Yrjö Halla
Marx ja tieteenalani 79Mikä Marxin anti luonnontieteelle?
Marxilaista fysiikkaa , kemiaa tai biologiaa ei ole. Tähän riemastuttavan omaperäiseen lau- sahdukseen voisi päättää Marxia käsittelevän kirjoituksen päivälehden mielipidesivulla.
Väite on sitä paitsi tosi. Mutta merkitseekö se, että marxilaisuudella ja luonnontieteillä ei ole tekemistä keskenään?
Ei. Marxin luonnontiedettä kohtaan tun- temaa mielenkiintoa sekä Marxin yleistä tie- denäkemystä käsitellään toisaalla tässä nu- merossa, ulkomaisten ystäviemme puheen- vuoroissa (Rose & Rose, Hörz). He osoittavat, että on mahdollista edetä Marxista luonnon- tieteeseen . Käännän kysymyksen toisinpäin:
Onko mahdollista (tarpeellista) edetä luon- nontieteistä Marxiin?
Tämä tietenkin riippuu siitä, mitä luonnon- tieteenä ymmärretään. Jos luonnontiede on yhtä kuin tuloksensa (havainnot, "keksinnöt",
"tosiasiat"), Marxilla ei ole leikissä sijaa.
Hyönteisillä on kolme jalkaparia ja hämähä- keillä neljä, mänty kasvaa Suomen Lapissa pohjoisempana kuin kuusi, ja merilohi nousee syntymäjokeensa kutemaan. Näin on, eikä muuksi muutu.
Luonnontiede kuitenkaan ei ole yhtä kuin tuottamansa tulokset, kiusallista kylläkin. Ha- vainnot ja "tosiasiat" ovat teoria- ja metodi- sidonnaisia. Tämä on yleisesti hyväksytty nä- kemys, joka pätee myös kokeellisista kokeel- lisimpiin luonnontieteisiin. Sitä ilmentää vaikkapa tieteen historian tunnettu, mutta ai- na yhtä hämmästyttävä piirre, että tieteelliset läpimurrot useimmiten merkitsevät uutta ta- paa tulkita ja ymmärtää vanhat asiat, vain har- voin niihin liittyy uusia löytöjä ja keksintöjä.
Teoria- ja metodisidonnaisuuden kanssa joutuu vastatusten jokainen luonnontieteilijä omassa tutkimuskäytännössään. Luonnontie- de muodostaa teorioiden ja käsitteiden ver- koston (viidakon?), joka on historiallinen ja ri- kastuu tutkimuskäytännön myötä — kelpo Hegelin hengessä, tekee mieli lisätä. Siinä se ei
eroa muista tieteenaloista eikä inhimillisestä tiedostuksesta ylipäätään (kuinka se voisi- kaan?). Jokainen tutkija joutuu siis ottamaan mittaa alansa käsitteistöstä ja nimenomaista tutkimuskohdettaan selittävistä teorioista.
Tämä pätee sitä ehdottomammin, mitä lähem- pänä tiedon ja ei-tiedon raja-aluetta seikkail- laan. Palatakseni äskeiseen esimerkkiin: On mielenkiintoinen ja tunnettu seikka, että män- ty kasvaa Suomessa kuusta pohjoisempana, vaikka Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa tilanne on päinvastainen. Tämän selitykseksi yksi tar- joaa jääkauden jälkeistä historiaa, toinen maaperän laatua, kolmas ilmasto-olosuhteita, neljäs kulttuurivaikutusta . . . Ilmiölle selitys- tä etsivä tutkija joutuu ensiksi ottamaan mit- taa näistä aiemmista selitysyrityksistä, joutuu- pa hän myös tekemisiin astetta teoreettisem- pien kehitelmien kanssa, joilla pyritään selit- tämään kasvien (eliöiden) esiintymisalueen pohjoisrajan määräytyminen ylimalkaan.
Peter Ruben on antanut tälle seikalle filo- sofisen ilmauksen toteamalla, että on illuusio kuvitella "luonnon on sich" olevan luonnon- tieteen tutkimuskohteena — tutkimuskohde on luonnon käsitteellistetty ilmaus. Tutkimus- käytännössä tämä merkitsee, että teorioilla on Janus -kasvot. Ne määrittävät tutkimuskoh- teen, jäsentävät sen osiin, osoittavat mielen- kiintoiset tutkimusongelmat — mutta samalla ne kahlitsevat tutkimusta, sulkevat huomion ulkopuolelle joitakin piirteitä korostaessaan joitakin muita. Kehitelläkseni edelleen äskeis- tä esimerkkiä: Voisi hyvin olla olemassa kaksi kilpailevaa teoriaa eliöiden esiintymisaluei- den rajojen määräytymisestä, joista toinen ko- rostaa fysikaalisia ja kemiallisia tekijöitä (il- masto, maaperän laatu jne.), toinen bioottisia vuorovaikutussuhteita (lajien välinen kilpailu rajallisista resursseista, peto — saalissuhteet).
Tutkijamme joutuu ensi töikseen punnitse- maan päässään näitä selitysmalleja — kuinka painavaa aineistoa on esitetty niiden tueksi,
80 Marx ja tieteenalani 2/83 TIEDE JA EDISTYS
pitäisikö selityksiä ehkä koettaa kytkeä yhteen korostamalla sekä fysikaalisten että biolo- gisten tekijöiden samanaikaista merkitys- tä . . .? Hän on vain kukonaskelen päässä on- gelmasta, miten tieteellisten teorioiden päte- vyyttä ylipäänsä voidaan arvioida.
Perinteinen raja luonnontieteen (ymmärret- tynä ahtaasti joukkona faktuaalisia väittämiä todellisuudesta) ja filosofisten ongelmien vä- lillä liudentuu. On aika palauttaa mieleen En- gelsin piruilu: "Asennoitukoot luonnontietei- lijät miten haluavat, heitä hallitsee filosofia.
Kysymys on vain siitä, haluavatko he, että hei- tä hallitsee jokin huono muotifilosofia vaiko sellainen teoreettisen ajattelun muoto, joka perustuu ajattelun historian ja tulosten tun- temukseen."
Asia kaipaa kuitenkin täsmennyksen. On sittenkin tarpeen tehdä ero yksityisen tutkijan tutkimuskäytännön ja kokonaisten tieteen- alojen kollektiivisesti kehittyvien perinteiden.
välillä. Joskaan luonnontieteilijänä ei ole käy- tettävissään yleistä teorioiden ja metodien re- septikirjaa, josta voisi kuhunkin tilanteeseen valita soveliaan sen kummemmin päätään vai- vaamatta, hänen on mahdollista erottaa joten- sakin luotettavasti hyvät tutkimusmenetelmät huonoista tietyn tutkimusperinteen piirissä.
Toisin sanoen: Professionalisti voi hypätä me- nestyksellisen tutkimusperinteen kelkkaan, lähteä rymistelemään laboratorioon tai maas- toon ja saada aikaan kelvollisia ja arvokkaita tuloksia, lukematta koskaan tavuakaan filo- sofiaa.
Tieteenalojen koko mitassa tämä ei ole mahdollista. Teoriat ja metodit ovat (myös) työkaluja, joiden avulla tutkija jäsentää tut- kimusaihettaan, todellisuutta, pyrkii kehit- tämään sitä koskevia käsityksiämme edelleen.
Hyvien työkalujen kehittäminen edellyttää luovuutta, oivallusta, mielikuvitusta, joka ylit- tää tasaisen arkipäiväisen ajattelun rajat.
Mutta kun työkalu on kerran kehitetty ja saa- tu toimivaksi, sitä kykenee (ehkä) käyttämään koulutettu gorilla.
Tämän ilmentymää on, että yleisten tieto-
teoreettisten näkökantojen (materialismi, dialektiikka) eteen tavataan luonnontieteiden osalta liittää atribuutti "vaistonvaraisen".
Luonnontiede kokonaisuudessaan edellyttää tietoista materialismia, esimerkiksi, mutta yk- sityinen tieteenharjoittaja voi olla millainen idealisti tahansa — kunhan ei sotke uskomuk- siaan omaan tutkimuskäytäntöönsä.
Sama pätee dialektiikkaan nähden: Teo- reettisten läpimurtojen toteutuminen edellyt- tää mekanistisen, kaavamaisen, metafyysisen ajattelun rajojen ylittämistä. Mutta millainen mekanisti tahansa voi tehdä siistiä ja arvokas- ta laboratorio- tai maastotyötä.
Mutta mitä tekee luonnontiede silloin, kun eteen nouseva ongelma on uusi — esimer- kiksi yhteiskunnallisen kehityksen esiinnos- tama, esimerkiksi paljon puhuttu "ekologinen ongelma". Ehkäpä vakiintuneet tutkimuspe- rinteet ovat kyvyttömiä tunnistamaan, saatik- ka formuloimaan koko ongelmaa? Tai ehkäpä vakiintuneet perinteet voivat antaa arvokasta tukea ongelman selvittämisessä, mutta vasta sitten kun ne on siirretty uudelle kielelle, saa- tettu orgaaniseen yhteyteen uuden ongelman- asettelun kanssa. Tieteen "sisäisten" ja "ul- koisten" tekijöiden rajat romahtelevat. Tarvi- taan entistä huimempia hyppyjä erityistietei- den pilttuista ajattelun ja tiedostuksen yleis- ten ongelmien tantereelle.
Satun olemaan vakavasti sitä mieltä, että myös luonnontieteestä itsestään käsin on pak- ko kohota jäykistyneiden tieteenalojen raja- aitojen yli. Tiede muuttuu mielekkääksi vasta, kun sen olemassaolon ehtoja, teorioiden ja metodien rajoja, historiallisia yhteyksiä poh- ditaan, ja vakavasti.
Miten Marx liittyy tähän? Marx ei kehittä- nyt teoriaa luonnosta eikä luonnontieteestä.
Siksi Marxilta on turha odottaa apua erityis- tieteiden sisäisiin ongelmiin. Mutta Marx ke- hitti teoriaa, joka liittyy tieteen ja tiedostuksen yleisiin konteksteihin, yhteyksiin, sidonnai- suuksiin. Olisi typerää olla käyttämättä hy- väkseen Marxia, kun niistä tulee puhe.
