56 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 8 / 2 0 0 8
Kauhuromantiikan varhaisvaiheita Suomessa
H. K. Riikonen
Jukka Sarjala: Salonkien aaveet.
Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.
Merkittävimpiä piirteitä kotimai- sen kirjallisuuden tutkimuksessa 2000-luvulla on ollut uudestaan li- sääntynyt mielenkiinto 1800-lu- vun kirjallisuuteen. Kyse ei täl- löin ole ollut vain J. L. Runebergin, Zacharias Topeliuksen, Aleksis Ki- ven tai Minna Canthin tapaisis- ta keskeisistä klassikoista, joita on tietysti jatkuvasti tutkittu, vaan myös paljon merkityksettömäm- pien kirjailijoiden teoksista. Usein kyseessä ovat olleet varsin varhai- set kirjailijat, jotka eivät välttämät- tä yltäneet kovin kummoisiin saa- vutuksiin, mutta jotka kuitenkin ovat kiinnostavia sekä tienraivaaji- na että ajanilmiöinä. Tutkimuksen kohteeksi ovat siten nousseet Char- lotta Falkman, Axel Gabriel Ingeli- us, Maria Kraftman, Marie Linder, Hanna Ongelin, Wendla Randelin ja Fredrika Runeberg, joista useim- mat julkaisivat teoksiaan 1840–60- luvuilla. Keskeinen osuus romaani- lajin edustajina on siis ollut naiskir- jailijoilla.
Dosentti Jukka Sarjalan teos Sa- lonkien aaveet liittyy 1840- ja 1850- luvun romaanikirjallisuuden tutki- mukseen, mutta se tuo esille koko- naisen romaanikirjallisuuden alu- een, nimittäin kauhukirjallisuuden (engl. Gothic novel). Keskeisiä kir- jailijoita tällöin ovat Zacharias To- pelius ja Axel Gabriel Ingelius. Eri- koislaatuista ja monella alalla, en-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 8 / 2 0 0 8 57 nen kaikkea säveltäjänä, toiminut-
ta Ingeliusta Sarjala on tarkastellut myös aikaisemmassa tutkimukses- saan Poeettinen elämä (2005). In- geliuksen käsitteleminen kahdes- sa eri teoksessa tuottaa ymmärret- tävän hankaluuden. Mikäli lukija haluaisi tietoja Ingeliuksen kauhu- romaanin Det gråa slottet aikalais- vastaanotosta, hänen täytyisi lukea juuri Sarjalan varhempaa tutki- musta, josta ilmenee, miten Ingeli- us herätti aikanaan paljon keskus- telua. ”Polemiikkeja syntyi Inge- liuksen jalanjäljissä, teki hän mi- tä tahansa,” totesi Sarjala sattuvasti Poeettisessa elämässä. A. G. Ingelius on tärkeä nimenomaan sikäli, että hän kirjoitti ensimmäisen täysmit- taisen goottilaisen romaanin Suo- messa. Ingeliuksen romaanissaan Det gråa slottet kuvaaman Risti- län kartanon Sarjala näkee suoras- taan suomalaisena vastineena Ho- race Walpolen kuuluisalle Otran- ton linnalle (s. 126).
Topeliuksen osalta Sarjalan esi- tys rajoittuu hänen varhaisempaan tuotantoonsa, aikaan jolloin hän toimitti Helsingfors Tidningar -leh- teä. Topeliuksen ja Ingeliuksen rin- nalla Salonkien aaveissa esille tulee myöhemmin varsinkin estetiikas- ta ja teatterista kirjoittanut Fred- rik Berndtson, joka vuonna 1846 kilpaili Topeliuksen kanssa siitä, kumpi pystyisi kirjoittamaan kaa- meamman tarinan.
Salonkien aaveet ei niinkään ole yksityiskohtainen tekstianalyytti- nen tutkimus – siinä suhteessa var- masti voitaisiin mennä vielä pitem- mälle – vaan selvitystä teosten syn- nystä, historiallisista ja yhteiskun- nallisista taustoista sekä kirjallisista esikuvista, yhteyksistä ja aiheistos- ta. Tausta- ja kontekstimateriaali- aan Sarjala esittelee varsin moni-
puolisesti. Kirjallisen taustan osalta huomionarvoista on se, että vaikka Sarjala viittaakin tunnettuihin eng- lantilaisiin goottilaisiin romaanei- hin, hän painottaa erityisesti rans- kalaisen Victor Hugon merkitystä ja luo katsauksen Hugon vastaan- ottoon Suomessa (osa tätä vastaan- ottoa oli Runebergin negatiivinen suhtautuminen). Sarjala ottaa huo- mioon myös Ruotsin merkityksen ja kauhukirjallisuuden aseman Ruotsissa. Kauhuromaanin ohel- la myös yhteiskunnallisesti suun- tautunut sensaatioromaani on esil- lä, erityisesti Eugène Suen kuuluisa Les Mystères de Paris ja sen innoit- tamat teokset, kuten ruotsalaisen Carl Fredrik Ridderstadin Tuk- holman salaisuuksista kertova ro- maani. Suen romaanin merkitystä Suomessa on aiemmin luonnehti- nut varsinkin Matti Klinge; Ridder- stadia taas on tutkinut ruotsalainen Anders Öhman kirjassaan Äventy- rets tid: den sociala äventyrsroma- nen i Sverige 1841–1859 (1990), jo- hon Sarjala ei kuitenkaan viittaa.
Kirjakauppojen roolin ulko- maisen kirjallisuuden välittämi- sessä Sarjala noteeraa näyttävästi.
Kuten Matti Klinge Topelius-kir- jassaan (1998), myös Sarjala pai- nottaa, miten Topeliuksen taita- vuuteen kauhuaiheisten tekstien kirjoittajana olivat toisaalta vai- kuttaneet hänen lehtimiehenä saa- mansa kokemukset, toisaalta hä- nen teatterista omaksumansa vai- kutteet. Lehtimiehenä Topelius oli perehtynyt Ruotsissa jo 1820-lu- vulta alkaen julkaistuihin rikosse- lostuksiin. Hän käytti myös tarvit- taessa taidokkaasti oikeuspöytäkir- joissa käytettyä niin sanottua kuri- aalityyliä (s. 116). Siinä yhteydessä olisi kannattanut mainita, että Suo- messa oikeuspöytäkirjojen julkai-
seminen alkoi vuonna 1857, jol- loin K. F. Forsström toimitti niteen Wiina ja Murha.
Eräissä suhteissa olisi toivonut laajempaakin kirjallisuuden taus- toitusta. Sarjala toteaa (s. 12), et- tä kauhuaineksia esiintyi muissa- kin kuin hänen käsittelemissään ajankohdan kirjallisissa tuotteis- sa. Pari esimerkkiä hän mainitsee- kin, mutta toteaa niistä ja muista vastaavista, että ”ne eivät kuiten- kaan laajemmin luonnehdi kirjal- lista esiintymisympäristöään ei- vätkä siksi asetu tarkasteluni koh- teeksi”. Voisi kuitenkin väittää, et- tä ne antaisivat omalta osaltaan kuvan yleensä kauhuaineksen le- vinneisyydestä. Esimerkiksi Sara Wacklinin teoksen Hundrade min- nen från Österbotten (suom. Sata muistelmaa Pohjanmaalta) useis- sa kertomuksissa ja muisteluksissa on mukana ilmeisiä kauhuaineksia.
Erikoista on, että Sarjala ei tuo esille arkkiveisuja, joissa oli usein rikok- siin ja onnettomuuksiin liittyvää ai- neistoa. Arkkiveisujen voisi hyvin ajatella luoneen maaperää kauhu- kertomuksille ja -romaaneille se- kä niiden suosiolle. Kansanperin- teeseen tekijä viittaa vain ohimen- nen (s. 72), silloinkin oikeastaan vain mainiten sen erilaisuudesta varsinaiseen kauhuromaaniin ver- rattuna. Sinänsä Sarjala lienee oi- keassa katsoessaan (s. 141), että hä- nen tutkimiensa tekstien kannalta nimenomaan säätyläisten keskuu- dessa kierrelleet kuulopuheet siir- tyivät kauhuromanttisiin teoksiin (pikemminkin kuin kansanperin- ne).
Sarjala tarkastelee varsin yk- sityiskohtaisesti myös romaanien todellisuustaustaa. Esimerkiksi In- geliuksen kuvaaman Ristilän kar- tanon ja siihen sijoittuvien tapah-
58 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 8 / 2 0 0 8
tumien taustana Sarjala näkee Ul- vilassa sijainneen Koiviston karta- non ja sen omistajaan, kapteeni G. J.
von Willebrandiin liittyneet rikos- epäilyt.
Sarjala osoittaa havainnollises- ti, miten kauhukirjallisuuden tulo Suomeen ei ollut mikään itsestään- selvyys. Kreikkalaisen antiikin ihai- lu ja klassistiset ihanteet olivat Suo- messa voimakkaita, eikä kauhukir- jallisuuden estetiikka ollut miten- kään näiden ihanteiden mukaista.
Mutta kun kauhukirjallisuus sitten oli saanut jalansijaa, sillä oli oma mielenkiintoinen yhteiskunnalli- nen ulottuvuutensa. John Sund- holmin tutkielmaan (1997) viita- ten Sarjala toteaa, että Ingeliuksen romaani oli kertomusta aateliston mädännäisyydestä ja tuhosta; tälle puolestaan voidaan Sarjalan mu- kaan osoittaa useita vertailukoh- teita ulkomaisesta kauhufiktios- ta. Itsenäisen romaanihahmon Ire- nen kautta Ingelius osoittaa, miten
”ryhmä- tai sukukeskinen elämän- järjestys ei enää päde” (s. 136).
Kauhukirjallisuus on otollinen laji myös parodioitavaksi. Sen pa- ni merkille jo Jane Austen romaa- nissaan Northanger Abbey. Toi- saalta laji itsekään ei ollut vail- la koomisia, ironisia ja parodisia elementtejä. Tämä ei ollut vieras- ta Suomessakaan. Tutkimuksensa viimeistä edellisessä luvussa Sarja- la selvittää juuri tätä puolta eräiden Topeliukselta saatujen esimerkkien valossa.
Kauhuromaanin tutkimuksel- la on Suomessa merkittävät perin- teet. Eino Railon teos Haamulinna (1925) ilmestyi myös englannin- kielisenä laitoksena, The Haunted Castle (1927), ja on yksi useimmi- ten ulkomailla mainituista suoma- laisista kirjallisuudentutkimuksen
alan teoksista. Raimo Kinisjärven ja Matti Lukkarilan vuonna 1986 toimittamassa teoksessa Kun hir- viöt heräävät tarkastellaan kau- huaineksia elokuvassa, kirjallisuu- dessa ja taiteessa; Matti Savolainen ja Päivi Mehtonen puolestaan toi- mittivat vuonna 1992 teoksen Haa- mulinnan perilliset. Jukka Sarjalan teos Salonkien aaveet, johon liittyy myös havainnollinen kuvitus, jat- kaa tätä linjaa kartoittamalla mo- nipuolisesti suomalaisen kauhufik- tion varhaisvaiheita.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ylei- sen kirjallisuustieteen professori.
