulttuurinen, sosiaalinen, uskonnollinen ja filosofinen ilmiö. Kuolemaan liittyvissä kysymyksissä tarkastellaan usein kuoleman paradoksaalista tuntemattomuutta ja kuoleman jälkeistä elämää. Silti kuolevaisuutta pidetään eräänä inhimillistä olemista olennaisimmin määrittävänä piirteenä. Kuolema on yksilön elämään vaikuttavan kokemuksen lisäksi myös yhteisöllinen ilmiö. Ihmisenä yksilön olemassaolo lakkaa kuoleman myötä. Tämän ohella kuolema vaikuttaa aina kuolleen lähiomaisiin, ystäviin, sukulaisiin, sekä laajemmin erilaisiin yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Siten pelkästään yhden ihmisen kuolema saattaa vaikuttaa kymmenien ihmisten elinpiiriin. Sosiaalisella kuolemalla tarkoitetaankin yhteisön sopeutumisprosessia biologisen kuoleman jälkeen. Sosiaalisen kuoleman myötä kuolleen läheiset ja ympäröivä yhteisö joutuvat hyväksymään tapahtuneen menetyksen ja tottumaan uudenlaiseen järjestykseen, jossa kuollut henkilö ei enää ole olemassa. (Gross 2016 ja Hakola, Kivistö &

Mäkinen 2014.)

Läheisen kuolema aiheuttaa toisinaan erityisesti yllättävyydessään ja järkyttävyydessään ihmisen elämässä eräänlaisen kriisin. Kriisi-sana on lähtöisin kreikan kielestä, jossa sana ’krisis’ tarkoittaa eroa. (Cullberg 1973; 2000). Kriisin käsitteellä voidaan tarkoittaa esimerkiksi erilaisia ihmissuhtei- siin tai kehitykseen liittyviä haasteita, luonnonkatastrofia, onnettomuutta tai sairautta. Psyykkisellä

kriisillä tarkoitetaan puolestaan erilaisia mielenterveyteen liittyviä reaktiivisia epätasapainotiloja.

Äkillinen traumaattinen psyykettä rasittava kriisi aiheutuu jonkin voimakkaan, yllättävän ja järkyttävän tapahtuman ilmenemisestä ihmisen elämässä, mihin yksilö ei pysty itse vastaamaan tarkoituksenmukaisella tavalla. (Caplan 1964; Saari 2003; Sosiaali- ja terveysministeriö 2009.) Suomalaisen kriisityön asiantuntijan Salli Saaren arvion mukaan Suomessa tapahtuu joka vuosi noin 30 000 - 40 000 äkillistä traumaattista tapahtumaa. Äkillinen yksilöä tai yhteisöä koskettava traumaattinen tapahtuma voi olla esimerkiksi loukkaantuminen, rikoksen uhriksi joutuminen, sairaus tai odottamaton kuolema. Traumaattisten tapahtumien yleisyyden vuoksi valtaosa ihmisistä joutuu kokemaan elämänsä aikana tällaisen odottamattoman, järkyttävän ja voimakkaan tapahtuman. (ks. Saari 2003.)

Sigmund Freud (1940; 1965) jakoi tuottamassaan psykoanalyyttisen trauman määritelmässään ihmiseen vaikuttavat ärsykkeet kahteen eri lajiin. Ihmiseen vaikuttavina ärsykkeinä traumassa Freud piti sekä useita toistuvia ärsykkeitä että yksittäistä voimakasta ärsykettä. Jako muodosti jo alustavasti myöhempää käsitystä traumaluokituksesta, joka kuvaa I- ja II-tyypin traumoja.

Ensimmäisellä tyypillä tarkoitetaan yhtä yksittäistä traumaattista tapahtumaa, kuten esimerkiksi läheisen kuolemaa ja toisella tyypillä puolestaan tilannetta, jossa traumoja voi esiintyä useita toistuvina ja samankaltaisina tapahtumina, kuten esimerkiksi parisuhdeväkivallan yhteydessä.

(Saarinen, Lahti & Parttimaa 2003.) Tutkimuksessani käsitellään ensimmäisen tyypin psyykkistä traumaa, joka on syntynyt yhdestä äkillisestä ja odottamattomasta kriisitapahtumasta. Ensimmäisen tyypin psyykkisen trauman tarkastelun näkökulma kuvaa myös akuutin kriisityön merkitystä.

Kaikille tutkimuksessa haastatelluille läheisen menettäminen oli järkyttävä, odottamaton ja psyykkisesti raskas tapahtuma. Traumaattisen ja äkillisen kriisin käsitteiden limittäisyyden vuoksi linjauksena tässä tutkielmassa käytetään käsitettä äkillinen kriisi. Traumaattisen kriisin käsitettä käytetään kuitenkin esimerkiksi niissä kohdissa, joissa haastateltava on erityisesti ilmentänyt läheisensä kuoleman olleen psyykkisesti traumatisoiva ja tapahtuneen piirteet viittaavat poikkeuk- sellisen traagiseen tilanteeseen (ks. esim. Brockmeier 2008).

Psykologiassa ihmisen reaktioista järkyttäviin tilanteisiin kiinnostuttiin ensimmäisen maailmanso- dan aikaisissa olosuhteissa. Myöhemmin on alettu tutkia myös ihmisten reaktioita esimerkiksi suhteessa luonnonkatastrofeihin, onnettomuuksiin ja rikoksiin. Näissä tutkimuksissa on tarkasteltu ihmisten välittömiä ja pitkäaikaisia reaktioita kriisin tapahduttua. Tutkimusten pyrkimyksenä on ollut ymmärryksen hakeminen erilaisiin ihmisille ominaisiin reagointitapoihin ja sitä myöten tavoitteena on ollut edesauttaa tuki- ja avustustoiminnan kehittämistä onnettomuuden uhreille tai järkytyksen kokeneille ihmisille. (Dyregrov 1994; Mitchell 1983, 1993.) Kriisityön ja katastro-

fipsykologian¹ kehittäminen lähti liikkeelle Yhdysvalloista ja Norjasta psykologisen jälkipuinnin menetelmän ja kriisityön vaihemallien luomisena. Psykologinen jälkipuinnin menetelmä eli debriefing kehitettiin kriittisten tilanteiden vaatimaan jälkeiseen käsittelyyn. Kriisitilanteiden toimintamuotojen kehittämistä järjestelmällistettiin harkitusti kyseisissä maissa vasta 1980-luvulla.

Siten mielenterveydellisen kriisityön ideologian ja sovellettavien menetelmien voidaan kuvata olevan verrattain nuoria noin nelikymmenvuotisen historiansa vuoksi. (Saari & Hynninen 2010.) Suomessa uhrien psyykkisiin reaktioihin ja kriisistä selviämiseen kiinnitettiin huomiota tietoisesti ensimmäisen kerran 1970-luvulla Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen yhteydessä. Muita suomalaisia koskettaneita kriisejä on viime vuosien aikana tapahtunut niin kansallisella kuin yksilöllisellä tasolla. Suuronnettomuuksiksi luokiteltavia tapahtumia ovat muun muassa Estonia- laivan uppoaminen vuonna 1994, kauppakeskus Myyrmannin räjähdys vuonna 2002, Konginkan- kaan bussiturma 2004, Kaakkois-Aasian tsunami 2004, Jokelan koulusurma vuonna 2007, Kauhajoen koulusurma vuonna 2008 ja Sellon ampumavälikohtaus 2009. Psykologisen auttamis- työn nähdään saaneensa kuitenkin alkunsa Suomessa jo 1970-luvulla. Lopulta katastrofipsykologi- nen ajattelumalli tuli Norjasta Suomeen 1990-luvun alussa. Suomen Psykologiliiton asettama työryhmä päätyi kokoamaan ehdotuksen kaksiportaisesta organisaatiosta, jossa mahdollisia suuronnettomuuksia varten perustettaisiin valtakunnallinen psykologien valmiusryhmä Suomen Punaisen Ristin kanssa ja arkielämän traumaattisten tilanteiden varalta muodostettaisiin paikalliset kriisiryhmät terveyskeskusten yhteyteen. Työryhmän ehdotuksen tuloksena suuronnettomuuksien valmiusryhmä aloitti toimintansa jo vuonna 1993 ja koko Suomen kattava kunnallisten kriisiryh- mien verkosto vahvistui laajuuteensa vuonna 1998. (Ks. esim. Saari & Hynninen 2010.)

Psykososiaalisen tuen ja palveluiden järjestämisestä säädetään Suomen laissa. Palveluiden järjestämisestä on säädetty pelastuslain (468/2003) ja -asetuksen (valtioneuvoston asetus pelastustoimesta 787/2003) 6 § mukaan siten, että kunnan ja kuntayhtymien tulee huolehtia yhteistoiminnassa muiden asiantuntijoiden kanssa psykososiaalisen tuen ja palveluiden järjestämi- sestä niille, jotka uhreina, uhrien omaisina tai pelastajina ovat joutuneet osallisiksi onnettomuuteen.

Siten käytännössä jokaisen välillisesti tai välittömästi akuutin kriisin kokeneen tulisi saada

1Kansainvälisessä kirjallisuudessa katastrofin määritellään tarkoittavan onnettomuutta, jossa kuolonuhreja on yli sata henkilöä.

Sairaanhoidon ja terveydenhuollon näkökulmasta katastrofi määritellään puolestaan tapahtumaksi, jossa tavanomaiset hoito- organisaatiot, resurssit ja kapasiteetit eivät riitä tapahtuneen kattamiseksi. Katastrofipsykologia ilmentää siten kaikkea onnettomuuksiin, kriiseihin ja katastrofeihin liittyvää käytännön tuki- ja auttamistyötä, sekä tieteellistä tutkimusta ja julkaisuja.

(Saari 2003.)

Suomessa psykososiaalista tukea kriisin käsittelyyn. Ohjeita ja suosituksia palveluiden järjestämi- sestä on annettu myös Sosiaali- ja terveysministeriön (2009) työryhmämuistiossa ”Traumaattisten tilanteiden psykososiaalinen tuki ja palvelut” ja Suomen psykologiliiton ja Suomen psykologisen seuran tieteellisen neuvottelukunnan antamassa suosituksessa (2010) ”Psykologinen työ akuuteissa kriiseissä - suositus hyvistä käytännöistä.” Lakisääteisillä määräyksillä, asetuksilla ja ohjeistuksilla pyritään siten huolehtimaan kattavasti traumaattisten tilanteiden jälkihoidosta ja seurannasta.

Käsillä olevan sosiaalipsykologian pro gradu –tutkielmani aihe on äkillisen kriisin kokeneen tukeminen läheisen kuollessa. Tutkimuksessa käsitellään läheisen kuoleman aiheuttanutta äkillistä kriisiä, sekä siihen liittyviä selitysmalleja ja taustoja. Tarkastelen tutkimuksessani äkillisen kriisin erilaisia vaikutuksia ihmisen toimintaan ja elämään, äkilliseen kriisiin liittyviä kokemuksia kohtaamisista, sekä äkillisessä kriisissä kaivattua tukea ja apua. Tarkoituksena on tuoda ilmi teemahaastatteluin kerätystä aineistosta läheisen kuoleman äkilliseksi kriisisiksi kokeneiden henkilöiden havaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia. Aineiston avulla pyritään välittämään informaatio- ta äkilliseen kriisiin liittyvistä elävistä kokemuksista, sekä osoittamaan mahdollisia tukitoimien ja auttamisen työn lähtökohtia. Lisäksi valittu aineistolähtöinen näkökulma ammentaa erilaisia teemoja tavallisen järjen, inhimillisen huolenpidon ja empatian ulottuvuuksista auttamistyössä.

Tutkimuksen päämääränä on kuitenkin antaa tilaa varsinaisesta temaattisesta aineistosta esiin tuleville erilaisille näkökulmille. Kerätyn aineiston, teoriataustan ja aiempien tutkimusten dialogisena synteesinä tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten äkillisen kriisin kokeneita ihmisiä voidaan tukea läheisen kuollessa. Äkillisen kriisin läpikäymistä ja niihin sopeutumista tarkastellaan seitsemän kriisin kokeneen tutkittavan omien kokemusten ja kertomusten pohjalta.

Tutkielman teoreettis-metodologinen viitekehys nojaa tulkitsevaan fenomenologiseen analyysiin (IPA, Interpretative Phenomenological Analysis), joka on laadullinen lähestymistapa ilmiöiden tarkasteluun subjektiivisten kokemusten ja merkityksenantojen näkökulmasta (Landridge 2007;

Smith 1996 ja Smith, Flowers & Larkin 2009). Tulkitseva fenomenologinen analyysi soveltuu tutkimusmenetelmänä erityisesti haastatteluaineistojen analysointiin (Smith & Osborn, 2008, 53).

Tulkitsevaa fenomenologista analyysia voidaan kuvata myös eksistentiaalis-fenomenologisena näkökulmana (van Manen 1997). Tutkimuksessa hyödynnettävän teoreettis-metodologisen viitekehyksen lähtökohtana pidetään Lauri Rauhalan (1993; 1998; 2009) esittämää eksistentiaalisen fenomenologian holistista ihmiskäsitystä. Holistinen ihmiskäsitys kuvaa ihmisen olemassaolon jäsentyneisyyttä psyykkis-henkisen, orgaanisen ja elämäntilanteisen olemassaolon tasolla. Edellä mainittujen fenomenologisten viitekehysten tarkoituksena on toimia metodologisena taustana tutkimuksessa käytettävälle induktiiviselle sisällönanalyysimenetelmälle (Giorgi 1985; 1992; 1997).

Valtaosa ihmisistä joutuu kokemaan läheisensä kuoleman jossain vaiheessa elämän luonnollista kulkua. Läheisen kuolema ei muodostu kuitenkaan poikkeuksetta äkilliseksi tai traumatisoivaksi kriisiksi. Toisissa tapauksissa läheisen kuolema taas aiheuttaa äkillisen kriisin esimerkiksi epätavallisen kuolinsyyn, sairauden, iän, perhetilanteen tai muun tekijän vuoksi. (Caplan 1964;

Dyregrov 1994; Saari 2003.) Äkillisten kriisien vaikutuksista, käsittelystä, kohtaamisista, tuesta ja sopeutumisesta saatava informaatio on merkityksellistä yksilön oman selviytymisen, auttamis- ja vapaaehtoistyön, sekä yhteiskuntapoliittisen päätöksenteon näkökulmasta. Äkillisestä kriisistä kerättyä informaatiota voivat siten hyödyntää niin yksilöt, yhteisöt kuin yhteiskuntakin niille ominaisten toimintojensa puitteissa. Kriisin kokeminen on yksilöllistä ja ainutkertaista huolimatta siitä, että ihmisten reaktioissa on traumaattisen kokemuksen jälkeen havaittavissa olevaa lainalaisuutta. Siten kokemuksellisen tiedon voidaan olettaa lisäävän ymmärrystä kriisistä ilmiönä.

Auttamistyön näkökulmasta arvokasta laadullista tietoa tarvitaan, jotta kriisin kohdannut ihminen saa parhainta mahdollista tukea ja apua. Yksilötasoisen avun ohella voidaan mahdollisesti myös ehkäistä kriisin kokemisesta myöhemmin seuraavia muita elämänhallinnan lieveilmiöitä. Lisäksi kriisin kohtaamisesta saatua ja muodostettua tietoa voidaan käyttää tulevien kriisitilanteiden jäsentämiseksi ja jopa niiden ehkäisemiseksi. ² Yhteiskuntapoliittisella tasolla resursseja on mahdollista suunnata tarkkaavaisemmin niihin auttamistyön toimintoihin ja yksiköihin, joissa taloudellisia varoja tarvitaan kipeimmin toimintojen säilyttämiseksi, ylläpitämiseksi ja laajenta- miseksi. Lisäksi aiheena äkillisestä kriisistä on tavoitettavissa useita yhtymäkohtia sosiaalipsykolo- giseen tarkasteluun, kuten esimerkiksi empatia, altruismi, prososiaalinen käyttäytyminen, sosiaalinen vuorovaikutus, kertomuksellisuus, kokemuksellisuus, hyvinvointi ja elämänhallinta.

Siten pidän äkillisten kriisien tarkastelua myös oivallisena aiheena sosiaalipsykologiselle pohdinnalle. Tässä tutkimuksessa sosiaalipsykologinen näkökulma mahdollistaa äkillisen kriisin ja läheisen kuoleman tarkastelun erilaisten ilmiötä kuvaavien ja ymmärtävien teoreettis- metodologisten viitekehysten kautta.

2Traumaattisia kriisejä pidetään yleisesti äkillisinä ja ennalta-arvaamattomina. Joitakin laajempia yhteiskuntaa koskettaneita kriisejä olisi kuitenkin voitu mahdollisesti ehkäistä aiemmin saadun tiedon ja perusteella. Kyseisten laajempien kriisien esimerkkinä toimii suomalaista yhteiskuntaa syvästi järkyttäneet koulusurmat vuonna 2007 Jokelassa ja vuonna 2008 Kauhajoella. Yksikin rakenteellinen tai yksilötasoinen väliintulo on näkemykseni mukaan riittävä peruste sille, että myös ennaltaehkäisevää kriisityötä- ja tutkimusta on kannattavaa tehdä. Vaikka äärimmäisiä tekoja ei aina kyetä estämään, on tutkimus- ja kokemustiedolla merkityksensä muun muassa tilannetoiminnan ja jälkihoidon kannalta.

1.2 Aiemmat tutkimukset

Äkillisiä kriisejä tarkastelevat tutkimukset painottuvat valtaosin käsittelemään ihmisen selviytymis- tä järkyttävästä tapahtumasta. Selviytymistä on tarkasteltu esimerkiksi fysiologisten reaktioiden ilmenemisen, psykologisten ja sosiaalisten valmiuksien, sekä kulttuuristen piirteiden näkökulmasta.

Lääketieteellistä näkemystä edustavat trauma- ja kriisitutkimukset keskittyvät tarkastelemaan trauman etiologiaa, sekä erilaisia traumaa kuvaavia diagnostisia määritelmiä. Tutkimusten perusteella on voitu antaa suosituksia, joiden mukaisesti traumatisoitunutta henkilöä tulisi hoitaa ja tukea selviytymisessään. Trauman aiheuttajiksi kuvattuja tekijöitä tarkastellaan eri alojen tutkimuksissa monipuolisesti. Tutkimustietoa on kerätty aina luonnonkatastrofeista kulttuurisiin, sodan aiheuttamiin kriiseihin kuin yksilön elämänpiiriä koskettaviin traumoihin. Tutkimukseni edustaa nimenomaan yksilöä kohdannutta äkillistä kriisiä. Lisäksi tutkittujen kokemat äkilliset kriisit rajautuvat tarkoittamaan läheisen kuolemaa, eivätkä esimerkiksi onnettomuutta tai rikoksen uhriksi joutumista. Tutkimukseni kuunteleva ja ymmärtävä viitekehys nojaa myös narratiivisen tutkimusperinteen luonteeseen (ks. esim Polkinghorne 1988 ja Hänninen 1999). Kokemusten keräämisen eräänä tarkoituksena on kuulla traumaattisen tapahtuman kokenutta ihmistä arvioimatta esimerkiksi selviytymistä tai siihen vaikuttaneita tekijöitä. Seuraavassa esittelen joitakin traumaattisia kriisejä käsitteleviä tutkimuksia vuosien varrelta. Ne kuvaavat erilaisine näkökulmi- neen myös traumaattisen kriisin ja selviytymistutkimuksen laaja-alaista kenttää.

Historialliset selviytymistä koskevat tutkimukset käsittelivät alkujaan enimmäkseen ihmisten reagointia ja selviytymistä sodan olosuhteista ja sen myöhemmin ilmenneistä vaikutuksista. Richard Lazarus (1966; 1976) tutki 1960–80-luvulla muun muassa stressin, selviytymisen ja sopeutumisen ilmenemistä traumaattisissa tilanteissa ja niiden jälkeen. Lazaruksen arvioivat tutkimukset toteutettiin ajalleen tyypillisesti useimmiten koeolosuhteissa, jolloin erilaisten stressaavien tekijöiden määrää voitiin muunnella. Siten Lazarus pyrki osoittamaan malleja onnistuneesta ja epäonnistuneesta psykologisesta sopeutumisesta trauman aiheuttamaan stressitilaan. Samankaltaista tutkimusta edustaa myös Robert Ursanon, Brian McCaugheyn ja Carol Fullertonin (1994) stressitutkimus, jossa he tutkivat 1990-luvulla ihmisten reagointia traumaattisiin tilanteisiin.

Ursanon, McCaugheyn ja Fullertonin tavoitteena oli lisätä vallitsevaa ymmärrystä trauman aiheuttamista inhimillisistä kokemuksista, jotta esimerkiksi katastrofien ja onnettomuuksien uhrit olisi mahdollista tavoittaa yksilö- ja yhteisötasolla. Siten voitaisiin vaikuttaa edelleen myös traumaattisista kokemuksista selviytymiseen. Robert Ursano (2004) on jatkanut traumaattisten kriisien parissa työtään myös 2000-luvulla muun muassa tuottamalla kattavan selvityksen akuutista ja traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivien potilaiden hoidossa. Metodologisesti omaa tutkimusta-

ni lähimpänä on myös tulkitsevaa fenomenologista analyysia hyödyntävä Sara Rassoolin ja Pieter Nelin (2012) tutkimus, jossa kerättiin teemahaastattelun avulla liikenneonnettomuuksissa kuoleman vahingossa aiheuttaneiden henkilöiden traumatisoitumista. Rassoolin ja Nelin tutkimus osoittaa, että marginaalisessa asemassa olleiden haastateltavien kokemukset lisäävät tutkimusaiheeseen liittyvää informaatiota korostaen tarvetta kehittää asianmukaisia toimenpiteitä ja hoitomuotoja lievittääkseen tapaturmaisen liikenneonnettomuuden aiheuttamaa psykologista ahdistusta, sekä muita akuutteja stressioireita.

Kriisin sopeutumisvaiheesta tehtyä positiivisen psykologian näkökulmaa edustaa Steve Josephin, Ruth Williamsin ja William Yulen (1992) tekemä tutkimus kriisitilanteen tuen merkityksestä, selviytymiskeinoista ja post-traumaattisista oireista. Heidän tutkimuksensa osoittaa, että traumaattisesta kriisistä selviytyminen johtaa yleensä kriisin kokeneen psyykkiseen kasvuun merkityksellisyyteen liittyvien pohdintojen välityksellä. Solomonin & Benbenishtyn (1986) sotilaspsykiatrian tutkimus osoittaa samankaltaisia tuloksia. Tutkimuksessa havaittiin, että fyysisesti ja psyykkisesti haavoittuneen sotilaan hoito oli tuloksellisinta silloin kun traumatisoitu- nutta sotilasta hoidettiin välittömästi oman joukko-osastonsa läheisyydessä. Lisäksi tutkimus ilmensi, että lähimmäisen arkinen läsnäolo ja kosketus on merkittävä osa ympäristön osoittamaa tukea kriisin kokeneelle. George Bonannon ja Dacher Keltnerin (1997) tutkimuksesta ilmenee mielenkiintoisia näkökulmia suhteessa omaan tutkimukseeni, vaikkakaan tutkielmassani ei jaeta selviytymisen käsitettä. Bonanno ja Keltner (1997) tarkastelivat traumaattisista kokemuksista selviytymisen yhteyttä suhteessa tunnereaktioiden näkymiseen ja näyttämiseen. Heidän tutkimuk- sensa mukaan traumaattisesta tapahtumasta kärsivän ihmisen tulisi ilmaista myös positiivisia tunteita, jotta tämä viestii sosiaalisesta kyvykkyydestään toimia vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tutkimustulostaan Bonanno ja Keltner (1997) tulkitsevat kuitenkin inhimillisesti. Heidän mukaan auttajien tulisi pyrkiä tukemaan kriisistä kärsivän kykyä osallistua ympäröivään elämään ja myös positiivisiin asioihin surun keskellä. Siten tuettuna traumaattisista kokemuksista kärsinyttä voidaan tukea sopeutumaan jälleen toimintakykyiseksi oman elämänpiirin jäseneksi. Sandee McClowryn (1987) johtamassa tutkimuksessa selvitettiin puolestaan perheenjäsenen menettämiseen liittyvää psykologista kärsimystä. McClowry, Davies, May, Kulenkamp ja Martinson (1987) osoittivat tutkimuksellaan, että lapsen menettäminen perheessä aiheutti tuskaa läheisille edelleen vuosikymmenenkin kuluttua. Ester Holte Kofodin (2013) pitkittäistutkimuksessa selvitettiin lapsensa menettäneiden vanhempien surun kokemuksia, sekä suremiseen liittyviä kulttuurisia odotuksia ja diskursseja. Tanskalainen tutkimus osoittaa, että merkittävä osa ihmisten suremiseen yhteydessä olevista tuskallisista tunteista liittyy huonoon kommunikaatioon ja muiden ihmisten

asettamiin odotuksiin, arvoihin ja uskomuksiin. Ester Holte Kofodin ja Svend Brinkmanin (2017) mukaan nämä edelleen vaikuttavat myös suremisen diagnostiikkaan ja patologisointiin.

Traumaattisen kriisin aihepiiristä on tehty ja toteutettu erilaisia tutkimuksia auttamistyön ja selviytymisen näkökulmasta myös Suomessa. Katastrofipsykologian ja kriisityön teemoihin liittyviä tutkimuksia on Suomessa tutkimusalan lyhyen historian vuoksi vielä melko vähän, mutta toisaalta 2000-luvulla suomalaista yhteiskuntaa koetelleiden onnettomuuksien ja turmien jälkeisestä käsittelystä on huolehdittu täsmällisesti valtiollisesti sitoutuneiden toimijoiden, kuten esimerkiksi Onnettomuustutkimuskeskuksen, poliisi- ja pelastustoimen sekä sosiaali- ja terveysministeriön tasolla. Eija Palosaari (1999) tutki uponneesta Estonia-laivasta pelastuneiden ihmisten selviytymistä suomalaisia järkyttäneen suuronnettomuuden jälkeen. Sinänsä Palosaaren tutkimus keskittyy trauman selviytymiskeinojen tarkasteluun, kuten useat muutkin alansa tutkimukset. Toisaalta Palosaaren väitöksessä pohditaan myös ammatillisiin käytäntöihin liittyviä suosituksia, jotka vastaavat tietyiltä laadullisiltaan osin myös tässä tutkimuksessa esitettyihin kokemuksiin tutkittavien toimesta. Heli Vihottulan (2015) tutkimus vastaa aiheiltaan läheisesti osin omaa tutkimustani, vaikka Vihottulan väitöskirjassa käsitelläänkin ensi sijassa traumaattisesta kokemuksesta selviytymistä narratiivisessa viitekehyksessä.

Auttamistyöstä tehtyjä systemaattisia katsauksia ja meta-analyyseja on tuotettu myös esimerkiksi psykologian ja psykiatrian hoitomuotojen vaikuttavuudesta. Suomessa merkittävää tutkimusta traumaattisista kriiseistä tuottaneet Salli Saari ja Tuula Hynninen (2010), sekä Soili Poijula (2004) ovat tarkastelleet esimerkiksi psykologisen jälkipuinnin eli debriefingin merkitystä kriisistä toipumisessa. Saari ja Poijula ovat olleet myös mukana asiantuntijoina sosiaali- ja terveysministeri- ön tilaamissa tutkimuksissa suomalaisia koskettaneiden suuronnettomuuksien, kuten Myyrmannin pommi-iskun, sekä Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisten jälkeen. Hynnisen ja Saaren (2010), sekä Poijulan (2004) tutkimukset tuovat omaan tutkimukseeni nähden hyödyllistä kvalitatiivista teoreettista tietoa traumaattisten kriisien vaikutuksista, reaktioista ja selviytymisestä. Kokemuksista kerätyn tiedon yleisyyttä voidaan vahvistaa laajempaa joukkoa koskevaksi erittelevien ja yleistävien tutkimusten ansiosta. Teoreettisilta näkemyksiltään Hynnisen ja Saaren (2010), sekä Poijulan (2004) tutkimukset sijoittuvat lähimmäksi tutkimuksessani esitettävää käsitystä äkillisestä kriisistä.

Teemu Ollikainen (2009) tuotti arviointitutkimuksen Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskuksis- sa toteutettavan lyhytkestoisen kriisityön tuloksellisuudesta ja siihen yhteydessä olevista tekijöistä.

Ollikaisen tutkimuksen mukaan kriisikeskukset toteuttavat ammatillisen kriisityön tuottamisen tehtäväänsä erittäin hyvälaatuisesti, sillä jopa yhdeksän asiakasta kymmenestä toipui oireistoltaan normaalitasolle kriisityön ja sen jälkeisen kuuden kuukauden aikana. Seinäjoen keskussairaalan

henkisen ensiavun työskentelymallista toteutettiin myös vuonna 2003 raportti, jossa kuvataan traumaattisen kriisin eri vaiheita ja henkisen ensiavun prosessiluonteisuutta (Hautaniemi &

Järvenpää, 2003). Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes julkaisi suomalais- ten kriisitutkijoiden Tuula Hynnisen ja Maila Upanteen (2006) tutkimuksen akuutista kriisityöstä kunnissa. Tutkimuksessa toteutettiin kaksi kyselytutkimusta vuosina 2002 ja 2005, joiden avulla pyrittiin kartoittamaan suomalaista kriisityön palvelujärjestelmää ja sen vaikuttavuutta. Arviointi- tutkimukset eroavat omasta tutkimuksestani muun muassa käytettyjen standardisoivien menetel- mien vuoksi. Edellä mainitut kriisityön palvelujärjestelmää, tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta arvioivat tutkimukset kuitenkin luovat perustan tutkimukseni tarkoitukselle. Oleellista on kiinnittää huomiota tarpeelle kehittää kriisityötä, jotta äkillisistä kriiseistä kärsiviä voidaan auttaa ja tukea.

Tuloksellisuuden näkökulmasta kriisityön ulottuvuuksissa pohditaan useimmiten myös yhteiskun- nallista ja taloudellista tukea. Siten suomalaista kriisityön palvelujärjestelmää kuvaavat tutkimukset tukevat omassa tutkimuksessani ilmenevien kriisin kokeneiden ohella myös palveluntarjoajien ammatillista näkökulmaa.

1.3 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimuskysymykset

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan läheisen kuoleman äkillisenä kriisinä kokeneiden henkilöiden kertomuksia kriisin aiheuttamista vaikutuksista, eletyistä kohtaamisista, sekä saadusta ja kaivatusta tuesta. Äkillisen kriisin kokemuksen tutkimusta edustavassa pro gradu –tutkielmassa hyödynnetään laadullisia menetelmiä eritoten kokemuksen ainutkertaisuuden ominaisuuden vuoksi. Tarkoituksena on tuottaa elettyjen kokemusten ilmentämiseen perustuvaa todellisuutta kuvaavaa tietoa äkillisestä kriisistä jo olemassa olevan teoreettisten mallien ja menetelmien rinnalle, jotta auttamistyössä olisi mahdollista palvella yksilöitä ja yhteisöjä kaikin mahdollisin ja parhain tavoin väittelemättä toimintatapojen tuloksellisuudesta (ks. esim. Arnold & Gemma 2008; Erlandsson, Säflund, Wredling & Rådestad 2011; Vihottula 2015). Edellä mainitun avulla tarkoituksena on ymmärtää, kuvata ja selittää elävää kokemusta äkillisestä kriisistä, sekä ilmentää tajunnallisuuden tapaa suuntautua toimintansa ulkopuolelle ja merkityksellistää suuntautumisen kohteena olemassa olevaa aihetta (Kvale & Brinkmann 2009, 26–33; Langdridge 2007, 8–22; Perttula & Latomaa 2006).

Tutkimukseni avulla pyrin vastaamaan seuraavaan tutkimusongelmaan; ”Miten äkillisen kriisin kokeneita ihmisiä voidaan tukea läheisen kuollessa?” Tutkimusongelmaa on jäsennetty edelleen kolmen tutkimuskysymyksen avulla;

1. Miten äkillinen kriisi vaikuttaa sen kokeneen henkilön elämään?

2. Millaiset kohtaamiset ovat merkityksellisiä äkillisen kriisin kokeneille?

3. Millaista tukea äkillisen kriisin kokeneet kaipaavat?

Kolmeen tutkimuskysymykseen pyritään tavoittamaan vastaus haastateltavien kertomien kokemuksien perusteella äkillisen kriisin ja läheisen kuoleman kohtaamisesta elämässä. Johdanto- luvun jälkeen esitettävässä toisessa tutkimuksen teoriaa ja käsitteitä kuvaavassa luvussa analyysin tuloksia perustellaan äkilliseen kriisiin liittyvän teoreettisen ja tieteenfilosofisen tiedon viitekehyk- sissä. Tieteenfilosofisesta pohdinnasta siirrytään tutkimuksen menetelmiä tarkastelevaan kolmanteen lukuun. Tämän jälkeen tutkimuksen varsinaista analyysia ja siihen perustuvia tuloksia eritellään neljännessä analyysiluvussa. Tutkimustulosten sovellettavuuteen ja luotettavuuteen kohdistuvaa arviointia esitetään viidennessä pohdintaluvussa. Viimeisessä luvussa tärkeimmät tutkimustulokset kootaan lopulta johtopäätöksenä havainnollisesti yhteen.

2 TEOREETTINEN TAUSTA JA KÄSITTEET

Tässä luvussa täsmennetään eri yhteyksissä ymmärrettyjä tutkimuksen kannalta keskeisiä käsitteitä, kuten kokemus, trauma, äkillinen kriisi ja psykososiaalinen tuki, sekä niiden erittelyyn liittyvää teoreettista informaatiota. Tässä luvussa esitettävän teoreettisen taustan ja keskeisten käsitteiden valikoitumista ohjasi aineistolähtöisen analyysitavan merkitykseen sitoutuen haastateltavien kokemuksiin ja niissä ilmenneisiin käsitteisiin perustuva aineisto. Tutkimuksen kokemukseen perustuvan aineiston vuoksi tässä luvussa tarkastellaan myös kokemuksen käsitteen alkuperää hermeneuttisessa ja eksistentiaalis-fenomenologisessa viitekehyksessä tutkimuksen teon ontologisena ja epistemologisena perustana. Tämä johdattelee lukijan tutkimuksessa hyödynnettä- vien metodisten valintojen pariin.

2.1 Kokemus ja eksistentiaalis-fenomenologinen viitekehys

Ihmisen psyyke rakentuu subjektiivisista merkityksenannoista ja merkityssuhteista. Mielen merkitysmaailman kokemukset voivat olla esimerkiksi havaintoja, aistimuksia, tunteita, elämyksiä, mielikuvia, kuvitelmia, ajatuksia, mielipiteitä, käsityksiä, arvostuksia ja kokonaisvaltaisia tunnelmia. Ihmisen elämä on toisiaan seuraavien kokemusten jatkumoa, jossa merkityksellistetään kyseistä elettyä todellisuutta. (Latomaa 2006, 17; Spinelli 1989; Turunen 1997, 131.) Kokemuksella tarkoitetaan siis tajunnallista tapaa merkityksellistää niitä todellisuuksia, joihin ihminen on suhteessa (ks. esim. Bullington & Karlsson 1984, 53 ja Perttula 2006, 149). Kokemus sisältää tajuavan subjektin eli kokijan, hänen tajunnallisen toimintansa ja kohteen, johon toiminta suuntautuu. Tutkittaessa ihmisen kokemaa on tutkijan annettava henkilön itsensä ilmaista kokemuksiaan merkitysmaailmastaan. Ilmaistut kokemuksen tunteet, aistimukset, elämykset ja tunnelmat välittyvät ihmisen kertoman, kirjoittaman tai muun itsensä ilmaisun kautta tutkijalle.

Tutkijan tehtävä on välittää edelleen kokemuksista saamansa tieto sellaisenaan todellisuuden muuttumisen välttääkseen. Perusteltua tulkintaa on kuitenkin sallittua ja suotavaa esittää tutkituista kokemuksista. (Latomaa 2006; Turunen 1997.) Tutkimuksen teossa toisen saavuttamattomissa olevaa elävää kokemusta ei ole tarkoitus kokea uudelleen, vaan pyrkiä pikemminkin ymmärtämään koettua ja kuvamaan sitä ilmiönä. Tutkijan muodostama kuvaus tutkittavan ilmaisemasta kokemuksesta on kokemuksen ymmärtämistä sen ilmenevän selkeyden mukaan. Kokemuksen

tutkiminen on siis sen tutkimista, miten todellisuus rakentuu ihmisen tajunnalle eli miten tajunta konstituoi todellisuutta. (Langdridge 2007; Perttula 2006.) Tarkastellaksemme kokemuksen ilmiötä laajemmin on syytä käsitellä seuraavassa myös kokemuksen tutkimuksen historiaa.

Tulkitsevalla fenomenologisella analyysilla (IPA, Interpretative Phenomenological Analysis) tarkoitetaan laadullista menetelmää, joka perustuu kolmeen tieteenfilosofiaan: fenomenologiaan, hermeneutiikkaan ja idiografiaan (Smith, Flowers & Larkin 2009, 11–39). IPA-analyysimenetelmä kehittyi laadullisten tutkimusmenetelmien erääksi spesifiseksi näkökulmaksi 1990-luvun puolivälissä. Sen epistemologiset ja ontologiset oletukset tiedosta, todellisuudesta ja niiden luonteesta nojaavat humanistiseen psykologiaan, jossa yksilö nähdään holistisesti kokonaisuutena.

(Smith & Osborn 2008, 36–37.) Holististen tietoteoreettisten ja ihmiskäsityksellisten lähtökohtiensa vuoksi tulkitsevaa fenomenologista analyysia voidaan kuvata myös eksistentiaalis- fenomenologisena näkökulmana (van Manen 1997). IPA-menetelmän lähtökohtana pidetään näkökulmaa yksittäisen yksilön mahdollisuudesta kuvata tunteitaan ja ajatuksiaan puheella (Smith

& Osborn, 2008, 54). Tulkitsevan fenomenologisen analyysin, kuten muidenkin fenomenologisten lähestymistapojen mukaan, ei ole mitään perustavanlaatuisempaa kuin yksilön subjektiivinen kokemus. IPA-menetelmää hyödyntämällä pyritään ilmentämään todellisuudessa ilmenevien subjektiivisten ja elettyjen kokemusten luonnetta. (Eatough & Smith 2010, 179–194.)

Tieteenteoreettisesti psykologia voidaan jakaa edelleen empiiris-analyyttiseen ja ymmärtävään psykologiaan. Ymmärtävän psykologian tieteenfilosofisessa perinteessä on kaksi pääsuuntaa, joita ovat hermeneuttinen eli eksistentiaalis-fenomenologinen ja syvähermeneuttinen eli psykoanalyytti- nen perinne. Hermeneutiikkaa pidetään menetelmänä, jonka avulla voidaan tavoitella tekstin ymmärtämistä ja tulkintaa. Myös kokemuksen tutkimus perustuu hermeneuttisen tieteenfilosofian perinteen tavoittelemalle ymmärtämisen lähtökohdalle. Hermeneuttista fenomenologiaa hyödynne- tään ihmisen elämismaailmaa ymmärtävissä tutkimuksissa erityisesti liittyen koulutuksen, terveyden- ja sairaanhoidon kysymyksissä. (Smith, Flowers & Larkin 2009, 201.) Preussilainen teologi ja filosofi Friedrich Daniel Schleiermacher (1768–1834) määritteli alkujaan hermeneutiikan olevan tulkintateoria tekstin ymmärtämisen taiteesta. Hermeneuttinen traditio on saksalaisen filosofin Martin Heideggerin (1889–1976) mukaan ihmisen täälläolon eksistentiaalis- fenomenologista ymmärtämistä. Heideggerin näkemys osoittaa, että tulkinta ja ymmärtäminen ovat myös ihmisen täälläolon perustapoja. Ilmiöiden käsitteellistämisen Heidegger muistutti kuitenkin olevan historiallista ja kontekstuaalista. Filosofiaa ja sen perinteitä on pidettävä olemukselliselta luonteeltaan hermeneuttisina eli tulkitsevina. Siten myös tieteenfilosofisiin traditioihin on suhtauduttava kriittisesti ja esitettävä sitä pohtivaa erittelevää kritiikkiä. Tietoisessa ymmärtämistä

tavoittelevassa filosofisessa pohdinnassa on eriteltävä näkemysten ja käsitteellisten jäsennysten alkuperän vaikutuksia käytettävän perinteen olemuksessa ja sen käytön seurauksissa. (Heidegger 1962; 2000; Landridge 2007, 23–39.)

Fenomenologia voidaan ymmärtää hermeneutiikkaan perustuvana filosofiana, lähestymistapana tai tutkimusmetodina. Fenomenologian perustajana tunnetaan saksalainen filosofi Edmund Husserl (1859–1938). Yleisimmin fenomenologialla tarkoitetaan hermeneutiikkaan perustuvaa tieteenfiloso- fista suuntausta, joka painottaa erityisesti ihmisen havaintoihin ja kokemuksiin perustuvaa tiedon tutkimista ilmiönä itsenään. Tutkittava todellisuus tavoitetaan tutkimukseen osallistuvien kokemuksena ja sen tutkimuksellisena ymmärtämisenä. Siten kokemus edeltää teoreettista tapaa hahmottaa maailmaa. (Ks. esim. Husserl 1913/1950; Giorgi 1992; Merleau-Ponty 1994; Judén- Tupakka 2007, 62–63.) Husserl pyrki luomaan fenomenologiasta ennakko-oletuksettoman ja absoluuttisen tieteen perinteen, jonka tutkimuskohteena toimii puhdas kokemus. Transsendentaa- liseksi minäksi kutsumaansa puolueetonta ja intressitöntä tarkastelijaa eli tutkijaa Husserl kuvasi suhteessa luonnollisen asenteen ja kulttuuristen traditioiden elämismaailmaan. Tällöin subjektivitee- tin ilmi tuominen tavoittaa husserlilaisen ennakkoluulottomuuden toteutumisen filosofisessa tieteen ideassa. (Bullington & Karlsson 1984, 51–64; Smith, Flowers & Larkin 2009, 12–16.) Martin Heidegger (1962) kritisoi Edmund Husserlin korostamaa puhdasta filosofian ennakkoluulottomuut- ta, sillä Heideggerin näkemyksen mukaan jo fenomenologiassa käytettävä kieli on perinteen historiallisesti määrittelemää. Fenomenologisen lähestymistavan tavoitteena voidaan kuitenkin pitää periaatteellista ja johdonmukaista pyrkimystä tuoda ilmi ihmisen havaintoihin ja kokemuksiin perustuva tieto ilmiönä itsenään eritellen tutkimuksen objektiivisuuteen vaikuttavat tekijät kaikkinensa. (Niskanen 2006, 89–111 ja Smith, Flowers & Larkin 2009, 16–18.)

Kokemusten tutkimuksen kulkua ja toteuttamista suunniteltaessa on otettava huomioon, että fenomenologinen lähestymistapa ohjaa tutkimuksen vaiheita, kuten tutkijan oman esiymmärryksen ja ymmärryksen arviointia, tiedon keruuta ja tulosten analyysia. Laadullista fenomenologista tutkimusta tehtäessä tiedon ja todellisuuden luonteen tunnistaminen edellyttää tietämisen ja olemassaolon tarkastelua. (Giorgi 1992, 1997; Perttula 2006; Rauhala 1998, ks. myös Metsä- muuronen 2006, 152–153, 164.) Fenomenologisen tutkimuksen kohteena on ihminen, tämän elämismaailma ja kokemukset (Langdridge 2007; Varto 1992). Kokemuksellisuutta voidaan pitää ihmisen maailmasuhteen perusmuotona. Kokemuksien tutkimisen lisäksi tarpeellista on eritellä myös annettujen merkitysten yhteyttä kokemuksiin nähden. Ihmisen suhde maailmaan ymmärretään fenomenologisesti intentionaaliseksi, jolloin ilmiöt merkitsevät jotain niitä kokeville yksilöille ja siten ilmiöihin liittyvät kokemukset muotoutuvat annettujen merkitysten mukaan. Siksi todellisuutta

on keskeistä tutkia sellaisena kuin se koetaan. Fenomenologian ideaa on kritisoitu muun muassa sen pyrkimyksestä tavoittaa ihmisen kokema uudelleen ulkopuolisen subjektiivisen tarkkailijan avulla.

Fenomenologiaa tai antropologista ajattelua yleensä ei tulisi kuitenkaan käsittää suoraan arkiymmärrykseen nojaavaksi ajattelutavaksi. Fenomenologinen analyysi alkaa kritiikistä, jolloin se kohdistuu ennakolta luotuja arkisia ja teoreettisia käsityksiä vastaan. Ihmisten kokemusten tutkimuksessa ei kuitenkaan toivota unohdettavan tapoja, joilla ihmiset ovat oppineet selittämään ympäröivää maailmaa. Fenomenologisen analyysin pyrkimyksenä on käsittää ympäröivää maailmaa ymmärtäen ja kuvata sitä uudelleen muodostetuin käsittein. Siten fenomenologisen analyysin avulla on mahdollista havainnollistaa yksilöiden merkityksellisiksi kokemiaan ilmiöitä, sekä kokemusten muotoutumista niille annettujen merkitysten mukaisesti. Ihmisten kokemuksia tutkittaessa onkin tarpeen määritellä kokemuksen merkitys empiirisen tutkimuksen teossa. Seuraavassa onkin väistämättä myös käsiteltävä tutkimuksen teon ontologisia ja epistemologisia lähtökohtia. (Husserl 1913/1950; Landridge 2007, 8–22.)

Fenomenologisesti todellisuuden nähdään olevan suhteellista eli subjektiivisiin merkityksenantoihin perustuvaa todellisuutta huolimatta siitä, että osa todellisuutta voi olla intersubjektiivista eli yhteisesti jaettavissa muiden elämismaailmassa olemassa olevien yksilöiden kanssa. Todellisuus on siten osittain paikallisesti ja spesifisesti konstruoitunut ilmenemä. (Husserl 1913/1950; Langdridge 2007, 24–29.) Syllogismina ontologisfilosofisesta pohdinnasta päädytään vastaamaan kysymykseen ihmiskäsityksen luonteesta. Tässä tutkimuksessa ihmiskäsityksen lähtökohtana pidetään eksistentiaalisen fenomenologian holistista ihmiskäsitystä. Eksistentiaalisuudella viitataan ideologiaan, jonka mukaan ihmisen olemassaolo on radikaalisti erilaista kuin muiden objektien.

Ihmisen käyttäytyminen muotoutuu kokemusperäisesti sen sijaan, että se olisi ennalta määrättyä toimintaa. Eksistentialismi korostaa ihmisen ymmärtämistä tämän sisäisen maailman kokemusten näkökulmasta, ihmisen antaessa itse yksilöllisen merkityksen omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa.

(Ks. esim. Titchen & Hobson 2011, 121–130.) Lauri Rauhalan (2009) esittämä monopluralistinen ihmiskäsitys kuvaa ihmisen olemassaolon jäsentyneisyyttä kolmella tasolla. Ihmisen olemassaolon perusmuodot koskevat tajunnallisuutta, jolloin olemassaolo ilmenee psyykkis-henkisen olemassa- olon tasolla, kehollisuutta, jolloin olemassaolo esiintyy orgaanisen olemassaolon tasolla ja situationaalisuutta, jolloin olemassaolo heijastuu suhteina todellisuuteen. Ihmisen kokemusta on siten myös arvioitava kaikilla kolmella edellä esitetyllä tasolla, jotta ihmisen olemassaoloa on mahdollista kuvata kokonaisvaltaisesti.

Fenomenologisesti tietoa suhteellisesta todellisuudesta on mahdollista saada tutkijan ja tutkittavan interaktiivisessa eli vuorovaikutuksellisessa yhteydessä. Fenomenologiseen viitekehykseen

tukeutuvan tutkijan tulee käsittää olevansa osa sitä elämismaailmaa, johon liittyviä kokemuksia tämä tutkii. Tutkimusprosessin edetessä tutkijan on kyettävä eriyttämään tutkijan ja tutkittavan kokemukset, vaikka tutkijan tapa ymmärtää tutkimaansa ilmiötä säilyykin tutkimuksen taustalla.

(Husserl 1913/1950; Landridge 2007; Perttula 1995.) Syllogismina epistemologisfilosofisesta pohdinnasta päädytään vastaamaan kysymykseen tiedon oikeuttamisen luonteesta. Tieteellisessä tutkimuksessa ilmenneet löydökset ja tulokset ovat lopulta tutkijan luomia tulkintoja tutkittavasta ja tämän kertomastaan. Tieteellisen tutkimuksen avulla pyritään siten vastaamaan tiedon oikeuttami- seen erilaisista näkökulmista perustellen. (Varto 1992; Heikkinen & Laine 1997, 18–23; Laine 2001, 26–43.) Fenomenologisen reduktion avulla pyritään keskittämään huomio kokemuksen ilmiön olennaisimpaan. Luonnollisen asenteen reflektointia kutsutaan sulkeistamiseksi, joka tekee tilaa oivaltavalle havaitsemiselle. Sulkeistamisessa onnistuminen on eksistentiaalis-filosofisen viitekehyksen näkökulmasta rajallista. Kokemuksen tutkimiseen sisältyy aina esiymmärtäneisyyden taso. Siten kokemuksen tutkimisen on ymmärrettävä perustuvan tutkijan muodostamaan mahdollisimman realistiseen ja objektiiviseen kuvaukseen ilmiöstä. Tulkinnan esittäminen puolestaan edustaa tutkijan pyrkimystä tavoittaa yleistä tietoa elämismaailmassa jaettujen kokemusten merkityksestä silloisessa kontekstissaan. (Heinämaa 2000; Langdridge 2007; Perttula 1995; Varto 1992.)

Tiedon yleisyyden ja yleistämisen käsitteellä on fenomenologisesti nähtävä eroavaisuus.

Eksistentiaalisen fenomenologian mukaan ainutkertaista kokemusta ei voida yleistää (Titchen &

Hobson 2011, 121–130). Yleinen tieto fenomenologisesti painottuneessa kokemuksen tutkimukses- sa on kuitenkin mahdollista tavoittaa. Yleisellä tiedolla tarkoitetaan tällöin kokemuksiin perustuvaa tietoa, joka koskee kaikkia tutkimukseen osallistuvia. Tutkijan tehtävänä on koostaa kokemusta tarkastelevaa yleistä tietoa mieltäen yksilökohtaiset merkitysverkostot esimerkkeinä yleisistä merkityksistä. Siten tutkittavan ilmiön kannalta olennaiset merkitykset tulevat kuvatuiksi kiteytettyinä yleisinä tuloksina. (Ks. esim. Langdridge 2009; Rauhala 1998.) Fenomenologisen menetelmän hyödyntäminen johtaa kokemuksen ilmiön ymmärtämiseen hahmottamalla yksilöllisiä ja yleisiä merkitysverkostoja jäsentäviä merkitystihentymiä, rakentamalla dialogia kyseisten merkitysverkostojen, -tihentymien ja muun tutkimustiedon välille, sekä suhteuttamalla ymmärtämi- nen jälleen alkuperäiseen aineistoon nähden. Siten eksistentiaalis-fenomenologisesta ymmärtämi- sestä seuraa tutkimuskohteesta muodostettavaa yleistietoa, sekä tutkittavien elämismaailmaan sisältyviä kokemuksia havainnollistava kokonaisnäkemys. (Ks. Eatough & Smith 2010, 179–194;

Lehtomaa 2006, 163–193.) Seuraavalla sivulla esitettävässä laatimassani kuviossa havainnolliste-

taan tässä luvussa esitetyn fenomenologisen teoreettis-metodologisen viitekehyksen vaikutuksia ja ulottuvuuksia laadullisessa kokemuksia tarkastelevassa tutkimuksessa.

KUVIO 1. Fenomenologia tutkimuksen teoreettis-metodologisena viitekehyksenä

2.2 Trauma ja äkillinen kriisi

Äkillinen kriisi on seurausta yllättävästä, odottamattomasta ja voimakkaasta tapahtumasta, johon liittyy ihmisen biologiset, psyykkiset ja sosiaaliset voimavarat ylittävä tunnejärkytys (Van der Kolk 1987). Neurobiologisesti trauman etiologiassa (Van der Kolk, Burbridge & Suzuki 1997, 99–111) on kyse neuroimpulssien kulun estymisestä amygdalasta eli mantelitumakkeesta hippokampukseen eli aivotursoon. Hippokampus on aivojen osa, jossa aistimusten tunteisiin vaikuttava aines rakentuu ajatteluksi ja symboliseksi viestinnäksi nivoutuen isojen aivojen kuorikerrokseen. Äkillisessä kriisissä traumakokemukset rekisteröityvät proseduraaliseen säilömuistiin, joka on ihmisen tietoisuuden ulkopuolella huolimatta kokemuksen läsnä olevuudesta (Van der Kolk, Hopper &

Osterman 2001). Hippokampaalisen reitin estyessä symboliseen säilömuistiin ei voi tallentua mitään, kun myöskään kognitioita ei tapahdu. Siten ihminen ei pysty yhdentämään aistimuksia tai tunteita käsitteellisesti tai sanallisesti. Aistimukset ja tunteet tallentuvat katkelmina, vireystiloina ja vuorovaikutuskuvioina proseduraaliseen muistiin ilman ihmisen tietoista yhteyttä traumaan.

Trauman kokeneen tunne- ja aistitakaumat puolustusmekanismeineen kuvastavat poikkeuksetta lähes identtisesti traumaattista tapahtumaa, jossa ne alkujaan rekisteröityivät. Traumaan integroitu- minen tapahtuu sen vuoksi vähittäin käsitteellistämällä traumaan liittyviä asioita ja kokemuksia.

Välittömät traumaan kytkeytyvät aistimukset ja tunteet palaavat ihmisen tietoisuuteen psyykkisen käsittelyn myötä (ks. esim. Smith, Flowers & Larkin 2009, 198–199). Tällöin käsitteellistämisen tukena toimiva psyykkisen terveyden ammattilainen voi auttaa trauman kokenutta etenemään integroitumisen myötä normatiiviseen surutyöhön. (Van der Kolk ym. 1997; 2014. Ks. myös Shapiro 1995.)

Sigmund Freudin psykoanalyyttinen teoria kuvaa trauman seurauksia ihmisen psyykeen toiminnassa. Trauman käsitettä on alkujaan käytetty kirurgian ja muun lääketieteen parissa. Tällöin trauman käsitteellä tarkoitetaan yleensä fyysisen vamman seurauksena syntynyttä vaikutusta, joka ilmenee ihmisen psyykkisissä toiminnoissa ulkoisen tekijän aiheuttamana häiriönä tai kriisinä.

Freudin määritelmän mukaan psyykkinen trauma on kokemus lyhyen ajan sisällä ihmisen mielen vastaanottamista ärsykkeiden ruuhkasta, joka on yksilölle liian voimakas käsiteltäväksi tavanomai- sin mielen puolustusmekanismien keinoin. Freud toi siis trauman käsitteen psykologiaan laajentamalla sen merkityksen myös ihmisen psyyken ilmiöihin. (Freud 1965, 117–118.) Freud luonnehti traumaa ihmisen organismin ja sen ympäristön välisessä suhteessa. Kyseistä suhdetta voidaan kuvata esimerkiksi kilvellä tai esteellä, joka suojaa ihmistä ulkoisilta ärsykkeiltä. Vain mielen sietämä ärsyke tulee läpäisemään kilven. Toisinaan ärsykkeen voima tai runsaus saa puolestaan kilven eli mielen suojauksen aktivoitumaan, jolloin ihmisen psyyke yrittää kaikin tavoin

saavuttaa tasapainotilan vähentämällä ärsytystilan voimakkuutta ja tuottaa mielihyväperiaatteen edellyttämän olotilan. Siten traumaattisen kriisin aikana koetut reaktiot voivatkin olla hyvin yksilöllisiä, emotionaalisia ja jopa irrationaalisia. (Freud 1920/1961, 33–37.)

Suomalaisen kriisi- ja katastrofipsykologian asiantuntijan Salli Saaren (2003, 15–25) mukaan psykologinen trauma koostuu sekä traumaattisesta tapahtumasta että sen psyykkisestä kokemisesta.

Saari erittelee tyypillisten traumaan sopivien kuvausten ilmenevän muutoksen laajuutena, ennakoimattomuutena, kontrolloimattomuutena ja haavoittuvuutena. Kriisin aiheuttamassa elämäntilanteessa ihmisen aikaisemmat kokemukset ja opitut reaktiotavat eivät riitä akuutin tilanteen ymmärtämiseen ja sen psyykkiseen hallintaan. Äkilliseen kriisiin liittyvät ihmiseen pitkään vaikuttavat voimakkaat ja jatkuvat reaktiot, sekä vaihtelevat tunnetilat. Traumaattista tilannetta tai tapahtumaa on yleensä mahdotonta ennustaa tai kontrolloida. Lisäksi kriisitilanteisiin liittyvät tapahtumat ovat luonteeltaan usein sellaisia, että ne koettelevat ja muuttavat vahvasti ihmisen olemassa olleita elämänarvoja. (Ks. myös Ayalon 1995.) Freudin (1961) psykoanalyyttisen teorian korostamasta yksilöllisyyden näkemyksestä poiketen Saaren (2003) mukaan äkillisen kriisin aiheuttamissa reaktioissa on myös yleisiä lainalaisuuksia ihmisten käyttäytymisessä. Esimerkiksi äkillisen kriisin ja suruprosessin vaiheiden kuvataan olevan ihmisillä suhteellisen samankaltaiset, vaikka poikkeavia vaiheiden käsittelyjärjestyksiä ilmeneekin. Saari (2003; 2005) tunnustaa muiden aikalaistensa psykologian asiantuntijoiden tavoin, että traumaattisen kriisin käsittely- ja reagointita- vat ovat osin yksilöllisiä, mutta havaittavissa on myös selkeitä yhteneviä piirteitä ihmisen psykobiologisesti säädeltyjen automaattisten mekanismien vuoksi esimerkiksi kriisin kokeneiden tunnetiloissa, sekä kriisin aiheuttamien vaikutusten kokemussisällöissä (ks. myös Smith, Flowers &

Larkin 2009).

Äkillisen kriisin vaikutuksia eritellään katastrofi- ja kriisipsykologisessa kirjallisuudessa reaktio – käsitteen välityksellä (esim. Crawshaw 1963; Dyregrov 1994; Palosaari 2007; Saari 2003).

Reaktion selitetään olevan välitöntä vastausta tapahtuneeseen tai ärsykkeen aiheuttamaa toimintaa.

Eija Palosaari (2007, 50–67) kuvaa äkillisen kriisin aiheuttaman reaktiokäyttäytymisen johtuvan ihmiselle ominaisesta biologisesta vasteesta yksilön ja lajin säilymisestä. Uhkaavaan tilanteeseen reagoidaan, jotta tapahtuneesta olisi mahdollista pelastua. Äkillisen kriisin reaktiovaiheiden kulkuun sisältyvät; shokki-, reaktio-, käsittely- ja uudelleensuuntautumisen vaihe. Muun muassa Nurmi (2006), Palosaari (2007), Saari (2003) luettelevat reaktiovaiheiden sisältöihin kuuluvan erilaisia välittömiä fyysisiä ja psyykkisiä reaktioita ja mekanismeja kehitystehtävineen. Lisäksi reaktiovaiheiden esittelyn yhteydessä ilmaistaan yleensä kriisin kokeneen ihmisen tyypillisiä käyttäytymistapoja ja jokin ajallinen reaktiovaiheen kesto. Dyregrov (1994) ja Van der Kolk (1997)

kuvaavat yksityiskohtaisemmin äkillisen kriisin vaikutuksia ihmisen elämässä. Äkillinen kriisi ilmenee ihmisen toiminnan fyysisellä tasolla esimerkiksi hikoiluna, sydämen tykytyksinä, kyyneleinä, motorisena rauhattomuutena, sekä uni- ja syömisongelmina. Psyykkisellä tasolla äkillisen kriisin kokeneilla voi ilmetä esimerkiksi dissosiatiivista kokemusta tunteettomuudesta tai etäisyydestä tapahtumaan, aikakokemuksen muutoksia, apatiaa, syyllisyyttä, tyhjyyttä, lamaantu- mista, ahdistusta, voimakasta surun ja ikävän tunnetta, sekä muistin toiminnan muutoksia (Lindemann 1944; Kübler-Ross 1969; Van der Kolk, Hopper & Osterman 2001). Syyllisyyden, vihan ja katkeruuden tunteet näyttäytyvät usein voimakkaasti erityisesti itsemurhakuoleman yhteydessä (Poijula 2002; Lukas & Seiden 2007). Äkillisen kriisin aiheuttamat vaikutukset ilmenevät puolestaan sosiaalisella tasolla esimerkiksi eristyneisyytenä, yksinäisyytenä, ympäristöstä kohdistuvina odotuksina, läheissuhteiden konflikteina, sekä arjen toimintojen muuttumisena.

Dyregrov (1994; 2008) selittää äkillisen kriisin reaktioiden olevan osittain päällekkäisiä suhteessa surureaktioihin. Siten äkillisen kriisin aiheuttamien aineellisten ja aineettomien vaikutusten pohdintaa on hyödyllistä eritellä.

Ihmisen elämää järkyttävä poikkeuksellisen voimakas tapahtuma voi aiheuttaa diagnostisen psyykkisellä tasolla ilmenevän akuutin stressireaktion, akuutin stressihäiriön tai traumaperäisen stressihäiriön. Kyseiset traumaattisiin tapahtumiin liittyvät diagnoosit perustuvat Maailman terveysjärjestö WHO:n (2016) kehittämän ICD-10 (International Statistical Classification of Diseases and Related Health Problems) ja Amerikan psykiatrisen yhdistyksen (2013) kehittämän DSM-V (The Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) tautiluokituksiin. Äkillisen stressireaktion laukaisee psyykkisesti voimakas, ahdistava ja traumaattinen tapahtuma. Oirekuva voi olla laaja ja monimuotoinen, mutta tyypillisesti keskeisimpinä oireina näyttäytyvät akuutit ahdistusoireet ja dissosiatiiviset oireet. Äkillisen stressireaktion oireita ilmenee lievinä lähes kaikilla äkillisen kriisin kokeneilla ihmisillä. (Henriksson & Lönnqvist 2011.) Myös Pontevan (2006; 2014) arvion mukaan noin 50-90 prosentilla ihmisistä esiintyy akuutin stressireaktion oireita äkillisen kriisitapahtuman jälkeen. Enemmistöllä oireet poistuvat kuitenkin itsestään muutamien päivien tai viikkojen kuluessa. Varsinaisesta äkillisestä stressihäiriöstä on kyse silloin, kun tilaan liittyy myös selvä toimintakyvyn aleneminen. Akuutin stressihäiriön kesto on yleensä muutamista päivistä neljään viikkoon. Äkillisen stressireaktion ja -häiriön hoidossa keskeisimpänä periaatteena pidetään potilaan seurantaa, tarjottavaa keskusteluapua ja konkreettista tukea. Ensimmäisenä vuorokautena potilasta ei tule jättää yksin ja seurantaa on suotavaa toteuttaa 1-2 kertaa äkillistä kriisiä seuraavien 3-6 viikon aikana, jotta voidaan tunnistaa mahdolliset muut kehittymässä olevat psyykkiset ongelmat tai oireyhtymät. Lääkehoidon merkitystä pidetään rajallisena ja toissijaisena psykososiaa-