73
Tieteen tori Folia Forestalia 1996(1)
Martti Varmola
Viljelymänniköiden kasvatus sekä tuotoksen ja laadun tutkiminen
Männyn levinneisyys
S
uomessa kasvava, professori Sarvaksen koti- maiseksi männyksi nimittämä havupuu on maailman laajimmalle luontaisesti levinnyt mänty- laji. Sen levinneisyysalue ulottuu etelä-pohjoissuun-nassa 2 700 km Espanjan Sierra Nevadasta Nor- jaan Jäämeren rannalle ja länsi-itäsuunnassa 14 000 km Pohjois-Espanjasta ja Skotlannista Pohjoismai- den ja Itä-Euroopan kautta suurimpaan osaan Sipe- riaa aina lähelle Tyyntä valtamerta. Suurimmat män- tyvarat löytyvät Venäjältä, jossa mänty on lehti- kuusen jälkeen tärkein puulaji. Suhteellisena osuu- tena mitaten mänty on yleisin Puolassa, jossa met- säpinta-alasta 72 % on mäntyvaltaista. Suomessa mäntyvaltaisia metsiä on 64 % ja Hollannissakin 45 %.
Mänty on luontaisesti karujen kasvupaikkojen
Martti Varmola on Metsäntutkimuslaitoksen Rovaniemen tutki- musaseman johtaja. Kirjoitus perustuu hänen väitöslektioonsa.
Väitöskirja Nuorten viljelymänniköiden tuotos ja laatu on jul- kaistu Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja sarjassa numerolla 585. ISBN 951-40-1493-6.
74
Folia Forestalia 1996(1) Tieteen tori
puulaji kasvaen esimerkiksi karuilla soilla ja lajit- tuneilla hiekkakankailla. Mänty muodostaa Nor- jassa, Ruotsissa. Suomessa ja suurimmassa osassa Kuolan niemimaata havupuiden pohjoisen metsän- rajan toisin kuin muilla Euroopan ja Aasian pohjoi- silla alueilla, joilla kuusi tai lehtikuusi etenee poh- joisemmaksi kuin mänty.
Mänty on niin sanottu valopuulaji ja sen kasvu- rytmi on valopuulajille tyypillinen. Sekä pituus- kasvun että läpimitan kasvun kulminaatiopiste eli suurimman vuotuisen kasvun ajankohta saavute- taan nuorella iällä. Kasvun kulminaatio on myös hyvin jyrkkä, ja etenkin vanhemmalla iällä mänty reagoi vähän ja vain hitaasti muuttuviin olosuhtei- siin. Nämä ominaisuudet korostavat sitä, että män- nyn kasvatuksessa ratkaisevat hetket osuvat puun ja metsiköiden elinkaaren alkupäähän. Männylle on tyypillistä suhteellisen vakaa kasvutapa. Se ei juro niin kuin esimerkiksi varjopuulaji kuusi, vaan kasvaa alusta alkaen kasvupaikan suomalla vauh- dilla. Esimerkiksi kasvun mallittajalle tämä on tie- tysti ainakin periaatteessa hyvä asia.
Mänty uudistuu karuilla kasvupaikoilla helposti luontaisesti, mutta se on myös hyvin tyypillinen viljelty puulaji. Levinneisyysalueensa ulkopuolella mäntyä on viljelty etenkin USAssa ja Kanadassa.
Huonon runkomuodon ja huonon tuotoksen vuoksi se ei kuitenkaan siellä ole saanut jalansijaa puun- tuotoksellisessa mielessä. Sen sijaan joulupuuna mänty on hyvin suosittu Uudella mantereella.
Männyn viljelyn lisääntyminen
Keski-Euroopan metsätalous on jo pitkään perus- tunut metsänviljelyyn, näin myös männyn kohdal- la. Suomessa viljelyn makuun päästiin vasta tällä vuosisadalla. Vuosisadan alun metsämiesten pio- neerihenkeä ja innokkuutta kuvastaa se, että jo en- simmäisellä vuosikymmenellä kuluvaa vuosisataa tehtiin ensimmäiset männynkylvöt Utsjokilaaksos- sa, ja lähellä Näätämöä, yli viisikymmentä kilo- metriä koilliseen Kessin alueesta, aloitettiin ponte- vat metsänviljelytoimet tavoitteena metsänrajan siir- täminen pohjoiseen päin vuonna 1927 oman taimi- tarhan turvin. Siemenensiirtosäännöt olivat täysin nykyisten ohjeiden vastaisia. Pohjoisimmat sieme- net olivat Raudanjoelta, 50 km pohjoiseen Sodan-
kylästä ja eteläisimmät Kemin seudulta. Hyvin on- nistuneet nuoret metsät osoittavat, että suotuisen ajanjakson aikana, jollainen 1930-luku oli, metsän- viljelyllä voidaan saada hämmästyttäviä tuloksia aikaan.
Metsätalousmaana Suomi on monessa asiassa noudattanut omia linjojaan, ajatellaan vaikkapa soi- den ojitusta. Suomen ojitettu suopinta-ala on suu- rempi kuin muun maailman yhteensä. Hieman sa- mankaltainen tilanne on männyn kylvön kohdalla.
Laajemmassa mitassa kylvöä on muualla maail- massa käytetty vain entisen Neuvostoliiton alueel- la. Esimerkiksi Ruotsissa männyn kylvöpinta-alat ovat olleet niin vähäiset, ettei niitä ole edes tilastoi- tu, ei myöskään Norjassa.
Männynviljely oli Suomessa vuosisadan alku- puolella nimenomaan kylvöä. Metsänviljelyn pin- ta-alat olivat Suomessa kuitenkin vaatimattomat aina toiseen maailmansotaan asti ja metsiä uudis- tettiin tai ne uudistuivat ilman aktiivisia toimenpi- teitä luontaisesti. Sota-aikana metsätyöt jäivät vä- häisiksi polttopuuhakkuita lukuunottamatta. Inten- siivisempi metsien hakkuu alkoi 1950-luvulla, mutta vasta 1960-luvulla metsänviljelypinta-alat nousi- vat nykyiselle yli 100 000 hehtaarin vuositasolle.
Kylvön osuus männyn viljelyistä putosi alle puo- len vasta 1960–70-lukujen taitteessa.
Kun puhutaan Suomesta metsistä puupeltoina ja monokulttuureina, niin tässä suhteessa olemme kyllä huomattavasti jäljessä Keski-Eurooppaa. Tilasto- jen mukaan Suomen metsämaan pinta-alasta mel- ko tarkalleen vasta neljännes on viljelymetsiköitä ja viidennes viljelymänniköitä. Viljelymänniköistä taas yli 90 % on vielä alle 40-vuotiaita. Viljely- männiköistä hieman yli puolet, 55 %, on istutettuja ja loput 45 % kylvettyjä. Nuoret viljelymänniköt ovat joka tapauksessa suurin yhtenäinen, suhteelli- sen samankaltaisesti syntynyt osa suomalaisia ta- lousmetsiä ja näiden puuntuotannollinen merkitys- hän kasvaa koko ajan.
Viljelymänniköiden kasvatusmenetelmiä
Koska metsänviljelypinta-alat olivat Suomessa hy- vin vähäiset aina 1960-luvulle asti, myös koke- mukset puuntuotannollisesti oikeista viljelymänni- köiden kasvatusmenetelmistä olivat tuolloin vähäi-
75
Tieteen tori Folia Forestalia 1996(1)
Kuva 1. Vuonna 1981 kulotetulle alueelle kyl- vämällä perustettu mäntymetsä Padasjoelta.
Kuva vuodelta 1993. Metla/Erkki Oksanen.
siä. Viljelytiheyksissä otettiin oppia Keski-Euroo- pasta. Istutustiheydet olivat 5 000, jopa lähelle 10 000 tainta hehtaaria kohden ja ruutukylvöissä kylvökohtien lukumäärä oli yleensä noin 5 000 heh- tarilla. Tällaiset, nykyisiin ohjeisiin verrattuna lä- hes kaksinkertaiset viljelytiheydet asetti kyseen- alaiseksi Metsätieteellisen tutkimuslaitoksen joh- taja, professori Olli Heikinheimo 1950-luvun alus- sa. Hän ehdotti viljelytiheyksien puolittamista ja tässä yhteydessä ansaitsee palauttaa muistiin, mit- kä olivat Heikinheimon perusteet. Hänen mukaan- sa tiheän istutuksen etuja olivat
– hyvin oksista karsiutunut puusto – korkea puun tuotto
– varmuus metsityksen onnistumisesta.
eli nykyisinkin kovin hyväksyttäviä metsänkasva- tuksen periaatteita.
Harvemman istutuksen etuja taasen olivat Hei- kinheimon mukaan:
– Kustannuksissa, taimissa ja työvoimassa säästetään.
– Ensimmäiset harvennukset voidaan välttää.
– Voimakas nuori metsä on tuhoja vastaan kestäväm- pi.
– Istutuskuusikoissa verhopuuston poisto on helpom- paa.
– Istutusalalle voidaan saada suhteellisesti enemmän toistakin puulajia.
– Istutustyö voidaan saada paremmin suoritetuksi.
Kun näin myöhemmin miettii näitä Heikinheimon ajatuksia, niin viljelytiheyksien alentamisen perus- teet olivat pääasiassa taloudellisia.
Suomessa siirryttiin 1960-luvulla käsitykseni mukaan metsänuudistamisessa, metsänviljelyssä ja taimikonhoidossa sellaiseen ajattelutapaan, että jo- kaisen kasvamaan jätetyn puun tulee tuottaa aika- naan käyttöpuuta. Tätä taustaa vasten on ymärret- tävissä sekä viljelytiheyksien että taimikonharven- nussuositusten alentaminen keskimäärin 2 000 tai- meen hehtaarilla. Samanaikaisesti osoitettiin, että ensiharvennukseen mennessä käyttöpuun mitat täyt- täviä puita saadaan yleensä enintään 2 000–2 500 hehtaarilla ja että mitä harvempana metsikkö kas-
76
Folia Forestalia 1996(1) Tieteen tori
vatetaan, sitä järeämmiksi puut kasvavat ja sitä kannattavampia kaupalliset harvennukset ovat. On toki lisättävä, että kasvatustiheyksien alentaminen ei ollut pelkästään suomalainen keksintö, vaan täl- lainen suuntaus oli yleismaailmallinen.
Yhä vielä männiköiden päätehakkuut tehdään ja sahatavara hankitaan viime vuosisadalla ja tämän vuosisadan alkupuolella uudistuneista metsiköistä, jotka ovat syntyneet luontaisesti ja kasvaneet ilman aktiivista hoitoa ainakin alkupuolen kiertoajastaan.
Silloisten taimikoiden ja nykytaimikoiden välillä on suuri ero. Metsiköiden pitkä kiertoaika aiheut- taa sen, että metsänuudistamisessa ja taimikonhoi- dossa tehtävät ratkaisut vaikuttavat lopullisella voi- mallaan vasta 50–100 vuoden kuluttua.
Mäntysahatavaran laatuun kiinnitti huomiota pe- rusteellisissa tutkimuksissaan professori Veijo Heis- kanen, joka tutki myös puiden nuoruuden kehityk- sen ja sahapuulaadun välisiä suhteita. On mielen- kiintoista tarkastella hänen metsänhoidollisia pää- telmiään luontaisesti syntyneiden männiköiden kä- sittelystä vuodelta 1965. Heiskasen teesit olivat:
– Männikkö on perustettava tiheänä.
– Männikön harvennukset on siirrettävä mahdollisim- man myöhäiseen ajankohtaan.
– Kun puut ovat tyvitukin pituudelta kuolleiden ok- sien peittämiä, on mahdollista käyttää voimakkaita- kin harvennuksia.
Lisäksi Heiskanen suositti yläharvennuksen tyyp- pisiä laatuharvennuksia ja pystypuiden karsimista.
Jälleen voidaan sanoa, että nykyisinkin kovin hy- väksyttäviä metsänkasvatuksen periaatteita.
Viljelymänniköiden tuotoksen ja laadun tutkiminen
Puuston syntytavalla on oma vaikutuksensa metsi- kön tuotokseen. Vaikka viljelymännikön kokonais- tuotos ei muodostukaan suuremmaksi kuin luontai- sesti syntyneen, harventamattoman, ns. luonnon- normaalin männikön, voidaan kasvatustiheyttä sää- telemällä vaikuttaa suuresti käyttöpuun määrään ja puutavaralajirakenteeseen ja korjata talteen myös se osa tuotoksesta, joka luonnontilaisessa metsi- kössä siirtyisi puiden kuolemisen myötä luonnon- poistumaksi. Syntytavan vaikutusta metsikön mää- rälliseen tuotokseen on tutkittu varttuneissa männi-
köissä, mutta tulokset nuorista männiköistä ovat vähäisiä. Viljelytaimikoiden kasvatustiheyssuosi- tukset ovat siten enimmäkseen perustuneet tutki- muksiin luontaisesti syntyneistä männiköistä.
Suomessa on tutkittu runsaasti metsiköiden uudis- tumisen onnistumista ja siinä yhteydessä verrattu metsikön syntytapaa eli luontaista uudistamista, kylvöä ja istutusta toisiinsa uudistumistuloksen kan- nalta. Viljelymänniköiden tuotokseen ja laatuun liit- tyvät tutkimukset ovat sen sijaan suhteellisen vähäi- siä. Yrjö Vuokila ja Hannu Väliaho julkaisivat vuon- na 1980 varttuneille viljelymänniköille uraa uurtavat kasvu- ja tuotosmallit. Olli Uusvaara tarkasteli vil- jelymänniköistä saatavan sahatavaran laatua ja ver- tasi sitä luontaisesti syntyneisiin männiköihin väitös- kirjassaan vuodelta 1981. Seppo Kellomäen ja Uus- vaaran Suomen Akatemialle tekemässä Männyn laa- tukasvatusprojektissa viime vuosikymmenen vaih- teessa tutkittiin monipuolisesti männiköiden ulkoi- seen ja sisäiseen laatuun vaikuttavia tekijöitä.
Näissä edellä mainituissa tutkimuksissa ei erotet- tu viljelytapaa, istutusta tai kylvöä, toisistaan tu- loksissa tai tulosten tarkastelussa. On kuitenkin sel- vää, että istutettu ja kylvetty taimikko eroavat al- kukehityksen suhteen suuresti toisistaan, mitä tulee taimikoiden tiheyteen niin kauan, kunnes kylvötai- mikon taimituppaat harvennetaan yksittäisasentoon.
Kylvötuppaissahan vallitsee sellainen suuri tiheys, jota professori Heiskanen peräänkuulutti pyrittäes- sä korkealaatuiseen männyn sahatavaraan.
Väitöskirjatyössäni nuorista viljelymänniköistä olen tarkastellut yhtäaikaisesti sekä tuotokseen että laadulliseen kehitykseen vaikuttavia tekijöitä. Työl- läni olen pyrkinyt paikkaamaan niitä aukkoja, joita on toisaalta metsänuudistamisen onnistumiseen ja toisaalta kasvu- ja tuotostutkimukseen liittyvien tut- kimusten välillä. Onpa mukaan mahtunut myös puu- teknologiaan liittyvää tutkimusta. Professori Gus- taf Sirén lausui kerran, kun Metsäntutkimuslaitok- sessa keskusteltiin vanhan osastojaon mukaisista metsänhoitotieteen ja kasvu- ja tuotostutkimuksen välisistä eroista: ”Kun taimikot tulevat viiden met- rin mittaisiksi, minä jätän ne Yrjö Vuokilalle”. Täl- lä hyvin mielenkiintoisella raja-alueella olen pyr- kinyt tutkimukseni avulla luomaan suuntaviivoja sille, miten kasvattaa viljelymänniköitä, tulevai- suudessa Suomen metsätalouden ja -teollisuuden tärkeintä raaka-ainetta.
