Peruslauseoppi uudistuu näkymä

ensia No 38, Språkvetenskap 5. Vasa universitet, Vasa.

SETALÄ, Rı TvA1995: Sosiologian ongelmal-

liset termisanat. Tieteellinen kieli- muoto arkielämän ja teorian välissä.

- Kielikello 3/1995 s. 7-12.

PERUSLAUSEOPPI UUDISTUU

MariaVilkuna Suomen lauseopin perusteet. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkai- suja 90. Edita, Helsinki I996. 348 s. ISBN 95 l -37-202 I -7.

M aria Vilkunan teos ››Suomen lause- opin perusteet» on tarkoitettu yli- opistojen suomen kielen lauseopin perus- kurssien oppikirjaksi. Kirja pyrkii esittele- mään syntaksin peruskäsitteistön ja totutta- maan opiskelijat kielentutkimuksessa tar- vittavaan analyysiin. Samalla opiskelijat perehtyvät syntaksin ajattelu- ja puhetapoi- hin sekä yleensä syntaktiseen argumentaa- tioon. Vilkuna sanoo, että tieteelliseen ana- lyysikykyyn kuuluu ››johdonmukaisen pe- ruskäsitteistön» alituinen kyseenalaistami- nen, aukkojen löytäminenja tiedon uuden- lainen jäsentäminen. Seuraavassa Vilkunan oppikirjan esittelyssä testaan analyysi- kykyäni: kyseenalaistan peruskäsitteitä (en kuitenkaan johdonmukaisuutta). etsin auk- kojaja hahmotan toisella tavalla.

Teoksen pohjana ovat monisteet, jotka Maria Vilkuna on laatinut 1980-luvulla opettaessaan Helsingin yliopistossa suomen lauseopin peruskurssia. Taustamonisteista lienee perintönä kirjan rennohko tyyli.joka ainakin minusta tuntuu varsin miellyttäväl- tä. Kutsuupa tekijäjoskus tekstissä kirjaan- sa yhä monisteeksi.

Kirja on ottanut vaikutteita useista kieli- tieteen suunnista. erityisesti 1980- ja 1990- luvun ei-transformationaalisesta generatii- visesta kieliopista ja funktionaalisista tar- kastelutavoista. Merkittävin taustavaikutta- ja on perinteinen suomen lauseoppi, joka on määrännyt, millaiset asiat ovat vaatineet huomiota. Vilkuna sanoo jättäneensä pois normatiivisen painolastin. Tällä hän tarkoit-

@

taa vain suositeltavan kielenkäytön norme- ja. Pedagogisiaja syntaktisen ajattelun nor- meja hän kylläjakaa auliisti. Lukijastajopa paikoin tuntuu. ettei syntaksin tarkastelu enää siedä kuin yhden oikean lähestymis- tavan. Palaan näihin kysymyksiin.

Kirjaan on otettu mukaan (yleensä kait kahden opintoviikon) peruskurssin tarpei- siin nähden ylen määrin materiaalia. Kurs- sin oppimäärän ylittävä aines on tarkoitet- tu evääksi niille suomen kielen opiskelijoil- le, jotka jättävät syntaksin opintonsa vain peruskurssin varaanjajotka siis tulevaisuu- dessa tarvitsevat lisätietoa. Kun näin on, ylimääräisen aineksen olisi ehkä voinut rajata selvästi (vaikkapa typografisesti) eroon varsinaisesta peruskurssista. Tekijä on tosin kolmella tähdellä merkinnyt sellai- set jaksot, joiden hän arvelee voivan jäädä peruskurssilla käsittelemättä. Syrjään saat- taisivat merkintöjen mukaan jäädä lause- adverbiaalit. kvanttori-ilmaukset. apposi- tiorakenteet (joilla Vilkuna tarkoittaa appo- sitioattribuutteja ja parenteettisia lisäkkei- tä). omistusliitteiden syntaksin erityiskatsa- us, infinitiivirakenteet substantiivin yhtey- dessä (ent. inflnitiiviattribuutit), eräät kaksi- kasvoiset verbit (esimerkiksi infiniittitäy- dennyksen saavat nta/naa, sattuu. niikyv) sekä partisiippilausekkeiden (partisiippiat- tribuuttilausekkeiden) sisäinen rakenne.

Peruskurssiin kuulumatonta ainesta oli- si paljon lisääkin. Kurssin pitäjällejää reip- paasti valikoivan karsinnan varaa. En itse muuten jättäisi käsittelemättä kvanttori-il- ı>

vıkıTTAıAı/ıfms

ensia No 38, Språkvetenskap 5. Vasa universitet, Vasa.

SETALÄ, Rı TvA1995: Sosiologian ongelmal-

liset termisanat. Tieteellinen kieli- muoto arkielämän ja teorian välissä.

- Kielikello 3/1995 s. 7-12.

PERUSLAUSEOPPI UUDISTUU

MariaVilkuna Suomen lauseopin perusteet. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkai- suja 90. Edita, Helsinki I996. 348 s. ISBN 95 l -37-202 I -7.

M aria Vilkunan teos ››Suomen lause- opin perusteet» on tarkoitettu yli- opistojen suomen kielen lauseopin perus- kurssien oppikirjaksi. Kirja pyrkii esittele- mään syntaksin peruskäsitteistön ja totutta- maan opiskelijat kielentutkimuksessa tar- vittavaan analyysiin. Samalla opiskelijat perehtyvät syntaksin ajattelu- ja puhetapoi- hin sekä yleensä syntaktiseen argumentaa- tioon. Vilkuna sanoo, että tieteelliseen ana- lyysikykyyn kuuluu ››johdonmukaisen pe- ruskäsitteistön» alituinen kyseenalaistami- nen, aukkojen löytäminenja tiedon uuden- lainen jäsentäminen. Seuraavassa Vilkunan oppikirjan esittelyssä testaan analyysi- kykyäni: kyseenalaistan peruskäsitteitä (en kuitenkaan johdonmukaisuutta). etsin auk- kojaja hahmotan toisella tavalla.

Teoksen pohjana ovat monisteet, jotka Maria Vilkuna on laatinut 1980-luvulla opettaessaan Helsingin yliopistossa suomen lauseopin peruskurssia. Taustamonisteista lienee perintönä kirjan rennohko tyyli.joka ainakin minusta tuntuu varsin miellyttäväl- tä. Kutsuupa tekijäjoskus tekstissä kirjaan- sa yhä monisteeksi.

Kirja on ottanut vaikutteita useista kieli- tieteen suunnista. erityisesti 1980- ja 1990- luvun ei-transformationaalisesta generatii- visesta kieliopista ja funktionaalisista tar- kastelutavoista. Merkittävin taustavaikutta- ja on perinteinen suomen lauseoppi, joka on määrännyt, millaiset asiat ovat vaatineet huomiota. Vilkuna sanoo jättäneensä pois normatiivisen painolastin. Tällä hän tarkoit-

@

taa vain suositeltavan kielenkäytön norme- ja. Pedagogisiaja syntaktisen ajattelun nor- meja hän kylläjakaa auliisti. Lukijastajopa paikoin tuntuu. ettei syntaksin tarkastelu enää siedä kuin yhden oikean lähestymis- tavan. Palaan näihin kysymyksiin.

Kirjaan on otettu mukaan (yleensä kait kahden opintoviikon) peruskurssin tarpei- siin nähden ylen määrin materiaalia. Kurs- sin oppimäärän ylittävä aines on tarkoitet- tu evääksi niille suomen kielen opiskelijoil- le, jotka jättävät syntaksin opintonsa vain peruskurssin varaanjajotka siis tulevaisuu- dessa tarvitsevat lisätietoa. Kun näin on, ylimääräisen aineksen olisi ehkä voinut rajata selvästi (vaikkapa typografisesti) eroon varsinaisesta peruskurssista. Tekijä on tosin kolmella tähdellä merkinnyt sellai- set jaksot, joiden hän arvelee voivan jäädä peruskurssilla käsittelemättä. Syrjään saat- taisivat merkintöjen mukaan jäädä lause- adverbiaalit. kvanttori-ilmaukset. apposi- tiorakenteet (joilla Vilkuna tarkoittaa appo- sitioattribuutteja ja parenteettisia lisäkkei- tä). omistusliitteiden syntaksin erityiskatsa- us, infinitiivirakenteet substantiivin yhtey- dessä (ent. inflnitiiviattribuutit), eräät kaksi- kasvoiset verbit (esimerkiksi infiniittitäy- dennyksen saavat nta/naa, sattuu. niikyv) sekä partisiippilausekkeiden (partisiippiat- tribuuttilausekkeiden) sisäinen rakenne.

Peruskurssiin kuulumatonta ainesta oli- si paljon lisääkin. Kurssin pitäjällejää reip- paasti valikoivan karsinnan varaa. En itse muuten jättäisi käsittelemättä kvanttori-il- ı>

vıkıTTAıAı/ıfms

mauksia, appositio-ja infinitiiviattribuut- tejaja omistusliitteiden syntaksia. Kaikki- aan runsas materiaali ei tietenkään ole lau- seopin perusteiden oppikirjalle kielteinen vaan perin myönteinen piirre.

Aluksi Vilkuna luokittaa lauseet perintei- sesti muodon ja tehtävän mukaan (väite-, kysymys-, käsky-, huudahduslauseet) ja to- teaa, että jako puutteineenkin kuvaa proto- tyyppisiä muodon ja tehtävän vastaavuuk- sia. Yllättävää on, että lauseprototyyppien kokonaishahmotus kirjassa tähän, vaik- ka käytettävissä olisi tuore komiteanmietin- tö ››Kieli ja sen kieliopit›› (1994). Mietin- nön pedagoginen ydinkielioppi keskittyy lauseen rakenteeseen aivan niin kuin Vilku- nankin esitys. Mietintö tähdentää, että pro- totyyppiajattelu on avain kielen rakenteen selkeään opettamiseen. Lauseilla on proto- tyyppiset muodon ja tehtävän vastaavuudet, totta. Lisäksi toteamuslauseet (joita syntak- si pääasiallisesti tarkastelee) voidaan jaot- taa rakenteensa perusteella prototyyppisiin peruslauseisiin, kuten mietintö esittää. Pe- ruslauseita Vilkuna ei johdannossa esittele, vaikka kyllä myöhemmin niitä käyttelee.

Varsinkin kieliopillisten funktioiden käsit- tely tuntuisi kaipaavan pohjakseen tietoja suomen peruslausejärjestelmästä, koska lauseenjäsenten (kieliopillisten roolien eli funktioiden edustumien) käyttäytyminen on ennustettavissa peruslausetyypistä.

Kielioppityöryhmän pedagogisen kieli- opin hahmotelma avaa niin lupaavia näky- miä lauseopin opetuksen tehostamiseen, että yliopistokurssien vetäjien toivoisi kii- reesti ryhtyvän kokeilemaan, miten esimer- kiksi peruskurssi rakentuisi johdonmukai- sesti prototyyppien perusteella.

Lauseopin keskeiset käsitteet ovat (lau- seen lisäksi) sanaluokka ja lauseke sekä valenssi, täydennys ja määritteet. Sanaluok- kajärjestelmää ja morfologian termejä yleensä Vilkuna on modifioinut. Substantii- vit ja adjektiívit ovat nomineita entiseen

tapaan. Nominit muodostavat verbien kans- sa taipuvat sanaluokat. Pronomineja voi- daan pitää nominien alalajina, vaikka ne eivät selvää sanaluokkaa muodostakaan.

Vanha lauseoppi laskee pronominit nomi- neiksi taivutuksen perusteella. Syntaktinen käyttö sitten ratkaisee, onko pronomini- esiintymä substantiivi vai adjektiivi. Myös adjektiiviesiintymän sanaluokka voidaan ratkaista vasta lauseyhteydestä. Vilkuna pyrkii selvittämään, miten vanhat sanaluok- kien tulkintaongelmat voidaan syntaksissa ratkaista.

Pronominipohdintojen yhteyteen ovat joutuneet myös suomen lukusanat, joiden aseman kieliopit ovat kuvanneet vaihtele- vasti jo reilut parituhatta vuotta. Esimerkik- si Petraeus ja klassinen latinan kielioppi kuvasivat lukusanat nominin aksidenssin species (johdos) alaryhmäksi (numeraliaz cardinalia, ordíıı aliajne.). Setälästä lähtien lukusanat ja pronominit on suomen kieli- opissa kuvattu nominien taivutuksen ohes- sa omiksi ryhmikseen, joiden edustumat voivat lauseessa esiintyä sekä substantiivei- na että adjektiiveina.

Indefiniitliıfloııoıníııít ovat vanhassa muoto-opissa rajoiltaan varsin epämääräi- nen kokonaisuus. Suurinta osaa indefiniit- tipronomineista on nykysyntaksissa ruvet- tu nimittämään logiikan termillä kvanttorí.

Kvanttorien luokitus on vielä keskeneräi- nen, niin kuin Vilkunakin myöntää. Joka tapauksessa kvanttoreihin (määrää ja pal- joutta merkitseviin sanoihin) voidaan laskea myös lukusanat. Näin pronominien ryhmä yhä varsin heterogeeniseksi. Lisäpoh- diskelu ei tekisi pahaa.

Taipumattomien sanojen luokitus herät- eniten lisäpohdintaa. Vilkunan mukaan taipumattomien sanojen alaryhmät ovat adverbir, parrikkelíl, koıı junktior,interjek- rivi, adpasirior (= post- ja prepositiot eli p- positiot). Adverbeiksı 'lasketaan taipumatto- mat tai vajaaparadigmaiset sanat, jotka voi- mauksia, appositio-ja infinitiiviattribuut-

tejaja omistusliitteiden syntaksia. Kaikki- aan runsas materiaali ei tietenkään ole lau- seopin perusteiden oppikirjalle kielteinen vaan perin myönteinen piirre.

Aluksi Vilkuna luokittaa lauseet perintei- sesti muodon ja tehtävän mukaan (väite-, kysymys-, käsky-, huudahduslauseet) ja to- teaa, että jako puutteineenkin kuvaa proto- tyyppisiä muodon ja tehtävän vastaavuuk- sia. Yllättävää on, että lauseprototyyppien kokonaishahmotus kirjassa tähän, vaik- ka käytettävissä olisi tuore komiteanmietin- tö ››Kieli ja sen kieliopit›› (1994). Mietin- nön pedagoginen ydinkielioppi keskittyy lauseen rakenteeseen aivan niin kuin Vilku- nankin esitys. Mietintö tähdentää, että pro- totyyppiajattelu on avain kielen rakenteen selkeään opettamiseen. Lauseilla on proto- tyyppiset muodon ja tehtävän vastaavuudet, totta. Lisäksi toteamuslauseet (joita syntak- si pääasiallisesti tarkastelee) voidaan jaot- taa rakenteensa perusteella prototyyppisiin peruslauseisiin, kuten mietintö esittää. Pe- ruslauseita Vilkuna ei johdannossa esittele, vaikka kyllä myöhemmin niitä käyttelee.

Varsinkin kieliopillisten funktioiden käsit- tely tuntuisi kaipaavan pohjakseen tietoja suomen peruslausejärjestelmästä, koska lauseenjäsenten (kieliopillisten roolien eli funktioiden edustumien) käyttäytyminen on ennustettavissa peruslausetyypistä.

Kielioppityöryhmän pedagogisen kieli- opin hahmotelma avaa niin lupaavia näky- miä lauseopin opetuksen tehostamiseen, että yliopistokurssien vetäjien toivoisi kii- reesti ryhtyvän kokeilemaan, miten esimer- kiksi peruskurssi rakentuisi johdonmukai- sesti prototyyppien perusteella.

Lauseopin keskeiset käsitteet ovat (lau- seen lisäksi) sanaluokka ja lauseke sekä valenssi, täydennys ja määritteet. Sanaluok- kajärjestelmää ja morfologian termejä yleensä Vilkuna on modifioinut. Substantii- vit ja adjektiívit ovat nomineita entiseen

tapaan. Nominit muodostavat verbien kans- sa taipuvat sanaluokat. Pronomineja voi- daan pitää nominien alalajina, vaikka ne eivät selvää sanaluokkaa muodostakaan.

Vanha lauseoppi laskee pronominit nomi- neiksi taivutuksen perusteella. Syntaktinen käyttö sitten ratkaisee, onko pronomini- esiintymä substantiivi vai adjektiivi. Myös adjektiiviesiintymän sanaluokka voidaan ratkaista vasta lauseyhteydestä. Vilkuna pyrkii selvittämään, miten vanhat sanaluok- kien tulkintaongelmat voidaan syntaksissa ratkaista.

Pronominipohdintojen yhteyteen ovat joutuneet myös suomen lukusanat, joiden aseman kieliopit ovat kuvanneet vaihtele- vasti jo reilut parituhatta vuotta. Esimerkik- si Petraeus ja klassinen latinan kielioppi kuvasivat lukusanat nominin aksidenssin species (johdos) alaryhmäksi (numeraliaz cardinalia, ordíıı aliajne.). Setälästä lähtien lukusanat ja pronominit on suomen kieli- opissa kuvattu nominien taivutuksen ohes- sa omiksi ryhmikseen, joiden edustumat voivat lauseessa esiintyä sekä substantiivei- na että adjektiiveina.

Indefiniitliıfloııoıníııít ovat vanhassa muoto-opissa rajoiltaan varsin epämääräi- nen kokonaisuus. Suurinta osaa indefiniit- tipronomineista on nykysyntaksissa ruvet- tu nimittämään logiikan termillä kvanttorí.

Kvanttorien luokitus on vielä keskeneräi- nen, niin kuin Vilkunakin myöntää. Joka tapauksessa kvanttoreihin (määrää ja pal- joutta merkitseviin sanoihin) voidaan laskea myös lukusanat. Näin pronominien ryhmä yhä varsin heterogeeniseksi. Lisäpoh- diskelu ei tekisi pahaa.

Taipumattomien sanojen luokitus herät- eniten lisäpohdintaa. Vilkunan mukaan taipumattomien sanojen alaryhmät ovat adverbir, parrikkelíl, koıı junktior,interjek- rivi, adpasirior (= post- ja prepositiot eli p- positiot). Adverbeiksı 'lasketaan taipumatto- mat tai vajaaparadigmaiset sanat, jotka voi-

vat saada määritteitä eli muodostaa lausek-

keita. Ääripäinä ovat siis nukuksissa ja

hereillä -tyyppiset (aivan hereillä) sekä nyt-tyyppiset (juuri nyt) adverbiesiintymät.

Partikkelit taas eivät voi saada määritteitä.

Adverbien ja partikkelien rajatapaukset ovat hankalia tunnistaa varsinkin perus- kurssilaiselle, koska tunnistus onnistuu vain lauseyhteydestä. Vrt. En minä'juuri nyt (adverbi) semmosta tee. Kuka nyt (partik- keli) semmosta uskoo. Tulkintaan vaikutta- nee myös lausepaino. Adverbina nyt on painollinen. partikkelina painoton: sen si- jaan nyt-partikkelia seuraava semmosta on painollinen. Pattikkeleista nyt-tyyppisillä ei ole omaa termiään; ne ovat yleensä partik- keleita. Erityisryhmä ovat liitepartikkelít.

Mitenkähän tällaista hienosäätöä opetettai- siin peruskoulussa tai lukiossa? Oletan ni- mittäin, että yliopiston peruskurssilla val- mennetaan myös tulevia äidinkielen opet- tajia.

Konjunktiot Vilkuna nimeää partikkelin tyyppisiksi sanoiksi tai partikkeleiksi. Kon- junktioiden lisäksi lauseita liitetään myös konnektiíveilla, joita Vilkuna kutsuu partik- keleiksi, vaikka konnektiivi toisinaan vai- kuttaa lausekkeelta (lisiiksi, kaiken lisäksi).

Partikkeleiden uusi luokitus kaiken kaikkiaan hapuilevaksi. Adpositiot muo- dostavat normaalisti genetiivi- tai partitiivi- täydennyksen kanssa lausekkeen. Vilkuna tulkitsee siis adposition lausekkeen edus- sanaksi (termistä kohta lisää).

Suomen kielessä on kahdeksan varsi- naista sanaluokkaa (kun pronominit ja lukusanat suljetaan indifferentteinäjaotuk- sen ulkopuolelle). Järjestelmä jakautuu kahtia: taipuvatja taipumattomat sanaluo- kat, molemmat ilman erityistermiä. Tennis- tö on symmetrinen, koska partikkeli-termiä ei enää käytetä taipumattomien sanaluok- kien yläkäsitteenä. Kielioppityöryhmä eh- dottaa juuri tällaista menettelyä. Vapautu- neelle partikkeli-sanalle Vilkuna on anta-

nut uuden merkityksen edellä kuvattuna eri- tyisterminä. Vaikka tarkoitus onjärkevä, sen toteutuminen tuntuu kuitenkin epävarrnal- ta. Koska sana partikkeli on suomessa yleis- kielistynyt taipumattomien sanaluokkien yläkäsitteeksi (vrt. Suomen kielen perussa- nakirjaan), vanha käytäntö tulee vuosikym- menet häiritsemään uutta partikkelia. Van- hojen vakiintuneiden (ja siis hyödyllisten) termien valjastaminen uuteen tehtävään ei tunnu erityisen kekseliäältä ratkaisulta, vaikka englannin termin particle käyttö tu- keekin suomen partikkelin uutta merkitystä.

Nonı iniensija! Vilkunan oppikirja esit- tää osin perinteisesti, osin muunneltuna.

Jopa akkusatiivi kuuluu Setälän vuonna 1900 esittämällä tavalla syntaksin järjestel- mään. Varsinainen t-päätteinen akkusatiivi on vain persoonapronomineilla, mutta myös objektina olevaa genetiiviäja nominatiivia Vilkuna kutsuu yhteistermillä akkusatiivi toisin kuin kielioppityöryhmä ehdottaa, kos- ka partitiiviobjektin sijaltaan vaihtelevalle vastinparille tarvitaan yhteinen nimitys.

Omaperäiseksi Vilkunan sijaopin tekee obliikvi-termin erikoinen käyttö. Latinan kieliopissa sijatjaetaan taipumattomiin (ca- sus recti) ja taipuviin (casus obliqui). Ob- liikvisijoja ovat muut kuin nominatiivi ja vokatiivi. Vilkuna on supistanut latinan ter- min merkitystä, nimennyt obliikvisijoiksi suomen paikallissijat ja samalla ryhtynyt kutsumaan myös paikallissijaisia täyden- nyksiä (valenssiadverbiaaleja) nimellä ob- liikvi. Esimerkiksi lauseessa Elsa on ihas- tunut Tallinnaan on jäsen Tallinnaan oblii- kvi. Sen sijaan lauseessa Hän ei ole ollut siellä kuukauteen jäsen kuukauteen ei ole obliikvi vaan pelkkä määrite (adverbiaali).

Vilkunan obliikvin (valenssiadverbiaalin) Tallinnaan ja (entisen vapaan) adverbiaalin kuukauteen samaa sijamuotoa ei voida ha- vainnollistaa yhteisellä termillä, koska Vil- kunanjärjestelmä ei hyväksy termiä adver- biaali verbin täydennysten ja määritteiden

l>

vat saada määritteitä eli muodostaa lausek-

keita. Ääripäinä ovat siis nukuksissa ja

hereillä -tyyppiset (aivan hereillä) sekä nyt-tyyppiset (juuri nyt) adverbiesiintymät.

Partikkelit taas eivät voi saada määritteitä.

Adverbien ja partikkelien rajatapaukset ovat hankalia tunnistaa varsinkin perus- kurssilaiselle, koska tunnistus onnistuu vain lauseyhteydestä. Vrt. En minä'juuri nyt (adverbi) semmosta tee. Kuka nyt (partik- keli) semmosta uskoo. Tulkintaan vaikutta- nee myös lausepaino. Adverbina nyt on painollinen. partikkelina painoton: sen si- jaan nyt-partikkelia seuraava semmosta on painollinen. Pattikkeleista nyt-tyyppisillä ei ole omaa termiään; ne ovat yleensä partik- keleita. Erityisryhmä ovat liitepartikkelít.

Mitenkähän tällaista hienosäätöä opetettai- siin peruskoulussa tai lukiossa? Oletan ni- mittäin, että yliopiston peruskurssilla val- mennetaan myös tulevia äidinkielen opet- tajia.

Konjunktiot Vilkuna nimeää partikkelin tyyppisiksi sanoiksi tai partikkeleiksi. Kon- junktioiden lisäksi lauseita liitetään myös konnektiíveilla, joita Vilkuna kutsuu partik- keleiksi, vaikka konnektiivi toisinaan vai- kuttaa lausekkeelta (lisiiksi, kaiken lisäksi).

Partikkeleiden uusi luokitus kaiken kaikkiaan hapuilevaksi. Adpositiot muo- dostavat normaalisti genetiivi- tai partitiivi- täydennyksen kanssa lausekkeen. Vilkuna tulkitsee siis adposition lausekkeen edus- sanaksi (termistä kohta lisää).

Suomen kielessä on kahdeksan varsi- naista sanaluokkaa (kun pronominit ja lukusanat suljetaan indifferentteinäjaotuk- sen ulkopuolelle). Järjestelmä jakautuu kahtia: taipuvatja taipumattomat sanaluo- kat, molemmat ilman erityistermiä. Tennis- tö on symmetrinen, koska partikkeli-termiä ei enää käytetä taipumattomien sanaluok- kien yläkäsitteenä. Kielioppityöryhmä eh- dottaa juuri tällaista menettelyä. Vapautu- neelle partikkeli-sanalle Vilkuna on anta-

nut uuden merkityksen edellä kuvattuna eri- tyisterminä. Vaikka tarkoitus onjärkevä, sen toteutuminen tuntuu kuitenkin epävarrnal- ta. Koska sana partikkeli on suomessa yleis- kielistynyt taipumattomien sanaluokkien yläkäsitteeksi (vrt. Suomen kielen perussa- nakirjaan), vanha käytäntö tulee vuosikym- menet häiritsemään uutta partikkelia. Van- hojen vakiintuneiden (ja siis hyödyllisten) termien valjastaminen uuteen tehtävään ei tunnu erityisen kekseliäältä ratkaisulta, vaikka englannin termin particle käyttö tu- keekin suomen partikkelin uutta merkitystä.

Nonı iniensija! Vilkunan oppikirja esit- tää osin perinteisesti, osin muunneltuna.

Jopa akkusatiivi kuuluu Setälän vuonna 1900 esittämällä tavalla syntaksin järjestel- mään. Varsinainen t-päätteinen akkusatiivi on vain persoonapronomineilla, mutta myös objektina olevaa genetiiviäja nominatiivia Vilkuna kutsuu yhteistermillä akkusatiivi toisin kuin kielioppityöryhmä ehdottaa, kos- ka partitiiviobjektin sijaltaan vaihtelevalle vastinparille tarvitaan yhteinen nimitys.

Omaperäiseksi Vilkunan sijaopin tekee obliikvi-termin erikoinen käyttö. Latinan kieliopissa sijatjaetaan taipumattomiin (ca- sus recti) ja taipuviin (casus obliqui). Ob- liikvisijoja ovat muut kuin nominatiivi ja vokatiivi. Vilkuna on supistanut latinan ter- min merkitystä, nimennyt obliikvisijoiksi suomen paikallissijat ja samalla ryhtynyt kutsumaan myös paikallissijaisia täyden- nyksiä (valenssiadverbiaaleja) nimellä ob- liikvi. Esimerkiksi lauseessa Elsa on ihas- tunut Tallinnaan on jäsen Tallinnaan oblii- kvi. Sen sijaan lauseessa Hän ei ole ollut siellä kuukauteen jäsen kuukauteen ei ole obliikvi vaan pelkkä määrite (adverbiaali).

Vilkunan obliikvin (valenssiadverbiaalin) Tallinnaan ja (entisen vapaan) adverbiaalin kuukauteen samaa sijamuotoa ei voida ha- vainnollistaa yhteisellä termillä, koska Vil- kunanjärjestelmä ei hyväksy termiä adver- biaali verbin täydennysten ja määritteiden

l>

yleistermiksi. Mitä etua yksilöllisellä oblii- kvi-termillä on saavutettu?

Verbien ınorfosyntaksin Vilkuna hah- mottaa totuttuun tapaan. Hän ei esimerkik- si ole yrittänyt kehitellä kielioppityöryhmän ehdottamaa yhden infinitiivin systeemiä.

Finiittiverbien järjestelmä pysyttelee pitkäl- ti Hakulisen ja Karlssonin Nykysuomen lauseopin linjoilla. Useampisanaiset verbin muodotjakautuvat kahtia: liittomuodot (liit- totempukset), liittomuotomaiset rakenteet (kiteytyneet verbiliitot). Liittomuotomaisis- ta rakenteista Vilkuna sanoo, että nämä ki- teytyneet kombinaatiot voidaan jäsentää liittomuodoiksi sanan laajemmassa merki- tyksessä. Esimerkkeinä ovat rakenteet on tekevä (futuuri), on tekeıniissii (progressii- vi), on tekemäisillääıı, oli tehdä, on teke- mättä, on tekevinäiin, on tehdäkseeıi, minun on tekeminen, (minun) on tehtävä (nesessii- vinen liittomuoto), tulen tehneeksi, tulee tehtyä, tulee tehdyksi, saan tehtyä/tehdyk- si, tulen tekemään. Lukija kaipaamaan selvempää liittomuotojen ja kiteytyneiden verbiliittojen erottelua. Mitä tarkoittaa ››liit- tomuoto sanan laajemmassa merkitykses- sä››? Hakulinen ja Karlsson sanovat, että liittomuodot ilmaisevat tempusta, modusta ja kieltoa, kun taas kiteytyneet verbiliitot ilmaisevat lisäksi modaalisuutta, aspektiaja emfaasia.

Vilkuna ei ole täysin seurannut Hakuli- senja Karlssonin verbiryhmäideaa. Verbi- ryhmiin kuuluvat liittomuotojenja kiteyty- neiden verbiliittojen lisäksi verbiketjut, joi- hin Vilkuna sivumennen viittaa vasta infi- niittirakenteiden katsauksessa sanoessaan, että verbiketju koostuu verbeistä, joista jäl- kimmäinen aina toimii edellisen täydennyk- senä. Verbiketjunjäsenillä (toisin kuin liit- tomuodon jäsenillä) on kullakin oma lek- sikaalinen merkityksensä ja funktionsa.

Esimerkiksi modaalisessa prototyyppises- sä verbiketjussa (lian) saattaa lähteä infi- nitiivi on finiittipredikaatin objekti. Olisi-

ko verbien morfosyntaksin katsaus terävöi- tynyt, jos Vilkuna olisi tarkemmin toteutta- nut verbiryhmäideaa? (Vrt. myös esimer- kiksi Thomas, Beginning syntax 1993.)

Lauseanalyysissa Vilkuna keskittyy lausekerakennekielioppiin ja dependenssi- kielioppiin. Lausekerakenne- eli konstitu- enttianalyysin perustaksi Vilkuna on hyväk- synyt tavanomaisen (anglosaksisista kielis- tä omaksutun) lausekejärjestelmän toisin kuin kielioppityöryhmä.

Konstituentti- ja dependenttianalyysin selkeyttämiseksi Vilkuna on ottanut käyt- töön termiparin edussana ja päiáisaıı aja määritellyt kummallekin oman tehtävän.

Penttilän kielioppi käyttelee edussanaa (edussanetta) pääsanan (pääsaneen) syno- nyymina. Opetuksessa on tähän asti kuiten- kin tyydytty pääsana-termiin, ja näppärä edussana on jäänyt käyttämättömänä varas- toon. Nyt Vilkunan oppikirja hyödyntää lausekerakenneanalyysissa termiä edussa- na, dependenssianalyysissa termiä piialsa- na. Lausekeanalyysissa ilmauksessa [kat- sella [[MTV:iı]NP2

VP:n edussana on katsella, NPl :n edussa- na on ohjelmia, NP2:n edussana on MTl/:n.

Dependenttianalyysissa katsella on ohjel- olijelıniakpılvp koko

mia-muodon pääsana, ohjelmia taas MTl/:n- muodon pääsana, muodolla MTl/:n ei ole pääsanaa. Tuntuu erittäin onnistuneelta van- hojen termien täsmennykseltä.

Lausekeanalyysissa edussana edustaa koko lauseketta. Dependenssianalyysissa pääsana on regentti kaikille dependenteil- leen. Dependenssikieliopin lauseanalyysi lähtee finiittiverbistä. Pelkästä verbistä, esimerkiksi katsoo, kielentaitaja osaa pää- tellä, mitä sananmuotoja (seuralaisia) hänen sopii käyttää,jotta syntyisi mielekäs lause, sellainen kuin esimerkiksi Kissa katsoo kuuta. Verbin valensxsi, syntaktinen konteks- tipiirre, ratkaisee mitkä seuralaiset sopivat verbin valenssiin. Vilkuna erittelee lauseen dependenssisuhteet kielioppityöryhmän yleistermiksi. Mitä etua yksilöllisellä oblii-

kvi-termillä on saavutettu?

Verbien ınorfosyntaksin Vilkuna hah- mottaa totuttuun tapaan. Hän ei esimerkik- si ole yrittänyt kehitellä kielioppityöryhmän ehdottamaa yhden infinitiivin systeemiä.

Finiittiverbien järjestelmä pysyttelee pitkäl- ti Hakulisen ja Karlssonin Nykysuomen lauseopin linjoilla. Useampisanaiset verbin muodotjakautuvat kahtia: liittomuodot (liit- totempukset), liittomuotomaiset rakenteet (kiteytyneet verbiliitot). Liittomuotomaisis- ta rakenteista Vilkuna sanoo, että nämä ki- teytyneet kombinaatiot voidaan jäsentää liittomuodoiksi sanan laajemmassa merki- tyksessä. Esimerkkeinä ovat rakenteet on tekevä (futuuri), on tekeıniissii (progressii- vi), on tekemäisillääıı, oli tehdä, on teke- mättä, on tekevinäiin, on tehdäkseeıi, minun on tekeminen, (minun) on tehtävä (nesessii- vinen liittomuoto), tulen tehneeksi, tulee tehtyä, tulee tehdyksi, saan tehtyä/tehdyk- si, tulen tekemään. Lukija kaipaamaan selvempää liittomuotojen ja kiteytyneiden verbiliittojen erottelua. Mitä tarkoittaa ››liit- tomuoto sanan laajemmassa merkitykses- sä››? Hakulinen ja Karlsson sanovat, että liittomuodot ilmaisevat tempusta, modusta ja kieltoa, kun taas kiteytyneet verbiliitot ilmaisevat lisäksi modaalisuutta, aspektiaja emfaasia.

Vilkuna ei ole täysin seurannut Hakuli- senja Karlssonin verbiryhmäideaa. Verbi- ryhmiin kuuluvat liittomuotojenja kiteyty- neiden verbiliittojen lisäksi verbiketjut, joi- hin Vilkuna sivumennen viittaa vasta infi- niittirakenteiden katsauksessa sanoessaan, että verbiketju koostuu verbeistä, joista jäl- kimmäinen aina toimii edellisen täydennyk- senä. Verbiketjunjäsenillä (toisin kuin liit- tomuodon jäsenillä) on kullakin oma lek- sikaalinen merkityksensä ja funktionsa.

Esimerkiksi modaalisessa prototyyppises- sä verbiketjussa (lian) saattaa lähteä infi- nitiivi on finiittipredikaatin objekti. Olisi-

ko verbien morfosyntaksin katsaus terävöi- tynyt, jos Vilkuna olisi tarkemmin toteutta- nut verbiryhmäideaa? (Vrt. myös esimer- kiksi Thomas, Beginning syntax 1993.)

Lauseanalyysissa Vilkuna keskittyy lausekerakennekielioppiin ja dependenssi- kielioppiin. Lausekerakenne- eli konstitu- enttianalyysin perustaksi Vilkuna on hyväk- synyt tavanomaisen (anglosaksisista kielis- tä omaksutun) lausekejärjestelmän toisin kuin kielioppityöryhmä.

Konstituentti- ja dependenttianalyysin selkeyttämiseksi Vilkuna on ottanut käyt- töön termiparin edussana ja päiáisaıı aja määritellyt kummallekin oman tehtävän.

Penttilän kielioppi käyttelee edussanaa (edussanetta) pääsanan (pääsaneen) syno- nyymina. Opetuksessa on tähän asti kuiten- kin tyydytty pääsana-termiin, ja näppärä edussana on jäänyt käyttämättömänä varas- toon. Nyt Vilkunan oppikirja hyödyntää lausekerakenneanalyysissa termiä edussa- na, dependenssianalyysissa termiä piialsa- na. Lausekeanalyysissa ilmauksessa [kat- sella [[MTV:iı]NP2

VP:n edussana on katsella, NPl :n edussa- na on ohjelmia, NP2:n edussana on MTl/:n.

Dependenttianalyysissa katsella on ohjel- olijelıniakpılvp koko

mia-muodon pääsana, ohjelmia taas MTl/:n- muodon pääsana, muodolla MTl/:n ei ole pääsanaa. Tuntuu erittäin onnistuneelta van- hojen termien täsmennykseltä.

Lausekeanalyysissa edussana edustaa koko lauseketta. Dependenssianalyysissa pääsana on regentti kaikille dependenteil- leen. Dependenssikieliopin lauseanalyysi lähtee finiittiverbistä. Pelkästä verbistä, esimerkiksi katsoo, kielentaitaja osaa pää- tellä, mitä sananmuotoja (seuralaisia) hänen sopii käyttää,jotta syntyisi mielekäs lause, sellainen kuin esimerkiksi Kissa katsoo kuuta. Verbin valensxsi, syntaktinen konteks- tipiirre, ratkaisee mitkä seuralaiset sopivat verbin valenssiin. Vilkuna erittelee lauseen dependenssisuhteet kielioppityöryhmän

mietinnössä ehdotetulla tavalla: lauseenjä- senillä on semanttiset roolit (tekijä, kokija, kohde jne.), kieliopilliset roolit eli funktiot (subjekti, objekti jne.) sekä morfologinen muoto. Hän tulee sanoneeksi, että vain kieli- opillisia rooleja olisi nimitetty lauseenjäse- niksi (mutta käyttelee kyllä termiäjäsen ahkerasti eri yhteyksissä). Lauseenjäsenen käsite on tuttu jo antiikin kieliopista. Gram- matiikan tuli eritellä lauseenjäsenten (par- tes oratiotıis)muotoja tehtävät. Miksei sana kelpaisi myös nykyisen lauseanalyysin ylä- käsitteeksi? Analyysi ei ainakaan hämärry, jos opettaja sanoo, että lause jaottuu lau- seenjäseniin, joilla on määrämuoto sekä semanttiset ja kieliopilliset roolit.

Valenssin mukaisiajäseniä on nimitet- ty termeillä aktantti, argumenttija komple- mentti, jonka suomenkieliseksi vastineek- si Vilkuna esittää termiä täydennys. Sana täydennys luontuu vaivatta valenssijäsenen suomalaiseksi nimeksi, koska sanalle ei ole vakiintunut muuta grammaattista merkitys- tä. Ei-valenssijäsenten yleisnimitykseksi Vilkuna on antanut termin määrite, jolle sen sijaan on vakiintunut kieliopin yleiskieleen väljempi merkitys. Perussanakirjan mukaan määrite on lauseenjäsen (tav. sana), joka selittää ja täydentää (määrittää) toista lau- seenjäsentä (tav. sanaa, ns. pääsanaa). Itse asiassa Vilkuna joutuu tavan takaa oman termistönsä ansaan. Vaikkapa jälkimäärit- teitä (osa kokonaisuudesta) käsitellessään hän toteaa, että osa on aina osa jostakin, minkä vuoksi jälkimäärite onkin täydennys.

Infinitiivilausekkeiden (aikonius puhua suunsa puhtaaksi) käsittelyssä Vilkuna tu- lee sanoneeksi, että infinitiivimääritteet ovat tulkittavissa täydennyksiksi, tarkoittaes- saan, että substantiiviin liittyvä infinitiivi- lauseke on tulkittavissa täydennykseksi (eikä määritteeksi). Vanha ja uusi termistö riitelevät.

Vastaavasti termi adverbiaali rajoittuu Vilkunan järjestelmässä vain ei-valenssin-

mukaisten verbinmääritteiden ja koko lau- seen määritteiden nimeksi. Kielioppityö- ryhmä kutsuu adverbiaaleiksi (sanan alku- merkityksen mukaisesti) verbin määrittei- tä ja koko lauseen määritteitä (ja jättää ad- verbiaalien ulkopuolelle adjektiivin ja ad- verbin määritteet). Kielioppityöryhmä kir- kastaa, Vilkuna samentaa adverbiaalin kä- sitettä.

Dependenssianalyysissa subjekti, ob- jekti ja obliikvit (valenssiadverbiaalit) ovat finiittipredikaatin argumenttıfiınktioita.Sub- jektilla on erikoisasema: se on ykkösargu- mentti. Muut ovat kakkos- tai kolmosargu- mentteja. Predikatiivi on predikoivassa funktiossa eikä siis edusta argumenttia.

Adverbiaali ei ole koskaan funktioltaan ar- gumentti, vaan valenssista vapaa määrite.

Esimerkiksi lauseessa Pojat (s) asuivat (pr) kesällä (advli) kauan (advli) meillä (obl) verbin määritteet on nimettävä toisistaan poikkeavilla termeillä.

Analyysissa joudutaan (ainakin perus- kurssilaiselle) hankaliin termirajauksiin.

Otan muutaman esimerkin. Essiivitja trans- latiivit jäsentyvät predikatiivisiksi obliik- veiksi (ent. predikatiiviadverbiaaleiksi) seu- raavissa lauseissa: Uolevi on sairaana, Uolevi tuli sairaaksi, Hän pysyi nuorena.

Sen sijaan lauseessa Nuorena hän piti vain rokista essiivi on Vilkunan järjestelmässä predikatiiviadverbiaali (ent. appositioad- verbiaali). Entiset habitiiviadverbiaalit ja- kautuvat obliikveiksi tai obliikvisubjekteik- si (Kissalla on häntä) tai adverbiaaleiksi (Kissalta katkesi häntä). Obliikvi- ja adver- biaalitulkintaa Vilkuna pohtii kappaleissa, joiden otsikkona on ››Habitiiviadverbiaalit››

ja ››Predikatiiviadverbiaalit››, koska termi- järjestelmässä ei ole supemyymiä käsitteille obliikvi ja adverbiaali. (Tähänastisessajär- jestelmässä sana adverbiaali on supemyy- mi; hyponyymit on täsmennetty adverbiaa- li-sanaan liittyvillä määritteillä.) Peruskurs- sien pitäjät joutuvat pohdiskelemaan, voit-

D

mietinnössä ehdotetulla tavalla: lauseenjä- senillä on semanttiset roolit (tekijä, kokija, kohde jne.), kieliopilliset roolit eli funktiot (subjekti, objekti jne.) sekä morfologinen muoto. Hän tulee sanoneeksi, että vain kieli- opillisia rooleja olisi nimitetty lauseenjäse- niksi (mutta käyttelee kyllä termiäjäsen ahkerasti eri yhteyksissä). Lauseenjäsenen käsite on tuttu jo antiikin kieliopista. Gram- matiikan tuli eritellä lauseenjäsenten (par- tes oratiotıis)muotoja tehtävät. Miksei sana kelpaisi myös nykyisen lauseanalyysin ylä- käsitteeksi? Analyysi ei ainakaan hämärry, jos opettaja sanoo, että lause jaottuu lau- seenjäseniin, joilla on määrämuoto sekä semanttiset ja kieliopilliset roolit.

Valenssin mukaisiajäseniä on nimitet- ty termeillä aktantti, argumenttija komple- mentti, jonka suomenkieliseksi vastineek- si Vilkuna esittää termiä täydennys. Sana täydennys luontuu vaivatta valenssijäsenen suomalaiseksi nimeksi, koska sanalle ei ole vakiintunut muuta grammaattista merkitys- tä. Ei-valenssijäsenten yleisnimitykseksi Vilkuna on antanut termin määrite, jolle sen sijaan on vakiintunut kieliopin yleiskieleen väljempi merkitys. Perussanakirjan mukaan määrite on lauseenjäsen (tav. sana), joka selittää ja täydentää (määrittää) toista lau- seenjäsentä (tav. sanaa, ns. pääsanaa). Itse asiassa Vilkuna joutuu tavan takaa oman termistönsä ansaan. Vaikkapa jälkimäärit- teitä (osa kokonaisuudesta) käsitellessään hän toteaa, että osa on aina osa jostakin, minkä vuoksi jälkimäärite onkin täydennys.

Infinitiivilausekkeiden (aikonius puhua suunsa puhtaaksi) käsittelyssä Vilkuna tu- lee sanoneeksi, että infinitiivimääritteet ovat tulkittavissa täydennyksiksi, tarkoittaes- saan, että substantiiviin liittyvä infinitiivi- lauseke on tulkittavissa täydennykseksi (eikä määritteeksi). Vanha ja uusi termistö riitelevät.

Vastaavasti termi adverbiaali rajoittuu Vilkunan järjestelmässä vain ei-valenssin-

mukaisten verbinmääritteiden ja koko lau- seen määritteiden nimeksi. Kielioppityö- ryhmä kutsuu adverbiaaleiksi (sanan alku- merkityksen mukaisesti) verbin määrittei- tä ja koko lauseen määritteitä (ja jättää ad- verbiaalien ulkopuolelle adjektiivin ja ad- verbin määritteet). Kielioppityöryhmä kir- kastaa, Vilkuna samentaa adverbiaalin kä- sitettä.

Dependenssianalyysissa subjekti, ob- jekti ja obliikvit (valenssiadverbiaalit) ovat finiittipredikaatin argumenttıfiınktioita.Sub- jektilla on erikoisasema: se on ykkösargu- mentti. Muut ovat kakkos- tai kolmosargu- mentteja. Predikatiivi on predikoivassa funktiossa eikä siis edusta argumenttia.

Adverbiaali ei ole koskaan funktioltaan ar- gumentti, vaan valenssista vapaa määrite.

Esimerkiksi lauseessa Pojat (s) asuivat (pr) kesällä (advli) kauan (advli) meillä (obl) verbin määritteet on nimettävä toisistaan poikkeavilla termeillä.

Analyysissa joudutaan (ainakin perus- kurssilaiselle) hankaliin termirajauksiin.

Otan muutaman esimerkin. Essiivitja trans- latiivit jäsentyvät predikatiivisiksi obliik- veiksi (ent. predikatiiviadverbiaaleiksi) seu- raavissa lauseissa: Uolevi on sairaana, Uolevi tuli sairaaksi, Hän pysyi nuorena.

Sen sijaan lauseessa Nuorena hän piti vain rokista essiivi on Vilkunan järjestelmässä predikatiiviadverbiaali (ent. appositioad- verbiaali). Entiset habitiiviadverbiaalit ja- kautuvat obliikveiksi tai obliikvisubjekteik- si (Kissalla on häntä) tai adverbiaaleiksi (Kissalta katkesi häntä). Obliikvi- ja adver- biaalitulkintaa Vilkuna pohtii kappaleissa, joiden otsikkona on ››Habitiiviadverbiaalit››

ja ››Predikatiiviadverbiaalit››, koska termi- järjestelmässä ei ole supemyymiä käsitteille obliikvi ja adverbiaali. (Tähänastisessajär- jestelmässä sana adverbiaali on supemyy- mi; hyponyymit on täsmennetty adverbiaa- li-sanaan liittyvillä määritteillä.) Peruskurs- sien pitäjät joutuvat pohdiskelemaan, voit-

D

taako Vilkunan uusi tennistö entisen vakiin- tuneen käytännön.

Termiä atrribuutti Vilkuna ei juuri käy- tä. Entisen attribuutin nimeämiseksi riittää termi substantiivin määrite; eihän adjektii- vin ja adverbin määrítteelläkään ole erityis- termiä. Entinen attribuutin käsite ei aina edes sopisi kuvausjärjestelmään. Vilkunan infinitiivirakenne substantiivin yhteydessä on vanhastaan infinitiiviattribuutti. Nyt Vil- kuna (aivan oikein) toteaa, että infinitiivi- lauseke näissä rakenteissa (esimerkiksi oi- keus tehdä työtä) on substantiivin valenssiin kuuluva täydennys eikä sitä näin ollen voi (hänen järjestelmässään) kutsuaınääritteek- si (attribuutiksi).

Omistusliitteiden syntaksia selittäes- sään Vilkuna soveltaa käsitettä sidontasuh- de, jonka keskeistermi on sitoja. Lausees- sa Uolevi rakastaa kissaansa sitoja-subjektí sitoo pelkän (paljaan) omistusliitteen ja näin osoittaa sitojan ja sidotun elementin samatarkoitteisiksi. Sidonta synnyttää nor- maalisti lauseen sisäisen syntaktisen suh- teen, ja se toteutuu aina sitojasta sidottuun.

Vilkunan mukaan vanhemmissa murteissa on käytetty myös yksinäisen lauseen rajan ylittävää sidontaa. Esimerkiksi yhdyslau- seessa Akka lähti pois kun miehensä tuli kotiin sidonta syntyy päälauseen subjektin ja sivulauseen (subjektiin liittyneen) omis- tusliitteen välille. Vilkuna arvelee varovas- ti, että tällaista sidontaa saattaisi löytyä nykykielisestäkin tekstistä. Vannasti löytyy.

Omien havaintojeni mukaan lehtikielessä lauseen rajat ylittävä sidonta on tavallista.

Kielenhuollon omistusliitenorrnit eivät täy- sin vastaa käytäntöä.

Vilkuna tulee sanoneeksi, että sitojasta on aiemmin käytetty termiä korrelaatti, ikään kuin sitoja tästedes syrjäyttäisi kor- relaatin. Näinhän ei tietenkään tapahdu.

Tenninä korrelaatti (vaste) kuuluu referens- si- eli viittausjärjestelmään, joka poikkeaa sidontajärjestelmästä. Viittausjärjestelmäs-

sä pronomini tai omistusliite (suffiksipro- nomini) viittaa korrelaattiin, eli suhde on juuri päinvastainen kuin sidontasuhde. Sekä sitoja että korrelaatti ovat hyödyksi omis- tusliiteanalyysissa. Vilkuna on nyt havain- nollistanut, että sidontasuhteen käsitettä tarvitaan eriteltäessä nimenomaan omistus- liitteiden syntaksia. Termi korrelaatti sen sijaan liittää omistusliitteiden viittaus- ja koheesiosuhteet laajaan referenssien järjes- telmään.

Vilkunan kirjan loppuluku selvittelee infiniittisten rakenteiden syntaksia. Ensim- mäisenä ovat toista tai kolmatta argument- tia vastaavat infinitiivirakenteet, joita Vilku- na kutsuu lyhyesti objekti-infinitiiveiksi (TA-täydennys) ja obliikvi-infinitiiveiksi (MA-täydennys). Koska jaottelu perustuu pelkkään infinitiivien muotoon ja syntakti- seen funktioon, laaja ryhmä hajoaa merki- tykseltään ja syntaksiltaankin kirjavaan joukkoon rakenteita. Otan tyyppiesimerk- kejä, ryhmitän ne Hakulisen ja Karlssonin lauseopista tutulla tavalla sekä liitän sulkei- siin lyhyet luonnehdinnat. (Vrt. myös kieli- oppityöryhmän mietintöön s. 166.)

Uolevi saa tehdä työn (modaalinen ver- biketju, infinitiivin subjektia edustaa intran- sitiivisen hallitsevan verbin subjekti, niin kuin suhdesääntii edellyttää), ~ alkaa in- nostua t_vo'stä (implikatiivinen verbiketju),

~ kykenee tekemään työn (modaalinen ver- biketju), ~ kieltäytyy tekemästä tvön (NEG- implikatiivinen verbiketju).

Elsa antoi Uolevin tehdä työtä. Elsa käski Uolevin tehdä tyiiitä. Elsa käski Uo- levia tekemään (yötä. Elsa auttoi Uolevia tekemiiäııtyön. Elsa kielsi Uolevia tekemäs- tä (väitti. (Näissä lauseissa infinitiivillä on eri subjekti kuin transitiivisella hallitseval- la verbillä. TA-infinitiivin subjekti on nor- maalisti genetiivissä, jos hallitseva verbi on rintaa, sallia, käskeii, suoda. Rakennetta kutsutaan permissiivirakerıteeksi.MA-infi- nitiivin subjektia edustaa hallitsevan verbin taako Vilkunan uusi tennistö entisen vakiin-

tuneen käytännön.

Termiä atrribuutti Vilkuna ei juuri käy- tä. Entisen attribuutin nimeämiseksi riittää termi substantiivin määrite; eihän adjektii- vin ja adverbin määrítteelläkään ole erityis- termiä. Entinen attribuutin käsite ei aina edes sopisi kuvausjärjestelmään. Vilkunan infinitiivirakenne substantiivin yhteydessä on vanhastaan infinitiiviattribuutti. Nyt Vil- kuna (aivan oikein) toteaa, että infinitiivi- lauseke näissä rakenteissa (esimerkiksi oi- keus tehdä työtä) on substantiivin valenssiin kuuluva täydennys eikä sitä näin ollen voi (hänen järjestelmässään) kutsuaınääritteek- si (attribuutiksi).

Omistusliitteiden syntaksia selittäes- sään Vilkuna soveltaa käsitettä sidontasuh- de, jonka keskeistermi on sitoja. Lausees- sa Uolevi rakastaa kissaansa sitoja-subjektí sitoo pelkän (paljaan) omistusliitteen ja näin osoittaa sitojan ja sidotun elementin samatarkoitteisiksi. Sidonta synnyttää nor- maalisti lauseen sisäisen syntaktisen suh- teen, ja se toteutuu aina sitojasta sidottuun.

Vilkunan mukaan vanhemmissa murteissa on käytetty myös yksinäisen lauseen rajan ylittävää sidontaa. Esimerkiksi yhdyslau- seessa Akka lähti pois kun miehensä tuli kotiin sidonta syntyy päälauseen subjektin ja sivulauseen (subjektiin liittyneen) omis- tusliitteen välille. Vilkuna arvelee varovas- ti, että tällaista sidontaa saattaisi löytyä nykykielisestäkin tekstistä. Vannasti löytyy.

Omien havaintojeni mukaan lehtikielessä lauseen rajat ylittävä sidonta on tavallista.

Kielenhuollon omistusliitenorrnit eivät täy- sin vastaa käytäntöä.

Vilkuna tulee sanoneeksi, että sitojasta on aiemmin käytetty termiä korrelaatti, ikään kuin sitoja tästedes syrjäyttäisi kor- relaatin. Näinhän ei tietenkään tapahdu.

Tenninä korrelaatti (vaste) kuuluu referens- si- eli viittausjärjestelmään, joka poikkeaa sidontajärjestelmästä. Viittausjärjestelmäs-

sä pronomini tai omistusliite (suffiksipro- nomini) viittaa korrelaattiin, eli suhde on juuri päinvastainen kuin sidontasuhde. Sekä sitoja että korrelaatti ovat hyödyksi omis- tusliiteanalyysissa. Vilkuna on nyt havain- nollistanut, että sidontasuhteen käsitettä tarvitaan eriteltäessä nimenomaan omistus- liitteiden syntaksia. Termi korrelaatti sen sijaan liittää omistusliitteiden viittaus- ja koheesiosuhteet laajaan referenssien järjes- telmään.

Vilkunan kirjan loppuluku selvittelee infiniittisten rakenteiden syntaksia. Ensim- mäisenä ovat toista tai kolmatta argument- tia vastaavat infinitiivirakenteet, joita Vilku- na kutsuu lyhyesti objekti-infinitiiveiksi (TA-täydennys) ja obliikvi-infinitiiveiksi (MA-täydennys). Koska jaottelu perustuu pelkkään infinitiivien muotoon ja syntakti- seen funktioon, laaja ryhmä hajoaa merki- tykseltään ja syntaksiltaankin kirjavaan joukkoon rakenteita. Otan tyyppiesimerk- kejä, ryhmitän ne Hakulisen ja Karlssonin lauseopista tutulla tavalla sekä liitän sulkei- siin lyhyet luonnehdinnat. (Vrt. myös kieli- oppityöryhmän mietintöön s. 166.)

Uolevi saa tehdä työn (modaalinen ver- biketju, infinitiivin subjektia edustaa intran- sitiivisen hallitsevan verbin subjekti, niin kuin suhdesääntii edellyttää), ~ alkaa in- nostua t_vo'stä (implikatiivinen verbiketju),

~ kykenee tekemään työn (modaalinen ver- biketju), ~ kieltäytyy tekemästä tvön (NEG- implikatiivinen verbiketju).

Elsa antoi Uolevin tehdä työtä. Elsa käski Uolevin tehdä tyiiitä. Elsa käski Uo- levia tekemään (yötä. Elsa auttoi Uolevia tekemiiäııtyön. Elsa kielsi Uolevia tekemäs- tä (väitti. (Näissä lauseissa infinitiivillä on eri subjekti kuin transitiivisella hallitseval- la verbillä. TA-infinitiivin subjekti on nor- maalisti genetiivissä, jos hallitseva verbi on rintaa, sallia, käskeii, suoda. Rakennetta kutsutaan permissiivirakerıteeksi.MA-infi- nitiivin subjektia edustaa hallitsevan verbin

objekti suhdesäännön mukaisesti.)

Vilkuna ei kuvauksessaan käytä verbi- ketjun käsitettä, minkä vuoksi (hallitsevan verbin kanssa) samasubjektisten verbiket- jujen ja erisubjektisten rakenteiden luon- nehdinnat eivät kovin havainnollisesti ero- tu toisistaan. Hän kyllä infinitiivirakentei- den sanajärjestystä kuvatessaan lyhyesti luonnehtii verbiketju-termin sekä selittää kontrolli-käsitteen jajäsennyskaavion avul- la suhdesäännön toiminnan (käyttämättä termiä suhdesääntö, vaikka kielioppityö- ryhmä on nostanut sen koko infinitiivijär- jestelmän perustaksi). Koska Vilkunan syn-

taksi on ei-transformationaalinen, hän ei etsi vastaavia lauseita edes permissiivira- kennetta kuvatessaan.

Nesessiivircı keı iteeksiVilkuna kutsuu yksipersoonaisten modaalisten predikaat- tien yhteydessä esiintyvää infinitiiviraken- netta, jolla voi olla oma subjekti. Perustyyp- pi on muotoa Pojan täytyy (on pakko, on hvvä) aivastaıı.Vilkuna tarjoaa nesessiivi- rakenteesta kaksi tulkintaa.

Ensinnäkin genetiivi-NP voi olla infini- tiivin ykkösargumentti. Toisin sanoen se olisi nominatiivisubjekti, jos infinitiivira- kenne esitettäisiinfiniittilauseena. Genetiivi on infinitiivin oma subjekti. Vilkunan ku- vion mukaan infinitiivi on samalla predikaa- tin ykkösargumentti. täydennys. Jos olen ymmärtänyt oikein, tämä tulkinta muistut- taa Osmo Ikolan tulkintaa, jonka mukaan infinitiivirakenne vastaa lausettaja on ko- konaisuutena yksipersoonaisen predikaatin subjekti.

Toisen tulkinnan mukaan genetiivi on nesessiivisen predikaatin ykkösargument- ti, subjekti. Tällöin genetiivisubjekti kont- rolloi infinitiiviä eli edustaa infinitiivin sub- jektiaja on samalla infinitiivin ykkösargu- mentti, subjekti. Vilkunanjäsennyskuviossa infinitiivi on finiittipredikaatin kakkosargu- mentti, täydennys. Jos olen käsittänyt tämän tulkinnan oikein, se muistuttaa Hakulisen ja

Karlssonin verbiketjujäsennystä, jonka mukaan genetiivisubjektin (pojan) predi- kaattina on liittopredikaatti, verbiketju (täy- tyy aivastaa). Verbiketjussa infinitiivi on finiittiverbin täydennys, jonka subjektia edustaa finiittiverbin subjekti. Tuntuu siltä, että Ikolan sekä Hakulisen ja Karlssonin jäsennysmallit ovat Vilkunan mallia yksin- kertaisempiaja ymmärrettävämpiä. Varsin- kin Hakulisen ja Karlssonin tulkinta vaikut- taa nykyisen kielitajun mukaiseltaja kelvol- liselta jopa peruskoulutasolle.

Peruskurssien pitäjät eri yliopistoissa joutuvat pohdiskelemaan, miten nesessiivi- rakenne olisi opetettava. Vaihtoehtoja on tarjolla runsaasti. Vilkuna kehottaa opiske- luryhmää valitsemaan jommankumman edellisistä tulkinnoistaan ja pysyttelemään siinä. Mielestäni kuitenkin yliopiston perus- kurssilla kaikkien kukkien on annettava kukkia. Yliopiston luennoija on erilaisten ajattelutapojen esittelijä. Peruskoulussa ja lukiossa opettaja joutuu valitsemaan yksin- kertaisimman mallin.

Referatiivirakennetta (esimerkiksi Mi- nisteri sanoi asian ratkeavan pian). joka toimii verbin kakkosargumenttina, infiniit- tisenä objektina. Vilkuna luonnehtii lau- seenmstikkeeksi, vaikka yleensä vierastaa koko termiä. Useimmat ettii-lauseen täy- dennyksekseen ottavat verbit voivat hänen mukaansa saada myös referatiivirakenteen objektikseen. Jostain syystä jää sanomatta, että hallitsevaksi verbiksi käyvät vain dik- tiiviset verbit (verba sentiendi et dicendi).

Objektina olevan referatiivirakenteen ku- vaus on perusteellinen eikä juuri poikkea perinteisistä esityksistä.

Intransitiivisiin aistihavaintoverbeihin liittyvää referatiivitäydennystä Vilkuna pi- tää erikoistapauksena, joka kannattaa pitää erossa objektina olevasta referatiiviraken- teesta. Perustyyppi on muotoa Ukkospilvet näkyvät (näyttävät, kuuluvat) tulevan tän- ne päin. Kaksikasvoisia verbejä selittäes-

l>

objekti suhdesäännön mukaisesti.)

Vilkuna ei kuvauksessaan käytä verbi- ketjun käsitettä, minkä vuoksi (hallitsevan verbin kanssa) samasubjektisten verbiket- jujen ja erisubjektisten rakenteiden luon- nehdinnat eivät kovin havainnollisesti ero- tu toisistaan. Hän kyllä infinitiivirakentei- den sanajärjestystä kuvatessaan lyhyesti luonnehtii verbiketju-termin sekä selittää kontrolli-käsitteen jajäsennyskaavion avul- la suhdesäännön toiminnan (käyttämättä termiä suhdesääntö, vaikka kielioppityö- ryhmä on nostanut sen koko infinitiivijär- jestelmän perustaksi). Koska Vilkunan syn-

taksi on ei-transformationaalinen, hän ei etsi vastaavia lauseita edes permissiivira- kennetta kuvatessaan.

Nesessiivircı keı iteeksiVilkuna kutsuu yksipersoonaisten modaalisten predikaat- tien yhteydessä esiintyvää infinitiiviraken- netta, jolla voi olla oma subjekti. Perustyyp- pi on muotoa Pojan täytyy (on pakko, on hvvä) aivastaıı.Vilkuna tarjoaa nesessiivi- rakenteesta kaksi tulkintaa.

Ensinnäkin genetiivi-NP voi olla infini- tiivin ykkösargumentti. Toisin sanoen se olisi nominatiivisubjekti, jos infinitiivira- kenne esitettäisiinfiniittilauseena. Genetiivi on infinitiivin oma subjekti. Vilkunan ku- vion mukaan infinitiivi on samalla predikaa- tin ykkösargumentti. täydennys. Jos olen ymmärtänyt oikein, tämä tulkinta muistut- taa Osmo Ikolan tulkintaa, jonka mukaan infinitiivirakenne vastaa lausettaja on ko- konaisuutena yksipersoonaisen predikaatin subjekti.

Toisen tulkinnan mukaan genetiivi on nesessiivisen predikaatin ykkösargument- ti, subjekti. Tällöin genetiivisubjekti kont- rolloi infinitiiviä eli edustaa infinitiivin sub- jektiaja on samalla infinitiivin ykkösargu- mentti, subjekti. Vilkunanjäsennyskuviossa infinitiivi on finiittipredikaatin kakkosargu- mentti, täydennys. Jos olen käsittänyt tämän tulkinnan oikein, se muistuttaa Hakulisen ja

Karlssonin verbiketjujäsennystä, jonka mukaan genetiivisubjektin (pojan) predi- kaattina on liittopredikaatti, verbiketju (täy- tyy aivastaa). Verbiketjussa infinitiivi on finiittiverbin täydennys, jonka subjektia edustaa finiittiverbin subjekti. Tuntuu siltä, että Ikolan sekä Hakulisen ja Karlssonin jäsennysmallit ovat Vilkunan mallia yksin- kertaisempiaja ymmärrettävämpiä. Varsin- kin Hakulisen ja Karlssonin tulkinta vaikut- taa nykyisen kielitajun mukaiseltaja kelvol- liselta jopa peruskoulutasolle.

Peruskurssien pitäjät eri yliopistoissa joutuvat pohdiskelemaan, miten nesessiivi- rakenne olisi opetettava. Vaihtoehtoja on tarjolla runsaasti. Vilkuna kehottaa opiske- luryhmää valitsemaan jommankumman edellisistä tulkinnoistaan ja pysyttelemään siinä. Mielestäni kuitenkin yliopiston perus- kurssilla kaikkien kukkien on annettava kukkia. Yliopiston luennoija on erilaisten ajattelutapojen esittelijä. Peruskoulussa ja lukiossa opettaja joutuu valitsemaan yksin- kertaisimman mallin.

Referatiivirakennetta (esimerkiksi Mi- nisteri sanoi asian ratkeavan pian). joka toimii verbin kakkosargumenttina, infiniit- tisenä objektina. Vilkuna luonnehtii lau- seenmstikkeeksi, vaikka yleensä vierastaa koko termiä. Useimmat ettii-lauseen täy- dennyksekseen ottavat verbit voivat hänen mukaansa saada myös referatiivirakenteen objektikseen. Jostain syystä jää sanomatta, että hallitsevaksi verbiksi käyvät vain dik- tiiviset verbit (verba sentiendi et dicendi).

Objektina olevan referatiivirakenteen ku- vaus on perusteellinen eikä juuri poikkea perinteisistä esityksistä.

Intransitiivisiin aistihavaintoverbeihin liittyvää referatiivitäydennystä Vilkuna pi- tää erikoistapauksena, joka kannattaa pitää erossa objektina olevasta referatiiviraken- teesta. Perustyyppi on muotoa Ukkospilvet näkyvät (näyttävät, kuuluvat) tulevan tän- ne päin. Kaksikasvoisia verbejä selittäes-

l>

sään Vilkuna toteaa, että aistihavaintover- bin subjekti on nominatiivissa, kongruoija edustaa infiniittitäydennyksen subjektia.

Vanhastaan tällaista referatiivitäydennystä on kutsuttu subjektina olevaksi referatiivi- seksi lauseenvastikkeeksi siitäkin huolimat- ta, että rakenteella ei ole omaa subjektia, koska partisiipin subjekti on nostettu hallit- sevan verbin subjektiksi.

Esimerkkilauseen tyyppiä eritellessään Vilkuna tarkentaa, että ukkospilvet on tule- van-partisiipin ykkösargumentti eli semant- tinen subjekti ja näyttävät-verbin kieliopil- linen subjekti muttei argumentti lainkaan.

Muoto ukkospilvet on nostettu hallitsevan verbin kieliopilliseksi subjektiksi, vaikka se ei välttämättä ole verbiin semanttisessa suhteessa. Toisenlainenkin tulkinta on pe- rusteltavissa.

Jos nimittäin näyttää-tyyppisen verbin aistihavaintomerkitys on säilynyt, sen kans- sa kongruoiva subjekti tuntuu olevan selväs- sä semanttisessa suhteessa sekä finiittiver- biin että partisiippiin. Jos taas verbin aisti- havaintomerkitys on kalventunut ja muut- tunut modaaliseksi, koko lauserakenne al- kaa hahmottua toisin. Vrt. lausetta Juna näkyy tulleen, jossa näkyy on selvästi aisti- havaintoverbi. Tällöin juna on hallitsevan verbin sekä Semanttinen että kieliopillinen subjekti ja edustaa partisiipin subjektia.

Kyseessä on ilmeisesti perinteinen subjek- tina oleva referatiivirakenne. Sen sijaan esimerkiksi lauseessa Sana näkyy olevan suomalais-ugrilainen verbin näkyy merki- tys on modaalinen, jolloin hallitseva verbi ja partisiippi muodostavat verbiketjun nä- kyy olevan, jossa partisiippi on finiittiver- bin täydennys. Verbiketju toimii liittopredi- kaattina subjektille. Verbiketjutulkintaa ovat ehdottaneet Hakulinen ja Karlsson.

Paljon on vielä peruskurssin pitäjillä poh- diskeltavaa referatiivirakenteissa.

Temporaalirakenne on niin lausemai- nen, että Vilkuna laskee sen referatiivira-

kenteen ohella lauseenvastikkeeksi. Raken- teita on kahta aikasuhdetyyppiä: hallitsevan lauseen aikainen ja hallitsevaa lausetta var- hempi. Aikasuhteita Vilkuna luonnehtii as- pektitermeillä piiättyrrnätiin (Se tapahtui kissan ollessa poissa) ja päättynyt (Se ta- pahtui kissan tultua kotiin). Epäselväksi jää, miksi hallitsevan lauseen aikainen tempo- raalirakenteen tekeminen olisi aina päätty- mätöntä. Vrt. Juuri kuollessaan kissa nau- kciisi surkeasti. Eikö temporaalirakenteen kuvauksessa voitaisi tyytyä yksiselitteisyy- den vuoksi aikasuhteisiin saınanaikaii ıenja varheınpi?

Esittämäni huomiot riittänevät havain- nollistamaan Vilkunan syntaksin käsitejär- jestelmän yleisluonteen. Kunhan lukija si- säistää uudet käsitteet, Vilkunan teksti muuttuu houkuttelevaksi, vaikka edeltäväs- sä kritiikissäni olenkin tarkoituksellisesti (oikeastaan tekijän usuttamana) keskittynyt kyseenalaistamaan kirjan järjestelmää. Esit- telyni ulkopuolelle onjäänyt runsaasti kir- jan keskeistä sisältöä. Esimerkiksi lauseen- jäsenten muodon ja lausekkeiden rakenteen erityiskysymyksiä Vilkuna on valottanut monipuolisesti.

Maria Vilkunan Suomen lauseopin pe- rusteet on monella tapaa lauseopin harras- tajan toivekirja. Kuitenkin kirjaa lukiessa- ni mieleen muistuivat entiset toimittajakou- lun kurssit, joiden avaukseksi saatoin kuril- lani kehottaa kuulijoita unohtamaan kaiken, mitä koulussa olivat oppineet kirjoitelman rakenteesta. Myöskään Vilkunan peruskurs- sin opiskelijalle koulun lauseopista tuskin on sanottavaa hyötyä, vaan opiskelijan on kurssista selvitäkseen omaksuttava olennai- silta yksityiskohdiltaan uusi syntaksin kie- li jajärjestelmä.

Pitäisikö muiden yliopistojen seurata Helsingin yliopiston malliaja kehitellä pe- ruskurssit yksilöllisiksi? Vai olisiko tarkoi- tuksenmukaisempaa laatia peruskurssit niin, että ydinkäsitteet pohjautuvat koulu- sään Vilkuna toteaa, että aistihavaintover-

bin subjekti on nominatiivissa, kongruoija edustaa infiniittitäydennyksen subjektia.

Vanhastaan tällaista referatiivitäydennystä on kutsuttu subjektina olevaksi referatiivi- seksi lauseenvastikkeeksi siitäkin huolimat- ta, että rakenteella ei ole omaa subjektia, koska partisiipin subjekti on nostettu hallit- sevan verbin subjektiksi.

Esimerkkilauseen tyyppiä eritellessään Vilkuna tarkentaa, että ukkospilvet on tule- van-partisiipin ykkösargumentti eli semant- tinen subjekti ja näyttävät-verbin kieliopil- linen subjekti muttei argumentti lainkaan.

Muoto ukkospilvet on nostettu hallitsevan verbin kieliopilliseksi subjektiksi, vaikka se ei välttämättä ole verbiin semanttisessa suhteessa. Toisenlainenkin tulkinta on pe- rusteltavissa.

Jos nimittäin näyttää-tyyppisen verbin aistihavaintomerkitys on säilynyt, sen kans- sa kongruoiva subjekti tuntuu olevan selväs- sä semanttisessa suhteessa sekä finiittiver- biin että partisiippiin. Jos taas verbin aisti- havaintomerkitys on kalventunut ja muut- tunut modaaliseksi, koko lauserakenne al- kaa hahmottua toisin. Vrt. lausetta Juna näkyy tulleen, jossa näkyy on selvästi aisti- havaintoverbi. Tällöin juna on hallitsevan verbin sekä Semanttinen että kieliopillinen subjekti ja edustaa partisiipin subjektia.

Kyseessä on ilmeisesti perinteinen subjek- tina oleva referatiivirakenne. Sen sijaan esimerkiksi lauseessa Sana näkyy olevan suomalais-ugrilainen verbin näkyy merki- tys on modaalinen, jolloin hallitseva verbi ja partisiippi muodostavat verbiketjun nä- kyy olevan, jossa partisiippi on finiittiver- bin täydennys. Verbiketju toimii liittopredi- kaattina subjektille. Verbiketjutulkintaa ovat ehdottaneet Hakulinen ja Karlsson.

Paljon on vielä peruskurssin pitäjillä poh- diskeltavaa referatiivirakenteissa.

Temporaalirakenne on niin lausemai- nen, että Vilkuna laskee sen referatiivira-

kenteen ohella lauseenvastikkeeksi. Raken- teita on kahta aikasuhdetyyppiä: hallitsevan lauseen aikainen ja hallitsevaa lausetta var- hempi. Aikasuhteita Vilkuna luonnehtii as- pektitermeillä piiättyrrnätiin (Se tapahtui kissan ollessa poissa) ja päättynyt (Se ta- pahtui kissan tultua kotiin). Epäselväksi jää, miksi hallitsevan lauseen aikainen tempo- raalirakenteen tekeminen olisi aina päätty- mätöntä. Vrt. Juuri kuollessaan kissa nau- kciisi surkeasti. Eikö temporaalirakenteen kuvauksessa voitaisi tyytyä yksiselitteisyy- den vuoksi aikasuhteisiin saınanaikaii ıenja varheınpi?

Esittämäni huomiot riittänevät havain- nollistamaan Vilkunan syntaksin käsitejär- jestelmän yleisluonteen. Kunhan lukija si- säistää uudet käsitteet, Vilkunan teksti muuttuu houkuttelevaksi, vaikka edeltäväs- sä kritiikissäni olenkin tarkoituksellisesti (oikeastaan tekijän usuttamana) keskittynyt kyseenalaistamaan kirjan järjestelmää. Esit- telyni ulkopuolelle onjäänyt runsaasti kir- jan keskeistä sisältöä. Esimerkiksi lauseen- jäsenten muodon ja lausekkeiden rakenteen erityiskysymyksiä Vilkuna on valottanut monipuolisesti.

Maria Vilkunan Suomen lauseopin pe- rusteet on monella tapaa lauseopin harras- tajan toivekirja. Kuitenkin kirjaa lukiessa- ni mieleen muistuivat entiset toimittajakou- lun kurssit, joiden avaukseksi saatoin kuril- lani kehottaa kuulijoita unohtamaan kaiken, mitä koulussa olivat oppineet kirjoitelman rakenteesta. Myöskään Vilkunan peruskurs- sin opiskelijalle koulun lauseopista tuskin on sanottavaa hyötyä, vaan opiskelijan on kurssista selvitäkseen omaksuttava olennai- silta yksityiskohdiltaan uusi syntaksin kie- li jajärjestelmä.

Pitäisikö muiden yliopistojen seurata Helsingin yliopiston malliaja kehitellä pe- ruskurssit yksilöllisiksi? Vai olisiko tarkoi- tuksenmukaisempaa laatia peruskurssit niin, että ydinkäsitteet pohjautuvat koulu-

kieliopin vakiintuneeseen käsitejärjestel- mään, johon uuden tutkimuksen lisät risti- riidoitta niveltyvät? Periaatteelliseksi mal- liksi kelpaisi varmaan Hakulisen ja Karls- sonin Nykysuomen lauseoppia. Näin opis- kelijan siirtyminen lukiosta yliopistoon helpottuisi.

Järkevintä on luoda kielioppityöryhmän ehdotelmia kehittäen modemi ydinkieliop- pi, jotajatkuvasti uudistetaan jajohon sekä kouluopetus että yliopiston perusopetus tukeutuvat. Lähivuosina valmistuva uusi suomen kielioppi luonee pohjan ydinkieli- opille. Tulevaisuuden kieliopista laadittai-

siin tietenkin painatteen lisäksi sekä CD- ROM- että WWW-versio,jolloin kieliopin kehittämisestä voisi kasvaa asiantuntijoiden laaja ryhmähanke samaan tapaan kuin on kasvanut esimerkiksi Linux-käyttöjärjestel- män kehittelystä. Jos joku nokkela nörtti vielä innostuisi luomaan kieliopista tietoko- nepelin, tulevaisuuden opiskelijat ja koulu- laiset voisivat järjestää netissä kielioppiki- soja ja kilpailla lauseopin mestaruuksista.

SAKARI Vll-IONEN

Neulapadontie 10 B 16, 00920 Helsinki Sähköposti: Sakari. Vihonen @dlc,fi

PERUSTIETOA ESIHISTORIASTA

Kaisa Häkkinen Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossaTietoIipas 147. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 19%. 223 s. ISBN 951-717-855-7.

Viime kuukausien ja vuosien muotiaiheita on Suomen ja suomalaisten esihistoriasta käyty kirjoittelu ja kiistely. Keskusteluun ovat osallistuneet niin kielitieteilijät, arkeo- logit kuin geneetikotkin. Vaikka kaikki kol- me tieteenalaa ovat jatkuvasti tuoneet uu- sia näkökulmia keskusteluun, on lähimen- neisyydessä eletty eräänlaista sovinnon ai- kaa. Konsensuksen symbolina voitaneen pitää Tvärminnessä vuonna 1980 pidettyä Suomen väestön esihistorialliset juuret -symposiumia. Yhtä kanonisoitua totuutta symposiumi ei lanseerannut, mutta julki lausuttiin mm. se näkemys, että uralilaisten kielten jatkuvuus Suomenlahden alueellaja sen pohjoispuolella voi olla hyvinkin van- haa peruaja kielellisen ja geneettisen peri- män näennäinen ristiriita on itse asiassa hyvin odotuksenmukaista, kun otetaan huo- mioon Suomessa ja Itämeren piirissä eri aikoina vallinneet kulttuurivirtaukset.

Kaisa Häkkinen on koonnut kirjaansa keskeiset näkökohdat, joita kielitieteellises- sä esihistorian tutkimuksessa on hyödyn-

netty. Koska otsikko sisältää esihistorian tutkimuksessa varoen käytettävän termin suomalainen, aloittaa Häkkinen kirjansa selvittämällä tällaisen määritelmän suhteel- lisuutta. Kansaja kieli eivät ole rinnastet- tavissa toisiinsa yksi yhteen, eivät liioin muinoin eläneet kansatja kielet nykyisiin.

Suomalaisten ja muiden uralilaisten kielten puhujien esihistoriaa koskeva tutkimus no- jaa kirjallisten dokumenttien puuttuessa paitsi kielitieteeseen, etenkin ajoitusten ja absoluuttisten rajausten osalta myös moniin muihin aloihin. Myös ne esitellään lyhyes- ti: arkeologia, sen tekniikan kehittyessä avukseen saamat paleobotaniikka, -ekolo- giaja -zoologia sekä kielitieteellisen esihis- toriatutkimuksen vanhat apualat kansatiede, folkloristiikka, uskontotiede, historia (his- toriallinen demografia) ja antropologia.

Suuria odotuksia on viime aikoina kohdis- tettu siihen, mitä geneetikotja perinnölli- syystutkijat kykenevät sanomaan suoma- laisten esihistoriasta. Tunnetuimpia tutki- muksia siteerataan säännöllisesti, mutta

D VIRITTÅIÄ l/l998

kieliopin vakiintuneeseen käsitejärjestel- mään, johon uuden tutkimuksen lisät risti- riidoitta niveltyvät? Periaatteelliseksi mal- liksi kelpaisi varmaan Hakulisen ja Karls- sonin Nykysuomen lauseoppia. Näin opis- kelijan siirtyminen lukiosta yliopistoon helpottuisi.

Järkevintä on luoda kielioppityöryhmän ehdotelmia kehittäen modemi ydinkieliop- pi, jotajatkuvasti uudistetaan jajohon sekä kouluopetus että yliopiston perusopetus tukeutuvat. Lähivuosina valmistuva uusi suomen kielioppi luonee pohjan ydinkieli- opille. Tulevaisuuden kieliopista laadittai-

siin tietenkin painatteen lisäksi sekä CD- ROM- että WWW-versio,jolloin kieliopin kehittämisestä voisi kasvaa asiantuntijoiden laaja ryhmähanke samaan tapaan kuin on kasvanut esimerkiksi Linux-käyttöjärjestel- män kehittelystä. Jos joku nokkela nörtti vielä innostuisi luomaan kieliopista tietoko- nepelin, tulevaisuuden opiskelijat ja koulu- laiset voisivat järjestää netissä kielioppiki- soja ja kilpailla lauseopin mestaruuksista.

SAKARI Vll-IONEN

Neulapadontie 10 B 16, 00920 Helsinki Sähköposti: Sakari. Vihonen @dlc,fi

PERUSTIETOA ESIHISTORIASTA

Kaisa Häkkinen Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossaTietoIipas 147. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 19%. 223 s. ISBN 951-717-855-7.

Viime kuukausien ja vuosien muotiaiheita on Suomen ja suomalaisten esihistoriasta käyty kirjoittelu ja kiistely. Keskusteluun ovat osallistuneet niin kielitieteilijät, arkeo- logit kuin geneetikotkin. Vaikka kaikki kol- me tieteenalaa ovat jatkuvasti tuoneet uu- sia näkökulmia keskusteluun, on lähimen- neisyydessä eletty eräänlaista sovinnon ai- kaa. Konsensuksen symbolina voitaneen pitää Tvärminnessä vuonna 1980 pidettyä Suomen väestön esihistorialliset juuret -symposiumia. Yhtä kanonisoitua totuutta symposiumi ei lanseerannut, mutta julki lausuttiin mm. se näkemys, että uralilaisten kielten jatkuvuus Suomenlahden alueellaja sen pohjoispuolella voi olla hyvinkin van- haa peruaja kielellisen ja geneettisen peri- män näennäinen ristiriita on itse asiassa hyvin odotuksenmukaista, kun otetaan huo- mioon Suomessa ja Itämeren piirissä eri aikoina vallinneet kulttuurivirtaukset.

Kaisa Häkkinen on koonnut kirjaansa keskeiset näkökohdat, joita kielitieteellises- sä esihistorian tutkimuksessa on hyödyn-

netty. Koska otsikko sisältää esihistorian tutkimuksessa varoen käytettävän termin suomalainen, aloittaa Häkkinen kirjansa selvittämällä tällaisen määritelmän suhteel- lisuutta. Kansaja kieli eivät ole rinnastet- tavissa toisiinsa yksi yhteen, eivät liioin muinoin eläneet kansatja kielet nykyisiin.

Suomalaisten ja muiden uralilaisten kielten puhujien esihistoriaa koskeva tutkimus no- jaa kirjallisten dokumenttien puuttuessa paitsi kielitieteeseen, etenkin ajoitusten ja absoluuttisten rajausten osalta myös moniin muihin aloihin. Myös ne esitellään lyhyes- ti: arkeologia, sen tekniikan kehittyessä avukseen saamat paleobotaniikka, -ekolo- giaja -zoologia sekä kielitieteellisen esihis- toriatutkimuksen vanhat apualat kansatiede, folkloristiikka, uskontotiede, historia (his- toriallinen demografia) ja antropologia.

Suuria odotuksia on viime aikoina kohdis- tettu siihen, mitä geneetikotja perinnölli- syystutkijat kykenevät sanomaan suoma- laisten esihistoriasta. Tunnetuimpia tutki- muksia siteerataan säännöllisesti, mutta

D VIRITTÅIÄ l/l998