muotoihin niin yhteisö- kuin yksilötasol- la. Siksi ei voi muuta kuin hartaasti yhtyä Hemänuksen ja Tervosen toivomuk- seen, että molemmat koulukunnat vähi- tellen pystyisivät nousemaan abstraktista konkreettiseen.
Ideologi valloittaa demokratian
Matti Virtanen
RUSI, Alpo. Gallup ja kansanvalta.
Kokemäki, SPOY, 1985. 124 s.
Kaikkihan tietää, mitä demokratia on. Se on kansanvaltaa (kreik. demos
=
kansa ja kratein=
halli ta). 1 a kansan- valta vms1 olla vaikkapa järjestys,"jossa jokaisella kansalaisella on oikeus vapaasti osallistua yhteisiä asioita koske- vaan päätöksentekoon, ja jossa itsehallin- nollisesti ja yleistahtoon nojautuen edistettäisiin samaan aikaan sekä yleistä että yksilön hyvää" (Rusi, 97).
Demokratian käsitteellä on monien muiden käsitteiden tavoin normatiivinen ja deskriptiivinen puolensa. Normina demokratia sanoo jotakin siitä, miten ihmisten suhteita pitäisi yhteiskunnassa järjestää. Normia voimme käyttää mitta- puuna tarkastellessamme, miten ihmisten yhteiskunnalliset suhteet sitten ovat todellisuudessa järjestyneet: ovatko valtiojärjestykset demokraattisia vai eivät (tai miten demokraattisia/epä- demokraattisia ne ovat).
Normilla mitattuna selviytyvät yhteis- kunnat Rusin testissä huonosti; yllä mainittu "klassinen demokratia-malli .•. on osoittautunut kaikkialla utopiaksi"
(mallin utooppisuudella Rusi tarkoittaa, ettei sen mukaista demokratiaa ole eikä tule.).
Nyt näyttää siltä, että Rusin arvio demokratian (kansan vallan; kansan suvereniteetin) mahdottomuudesta on hänelle peruste luopua demokratiasta normatiivisena prinsiippinä, joka veivoit- taisi siitä riippumatta, miten epäonnistu- neita sen toteutukset ovatkin. Rusi ei näet edes normatiivisessa mielessä
52
pidä kiinni demokratiasta, joka olisi kansalaisten oikeutta osallistua vapaasti yhteisiä asioita koskevaan päätöksente- koon, itsehallintoa ja sen sellaista.
Demokratia saa ei-klassisen määritelmän;
luemme, että "demokratian ihanteena tulisi pitää tilannetta, jossa jokaisella kansalaisella on oikeus ja mahdollisuus"
- ei enää osallistuakaan yhteiskunnalli- seen päätöksentekoon, vaan - "häiriöttö- mästi konsultoida suoraan hallitsijan kanssa" (7).
Tämän määritelmän näkökulmasta demokratia ei olekaan tasa-arvoisien kansalaisien välisten suhteiden muoto, vaan se on suhde, jonka toisessa päässä ovat halUtsijat ja toisessa - eivät tieten- kään kansalaiset, vaan hallitut/alamaiset.
Voisimme ajatella, että Rusin näkö- kulma demokratiaan ja sen mahdollisuu- teen on vain realistinen, kun se ottaa huomioon, että yleensä yhteiskunnat jakautuvat hallitseviin ja hallittuihin.
Mutta juuri sillä tavalla realistinen yhteiskuntakonseptia sisältääkin aina kaksi vastakkaista näkökulmaa yhteiskun- taan, nimittäin tietenkin hallitsijoiden ja hallittujen perspektiivit. Ehkei edelli- sestä ole selvinnyt, kummalta puolelta Rusi asioita tarkastelee? Kirjassaan hän ei piinaa lukijoita epätietoisuudella:
Viimeisen lukunsa Rusi otsikoi yleväs- ti: "Demokratia: uskoa tavalliseen ihmi- seen" (97). Mutta mistä positiosta näh- dään 'tavallisia · ihmisiä'? Tietenkin positiosta, jossa ei ole tavallisia ihmisiä, vaan epätavallisia, erikoisia, poikkeuksel- lisia ihmisiä: sanalla sanoen hallitsijoita.
Hallitsijoiden ylevän alentuvaa puhetapaa on puhua 'tavallisista ihmisistä' ja varsinkin omasta uskostaan niihin. Taval- linen ihminenhän ei sellaisenaan ole kunnollinen tai hyvä; se on vain ytimel- tään terve. Mutta ytimen ympärille on kertynyt vaikka mitä epäilyttävää.
Siksi tarvitaan (lujaa) uskoa tavalliseen ihmiseen - uskoa siihen, että se kaikesta huolimatta tajuaisi lopulta, mikä sille on hyväksi.
Tällaiset ajatuskulut eivät ole vain tulkinnan pelkistämiä taustavirtoja Rusin yhteiskunta-ajattelussa. Hän ilmai- see ne aivan avoimesti. Kun yhtäällä on 'tavallisia ihmisiä', niin toisaalla on tietenkin 'suurmiehiä' (45). 1 a 'suurmies' on se mies, joka "kohottaa yleisempään tietoisuuteen sen, mikä
-
vähemmän tietoisena vaikuttaa muissa ihmisissä". 'Suurmiehillä' on harteillaan valkoisen miehen taakka: "Suurmiesten ja erilaisten mielipidejohtajien roolin merkitystä ei tule ..• korostaa 'goethe- läisittäin', ts. niin, että mielipidemuok- kaajien pyrkimyksenä olisi tietämättö- mien alistaminen: säilyttää tietämättö- mien 'tyhjän mielen harmonia'. Pikem- minkin tavoitteena on saattaa suurmies- ten ja mielipidejohtajien julkisuus koko kansan julkisuudeksi, ei pakottamana vaan avoimen keskustelu- ja sivistyspro- sessin kautta." (46)
Rusi ei varsinaisesti pohdi demokra- tian luonnetta, vaan kysymystä mieli- pidetutkimusten merkityksestä demokra- tiassa. Hänen näkökulmansa demokratiaan itseensä on hallitsijan näkökulma: demo- kratia on hallitsijan ja 'tavallisten ihmisten' konsultaatiosuhde, ei kansalais- ten itsehallintoa. Samoin: "Ulkopoliittisen johdon tehtävänä on tehdä joskus päätök- siä jopa kansakunnan elämästä ja kuole- masta" (78) - eikä tietenkään kansalais- ten (tavallisesti muiden kuin itsensä) elämästä ja kuolemasta. Ja tietenkin samoin: "mielipidemittausten avulla voidaan - jos mittaukset tehdään itsenäi- sesti ja asiantuntevasti parantaa hallitsijan ja kansalaisten konsultaatio- suhdetta: syventää demokratiaa" (49-50);
ne eivät ole kansan kaikkivaltiaan keino karistaa halUtsijat niskastaan.
Mutta tällainen yltiödemokraattinen vaara mielipidetutkimuskäytäntöön kui- tenkin sisältyy. Rusi paikantaa aivan oikein mielipidekartoituskäytännön uhkan;
kysymys on vielä piilevästä peruslaillises- ta konfliktista hallitsijoiden ja 'tavallis- ten ihmisten' välillä. Rusi asettaa on- gelman nam: "Demokratian kannalta on oleellista pyrkiä arv101maan, mtssa maann päätöksentekijän olisi a priori (?) otettava huomioon yleisen mielipiteen välittämät sanomat" (51).
1 älleen siis hallitsijan näkökulma:
Miten hallitsijat selviytyvät hallitsijoina säilyen mielipidetutkimusten uudesta instituutiosta? Miten taltuttaa ja sovittaa se olemassa olevan valtiojärjestyksen puitteisiin sitä pahemmin järkyttämättä?
Vaaroja näet on: päätöksentekijä voi ajautua yleisen mielipiteen vangiksi (63), "presidentti saattaa joutua asioita huonosti tuntevan yleisen mielipiteen vangiksi" (65), 'tavallisten ihmisten'
idealismi uhkaa syödä hallitsijoide~ realismin (66-68) - sillä "suosittu poli- tiikka voi olla tietenkin väärää politiikkaa" (51). Kaikessa tässä "ei ole kyse moraalisesta korruptiosta, joka smansä edellyttää tietoisuutta moraalisista arvoista, vaan todellisesta moraalin rappiosta" (64). Sillä mielipide- tutkimuksellinen yleinen mielipide ei ole moraalista, koska se ei ole vastuul- lista, ja vastuullista se ei ole, koska se ei ole perustuslaillista. Rusi noutaa Solzhenitsynin avukseen: "Lehdistöstä on tullut voimakkain vallankäyttäjä länsimaissa, voimakkaampi kuin lainsää- . däntövallasta, toimeenpanovallasta ja
oikeuslaitoksesta. Voitaneenkin tehdä kysymys: minkä lain nojalla lehdistö on valittu ja kenelle se on vastuullinen?" (Rusi, s. 57) Samoin perustein suljemme saman tien kansan yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, sillä minkäpä lain nojalla kansa olisi valittu ja kellepä se muulle olisi vastuullinen kuin pelkäs- tään itselleen. Saamme demokratianormin hallitsijoiden ja 'tavallisten ihmisten' konsultaatiosuhteena.
Mutta kaikkia näitä asioita voitaisiin tarkastella paitsi hallitsijoiden myös hallittujen näkökulmasta. Silloin ei polttavana ongelmana ole, miten uusi emergentti demokraattinen käytäntö saataisiin taltutettua ja sovitettua tukemaan olemassa olevaa herruuden järjestystä. Hallittujen näkökulmasta kysymys on pikemmin siitä, miten saada sille valtio-oikeudellinen tunnustus samal- la tavoin kuin varhaisemmille demokra- tiakäytännäille oikeutena osallistua päätöksentekoon: kansalaisille äänioikeus (ja tietenkin: ihmisille kansalaisuus), lehdistölle painovapaus, puolueille ko- koontumis- ja yhdistymisvapaus jne.
Rusin ehdotukset ja neuvot suuntautu- vat luonnollisesti hallitsijoille: "Päätök- sentekijän ei ... tule lähestyä yleistä mielipidettä tarkoituksella hakea toimin- nalleen suunta; hänen tulisi lähestyä yleistä mielipidettä 'välineellisesti', hakeakseen tukea aiemmin tekemälleen päätökselle tai tarkistaakseen aiemmin tekemäänsä päätöstä" (69). - Kysymys on nyt siitä, tyydymmekö päätöksenteki-
jäin toiminnan välineiksi Rusin antidemo- kraattisen, jyrkän autoritaarisen ohjelman mukisesti. Mitä meillä on viskata vasta- punnukseksi? Ohjelmamme voisi olla
53
muotoihin niin yhteisö- kuin yksilötasol- la. Siksi ei voi muuta kuin hartaasti yhtyä Hemänuksen ja Tervosen toivomuk- seen, että molemmat koulukunnat vähi- tellen pystyisivät nousemaan abstraktista konkreettiseen.
Ideologi valloittaa demokratian
Matti Virtanen
RUSI, Alpo. Gallup ja kansanvalta.
Kokemäki, SPOY, 1985. 124 s.
Kaikkihan tietää, mitä demokratia on. Se on kansanvaltaa (kreik. demos
=
kansa ja kratein=
halli ta). 1 a kansan- valta vms1 olla vaikkapa järjestys,"jossa jokaisella kansalaisella on oikeus vapaasti osallistua yhteisiä asioita koske- vaan päätöksentekoon, ja jossa itsehallin- nollisesti ja yleistahtoon nojautuen edistettäisiin samaan aikaan sekä yleistä että yksilön hyvää" (Rusi, 97).
Demokratian käsitteellä on monien muiden käsitteiden tavoin normatiivinen ja deskriptiivinen puolensa. Normina demokratia sanoo jotakin siitä, miten ihmisten suhteita pitäisi yhteiskunnassa järjestää. Normia voimme käyttää mitta- puuna tarkastellessamme, miten ihmisten yhteiskunnalliset suhteet sitten ovat todellisuudessa järjestyneet: ovatko valtiojärjestykset demokraattisia vai eivät (tai miten demokraattisia/epä- demokraattisia ne ovat).
Normilla mitattuna selviytyvät yhteis- kunnat Rusin testissä huonosti; yllä mainittu "klassinen demokratia-malli .•. on osoittautunut kaikkialla utopiaksi"
(mallin utooppisuudella Rusi tarkoittaa, ettei sen mukaista demokratiaa ole eikä tule.).
Nyt näyttää siltä, että Rusin arvio demokratian (kansan vallan; kansan suvereniteetin) mahdottomuudesta on hänelle peruste luopua demokratiasta normatiivisena prinsiippinä, joka veivoit- taisi siitä riippumatta, miten epäonnistu- neita sen toteutukset ovatkin. Rusi ei näet edes normatiivisessa mielessä
52
pidä kiinni demokratiasta, joka olisi kansalaisten oikeutta osallistua vapaasti yhteisiä asioita koskevaan päätöksente- koon, itsehallintoa ja sen sellaista.
Demokratia saa ei-klassisen määritelmän;
luemme, että "demokratian ihanteena tulisi pitää tilannetta, jossa jokaisella kansalaisella on oikeus ja mahdollisuus"
- ei enää osallistuakaan yhteiskunnalli- seen päätöksentekoon, vaan - "häiriöttö- mästi konsultoida suoraan hallitsijan kanssa" (7).
Tämän määritelmän näkökulmasta demokratia ei olekaan tasa-arvoisien kansalaisien välisten suhteiden muoto, vaan se on suhde, jonka toisessa päässä ovat halUtsijat ja toisessa - eivät tieten- kään kansalaiset, vaan hallitut/alamaiset.
Voisimme ajatella, että Rusin näkö- kulma demokratiaan ja sen mahdollisuu- teen on vain realistinen, kun se ottaa huomioon, että yleensä yhteiskunnat jakautuvat hallitseviin ja hallittuihin.
Mutta juuri sillä tavalla realistinen yhteiskuntakonseptia sisältääkin aina kaksi vastakkaista näkökulmaa yhteiskun- taan, nimittäin tietenkin hallitsijoiden ja hallittujen perspektiivit. Ehkei edelli- sestä ole selvinnyt, kummalta puolelta Rusi asioita tarkastelee? Kirjassaan hän ei piinaa lukijoita epätietoisuudella:
Viimeisen lukunsa Rusi otsikoi yleväs- ti: "Demokratia: uskoa tavalliseen ihmi- seen" (97). Mutta mistä positiosta näh- dään 'tavallisia · ihmisiä'? Tietenkin positiosta, jossa ei ole tavallisia ihmisiä, vaan epätavallisia, erikoisia, poikkeuksel- lisia ihmisiä: sanalla sanoen hallitsijoita.
Hallitsijoiden ylevän alentuvaa puhetapaa on puhua 'tavallisista ihmisistä' ja varsinkin omasta uskostaan niihin. Taval- linen ihminenhän ei sellaisenaan ole kunnollinen tai hyvä; se on vain ytimel- tään terve. Mutta ytimen ympärille on kertynyt vaikka mitä epäilyttävää.
Siksi tarvitaan (lujaa) uskoa tavalliseen ihmiseen - uskoa siihen, että se kaikesta huolimatta tajuaisi lopulta, mikä sille on hyväksi.
Tällaiset ajatuskulut eivät ole vain tulkinnan pelkistämiä taustavirtoja Rusin yhteiskunta-ajattelussa. Hän ilmai- see ne aivan avoimesti. Kun yhtäällä on 'tavallisia ihmisiä', niin toisaalla on tietenkin 'suurmiehiä' (45). 1 a 'suurmies' on se mies, joka "kohottaa yleisempään tietoisuuteen sen, mikä
-
vähemmän tietoisena vaikuttaa muissa ihmisissä". 'Suurmiehillä' on harteillaan valkoisen miehen taakka: "Suurmiesten ja erilaisten mielipidejohtajien roolin merkitystä ei tule ..• korostaa 'goethe- läisittäin', ts. niin, että mielipidemuok- kaajien pyrkimyksenä olisi tietämättö- mien alistaminen: säilyttää tietämättö- mien 'tyhjän mielen harmonia'. Pikem- minkin tavoitteena on saattaa suurmies- ten ja mielipidejohtajien julkisuus koko kansan julkisuudeksi, ei pakottamana vaan avoimen keskustelu- ja sivistyspro- sessin kautta." (46)
Rusi ei varsinaisesti pohdi demokra- tian luonnetta, vaan kysymystä mieli- pidetutkimusten merkityksestä demokra- tiassa. Hänen näkökulmansa demokratiaan itseensä on hallitsijan näkökulma: demo- kratia on hallitsijan ja 'tavallisten ihmisten' konsultaatiosuhde, ei kansalais- ten itsehallintoa. Samoin: "Ulkopoliittisen johdon tehtävänä on tehdä joskus päätök- siä jopa kansakunnan elämästä ja kuole- masta" (78) - eikä tietenkään kansalais- ten (tavallisesti muiden kuin itsensä) elämästä ja kuolemasta. Ja tietenkin samoin: "mielipidemittausten avulla voidaan - jos mittaukset tehdään itsenäi- sesti ja asiantuntevasti parantaa hallitsijan ja kansalaisten konsultaatio- suhdetta: syventää demokratiaa" (49-50);
ne eivät ole kansan kaikkivaltiaan keino karistaa halUtsijat niskastaan.
Mutta tällainen yltiödemokraattinen vaara mielipidetutkimuskäytäntöön kui- tenkin sisältyy. Rusi paikantaa aivan oikein mielipidekartoituskäytännön uhkan;
kysymys on vielä piilevästä peruslaillises- ta konfliktista hallitsijoiden ja 'tavallis- ten ihmisten' välillä. Rusi asettaa on- gelman nam: "Demokratian kannalta on oleellista pyrkiä arv101maan, mtssa maann päätöksentekijän olisi a priori (?) otettava huomioon yleisen mielipiteen välittämät sanomat" (51).
1 älleen siis hallitsijan näkökulma:
Miten hallitsijat selviytyvät hallitsijoina säilyen mielipidetutkimusten uudesta instituutiosta? Miten taltuttaa ja sovittaa se olemassa olevan valtiojärjestyksen puitteisiin sitä pahemmin järkyttämättä?
Vaaroja näet on: päätöksentekijä voi ajautua yleisen mielipiteen vangiksi (63), "presidentti saattaa joutua asioita huonosti tuntevan yleisen mielipiteen vangiksi" (65), 'tavallisten ihmisten'
idealismi uhkaa syödä hallitsijoide~
realismin (66-68) - sillä "suosittu poli- tiikka voi olla tietenkin väärää politiikkaa" (51). Kaikessa tässä "ei ole kyse moraalisesta korruptiosta, joka smansä edellyttää tietoisuutta moraalisista arvoista, vaan todellisesta moraalin rappiosta" (64). Sillä mielipide- tutkimuksellinen yleinen mielipide ei ole moraalista, koska se ei ole vastuul- lista, ja vastuullista se ei ole, koska se ei ole perustuslaillista. Rusi noutaa Solzhenitsynin avukseen: "Lehdistöstä on tullut voimakkain vallankäyttäjä länsimaissa, voimakkaampi kuin lainsää- . däntövallasta, toimeenpanovallasta ja
oikeuslaitoksesta. Voitaneenkin tehdä kysymys: minkä lain nojalla lehdistö on valittu ja kenelle se on vastuullinen?"
(Rusi, s. 57) Samoin perustein suljemme saman tien kansan yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, sillä minkäpä lain nojalla kansa olisi valittu ja kellepä se muulle olisi vastuullinen kuin pelkäs- tään itselleen. Saamme demokratianormin hallitsijoiden ja 'tavallisten ihmisten' konsultaatiosuhteena.
Mutta kaikkia näitä asioita voitaisiin tarkastella paitsi hallitsijoiden myös hallittujen näkökulmasta. Silloin ei polttavana ongelmana ole, miten uusi emergentti demokraattinen käytäntö saataisiin taltutettua ja sovitettua tukemaan olemassa olevaa herruuden järjestystä. Hallittujen näkökulmasta kysymys on pikemmin siitä, miten saada sille valtio-oikeudellinen tunnustus samal- la tavoin kuin varhaisemmille demokra- tiakäytännäille oikeutena osallistua päätöksentekoon: kansalaisille äänioikeus (ja tietenkin: ihmisille kansalaisuus), lehdistölle painovapaus, puolueille ko- koontumis- ja yhdistymisvapaus jne.
Rusin ehdotukset ja neuvot suuntautu- vat luonnollisesti hallitsijoille: "Päätök- sentekijän ei ... tule lähestyä yleistä mielipidettä tarkoituksella hakea toimin- nalleen suunta; hänen tulisi lähestyä yleistä mielipidettä 'välineellisesti', hakeakseen tukea aiemmin tekemälleen päätökselle tai tarkistaakseen aiemmin tekemäänsä päätöstä" (69). - Kysymys on nyt siitä, tyydymmekö päätöksenteki-
jäin toiminnan välineiksi Rusin antidemo- kraattisen, jyrkän autoritaarisen ohjelman mukisesti. Mitä meillä on viskata vasta- punnukseksi? Ohjelmamme voisi olla
53
ns. päätöksentekijäin muuttaminen oman toimintamme välineiksi; tavoitteemme uudelleen kirjoitettu valtiosääntö, jossa hallitusmuodon 2 §:n alku kuuluisi:
"Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, joka lausuu mielipiteensä kansanäänestyk- sessä."
Suomen kielestä
Rusi alleviivaa omaa kansallismielisyyt- tään. Nykyiseen kansallismielisyyteen ei kuulu enää suomen kielen vaaliminen, sillä muutoin on vaikea käsittää sitä kieltä, jolla kirjoitelma on laadittu.
Vain muutamia esimerkkejä:
- "Tutkimustyö suoritettiin kuitenkin valtiovallan tiedotusorganisaation (propaganda ja sensuuri) toimesta, joka luonnollisesti sisälsi monia ongel- mia" (20).
- Rusi puhuu opinioista ja opiniotutki- muksesta; aivan tarpeettomia anglika- nismeja.
"Tässä kirjassa on kuitenkin haluttu korostaa, että erityisesti mielipide- ja yleisen opinion tutkimuksessa on syytä huomioida ymmärtävän lähesty- mistavan tarjoamat mahdollisuudet"
(30).
- "Mikäli kansan sivistystaso on alhainen on todennäköistä, ettei tässä maassa ilmene juurikaan yleisiä mielipiteitä"
(43).
Kuka tietää, mikä on 'media'? "
on kuitenkin ilmeistä, että suomalai- sessa mediassa on elänyt hyvin vahvana korkeimpien valtioinstituutioiden 'pel- ko'" (58).
- Termi 'the western hemisphere' on kääntynyt "läntiseksi hemispheeriksi"
(75), kansalliskiihko on "shauvinismia"
(79) jne. jne.
Kauko Pietilä
54
Lenin, heijastusteoria ja kärsimättömät miehet
NYKYRI, Ilona ja NYKYRI, Jukka (toim.). Puheenaiheena Lenin. Leninkol- lokvio Oulu 1.-2.9.1984. Tutkijaliiton julkaisusarja 37. Oulu 1985.
JULKUNEN, Pertti. Luokat, hegemonia ja sanomalehti. Tutkielma Leninin julki- suuskäsityksistä ja journalistisista pyrki- myksistä 1899-1914. Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos, Julkaisuja, Sarja A 52/1985. Tampere 1985.
Minkähänlainen mahtaisi olla tieteellinen asennoituminen tieteellisten suuntausten ja virtausten - tarkoituksellisesti väitän sanaa muotien - nopeaan muuttumiseen ja vaihtumiseen? Olisikohan se pyrkimys- tä suhtautua tasapainoisesti niin "van- haan" kuin "uuteen" halveksimatta edel- listä ja ihailematta sokeasti jälkimmäistä tai päinvastoin?
Tällä tavoin tutkija ehkä ratkaisisi edes pienen osan niistä ongelmista, joita kuhnilainen paradigman vaihdos aiheuttaa tieteelliselle työlle ja tieteelli- selle yhteisölle. On kuitenkin myönnettä- vä tässä kuvatun asennoitumisen olevan erittäin vaativa ihanne.
Eräänlaiseksi testitapaukseksi varmaan soveltuu suhtautuminen V.I. Leniniin, joka tunnetusti ei ole "in". Kuitenkin Lenin-kollokvioita järjestetään ja Lenin- tutkimusta tehdään yhä - myös Suomes- sa.
Lenin-kollokvion raportti koostuu seitsemästä paperista, joista viiden esittäjä on suomalainen, yhden ddr-läinen ja yhden hollantilainen. Aiheet ja niiden käsittelytapa vaihtelevat laajalla astei- kolla.
Eikö raportti sitten kuvastakaan Leninin kanonisoimista? Minusta ei.
Lenin elää. Vesa Oittinen osoittaa paperissaan, miten myös Neuvostoliitossa on Lenin-tutkijoiden välillä tulkintaeroja;
kenties voitaisiin puhua suorastaan koul ukunnist a.
Mutta eikö kysymys kuitenkin ole Lenin-apologioista? Riippuu itsekunkin semantiikasta, miten hän apologian käsittää. Toki papereissa puolustetaan
Leninin eräitä kantoja ilmeisiltä vaans- telyiltä ja/tai väärinkäsityksiltä, ja siihenhän täytyy olla vapaus.
Kiintoisa on minusta kansainvälisen Hegel-seuran puheenjohtajana tunnetun Hans Heinz Holzin suhde heijastusteo- riaan. Hän kritikoi sellaista idealismia, joka "on kehitelty johdonmukaisesti todellisuuden ei-aineellisen konstituution järjestelmänä ja täytetty näin maailman koko sisällöllä" (s. 57). Heijastusteoriasta tulee Holzin mukaan yhä "edellytys mahdollisuudelle antaa klassisiin kysy- myksiin perusteltu materialistinen vas- taus" (s. 57). Jos tieteellinen ilmapiiri tämän hetken Suomessa olisi kiihkotto- mampi ja tasapainoisempi, Holzin paperi saattaisi· toimia myös tiedotusopin näkökulmasta - tervetulleena haasteena fenomenologissävyiselle ihmistieteelle (jonka arvoa en tietenkään kiellä).
Ddr-läisen Jörg Schreiterin aiheena on "Leninin tietoteoriasta", mistä seuraa että hänenkin täytyy tulla heijastusteo- riaan. Hän ottaa kannan mm. Oskar Negtin, tutkijan joka on "in", Leninin heijastusteoriaan kohdistamaan murska- kritiikkiin. Samoin Schreiter kommentoi sellaisia jugoslavialaisessa filosofiassa esitettyjä näkemyksiä, joiden mukaan perusteltu filosofinen vapauskäsitys olisi yhteensovittamaton Leninin teorian kanssa. "Objektiivisen todellisuuden ilmiöiden yhä parempi heijastuminen tietoisuudessa ei ihmeellistä kyllä mahdollistaisikaan yhä suurempaa vapautta, vaan alistaisi ihmisen objek- tiensa orjaksi." (s. 68). Todella ihmeellis- tä, vaikka ei Suomessa aivan uutta.
Schreiter pyrkii osoittamaan, että tällai- sessa ei niinkään ole kysymys Leninin teorian sekoittumisesta mekaanisen materialismin tietoteoriaan kuin taantu- misesta, loitontumisesta edistyksellisen porvaristonkin, kuten Ludwig Feuerbachin ajattelun saavutuksista tai kuten Juha Manninen on osoittanut - Wilhelm Bolinin vapauskäsi tyksest ä.
Leninin heijastus- ja totuusteorian sivuuttaminen näyttäytyy nykyisin usein täydellisenä relativismina, Schreiter kirjoittaa. Toisaalta on yhä olemassa myös totuusabsolutismin ja dogmatismin vaara. Omana kommenttinani väittäisin, että edellinen vaara on tämän hetken Suomessa suuri ja jälkimmäinen pieni.
Jukka Nykyrin teemana on Leninismi ja "vallan kumouksellinen" Karl Korsch, v. 1886-1961 elänyt saksalainen vasem- mistointellektuelli. Korsch lähti ajelehti- maan ja ajautui eräänlaiseen täyteen relativismiin. On se sitten sopusoinnussa täyden relativismin kanssa tai ei, polii- tikkona Korschista tuli peräti kärsimätön ja pettynyt mies. Hänen oppilaansa Bertolt Brecht on kommentoinut Korschia mm. näin: "Opettajani on kovin kärsimä- tön. Hän haluaa kaikki tai ei mitään. Ajattelen usein: Tällaiseen vaatimukseen maailma vastaa kernaasti: ei mitään." . (s. 161).
Sen että Lenin elää osoittaa myös Pertti Julkusen tutkielma. Sen tavoittee- na on rekonstruoida Leninin ne käsityk- set, jotka koskevat julkisen ja ei-julkisen toiminnan yhteyksiä luokkasubjektien muodostumisen tai hajoamisen prosesseis- sa. Julkisuuden muodon ongelma liittyy Leninillä luokkasubjektien muodostamisen mahdollisuuksiin eli kysymykseen hege- moniasta, mikä kysymys tavallaan lävis- tää tutkielman kysymyksenasettelut ja pohdiskelut.
Leninin hegemoniateoriasta nousevat Julkusella varsin saumattomasti hänen tulkintansa Leninin niistä ajatuksista, jotka koskevat sanomalehteä, journalismia ja objektiivisuutta journalismin yhtenä, vaikkakaan ei ainoana,, tärkeänä määree- nä. Julkunen pyrkii osoittamaan esimer- kein, miten Lenin toteutti objektiivisuu- den ideaansa journalismin käytännössä.
Alistiko leniniläinen objektiivisuuteen pyrkivä journalismi sitten lukijansa
"objektiensa orjaksi ?" Osavastauksen tähän kysymykseen tarjoaa lokakuun vallankumouksen historia sikäli kuin se on relevantti sitä edeltäneen leniniläi- sen journalismin testinä. Vastaus tunnet- taneen myös jugoslavialaisten filosofien piirissä, ovat he sitten kärsimättömiä miehiä tai eivät.
Pertti Hemanus
55
