kutusta. Monikossa syntaktinen, kon- tekstuaalinen ja pragmaattinen definiitti- syys vaikuttivat akkusatiivia lisäävästi, mutta ei piirre /- PROPRV. (S. 70.) Syynä lienee se, että /- PRoPREıksı/merkittyjä ei monikossa ollut. Objektin yksilöitymis- astetta Almqvist pitää muuttujistaan kaikkein tärkeimpänä. Sitä määrittelevät piirteet ovat kuitenkin osittain kummal- lisia (esim. 1 PRoPRı)ja useat epätarkasti määriteltyjä. Epätarkasti määritellyistä piirteistä on jouduttu antamaan tarkasti määriteltyjä arvoja, mikä asettaa tulok- set hieman arveluttavaan valoon. Olisi kaivannut sen pohdintaa, miksi juuri nämä piirteet on valittu.
Almqvist ei sitoudu mihinkään tiet- tyyn teoriaan eikä varsinaisesti kehitä omaa teoriaa. Teoreettisia kannanottoja ei hänkään luonnollisesti ole voinut vält- tää. Tulos on melko kirjava: samalla si- vuaukeamalla (esim. s. 118-119) saate- taan viitata Penttilän (1963) ja lkolan (1983) traditionaalisen kieliopin mukai- siin deskriptioihin, Konttisen (1978) kie- lenhuoltajan kannanottoihin sekä gene- ratiivisen transformaatioteorian 1960- ja 1970-luvun kuvausformalismeihin (kiel- lonnosto, NEG-raising). Nykysuomen lauseopin kymmenen vuoden takaisiin opetuksiin on pitäydytty oppilasmaisen kritiikittömästi (ks. esim. s. 103 semant- tisista rooleista).
Almqvistin väitöskirjan aihe on kiin- toisa. Akkusatiiviobjektin esiintymiseh- doista kiellon yhteydessä ei ole paljon kirjoitettu. Pureutumalla grammaattisten sijojen vaihteluun liittyviin kysymyksiin Almqvist on rohkeasti haukannut palan kieliopin ytimestä.
Mfxkı A-Lıı sAHi~_ı ..»\svı :‹›
LÄHTEITÄ
HAkuLı Nu-ı w,AuLı - KARLssoN, väskylä.
1979: Nykysuomen lauseoppia. Suo-FRLD malaisen Kirjallisuuden Seura, Jy-
Kirjallisuutta
lkoLfx, OsMo 1983: Kielioppi ja kielen- opas. - Osmo Ikola (toim.), Nyky- suomen käsikirja. 7., tarkistettu pai- nos. Weilin -l- Göös, Hki.
K‹›.\'TTı.\'i-..\', RAUA 1978: Nykysuomen käyttöopas. Gaudeamus, Hki.
PENTTıiUIá. AARNı 1963: Suomen kielioppi.
2., tarkistettu painos. WSOY. Por- voo.
Kahden kielen keskellä
MARı KATANDEFELT Mellan två sprâk. En fa/Isıudíe om sprâkbevarande och språk- byte i Finland. Acta Universitatis Upsa- liensis. Studia Multiethnica Upsaliensia 3. Uppsala 1988. 285 s.
Suomessa ilmenevää kaksikielisyyttä on tähän mennessä tutkittu sangen vähän ja enimmäkseen sosiologien voimin ja me- todein. Laajempi kielentutkijoiden kak- sikielisyyshanke on ollut Helsingfors två språk, jonka ensimmäinen raportti il- mestyi 1980 ja josta mukana olleet tutki- jat ovat kirjoittaneet eri yhteyksissä.
Kaikkiaan sosiolingvistisesti suuntautu- nut kaksikielisyyden tutkimus on kui- tenkin ollut vähäistä, ja siksi kuluvaa vuotta 1988 onkin pidettävä eräänlaise- na merkkivuotena, sillä maaliskuussa ilmestyi kaksi väitöskirjaa kaksikielisten suomalaisten kielellisestä elämästä. Toi- nen, Marjut Aikion saamelaisten kielen- vaihtoa koskeva väitöskirja tarkastettiin Oulun yliopistossa, toinen, tässä puhee- na oleva Marika Tandefeltin suomen- ruotsalaisten kielenvaihtoa koskeva väi- töskirja Upsalan yliopistossa. Eriteltävä- nä on siis samaan aikaan ollut sekä poh- joisen että eteläisen, kahden keskenään sangen erilaisen kielivähemmistömme kehitys ja nykytilanne.
Marika Tandefeltin ensisijaisena ta- voitteena on ollut kuvata sitä, miten al- kuaan yksinomaan ruotsia puhuvasta ryhmästä tulee ajan oloon kaksikielinen tai yksinomaan suomenkielinen. Samalla
547
Kirjallisuutta
kun hän kuvaa itse kielen vaihtamista, hän kuvaa myös sitä, miten ruotsin kieli tämän historiallisen prosessin aikana muuttuu. Kirjoittajan otetta voi siten luonnehtia sekä kielisosiologiseksi että (sosio)lingvistiseksi. Perspektiivi on diakroninen ja jossain määrin ehkä jopa futurologinen.
Tandefeltin tapaustutkimuksen aineis- tona on alkuaan Helsingin pitäjästä läh- töisin oleva suku, jonka viiden sukupol- ven avulla hän kuvaa pääkaupunkiseu- dun nopeaa suomalaistumista. Vantaa- lainen suku sopiikin hyvin esimerkiksi siitä, miten 1800-luvulta alkanut suoma- laistuminen on oikein tapahtunut, onhan Vantaa pääkaupunkiseudun kunnista eniten suomalaistunut. Ruotsinkielisiä
vantaalaisia on nykyisin vain noin 5 %, kun heitä vielä 1950 oli noin neljännes kunnan asukkaista. Kaksikielisyys on seudulla jo vanha ilmiö, ja siksi ruotsin- kielisten osuutta kuvaavat luvut ovat jo pitkään kuvanneet samalla myös kaksi- kielisten vantaalaisten osuutta kaupun- gin kokonaisväestömäärästä. Kaupungis- tuminen on siis jo väestötilastojenkin va- lossa merkinnyt suomen kielen nopeaa vyörymistä kaupunkiin.
Tandefeltin mukaan kielenvaihtoa analysoitaessa tulee ottaa huomioon se- kä kielen funktio että puhujan kompe- tenssi. Näiden molempien seikkojen huomioon ottaminen on tärkeää, analy- soitiin kielellistä prosessia sitten yhteisön tai yksilön näkökulmasta.
Kielenvaihdon tutkimuksen historiaa käsitellessään ja omia näkökulmiaan et- siessään Tandefelt tukeutuu tunnettuihin kaksi- ja monikielisyyden tutkijoihin ja heidän keskeisiin käsityksiinsä. Hän läh- tee liikkeelle klassikoksi tulleesta Uriel Weinreichista ja tämän kielikontakteja koskevista teorioista ja päätyy Nancy Dorianiin ja tämän korostamaan kom- petenssin heikkenemiseen. Ajatukset ovat esittämisen arvoisia ja Tandefeltin tutki- javalinnat heijastavat hyvin hänen omia painotuksiaan. Arvosteluun antaa tässä kohden ehkä hieman aihetta kirjoittajan esitystapa. Tekijä otsikoi teoriat tutki-
548
joittain (esim. J. A. Fishman - språkets domäner tai S. Lieberson - den kom- munikativa nyttan), ja tämä tapa on hi- venen oppikirjamainen ja pelkistävä.
Mielestäni kirjoittaja tulee näin henki- löineeksi liikaa sellaisia keskeisiä ajatuk- sia, jotka yleensä ovat syntyneet monien tutkimusten tuloksena ja monivaiheisten tutkimusprosessien jälkeen.
Kielenvaihdon ulkoisia edellytyksiä - ulkoisia muuttujia siis - Tandefelt erit- telee useasta näkökulmasta. Analyysin perustaksi tekijä esittää mallin, jonka mukaan kielenvaihtoa tulee tarkastella yhteiskunnan, ryhmän ja yksilön näkö- kulmasta niin menneisyydessä, nykyhet- kessä kuin tulevaisuudessakin. Rinnak- kain on tarkasteltava sekä lingvistisiä et- tä kulttuurisia muuttujia, jotka ehkä turhankin selvästi tekijän kuviossa (ku- vio 2, s. 39) erottuvat toisistaan, vaikka itse analyysissa hän näkeekin ne toisiin- sa kietoutuneina.
Tandefelt käsittelee melkoisen määrän erilaisia vaikuttajia, kun hän tarkastelee muuttujia valitsemallaan kolmella tasol- la. Yhteiskunnan kannalta keskeisiä ovat sen kielellinen organisoituminen, kieli- lainsäädäntö ja erilliset instituutiot, ku- ten esimerkiksi koulu, kirkko ja massa- kulttuurin tuottajat. Suomenruotsalaisen kielivähemmistön kannalta onkin varsin kiinnostavaa korostaa juuri mainittuja seikkoja, eläähän keskuudessamme edel- leenkin sellainen ajattelutapa, että ruot- sin kielen säilyvyys olisi jotenkin selviö- mäisesti taattu pelkästään sillä, että sille on Suomessa suotu virallisen kielen asema. Tandefeltkin tuo selvästi esiin sen, että lainsäädäntö ja muut yhteis- kunnalliset järjestelyt pystyvät tukemaan vähemmistökielen puhujayksilöitä säilyt- tämään kielensä enemmistökielen pai- neessa. Kun kyseessä on kieli, joka ai- kaisemmin on ollut maan ainoa viralli- nen kieli ja jota ymmärretään myös naapurimaissa, on sen puhujan helpom- pi vakuuttua oman kielen merkityksestä kuin monien huonommassa asemassa olevien vähemmistökielten puhujien.
Tällainen yhteiskunnallinen tuki ja his-
toriallinen ››etulyöntiasema›› voi kuiten- kin vain osin taata vähemmistökielen säilymisen, kun taas yhteiskunnan täy- dellinen välinpitämättömyys luo nopeas- tikin kielen kuolemiselle otollisen maa- perän, kuten saamelaisten kielen ja kult- tuurin kohtalo osoittaa.
Samassa yhteiskunnassa elävien kieli- ryhmien keskinäisiä suhteita ja kielen- vaihdon voimaa arvioitaessa on Tande- feltin mukaan otettava huomioon aina- kin enemmistön asenne vähemmistöön, vähemmistön sijoittuminen (enemmistös- tä eristäytyminen vai rinnakkainelo), vähemmistön määrä ja kaksikielisten jä- senten asema yhteisössä sekä vähemmis- tön kulttuurin erikoispiirteet. Yksilön kielelliset valinnat ja ratkaisut ovat sit- ten sidoksissa ryhmän ja yhteiskunnan kielellisiin ratkaisuihin, mutta yksilöt te- kevät myös omia ratkaisuja, jotka ajan oloon voivat johtaa erilaisiin tuloksiin.
Kahden kielen osaaminen voi olla perus- tana kaksikielisyydelle, joka saattaa säi- lyä sellaisenaan monienkin sukupolvien ajan, tai kahden kielen rinnakkainelo voi jo seuraavan sukupolven aikana hei- ketä ja yksilöt päätyvät enemmistön mukaiseen yksikielisyyteen.
Tandefelt on valinnut kohteekseen tie- tyn biologisen suvun, joka edustaa näh- däkseni hyvin seudun väestönmuutoksia myös muutoin kuin kielen suhteen.
Alueellinen liikkuvuus on ollut suhteelli- sen vähäistä, sosiaalinen liikkuvuus sen sijaan kuvastelee varsin selvästi suoma- laisen yhteiskunnan muutosta 1800-lu- vulta lähtien. Ensimmäisen sukupolven (A) edustajina on Helsingin pitäjässä asunut torpparipariskunta, ja myös seu- raavan sukupolven (B) edustajat ovat enimmäkseen maanviljelijöitä tai maa- työläisiä. Kolmannen (C) ja neljännen (D) sukupolven edustajat ovatkin jo sit- ten ammateiltaan ja koulutukseltaan he- terogeenisempia, kun taas viides ja nuo- rin sukupolvi (E) koostuu lähes yksin- omaan koululaisista.
Ryhmänsä Tandefelt on jakanut var- sinaisiin avaininformantteihin, joita on
haastateltu, ja sukulaisiin, joita koskevat
Kirjallisuutta tiedot on hankittu muita teitä. Vanhin, 84-vuotias avaininformantti on ainoa B- sukupolven edustaja, muut 22 avain- informanttia edustavat sukupolvia C ja D eli niitä sukupolvia, joiden elämän ai- kana yhteiskunnallinen ja kielellinen ti- lanne yhteisössä on ratkaisevasti muut- tunut ja/tai jotka kielellisellä elämänku- lullaan ja kielellisillä valinnoillaan ovat tämän muutoksen toteuttaneet. lkäerot yhden sukupolven sisällä ovat melko suuret: vanhin C-sukupolven edustaja on 72-vuotias, nuorin 38-vuotias, vanhin D- sukupolven edustaja on 43-vuotias, nuo- rin 12-vuotias. Yhden biologisen suvun valitseminen tutkimuksen kohteeksi ei siten olekaan aivan ongelmatonta, koska saman sukupolven yksilöt edustavat suh- teessaan yhteiskuntaan ja ryhmään var- sin erilaisia asteita. Siten suvun käsittä- minen muuten kuin biologisesti olisi ol- lut perusteltua ja jossain määrin tarkoi- tuksenmukaistakin. Kielenvaihdon pro- sessin kokonaiskuvauksen kannalta lie- nee kuitenkin sama, valitaanko biologi- nen vai yhteiskunnallinen sukupolvi tut- kimuksen kohteeksi, kun vain kumman- kin valinnan edut ja rajoitukset selvästi tunnustetaan. Tandefelt esittelee hyvin perusteellisesti sekä valitsemansa ruot- sinkielisen yhteisön historian että yksi- lönsä, joten ongelma ei ymmärtääkseni ole kovin suuri, kunhan lukija pitää mie- lessään aineiston luonteen aiheuttamat rajoitukset.
Tandefeltin saamat kielellisiä valintoja koskevat tulokset sisältävät yksistään suomalaisen kieliyhteisön kannalta run- saasti mielenkiintoista tietoa, mutta jotta en veisi lukijalta koko nautintoa, otan tässä esiin vain muutamia pääseikkoja.
Suomenruotsalaisten ruotsin kielen säi- lyttäneiden kaksikielisten yksilöiden elämässä vallitsee selvä diglossia: ruotsia käytetään kotona, ystävien parissa ja vapaa-aikana, suomea taas työssä, vi- ranomaisten ja tuntemattomien kanssa puhuttaessa. Tämä diglossia ei elä kie- lenvaihtajien parissa, koska he ovat naimisissa suomenkielisten kanssa, mikä useimmiten johtaa siihen, että suomi
549
Kirjallisuutta
tunkeutuu myös yksityiselle alueelle. Li- säksi kielensäilyttäjät korostavat ruotsin merkitystä työssään, joskin pitävät sel- viönä myös suomen kielen osaamista.
Kielenvaihtajat eivät pidä mitenkään tärkeänä ruotsin kielen osaamista, vaik- ka monet heistä työskentelevätkin palve- luammateissa. Kielensäilyttäjillä on yleensä enemmän koulutusta kuin kie- lenvaihtajilla. Kielensäilyttäjät rekisteröi- tyvät ruotsinkielisiksi ja heidän kotikie- lensä on ollut ruotsi, kun taas kielen- vaihtajilla on heterogeenisempi kielelli- nen tausta. Kielen säilymisen kannalta näyttäisi siis ainakin suomenruotsalaisis- sa oloissa olevan ratkaisevaa se, että ruotsin kieli pystyy säilymään vahvana kaksikielisen yksilön perheessä ja yksi- tyiselämässä (eksogaaminen pariutumi- nen voi olla ensimmäinen askel suoma- laistumisen tielläl) ja että kaksikielinen yksilö saa suhteellisen paljon koulutusta, joka osaltaan tukee kielellisen tietoisuu- den kehittymistä. Näissä sinänsä ehkä odotuksenmukaisissa tuloksissa on mie- lestäni paljon sellaista, jonka uskoisin hyödyttävän uusien kielivähemmistö- jemme koulutuksen ja elämän ulkoisten puitteiden suunnittelijoita ja antavan vi- rikkeitä ja aiheita myös uusille tutki- muksille.
Marika Tandefelt selvittelee kielen- vaihtoprosessia myös konkreettisen kie- lenaineksen avulla. Hän arvioi 19 kielel- lisen muuttujan avulla informanttiensa murteellisuutta ja yleiskielisyyttä ja an- taa siten samalla yleiskuvaa siitä, miten pääkaupunkiseudun kielellinen standar- disoituminen tapahtuu. Ainakin helsinki- läiselle suomenkieliselle lukijalle katsaus antaa runsaasti mielenkiintoista tietoa ja innostaa tarkemmin havainnoimaan ruotsinkielisten pääkaupunkilaisten kie- lenkäyttöä. Keskeinen ja mielenkiintoi- sin tulos on mielestäni se, että kielen- vaihtajat ovat selvästi murteellisempia kuin kielensäilyttäjät (ks. kuvio 16, s.
186). Kielen säilyminen ja sen muuttu- minen kulkevat siis käsi kädessä. Kään- teisesti ei kuitenkaan voine tehdä sellais- ta päätelmää, että vähemmistökielen säi-
550
lyminen edellyttäisi tietoista murteista luopumista. Murre ei vain voi olla ainoa kielimuoto, joka hallitaan, vaan mitä monipuolisemmat kontaktit kaksikieli- sellä on ensimmäisen kielensä puhujiin, sen varmemmin tämä kieli säilyy elävä- nä ja käyttökelpoisena.
Tandefelt on myös erillisen testin avulla vertaillut kaksikielisten yksilöiden ruotsin ja suomen hallintaa. Tämä si- nänsä mielenkiintoinen kokeilu jää väi- töskirjassa hieman irralliseksi, ja toivoa sopiikin, että tekijä itse tai joku muu joskus tekisi vastaavanlaisen, mutta pe- rusteellisemman analyysin kaksikielisten yksilöiden tavasta ja kyvystä ilmaista samoja asioita eri kielillä.
Kaksikielisyystutkimus johtaa ymmär- tääkseni aina sekä tekijän että lukijan arvioimaan käsiteltävän yhteisön tilan- netta kielipoliittisesta näkökulmasta, ja ajatukset ulottuvat tällöin usein hyvin lähelle päivänpoliittisia kysymyksenaset- teluja. Vaikka Marika Tandefeltin työ koskee vanhaa ja niin sanotusti kielelli- sesti suojatuinta vähemmistöämme, sen pohdinnat ja tulokset auttavat ehkä ana- lysoimaan tilannetta myös muiden kieli- vähemmistöjen kannalta. Ylipäänsä kak- sikielisyyttä koskevien tutkimusten äärel- lä joutuu kysymään, mitä yhteiskun- tamme tekee niiden ihmisten hyväksi, joiden kieli on toinen kuin enemmistön kieli. Kun eri kieliä puhuvien kaksi- ja monikielisten määrä lisääntyy Suomessa koko ajan, sopii toivoa, että viranomai- set tutustuvat halukkaasti kaksikielisyyt- tä koskeviin tutkimuksiin ja selvityksiin ja käyttävät näiden tietoja hyväkseen arkipäivän työssään. Kielentutkijoille taas kaksikielisten määrän ja erikielisten ryhmien lisääntyminen merkitsee uusia mielenkiintoisia tehtäviä ja tutkimusai- heita. Marika Tandefeltin työstä on varmasti hyötyä sekä tutkijoille että vä- hemmistöjen asioita hoitaville viranomai- sille.
PIRKKO NUOLLIÄRVI
