Muut ihmiset

Haastateltavat kuvasivat kokemuksiaan läheisen kuoleman yhteyteen liittyvistä kohtaamisista suhteessa muihin ihmisiin, kuten esimerkiksi perheeseen, ystäviin, tuttaviin, sukulaisiin, työkavereihin ja vertaisihmisiin. Haastateltavien lähiympäristön kokemukset näyttäytyivät pääosin

positiivisina. Tärkeinä kohtaamisina läheisensä menettäneet pitivät tilanteita, joissa he kokivat läsnäoloa ja kuulluksi tulemisen tunteita. Haastateltavien mukaan kohtaamisissa ei välttämättä tarvittu edes sanoja. Lisäksi kiitollisuutta koettiin haastateltavien keskuudessa esimerkiksi ystävistä tai sukulaisista, jotka jaksoivat käydä kylässä kerta toisensa jälkeen ja auttaa arkisissa asioissa.

Läheisten kohtaamisista saatu tuki ja turva tuli esille haastateltavien kertomassa myös yksinolon sietämistä edistävänä tekijänä. Haastateltavat muistelivat kohtaamisia lämpimästi ja he pitivät niitä sopeutumisensa perustana äkillisen kriisin jälkeiseen elämään.

Sitten mulla on yksi tosi hyvä ystävä, joka ei kysyny multa koskaan että, mitä kuuluu tai miten voit. Se oli tärkeä kohtaaminen. Hän kävi usein ja käy tietysti edelleen.

Oli ruokaa mukana ja ne tuli, istu olohuoneeseen ja ne istu. Ja kuunteli. Ja sit mä pu-huin semmosen kolme tuntia pyöreesti ja ne kuunteli. Ja ne ei sanonu mittää välttä-mättä, hymähteli välillä ja tälleen osoitti, että kuunteli mut ne kuunteli!

Me vaan oltiin, juotiin kahvia. Mutta mä tartten sen, et joku ihminen tulee siihen ja sanoo mulle, että sulla on ihan järki päässä että kaikki on hyvin. Että on kyllä sellasia ystäviä.

Vertaiskokemukset olivat haastateltavien mukaan kohtaamisissa lohdullisia, ymmärtäviä, vapauttavia ja rohkaisevia. Haastateltavat kokivat vertaiskohtaamisia niin ikään sekä lähipiirissään että vertaistukiryhmissä ennestään tuntemattomien ihmisten keskuudessa. Haastateltavat kertoivat kokeneensa yllättäviäkin kohtaamisia, joissa joku läheinen ihminen saattoi tulla kertomaan omasta samankaltaisesta kohtalostaan esimerkiksi oman puolisonsa kuolemasta. Toisaalta haastateltavat mainitsivat, että he eivät halunneet kuulla verrattavan heidän kokemustaan esimerkiksi jonkun toisen henkilön isovanhemman tai kaukaisen sukulaisen kuolemaan. Lisäksi haastateltavat kohtasivat saman kokeneita ihmisiä vertaisryhmissä niin virtuaalisissa kuin reaalisissa ympäristöis-sä. Vertaiskohtaamiset olivat muutamissa tapauksissa heti läheisen kuoleman jälkeen niin kipeitä, ettei niissä välttämättä käytetty edes sanoja. Pelkän läsnä olemisenkin koettiin olevan vertaistukea.

Tärkeintä kohtaamisissa oli haastateltavien mukaan vahva aistein havaittava molemminpuolinen jaettu ymmärrys samanlaisesta kokemuksesta.

Se on nimenomaan silleen, että siellä saa puhua tai olla puhumatta, siellä pysty itke-mään ja nauramaan ja siellä kuulee toisten kertomuksia.

Ja aihe on aina sama. Puhumme siitä leskeydestä ja kuolemasta, niistä kaikista asi-oista siinä. Koska se on niin vapauttavaa!

Surunauha Ry:ssä oli se vahvana taas, että toiset äidit jotka on kans jääny, että itse-murhan tehneen ollu viimeisillään raskaana tai jäänyt pienet lapset. Niin ihan sama on joka päivä, että vaikka on ikävä, vaikka kiukuttaa, vaikka vihastuttaa että jäi yksin lasten kanssa, mutta kiitos että säästit meidät.

Haastateltavat kuvasivat myös kohtaamisiaan oman lähipiirin ulkopuolelle sijoittuvien ihmisten kanssa. Kohtaamisissa oli toisinaan yleistäkin antaa neuvoja ulkopuolisten ihmisten toimesta.

Haastateltavat kokivat neuvojen antamisen töykeänä ja epäsovinnaisena käytöksenä. Toisaalta he pohtivat kyseisen käyttäytymisen johtuneen siitä, että ulkopuolisena voi olla haastavaa löytää sanoja läheisensä menettäneelle. Haastateltavat kuitenkin kokivat, että kohtaamisissa olisi voitu vaihtaa mieluummin tavanomaiset kuulumiset ja ohittaa hyvää tarkoittavat, mutta epärelevantit neuvot. Eräs haastateltava olisi neuvojen sijaan kaivannut todellista apua, joka kuitenkin jäi toteutumatta työkavereiden osallisuuden puutteen vuoksi. Kohtaamisessa ilmennyt torjuminen johti haastateltavan sisuuntumiseen, sillä neuvoista huolimatta kukaan ei ollut valmis auttamaan häntä todellisuudessa.

Töissä taas joku kysy ja esitti fiksua, että oottehan te ajoissa laittanu. Niin mä sanoin, että kuinkas ajoissa te ootte laittanu. Että minkäs ikäinen sä olit, kun sä laitoit sun paperit siihen malliin. Ja sit tuli ihan hiljasta.

Yleensäkin se kohtaaminen olis hirveen tärkeetä. Mut se varmaan pelottaa tosi monia ihmisiä sekin kohtaaminen. Mut ei silleen niinkun yks rouva sanoi, että ”mennään os-taa uusia kevätvaatteita, niin tulee parempi mieli”. Niin ei silleen!

Kun kolme kuukautta oli menny niin joku kysyi, että joko sä oot uutta emäntää katellu.

Töissä esitin sitten tämmösen ihan asiallisesti, että miten ois tämmöset talkoot että tarjoan ruuat ja kaljat, että leikataan porukalla se pensasaita. Ei ketään! Ei yhtään.

Tuli neuvoja, että sieltä ja sieltä saa ostettua tätä palvelua ja nämä tekee niinku ra-haa vastaan.

Kolmen haastateltavan kokemuksiin liittyi myös kohtaamisia, joissa muut ihmiset syyttivät haastateltavaa läheisensä kuolemasta. Eräällä haastateltavista läheisen kuolemaa edelsi haastava elämänvaihe, jonka seurauksena muut ihmiset pitivät oikeutenaan syyllistää haastateltavan olleen puolisonsa kuoleman osasyy, vaikka näin ei todellisuudessa ollut. Kyseinen haastateltava kuvasi kohtaamisista muodostunutta kokemusta näistä ihmisistä äärettömäksi pahuudeksi. Kahdella haastateltavista läheisen kuolema oli puolison itsemurha. Myös näissä tapauksissa muut ihmiset, puolison perhe ja sukulaiset syyttivät haastateltavaa läheisensä kuolemasta. Kohtaamiset sisälsivät muun muassa haukkumista, vihjailua, nimittelyä ja syytöksiä. Toisen haastateltavan puolison perhe ja sukulaiset estivät jopa tämän pääsyn oman puolisonsa hautajaisiin. Syyttely ei liittynyt ainoastaan äkillisen kriisin tapahtuma aikaan, vaan jatkui myös myöhemmin kriisin jälkeen. Haastateltavat pohtivat syyttelyn johtuneen kenties siitä, että he olivat juuri lähimmät ihmiset kuolleen lähimmäi-sen elämässä. Lisäksi toinen haastateltavista koki, että syytökset lisääntyivät koska hän jatkoi elämäänsä puolisonsa kuoleman jälkeen. Haastateltavat olivat silti järkyttyneitä itselleenkin

aiemmin läheisten ihmisten irrationaalisesta käyttäytymisestä. Kohtaamisten seurauksena haastateltavat katkaisivat välit kyseisiin henkilöihin.

Ne ihmisten syytökset, kuinka järkyttäviä ne voi olla. Että se syy on minun.

On tapahtunut paljon, että varsinkin tossa itsemurhassa se että syyllinen täytyy etsiä jostain. Totta kai se on sitten se lähin ihminen, se kumppani. Niin ei ole tavatonta.

Hän niin kuin syytti minua ihan suoraan mieheni itsemurhasta. Että siinä vaiheessa minusta tuli huora ja vaikka mitä muuta. Mutta kyllä se oli semmosta lievempää jo ai-kaisemmin.