Historia, fantasia ja postmoderni romaani näkymä

(1)

74 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2018 KIRJALLISUUS

varten. Mitä ne poliittiset tarkoi- tukset olivat, jäi Arendtin tekstistä epäselväksi. Tuija Parvikko kuitenkin valaisee asiaa hyvässä esipu- heessaan. Maailma, erityisesti Yh- dysvallat, oli 1950-luvun kuluessa unohtanut Israelin ja juutalaiset.

Nyt he hankkivat oikeudenkäynnin myötä sekä poliittista näkyvyyt- tä että runsaasti sympatiaa uhrien riipaisevien kertomusten myötä.

Tämä oli myös ensimmäinen ker- ta, kun selviytyjien tarinoita tuotiin julkisuuteen. Oikeudenkäynnistä alkoi selvinneiden tarinoiden jul- kaiseminen, josta myöhemmin on tullut tärkeä osa 1900-luvun eu- rooppalaista identiteettiä.

Arendtin tekstin tyyli on to- teavaa, hän ei adjektiiveja vilje- le. Kirjoittaja käyttää paljon suoria sitaatteja Eichmannin tai todista- jien puheista ja kirjoituksista, hän ei erityisemmin kommentoi teks- tiä edes silloin, kun ajatukset ovat kammottavia tai kuvottavia. Teks- tistä välittyy kuitenkin myös tyr- mistys, jopa vihaisuus, ainakaan se ei ole viileää. Lisäksi se on erit- täin ajankohtaista, mikä liittyy juu- talaisten tuhon ensimmäiseen askeleeseen – kansalaisuuden riistämiseen. Kun juutalaisilta kiel- lettiin heidän kansalaisuutensa, ei heillä ollut enää valtiota ja sen oi- keusistuimia varjelemassa heidän oikeuksiaan, viimekädessä hen- keä. Arendtin analyysi auttaa ym- märtämään nykyisten paperittomi- en tilannetta.

Arendtin ajattelu on analyyt- tista ja rohkeaa, hän ei pelkää ot- taa esille ristiriitaisia näkemyksiä, vaikkei hän kuulemma ollut varau- tunut osakseen tulleesen vastus- tukseen. Tämä sanomisen rohkeu- deksi kuvaamani piirre Arendtissa liittyi hänen periaatteisiinsa: ihmisen velvollisuus on ajatella, jotta hän kykenisi arvioimaan tekojensa seurauksia. Arendtilla itsellään on arvostelukykyä ja hän myös käyt- tää sitä.

LEENA ERÄSAARI

Kirjoittaja on yhteiskuntapolitiikan do- sentti.

Historia, fantasia ja postmoderni romaani

Klaus Brax: Unhoon jääneiden huuto: Kolme tutkielmaa post- modernista historiallisesta ro- maanista. Avain 2017.

Asiaan vihkiytymättömälle postmodernismi ja ainakin perinteises- ti ymmärretty kirjallisuuden histo- riallinen tulkitseminen saattavat vaikuttaa pikemminkin vastakkai- silta kuin sukulaisilmiöiltä. Onhan postmodernismi aikaamme liitty- vä ilmiö, jossa historiallista totuut- ta sen perinteisessä mielessä on pidetty vähemmän tärkeänä kuin fantastista leikittelyä erilaisilla ker- ronnallisilla tavoilla ja aineistoilla.

Fantasian monitasoinen ko- rostus postmodernia historiallista romaania avaavana piirteenä on Braxin tutkimuksen mielen- kiintoisinta antia ja laajentaa lajin ymmärrystä suuntaan, jota on aiemmin tehty muun muassa Brian McHalen tutkimuksissa. Vaikka fantasia Braxin tutkimuksessa liittyy eksplisiitisti vain yhteen historiallisen postmodernin romaanin alalajeista, tuntuu hänen kiinnos- tusta postmodernia romaania kohtaan motivoivan kaiken kaik- kiaankin fantasia, joka kirjan tut- kimusten valossa saa ilmenemis- muotonsa eettisyydestä pohjaa hakevien kerronnallisten ratkaisu- jen kautta ja ammentaa laajasta kulttuurihistoriallisesta traditiosta.

Johdannossaan Brax taustoit- taa kirjansa kolmea tutkielmaa laa- jalla kirjallis-filosofisella aineistolla, joka selittää laajemminkin postmodernismin syntyä kulttuuris- samme. Postmoderninismin uusi tapa mieltää historiaa liittyy muun

muassa Jean-Francois Lyotardin määritelmään postmodernista ti- lasta, jonka mukaan niin sanotut suuret kertomukset ovat menettä- neet ilmaisuvoimansa toisen maa- ilmansodan jälkeisessä tilantees- sa. Toisaalta historiankirjoituksen objektiivisuus oli kyseenalaistet- tu jo aiemmin muun muassa Be- nedetto Crocen toimesta, kun hän tarjosi filosofista pohjaa postmo- dernistiselle historiallisen totuu- den problematisoinnille, mitä on myös tukenut muun muassa Fried- rich Nietzschen, Roland Barthesin ja Ferdinand de Saussuren kieli- filosofinen kritiikki. Tähän liittynyt vallan ja traditionaalisen historiankirjoituksen kritiikki lienee saanut radikaaleimman esityksen Micahel Foucaultin kirjoituksissa. Postmo- derni romaani ei kuitenkaan ole koskaan saanut varsinaista ohjel- manjulistusta, vaan laji on kehit- tynyt useiden ja erilaisten kirjailijoiden ansiosta, joiden toimintaa ei ole seurattu pelkästään sympa- tialla; lajin tunnetuin kriitikko lienee Frederic Jameson, joka nime- si sen ”pop-historiaksi“.

Nykyisen käsityksen mukaan postmodernismi on eri taiteissa esiintyvä periodityyli, jota edus- tavat teokset voivat poiketa suu- restikin maailmankatsomuksensa puolesta. Brax suhtautuu kriittisesti termeihin, joilla postmodernia historiallista romaania on kutsut- tu. Esimerkiksi Linda Hutcheso- nin määritelmää lajista historian- kirjoituksellisena metafiktiona hän pitää rajoittuneena. Mutta ongelmallinen on myös Ansgar Nünnin- gin lanseerama tyyppijärjestelmä, sillä Braxin käsityksen mukaan postmoderni romaani on hybri- di, pikemminkin wittgensteinilai- seen perheyhteyteen perustuva laji. Hän korostaa tässä yhteydes- sä juuri fantasian tärkeyttä postmodernille romaanille, erityisesti Tzvetan Todorovin määrittelemää puhdasta fantasiaa, joka perustuu jatkuvaan jännitteeseen rationaali- sen ja yliluonnollisen välillä, mutta myös sellaisia kirjallisuudelle tär- keitä tyylipiirteitä, kuten parodia, lajiparodia ja anakronismi. Braxin

(2)

TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2018 75 KIRJALLISUUS

lähestymistavalle tärkeää on myös omaperäisesti ymmärretty narrato- logia, joka näyttää selkeästi kuinka eettistä ja syvästi inhimillistä toimintaa kertominen on yhdistä- mällä etiikan teoriaa ja kertomus- teoriaa.

Kirjan ensimmäinen tutkielma käsittelee fantastisia historiallisia romaaneja, joissa ilmenee Todoro- vin nimeämä puhdas fantasia. Irra- tionaali ilmenee niissä tavalla, joka ei koskaan salli palata täysin ratio- naaliseen maailmanjärjestykseen.

Angela Carterin Sirkusyöt (1984) pitää lukijaa jatkuvassa epäröin- nin otteessa, jonka jakaa myös romaanin henkilöhahmo Walter, joka edustaa journalistina järkeen perustuvaa maailmankuvaa toisin kuin Fevvresi, joka on siivekäs ja lentotaitoinen nainen.

Peter Ackroydin Chatterton -romaani (1987) kertoo Charles Wychwood -nimisestä kirjailijas- ta, jonka vihjataan olevan jonkin- laisessa yhteydessä romantiikan ajan runoilijan Thomas Chatterto- nin kanssa. Tämä tuo romaaniin yliluonnollisen tason, jonka suhde todellisuuteen jää ratkaisemat- ta. Kirjailijan ongelmallinen suhde traditioon heijastelee Harold Bloo- min esittämää kysymystä vaiku- tuksen ahdistuksesta. Romaanis- sa tematisoidaan myös kysymys Chattertonin kuolemantavasta, mikä nostaa esiin postmodernille romaanille tyypillisen kysymyk- sen siitä, miten historia tunnetaan.

John Fowlesin Ilmestys (1985) tuottaa puhdasta fantasiaa esittä- mällä usean kertojahahmon tari- nan samasta tapahtumasta, joka liittyy erään henkilön katoamiseen Englannissa vuonna 1736. Tarinoi- hin liittyy myös muun muassa kristinuskoon ja kelttien muinaisiin us- komuksiin viittaavia piirteitä, mikä asettaa lukijan pohtimaan luonnol- lisen ja yliluonnollisen ristiriitaa romaanissa.

Ratkaisematon puhdas fantasia osana romaanin maailman on- tologiaa liittyy Peter Ackrodyn romaaniin The Fall of Troya (2006), joka tematisoi historiallisen tie- toisuuden luonnetta sekä histori-

an toistuvuutta ja vaikutuksia tä- hän päivään edustaen näin niin sanottua metahistoriallista romaania. Ylihistoriallisuus ilmenee mo- nin tavoin tässä romaanissa, joka kertoo arkeologi Heinrich Ober- mannin pyrkimyksistä löytää his- toriallinen Troija Anatoliasta. His- toriallisia yhteyksiä kuvataan romaanissa tavalla, joka vaikuttaa yliluonnolliselta. Antiikin maailma ja sen mytologia tunkeutuu Ober- mannin fanaattisiin pyrkimyksiin.

Romaanin Obermannin esikuva on saksalainen arkeologi Heinrich Schliemann ja romaani jatkaakin Ackroydin menestyneiden elämä- kertaromaanien sarjaa, jossa hen- kilöön liityvää historiallista aineistoa tulkitaan vapaasti.

Klassisesta historiallisesta romaanista Ackroydin ja muiden postmodernistien romaanit poik- keavat tarjoamalla niinsanottua apokryfi- eli vaihtoehtoista historiaa, joka käyttää hyväkseen muun muassa anakronismeja sekä se- koittaa mielikuvituksellisia piirtei- tä ja historiallista aineistoa. Brax osoittaakin mielenkiintoisella tavalla, kuinka poikkeamat Schlie- mannin elämäkerrasta auttavat Ackroydia tarkastelemaan uudella tavalla narsismin ja nationalismin suhdetta. Schliemannin toimintaa ja persoonaa, jota Brax kuvaa sattuvasti narsistisen persoonalli- suushäriön kautta, ohjailivat sak- salaiselle nationalismille sittemmin niin katastrofaalisiksi osoittautu- neet piirteet, joihin kuului muun muassa rasistinen käsitys arjalais- ten ylemmyydestä.

Tuolloinen pyrkimys raken- taa idealisoitua kuvaa antiikista on kärsinyt sittemmin romahduk- sen. Saksalaisten pyrkimys raken- taa omaa myyttiään, jossa antiikin Kreikalla on huomattava identifi- kaatiotehtävä, liittyy filosofiassa tunnettuuan ”tekeytymisen his- toriaan”, jolla tarkoitetaan Philip- pe Lacoue-Labarthin ja Jean-Luc Nancyn mukaan yksilön, valtion tai kansakunnan myyttiin samastu- misen historiaa. Ackroydin romaani kertoo kuitenkin tästä kaikes- ta kaksoisvalaistuksen kautta ja

jättää lukijan epäröinnin tilaan niin yliluonnollisten tapahtumien luon- teesta kuin lopuksi Obermannin persoonastakin.

Samantyyppistä kaksoisvalais- tusta hyödyntää myös Toni Mor- risonin tunnettu romaani Minun kansani, minun rakkaani (1987), joka liittyy orjuuteen 1860-luvun lopun Yhdysvalloissa. Ottamal- la huomioon afroamerikkalaisten orjien oman näkökulman romaani antaa äänen näiden omalle vai- etulle subjektiviteetille. Yliluon- nollisuus on tärkeä osa Morrisin romaania, jossa se liittyy etenkin päähenkilön kuolleeseen tyttä- reen Rakkaimpaan, jonka hän tap- poi tarkoituksenaan säästää tämä orjuuden kauheuksilta. Tyttäres- tä muistuttavat olennot palaavat romaanin maailmaan muistaen joskus seikkoja aiemmasta siel- lä viettämästään elämästä, mikä muistuttaa goottilaisen romaanin kerroksellista, epälineaarista historiallista kokemusta.

Romaani kertookin afroamerikkalaisten ihmisten monitasoises- ta vapauden riistosta, joka liittyi heidän seksuaalisuuteensa, ni- meensä sekä itsemääräämisoikeu- teensa ja jonka oikeutusta lukija haastetaan punnitsemaan usealta kannalta.Nämä postmodernistiset historialliset romaanit osoittavat toisaalta, kuinka mielikuvitus voi auttaa pelastamaan subjektia tä- män uhrin asemasta näyttäessään, kuten Brax painottaa, ”että histo- riallinen todellisuus ja vaikuttavat ihmiskuvat ovat keinotekoisia ja rakennettuja, historiasidonnaisia minuuden teknologioita Michael Foucault´n tarkoittamassa mieles- sä ja osa yhteiskunnallista vallan- käyttöä” (s.162).

Toista alalajia Braxin tutkimuksessa edustaa uusviktoriaaninen romaani, joka parodioi aiempaa viktoriaanista romaania niin tyylin kuin aiheidenkin puolesta tarjoten postmodernille tyypillisen kaksois- koodauksen. Viktoriaanisuuden ja modernin suhde on sikälikin mie- lenkiintoinen, että nykytutkimus sijoittaa viktoriaaniseen aikaan monien sittemmin modernismil-

(3)

76 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2018 KIRJALLISUUS

le tyypillisten piirteiden alun, kuten kulutuskulttuurin ja monimuo- toisemman sukupuoli-identiteetin synnyn.

Hedelmälliseksi esimerkiksi uusviktoriaanisesta romaanista Braxin tarkastelussa osoittau- tuu John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen (1969), jon- ka päähenkilöön Sarahiin rakas- tuu englantilaisessa luokkahierar- kiassa ylemmällä portaalla oleva mies. Romaanissa Sarah ei kuitenkaan ole varsinaisesti mimeet- tinen vaan monella tavalla arvoi- tuksellinen hahmo, jonka olemus jää lukijan arvailujen varaan. Brax, joka jo väitöskirjassaan käsitte- li Fowlesin romaania, korostaa tä- män epätäydellisyyden merkitystä romaanissa. Sen myötä henkilö- hahmo saa tietyn vapauden, joka liittyy romaanin feministiseen te- matiikkaan.

Emmanuel Lévinasin exenden- ce -käsite antaa Braxille osuvan lähestymistavan Sarahin henkilö- hahmon tulkinnalle, jossa tärkeäk- si nousee kysymys paosta ihmisen minuudelle asetettujen rajojen ul- kopuolelle. Sarah, joka on synty- nyt lahjojensa ja kiinnostuksen kohteidensa puolesta väärään luokkaan, haluaa vapautua viktoriaanisen ajan tuottamista rajoi- tuksista. Mutta toisin kuin romantiikan ajan poikkeusyksilö, joka haluaa ehdottomasti toteuttaa omaa persoonaansa, hän on moderni, omaa eksistenssiaan etsivä ihminen, joka tuntee itsensä maailmaan heitetyksi ja pyrkii hylkää- mään ahdistavan minuuden. Tämä pyrkimys onnistuukin romaanin maailmassa, sillä Sarah saavut- taa henkisen tasapainon amanu- enssin työssään prerafaeliittien veljeskunnassa. Braxin hienova- rainen ja monisyinen tulkinta Fow- lesin romaanista näyttää, kuinka kerronnan ristiriitaisuus ja epä- tarkkuus, joihin aiemmassa tutkimuksessa on joskus suhtauduttu jopa sen puutteina, välittävät tätä romaanin pohjimmiltaan eettistä perusasetelmaa.

A. S. Byattin Morpho Eugenia (1992) sen sijaan kuvaa sisarus-

insestin kautta uusviktoriaanista seksuaalisuutta tavalla, jossa yh- distyvät antroposentrisen maail- mankatsomuksen kriisi, kritiikki evoluutioteorian pseudotieteel- lisiä sovelluksia kohtaan ja kysymys romantiikan vaikutuksesta 1800-luvun kulttuurissa. Romaa- ni kertoo William Adamsonista, jonka vaimolla Eugen Alabeste- rilla on insestinen suhde velipuo- lensa Edgarin kanssa, ja Euge- nin synnyttämien lapsien isäksi paljastuukin Edgar. Puuvillakau- pan turvin ylläpidetyssä Alabes- tereiden kodissa käydyt keskus- telut Williamin ja pastori Harald Alabersterin välillä näyttävät luonnontieteellisen ajattelun krii- sin kristinuskoon pohjautuvassa viktorianismissa.

Kun insesti Alabestereiden per- heessä pyritään näkemään jopa oikeutettuna vedoten luonnolli- suuteen ja ”romanttisuuteen”, romaanin kuvaukset insestistä ovat osa eläimenkaltaistamisen kritiik- kiä. Brax korostaa tulkinnassaan romaanin insestin liittymistä pat- riarkaaliseen vallankäyttöön ja viktoriaanisen ajan perhekulttuu- riin, yhteiskuntarakenteeseen ja vääristyneeseen arvomaailmaan.

Byattin romaani liittyy Braxin tul- kinnassa insestikertomusten traditioon mielenkiintoisella tavalla, siksikin, että se näyttää Levinak- sen filosofiaan viitaten ne moraali- set ongelmat, jotka liittyvät inses- tiin silloin, kun siihen liittyy (mies) yksilön pyrkimys ohjata “romant- tisesti” naisen seksuaalista käyt- täytymistä.

Braxin tutkimuksen viimeinen luku käsittelee postmodernia historiallista seikkailuromaania, jol- le tyypillistä on moniaineksisuus, mikä on postmodernismin tyylil- linen tunnusmerkki muutenkin, määrittelihän arkkitehtuurin teo- reetikko Charles Jencks postmo- dernismia laajemminkin kaksois- koodauksen käsitteellä. Kysymys historiallisia aikatasoja yhdistä- västä ja sekoittavasta anakronis- mista on tärkeä näiden romaanien tulkinnoille, jotka leikkisästi eivät kunnioita ajan kuvauksessaan rea-

listisuutta. Brax painottaakin ana- kronismin tulkinnassaan sen luo- vaa ja positiivista, suoranaisesti taiteen määrittelevää vaikutusta, toisin kuin jotkut muut kriitikot, jotka ovat suhtautuneet siihen kriittisesti. Toisaalta anakronismien ei tule olla mielivaltaisia, vaan poeet- tisesti tai temaattisesti motivoitu- ja – Brian McHalen sanoin “luovia anakronismeja”. Rikkomalla kuvit- teellisen ja todellisen välistä rajaa anakronismi tuottaa ontologista epävarmuutta lukijassa, joka Bra- xin tutkimuksessa määrittelee laajemminkin postmodernin romaanin lukijapositiota.

Christoph Ransmayerin Mat- ka lopun maailmaan -romaani (1988) kuvaa Cotta-nimisen henki- lön matkaa nykyisen Constantan kaupunkiin Mustan meren rannal- le, josta hän etsii sinne karkote- tun Ovidiuksen Muodonmuutoksia -teosta. Realistisen illusion sijaan tämän historiaa ja mielikuvitusta yhdistävän romaanin kuvaukset Ovidiuksen elämästä ja Muodon- muutoksen myyteistä ilmentävät postmodernistisia ajatuksia kirjai- lijuudesta ja kirjoittamisesta, joissa ilmenee käsitys alkuperäisestä vapaasta tekstistä, kirjailijan tie- tystä anonyymisyydestä ja kielen merkitysten loputtomasta lykkäy- tymisestä. Romaanin anakronismit osallistuvat tähän postmodernis- tiseen projektiin limittäen kaukai- siakin aikakausia (antiikki, roman- tiikka, moderni) keskenään.

Umberto Econ Edellisen päi- vän saari -romaanissa (1994) anakronismeilla on paitsi leikki- sä myös retorinen tavoite, jolla Eco haluaa osoittaa yllättäviä yh- teyksiä muinaisten ja moderni- en ajattelutapojen välillä. Salais- ta viisautta sisältävät hermeettiset kirjoitukset, joiden alkuperä on muun muassa juutalaisissa, egyp- tiläisissä ja gnostilaisissa lähteis- sä, vaikuttivat magiaan ja esotee- riseen traditioon sekä tulivat suosituksi etenkin renesanssin Eu- roopassa. Econ romaanissa tämä salainen tieto liittyy niin sanottuun sympatiajauheeseen, jonka avul- la pyritään määrittelemään pituus-

(4)

TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2018 77 KIRJALLISUUS

piirin ongelma merenkäynnissä.

Tämä ilmentää uskoa luonnossa vaikuttavaan sympaattiseen toimintaan, magnetismiin ja etäältä aiheutettuun toimintaan.

Esseissään Eco onkin pohtinut hermetismin luonnetta, johon tär- keänä osana kuuluu vastaavuus ja samankaltaisuus kuunalisen (eli inhimillisen maailman) ja kuun- ylisen maailman välillä. Tämä sa- laperäinen yhteys hermeettisis- sä tieteissä selittää muun muassa morfologisia samankaltaisuuksia ihmisen ja kasvien välillä. Herme- tismiä yhdistää myöhempään de- konstruktioon ajatus merkkien ja tekstien monitulkintaisuudes- ta ja merkityksen pakenemises- ta, mutta siinä missä renesanssin hermetismi sisältää näkemyksen merkityksen salatusta yhteydes- tä, dekonstruktio korostaa kaikki- naisen merkityksen puuttumista.

Sekä Ransmayerin että Econ romaanien pääpaino on seikkailul- lisen matka-aiheen, moniainek- sisuuden ja postmodernin (kieli) filosofian kuvituksessa. Huomatta- vasti vähemmän huomiota saavat sen sijaan ohuiksi, jopa paperisik- si jäävien henkilöhahmojen psy- kologia.

Kirjansa jälkisanoissa Brax ko- koavasti painottaa postmodernis- tisten kirjailijoiden pyrkimystä et- siä uusia historian kuvaamisen keinoja kirjallisuudessa. Braxin tul- kinnat näyttävät kuinka kirjailijat ovat löytäneet luovia tapoja historian kuvauksilleen, joilla on myös painavaa temaattista, filosofista ja poliittista sisältöä. Samalla nämä romaanit pohtivat ihmisen identi- teettiä ja luovuutta uudella tavalla.

Braxin korostamaa eettistä ulottu- vuutta nämä romaanit saavat, kun ne tarjoavat sellaista historian tul- kintaa, joka osoittaa niin sanottu- jen valtakertomuksien puutteita.

Braxin tutkimus on merkittä- vä anti postmodernin historiallisen romaanin tutkimukselle – eikä pelkästään kotimaassa. Kirja, josta valitettavasti puuttuu hakemisto, perustuu hyvin laajaan teoreetti- seen ja kaunokirjalliseen aineis- toon. Brax tulkitsee aineistoa ana-

lyyttisesti, luovasti ja kriittisesti sekä löytää siitä uusia näkökulmia.

Voikin vain toivoa, että tutkimus löytäisi pian tiensä käännöksenä myös kansainväliseen kirjallisuus- tieteelliseen keskusteluun, jossa Braxin metodisella lähestymista- valla ja ajatuksilla olisi paljon an- nettavaa.

LEENA EILITTÄ

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija.

Valokuvaaja tunnelmoi kansallispuistojen maisemissa

Tea Karvinen: Kansallispuistot, Maamme luonnon helmet. Do- cendo 2017.

Kansallispuistot ovat kaikille avoi- mia luonnonsuojelualueita, joissa voi retkeillä ja nauttia luonnosta.

Suomessa on 40 kansallispuistoa, joista eteläisin sijaitsee Saa- ristomerellä ja pohjoisin Lemmen- joella. Maailman ensimmäisenä kansallispuistona pidetään Yhdys- valloissa vuonna 1872 perustet- tua Yellowstonen kansallispuistoa.

Suomalainen tutkimusmatkaili- ja Adolf Erik Nordenskiöld ehdot- ti kansallispuistojen perustamis- ta Pohjoismaihin jo vuonna 1880.

Ruotsin ensimmäiset kansallispuistot perustettiinkin vuonna 1909. Suomessa alkuun päästiin vasta vuonna 1938, jolloin kansallispuistot perustettiin muun muassa Pallastunturille ja Pyhätunturil- le. Suomen uusin kansallispuisto avattiin kesäkuussa 2017 Hossan erämaassa Kainuussa. Kaikki Suo-

men kansallispuistot ovat Met- sähallituksen hoidossa ja myös niiden palveluista huolehditaan valtion varoin.

Kansallispuistojen lisäksi Suo- messa on 19 valtion maille perus- tettua luonnonpuistoa, niistä Mal- lan ja Pisavaaran luonnonpuistot Lapissa ovat vanhimpia, vuonna 1938 perustettuja. Luonnonpuistot ovat pääsääntöisesti yleisöltä sul- jettuja, luonnonsuojelua ja tutki- musta varten perustettuja suojelu- alueita, joiden suojelumääräykset ovat paljon tiukempia kuin kansallispuistoissa.

Erämaiden valokuvaaja Rovaniemellä asuvan luontoku- vaajan ja toimittajan Tea Karvisen kansallispuistokirja on pitkän työn tulos. Hän alkoi valokuvata ja ret- keillä Suomen kansallispuistoissa jo vuonna 2010. Kirjaa tehdessä retkipäiviä kertyi yli 700. Saate- sanoissaan Karvinen esittelee kirjansa kunnianosoituksena kansal- lispuistoille ja Suomen puhtaalle luonnolle.

Kirjasta puuttuu kansallispuis- toja esittelevä johdanto, mutta Metsähallituksen Luontopalve- lujen Liisa Nikulan lyhyt kirjoitus

”Suomalaista sielunmaisemaa” antaa kansallispuistoista ja niiden historiasta tiivistetysti juuri sitä tietoa, jota lukija tällaiselta kirjal- ta odottaa. Kirjan alussa on myös professori Tari Haahtelan kirjoitta- ma esipuhe, jossa hän pohtii mo- nimuotoisen alkuperäisluonnon merkitystä ihmisen terveydelle ja hyvinvoinnille. Hänen tekstinsä olisi sopinut myös kirjan loppuun jälkisanoiksi.

Kirjassaan Karvinen esittelee kansallispuistot Länsi-Lapista al- kaen ja päätyen Uudellemaalle ja itäiselle Suomenlahdelle. Jokais- ta kansallispuistoa varten on va- rattu tilaa neljän aukeaman ver- ran. Otsikkoaukeamalta selviävät kansallispuistojen perustiedot: pe- rustamisvuosi, pinta-ala ja mah- dolliset alueliitokset, sijaintikunnat sekä sijainti kartalla. Jokaisesta kansallispuistosta on myös link- ki Metsähallituksen ylläpitämään