ka päättyessä (s. 478) ei ole mitään vihjettä sydäristä. Aakkosissa ensimmäisenä tule- va sydarí-variantti on kuitenkin hyvin har- vinainen.
Alvren kirjan yhtenä hyvin kiinnostava- najuonteena pidän eräiden ns. riskisanojen yhteydessä esitettyjä erikoismerkityksiä, jotka osaltaan valottavat suomen ja viron välistä merkityseroa. Esimerkiksi kirja-sa- nan merkityseron kannalta kiinnostava on sanonta kirjat kunnossa 'paperit kunnossa' (paberid korras). Toinen esimerkki: suo- men muistaa-verbin etymologinen vastine on viron möista,jonka merkitys on 'ymmär- tää' ; tältä kannalta on mielenkiintoista, että Kalevalan säe ››kyllä mä siihen mutkan muistan, / mutkan muistan, keinon keksin»
kuuluu viroksi ››küll ma selleks konksu mötlen, / konksu mötlen, nöksu leian››, jos- saınuistcıminen siis on käännetty ”ajattele- miseksi`; ajatteleminen silloittaa merkitys- eroa muistamisen ja ymmärtämisen välillä.
Alvren kirja on suureksi osaksi aineis- ton aakkosellista luettelointia, mutta antoi- saa luettavaa sisältää tiivis ja monia olen- naisia seikkoja esiin tuovajohdantojakso (s.
8-14). Tämänkin jakson puutteena pidän slangin väkinäistä ottamista mukaan; esi- merkiksi sivulla l4 mainituista lukusanoista kymäläinen ei nykysuomessa ole erityisen
yleinen kymmenen nimitys, kuten ei myös- kään sen parina mainittu kypänen; edelleen
`satasen' merkityksessä mainittua satsuk- kaa en pitäisi mainitsemisen arvoisena.
Alvren kirja on ensisijaisesti suunnattu virolaiselle lukijakunnalle. Kirja voi kuiten- kin olla hyvinkin hyödyllinen myös suoma- laiselle siinä tilanteessa, että tämä tahtoo selvittää tietyn suomenkielisen vakiintu- neen sanonnan korrektin vironkielísen vas- tineen; esimerkiksi seinäruusu on viroksi nıüürilill(››muurikukka››; tällaisia yhdyssa- noja ei kaikista sanakirjoista löydä), ja sa- nontaa lain käsivarsi on pitkä vastaa viron seadusesilm näeb kaugele. Pieni valikoima sanontoja käännösvastineineen: huitoo kuin heikkopäínen kuuluu viroksi vehib kui hull veskis; lyodâ hynttyyt yhteen on leivad ühte kappi panna; ottaa pienet nokkaunet on väiikest uinakut reha tai tunnikese tukkuda;
lyödä ällikiillä on pahviks' lüüa.
Tällaisia idiomaattisia ilmauksia ei suinkaan aina löydä sanakirjoista, ja siten Alvren aihe, vakiintuneiden ilmausten kään- nösvastineiden kartoittaminen, on erittäin kiintoisa ja hyödyllinen.
KIAUS LAALO
Sähköposti: Klaus.Laalo@Helsinki. Fi skklla@uta._fi
MITEN KIELI MUUTTUU?
William Labov Principles of linguistic change.VoIume I: Internal factors. Lan- guage in Society 20. Blackwell, Oxford l994. XIX + 64l s. ISBN O-63l-l79 l 3-5.
Sosiolingvistiikan grand old man. Pennsyl- vanian yliopiston lingvistiikan professori William Labov on ryhtynyt julkaisemaan kolmiosaiseksi kaavailtua suurteosta otsi- kolla Principles of linguísıíc change. Täs- sä esiteltävä ensimmäinen osa käsittelee kielensisäisten tekijöiden vaikutusta kielen
VIRITTÅIÄ 1/1998
muuttumiseen, erityisesti äänteenmuutok- siin. Toisen osan aiheeksi on annettu sosi- aaliset tekijät (innovaattorien sosiaalinen asema, sukupuolen vaikutus, muutosten sosiaalinen motivaatio jne.), kolmannen kognitiiviset (ymmärrettävyys, kieliopillis- tuminenjne.).
Lukuisien yksityiskohtaisesti käsitelty- jen esimerkkitapausten perusteella Labov pyrkii porautumaan historiallisen kielitie- teen perusperiaatteisiin, ennen kaikkea niis- sä ilmeneviin paradokseihin. Näistä ensim- mäisenä nousee esiin historiallinen para- doksi: jos kerran historiallisen kielentutki- muksen tehtävänä on selittää menneisyyden ja nykyisyyden erot, tämä implikoi, että menneisyys oli erilainen kuin nykyisyys - mutta miten voidaan sitten nykyisyyden perusteella päätellä mitään menneisyydes- tä? Kielitieteessä kuten luonnontieteissäkin menestyksekkäästi sovellettu uniformitaıis- min periaate _ menneisyydessä pätevät samat lait kuin nykyisyydessäkin _ on his- toriallisen paradoksin seuraus, ei sen ratkai- su, ja periaatteessa on etenkin sosiolingvis- tisessä katsannossa mahdollista, että entis- aikojen kielimuodot muuttuivat toisenlais- ten periaatteiden mukaan kuin myöhemmät.
Ratkaisematta on edelleen myös nuorgram- matiikan kritiikin esille nostama kysymys äänteenmuutosten perusluonteesta. Ovatko ne mekaanisia vai funktionaalisia, kaikkia esiintymiä koskevia vai merkityksestä riip- puvaisia? Onko äänteenmuutos liian nopea vai liian hidas reaaliajassa havaittavaksi?
Etenevätkö muutokset leksikaalisena dif- fuusiona vai koko äännejärjestelmän kerta- kaikkisena heilahduksena?
Äännehistoriassa, alueellajossa kielen- tutkimus on saavuttanut monia ihailtavia tuloksia, jotkut kiusalliset paradoksit kos- kettavat keskeisimpiäkin kysymyksiä. Mo- net vokaalihistorian esimerkit näyttäisivät uhmaavan Garden periaatetta foneemi- sulaumien peruuttamattomuudesta. Jos esi- merkiksi 1500-luvun englannissa (kuten irlanninenglannissa nykyäänkin) mea! ään- tyi samoin kuin mateja eri lailla kuin meet, miten on voitu päästä nykyiseen tilantee- seen, jossa :near-tyypin vartalot taas ovat liittyneetıneet-tyyppiin? Konkreettisia esi- merkkejäja lukuisia havainnollistavia dia-
grammeja tarjoaa vokaaliston ketjumuutos- ten yleisiä lainalaisuuksia käsittelevä luku, jossa eräitä etenkin germaanisten kielten vokaalihistorian paradokseja ratkotaan käyt- telemällä piirrettä [iperiferaalinen] (= vo- kaaliavaruuden reunalla tai keskemmällä sijaitseva): nousevat ja laskevat vokaalifo- neemit eivät välttämättä kohtaakaan, kos- ka ne voivat ››ohittaa›› toisensa.
Kiintoisaa on, että Pohjois-Amerikan ja Englannin eri kaupunkimurteiden vokaali- järjestelmät ovat edelleen voimakkaasti muuttumassaja eriytymässä. Anglisti voi- si siis todeta, että englannin kielen historian varhemmista vaiheista tunnetut vokaalisto- pyöritykset tavallaan jatkuvat yhä. Niiden taas, jotka nykyään pelkäävät suomen kie- len monimuotoisuuden puolesta, on hyvä huomata, ettei kansallisen ja kansainvälisen viestinnän tulva näköjään kykene ainakaan joka suhteessa tasoittamaan edes joukko- viestinnän kansainvälisen ykköskielen murteita.
Äännehistorian kysymysten periaatteel- lisen pohdinnan tueksi ellei suorastaan rat- kaisuksi Labov tarjoaa modemeja menetel- miä: nauhoitus-ja puheenanalyysitekniik- kaa, erityisesti näennäisaikamenetelmää tukevaa tilastointia ja tietokoneavusteista laskentaa sekä keruuaineiston tarkan akus- tisen analyysin yhdistämistä kielenpuhujille tehtäviin kekseliäisiin tunnistuskokeisiin ja kuullun (väärin)ymmärtämisestä kertyvään dataan. Tutkimusmetodeja tarkentamallaja hiomalla saavutetaan kiihdyttäviä tuloksia.
Periferaalisuuspiirteen ohella toinen kiin- toisa löytö. jolla vokaalihistorian paradok- seja selvitetään. on ››lähes-sulauma›› (near- merger): tuottaminen ja havaitseminen ei- vät aina ole symmetriassa. vaan puhujat näyttävät toisinaan systemaattisesti tuotta- van hienon hienoja, akustisesti mitattavia eroja. joita eivät kuitenkaan kykene havait- semaan. Tätä kysymystä käsitellessään Labov piirtää samalla terävän kuvan siitä,
D
@
miten vaikeaa tiedeyhteisön on hyväksyä valtavirtateorioihin sopimattomia empiiri- siä tosiseikkoja.
Kysymykseen äänteenmuutosten pe- rimmäisestä luonteesta ei helppoa ratkaisua löydy. Käsiteltyään sekä nuorgrammaatti- sen selitysperinteen (››foneemit muuttu- vat››) että leksikaalisen diffuusion (››sanat muuttuvat››) puolesta esitettyjä argument- teja Labov päätyy arvelemaan, että säännöl- lisen ja leksikaalisen äänteenmuutoksen kesken vallitsisi komplementaarinen distri- buutio. Näin esimerkiksi vokaalien artiku- laatiopaikan siirtyminen ja likvidojen vo- kaaliutuminen olisi tyypillisesti säännölli- nen äänteenmuutos, segmenttien lyhenemi- nenja piteneminen tai likvidojenja klusii- lien metateesit taas leviäisivät leksikaalise- na diffuusiona. Säännöllisiä olisivat etenkin alkavat ja alemmista sosiaaliryhmistä läh- tevät (››change from below››) äänteenmuu- tokset, leksikaalista diffuusiota taas olisi etenkin loppuvaiheissaan olevassa, leksi- kaalistenja kieliopillisten tekijöiden eriyt- tämässä kielenmuutoksessa sekä ylemmistä sosiaaliryhmistä lähtevässä (››change from above››) muutoksessa.
Kenties innostavinta luettavaa on kirjan viimeinen osa, jossa pureudutaan kysymyk- siin äänteenmuutoksen funktionaalisuudes- ta. Naiivin analyysin valossa äänteenmuu- tokset näyttävät muorgrammaattisen» me- kaanisilta: ne eivät edistä vaan jopa haittaa- vat informaation välittymistäja säilymistä.
Kirkasotsaisen yksinkertaiset funktionaali-
set selitykset siis eivät toimi. Pitemmällä tähtäimellä kielijärjestelmä kuitenkin säi- lyttää toimintakykynsä, sillä sen muutoksia säätelevät monimutkaiset, oppimismeka- nismiin liittyvät tekijät, joihin jossakin määrin päästään käsiksi tilastollisten toden- näköisyyslaskelmien avulla (››the extraor- dinary sensitivity of human beings to fre- quency››).
Pohjimmiltaan kysymys on siitä, että kieli on sosiaalinen ja yhteisön vuorovaiku- tuksessa muovautuva ilmiö, ei niinkään yksilön omien valintojen tulosta. Niinpä sen todellisimpaan olemukseen ei labovilaises- sa katsannossa pääse käsiksi nerokkailla- kaan nojatuolilingvistisillä abstraktioilla, vaan lingvistin on jalkauduttava mahdolli- simman lähelle kielenkäytön todellisuutta.
Labovin teosta voi lukea myös ylistyslau- luna empirialle, painavanaja kuitenkin len- nokkaana osoituksena siitä, että esimerkki- tapausten, tilastojen, diagrammienja aineis- toanalyysien vyörytyksen ei todellakaan tarvitse olla naiivia tai banaalia. Ei tarvin- ne erikseen sanoa, että kirja on äärimmäi- sen suositeltavaa lukemista jokaiselle kie- len muutoksesta ja variaatiosta kiinnostu- neelle.
JOHANNA LAAKSO
Suomalais-ugrilainen laitos, PL 25 (Franzéninkatu 13), 00014 Helsingin yliopisto
Sähköposti: Johaıııı aLaakso@He1sinki.Fi
