DIALOGISUUS VANHAINKODIN DEMENTIAOSASTOLLA
MINNA SAIKKONEN Tampereen yliopisto Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos Sosiaalityön pro gradu - tutkielma 2008
”Absurdi tunnelma dialogissa syntyy juuri siitä, että osapuolet puhuvat täysin toistensa ohi.
Sellaisessa dialogissa – joka siis koostuu kahdesta monologista – kyseenalaistetaan vastapuolen oikeus omiin mielipiteisiinsä, itse asiassa kyseenalaistetaan toisen koko olemassaolo. Tehokkaimmin tämä voi tapahtua kohtelemalla toista niin kuin häntä ei olisi olemassa, tai kuin hänen sanottavansa kaikuisi kuuroille korville.”
Claes Anderson (2004) Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.
Tampereen yliopisto
Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos
SAIKKONEN MINNA: Dialogisuus vanhainkodin dementiaosastolla Pro gradu -tutkielma, s. 77.
Sosiaalityö Maaliskuu 2008
Tutkielmassani tarkastelen vanhainkodin dementiaosastoa dialogisena ympäristönä.
Vuorovaikutustilanteet hahmotan dialogisesti identiteettineuvotteluiksi. Osastoilla tyypillisiksi tulkittavien vuorovaikutustilanteiden kautta tarkastelen hoitohenkilökunnan vuorovaikutuksessaan käyttämiä keinoja. Analysoin osastojen tilaratkaisuja ja erittelen tapoja, joilla tila vaikuttaa osastojen toimintakäytäntöihin ja asukkaan rooliin osastolla.
Konstruktionistisesta viitekehyksestä vanhainkodin organisaatiokulttuuri näyttäytyy moniäänisenä. Organisaation jäsenet hahmottavat vanhainkodin todellisuutta eri tilanteissa erilaisten kehysten kautta. Asukkaan kannalta ei ole yhdentekevää, minkä kehyksen kautta todellisuutta tulkitaan, koska kehys määrittää asukkaan roolin.
Organisaation lääketieteellinen kehys ja hoitohenkilökunnan tehtäväkeskeinen työote paikantavat asukkaan erilaisten toimenpiteiden kohteeksi. Toisaalta havainnoimillani osastoilla henkilökunnan työn tärkeä funktio näytti olevan asukkaiden osallisuuden tukeminen. Tavallisin keino oli asukkaiden kasvojen suojelu (kasvotyö) vuorovaikutustilanteissa. Huumorin avulla vuorovaikutustilanteista tehtiin myönteisesti värittyneitä. Havainnoimissani kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa pysyteltiin maallikkokehyksessä, ja osanottajat kohtasivat toisensa tunteiden tasolla.
Tutkimusmenetelmä on etnografinen ja tutkimusaineisto on kerätty havainnoimalla kahdella erikokoisella dementiaosastolla. Tutkimusaineisto koostuu havaintopäiväkirjasta ja litteroidusta ryhmähaastattelusta. Olen käyttänyt aineistona myös vuonna 2003 tekemääni tutkimusprojektia.
Tutkielmani perusteella vanhainkodin käytännöissä tulisi entisestään korostaa läsnäolon merkitystä mm. muuttamalla henkilökunnan tehtäväkeskeinen työnkuva läsnäoloa painottavaksi. Tämä on erityisen tärkeää muistihäiriöisten asukkaiden kannalta. Dementia- oireisen vanhusväestön määrän oletetaan edelleen kasvavan, joten tutkimuskohteena sekä dementia että vanhainkoti on ajankohtainen. Lisäksi vanhainkotiasukkaan arkea on selvitetty Suomessa vain vähän. Hyödyntämällä laadullisen tutkimuksen tuottamaa tietoa vanhainkotiorganisaatiota voidaan kehittää sen asukkaiden lähtökohdista käsin.
Asiasanat: dialogisuus, etnografia, vanhainkoti, dementia, nauru
Sisällys
1. Johdanto ... 1
2. Teoreettisena viitekehyksenä Bahtinin dialogisuus... 3
2.1. Oleminen dialogina... 3
2.2. Polyfoninen tietoisuus... 5
2.3. Karnevaali ... 7
3. Konstruktionistinen, dialoginen identiteetti ... 8
4. Näkökulmia kulttuuriin... 10
4.1. Kulttuuri organisaation yhteisenä arvopohjana ... 11
4.2. Ristiriitainen ja muuttuva organisaatiokulttuuriin... 12
4.3. Laadullisen tutkimuksen näkökulmia organisaatiotutkimukseen... 14
5. Vanhainkoti – totaalinen laitos? ... 15
6. Koukkuniemi tutkimuskohteena ... 17
7. Tutkimustehtävä ja etnografinen tutkimusmenetelmä ... 19
8. Haastattelut tutkimuksen osana... 24
9. Havainnoimassa dementiaosastoilla... 33
10. Tilat ohjaavat toimintaa ... 37
11. Arjen vuorovaikutuskäytäntöjä ... 42
11.1. Kaksi vuorovaikutusepisodia ... 43
11.2. Pienin yhteinen jaettava ... 46
11.3. Kasvotyö dementiaosaston vuorovaikutuksessa ... 49
11.4. Nauru ja huumori ... 52
12. Todellisuuden kehykset vanhainkodissa... 58
13. Pohdinta... 65
Lähteet... 70
1. Johdanto
Innostuin tutkielmani aiheesta vähitellen ja vahingossa. Olin muutaman vuoden vieraillut koirani kanssa noin kerran viikossa yhdellä Koukkuniemen vanhainkodin dementiaosastoista. Istuessani päiväsalissa ja koirani kiehnätessä asukkaiden jaloissa kerjäämässä rapsutuksia ja herkkupaloja, tajusin katselevani vanhainkotiosaston elämää kuin näytelmää. Näytelmässä osa esiintyjistä kantaa rooliasua, osa ei. Toisille roolisuorituksesta maksetaan, toisille ei. Joku pitää kuuluvaa näyttämöpuhetta ja toimii seremoniamestarina, toinen nukahtaa kesken näytöksen. Osaston jokapäiväinen, kellon ja ruokailujen tahdittama elämä näyttäytyi minulle enemmän tai vähemmän sisäistettyjen roolien näyttämönä.
Kevättalvella 2003 tein tutkimusprojektina havainnointitutkimuksen samaiselta dementiaosastolta ja päätin jatkaa aiheen tutkimista. Mutta aikaa kului ja osaston elämä hiljentyi. Asukkaiden dementia syveni ja osaston päiväsalissa, jossa vielä puoli vuotta aikaisemmin oli kuulunut vilkasta puheensorinaa ja keskustelunpätkiä, oli aivan hiljaista.
Koska olin kiinnostunut nimenomaan vuorovaikutuksesta ja siinä rakentuvasta identiteetistä, hiljaisuus tuntui laskeutuvan läpipääsemättömäksi muuriksi minun ja mahdollisen aineistoni väliin. En ymmärtänyt, että myös hiljaisuus voi kertoa paljon. Ehkä hieman hätiköiden siirryin havainnoimaan toista, suurempaa dementiaosastoa, josta toivoin löytäväni aineistokseni konkreettisia, vilkkaita vuorovaikutustilanteita. Osin toiveeni toteutuikin, sillä valitsemani osasto oli jo kokonsakin puolesta äänekäs ja eläväinen, vaikka osa sen asukkaista olikin liikuntakyvyttömiä vuodepotilaita. Aineistoni koostuu näiltä kahdelta, varsin erilaiselta, dementiaosastolta kerätystä havaintomateriaalista sekä litteroimastani ryhmähaastattelusta, johon osallistui joukko suuremman osaston hoitajia.
Tutkielmani on etnografia vanhainkodin dementiaosaston arjesta. Pyrin lähestymään vanhainkodin organisaatiota eri suunnilta muodostaakseni siitä mahdollisimman holistisen kokonaiskuvan. Lähestyn vanhainkodin organisaatiota vuorovaikutustilanteiden, mutta myös vuorovaikutusta määrittävien kehysten näkökulmasta. Vanhainkotiosasto tilana ja ympäristönä on yksi kehys vuorovaikutustilanteiden ympärillä. Etsin havainnoimieni osastojen vuorovaikutuskäytännöistä elementtejä, jotka mahdollisesti määrittävät asukkaiden – ja toki myös henkilökunnan – roolia ja identiteettiä. Lähtökohtaisesti oletan, että niin henkilökunta kuin asukkaatkin toimivat organisaation eli laitoksen ehdoilla.
Tutkielmassani huomaan kuitenkin asettuneeni moraaliseen positioon sikäli, että
lähtökohtaisesti hahmotan organisaation ja sen henkilökunnan toimijaksi ja asukkaat toiminnan kohteeksi.
Luvussa kaksi esittelen tutkielmani taustateorian keskeiset käsitteet: Bahtinin dialogisuuden, polyfonian eli moniäänisyyden sekä karnevaalin. Kolmannessa luvussa määrittelen oman tapani ymmärtää ja käyttää identiteetin ja roolin käsitteitä rinnakkain.
Lisäksi esittelen lyhyesti konstruktionistisesta näkökulmasta käytävää identiteetti- keskustelua.
Neljännessä luvussa edetään ns. perinteisestä kulttuurikäsityksestä kohti konstruktionistista ja moniäänistä kulttuurin määritelmää ja lisäksi esittelen laadullisen tutkimuksen näkökulmia organisaation kulttuurintutkimukseen.
Vanhainkoti on asukkailleen koti ja henkilökunnalle työpaikka. Luvussa viisi vertailen vanhainkotia Goffmanin (1969) totaalisen laitoksen määritelmään. Luvussa kuusi esittelen Koukkuniemen vanhainkodin ja kuvaan lyhyesti dementiaa ilmiönä.
Seitsemännessä luvussa määrittelen tutkimustehtäväni ja perustelen etnografisen tutkimusotteen valintaa. Teen lyhyen katsauksen etnografiseen tutkimusperinteeseen ja käsittelen uuden etnografian keskeisiä kysymyksiä suhteessa omaan tutkielmaani.
Luvussa kahdeksan tarkastelen haastattelun roolia etnografisessa tutkimuksessa ja analysoin toteuttamaani ryhmähaastattelua ja haastattelutilannetta.
Seuraavissa luvuissa yhdeksän, kymmenen ja yksitoista kuvailen ja analysoin tekemiäni havaintoja ja itse havainnointiprosessia. Kappaleessa kymmenen totean vanhainkoti- osastojen edustavan tilojensa puolesta tyypillistä laitosarkkitehtuuria. Pohdin myös, mikä olisi oikea määritelmä vanhainkodin kodikkuudelle. Lisäksi havainnollistan esimerkin avulla, miten tilalliset ratkaisut ohjaavat toimintaa. Luvussa yksitoista analysoin osastoilla havaitsemiani vuorovaikutustilanteita erityisesti kasvojen suojelun, kasvotyön, näkökulmasta. Lisäksi analysoin dementiaosastojen tapoja käyttää naurua ja huumoria vuorovaikutuskeinona.
Luvussa kaksitoista vaihdan näkökulmaa ja teen yleiskatsauksen vanhainkodin organisaatioon ja kulttuuriin käyttäen hahmotusapuna Peräkylän sovellusta Goffmanin kehysanalyysista.
Viimeisessä luvussa pohdin vielä kerran tutkielmaani ja sen tekemistä.
2. Teoreettisena viitekehyksenä Bahtinin dialogisuus
Tutkielmani taustateoria on kirjallisuudentutkija ja kielifilosofi Mihail Bahtinin (1895 – 1975) teoria tietoisuuden dialogisesta muotoutumisesta. Tässä kappaleessa esittelen Bahtinin dialogisuuden, polyfonian ja karnevalisaation käsitteet pääasiassa hänen teoksensa Dostojevskin poetiikan ongelmia (1991) pohjalta.
2.1. Oleminen dialogina
Bahtinille (mt., 68-69) dialogisuus on ihmisen sisäsyntyinen asenne, joka käytännössä todentuu jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Teoreettisena käsitteenä dialogisuus ei koske vain yksilöiden välistä vuorovaikutusta vaan se kattaa suhteet kaikkiin elämän elementteihin. Muodostamme tietoisuuttamme itsestämme ja ympäröivästä maailmasta olemalla jatkuvassa vuorovaikutuksessa elämämme kaikkien erilaisten elementtien kanssa. Olemme yksinkertaisesti pääsemättömissä maailmasta ja vuorovaikutuksesta niin kauan kuin elämme. Jos lukitsemme itsemme tyhjään huoneeseen ja kieltäydymme tapaamasta ketään, olemme yhtä kaikki vuorovaikutuksessa seinien ja tyhjyyden kanssa.
Elämä ja vuorovaikutus jatkuvat, mutta asioille antamamme merkitykset todennäköisesti muuttuvat, koska elämämme elementitkin ovat muuttuneet oven lukittuamme.
Bahtin (mt., 358-359) korostaa nimenomaan inhimillisen vuorovaikutuksen merkitystä ihmisen jäsentäessä itse itseään. Ihmisen minäkuvan ja identiteetin muodostumisen kannalta ei siis ole lainkaan yhdentekevää, millaisten ”elämän elementtien” kanssa yksilö on vuorovaikutuksessa, muotoutuuhan ihminen itsekseen vain eletyn dialogin kautta – myös itselleen. Ihmisen oleminen on yksinkertaisesti dialogista suuntautumista kohti toista.
Ja jos - ja kun - dialogi päättyy, päättyy kaikki.
Vaikka tutkimus määrittää dialogisuuden puhtaasti teoreettiseksi malliksi ja käsitteeksi, se ymmärretään joskus myös normatiivisesti ideaalina, johon käytännön vuorovaikutus- tilanteissa tulisi pyrkiä. Bahtinilla itsellään olisi tuskin mitään käsitteensä erilaisia tulkintoja vastaan. Bahtinilaisessa hengessä käsitteenmäärittelyn tulisi itse asiassa lähteäkin siitä,
että asiat ovat pikemminkin ”sekä että” kuin ”joko tai”1 ja myös dialogisuutta itseään voisi tarkastella ennen kaikkea polyfonisena, moniäänisenä käsitteenä, joka voi olla - ja jonka pitääkin olla - samanaikaisesti ristiriitainen ja moniääninen (ks. Bahtin mt., 54).
Tutkimuksessa on kuitenkin vakiintunut ymmärrys dialogisuudesta ennen kaikkea perustavana teoriana kielestä ja sen merkityksistä (Löyttyniemi 2002, 158). Hän viittaa dialogisuuden ymmärtämiseen vuorovaikutusnormina ja tähdentää, että dialogisuutta ei voi tarkastella vain idealistisena kuvauksena konkreettisista tilanteista. Käytännön tilanteiden vuorovaikutusta, niissä käytävää dialogia ja sen ideaalia on hänen mukaansa tarkasteltava erikseen. Ymmärtääkseni Bahtin ei myöskään analysoi itse vuorovaikutustilanteeseen liittyviä osallistujien välisiä valtasuhteita, vaikka valta sinänsä on keskeinen käsite esimerkiksi hänen pohdinnoissaan karnevaalista (Bahtin 1991, 179-196). Laineen (Volosinov 1990, 15, 17) mukaan Bahtin lähestyy vuorovaikutusta täysin minä – toinen tekojen arkkitehtoniikan kautta. Laine toteaakin Bahtinin tutkimusten liikkuvan pikemminkin metalingvistiikan tasolla, eikä niistä hänen mukaansa ole löydettävissä sosiologista painotusta2.
Vaikka dialogisuus ymmärretään vakiintuneesti teoreettiseksi malliksi, voi Bahtinin kirjoituksista mielestäni löytää myös kohtia, jotka antavat viitteitä normatiivisen tulkinnan mahdollisuudesta. Bahtin (mt., 62) kirjoittaa Dostojevskin tavasta jäsentää dialogi avoimeksi kokonaisuudeksi, jossa sankari on tekijälle ”täysiarvoinen sinä” eli vieras mutta vieraanakin täysiarvoinen, toinen ”minä”. Hän (sankari) on siis ”hyvin vakavan, tämänhetkisen … dialogisen puhuttelun subjekti”. Vaikka Bahtinin dialogisuutta pidetään puhtaasti teoreettisena mallina, tästä hänen ihailustaan Dostojevskiin poetiikkaa kohtaan voisi tehdä myös sen tulkinnan, että hänen vuorovaikutuksellinen ihanteensa oli kuin olikin ns. ”aito dialogi”, jossa vuorovaikutuksen osanottajat avautuvat vuoropuhelulle niin, ettei kukaan heistä linnoittaudu monologisuuteen.
Monologisuus on luonnollisesti dialogisuuden vastakohta. Sitä kuvaa lähinnä asenne, jossa toisen ihmisen tietoisuutta ei haluta puhutella. Häneltä ei kysytä mitään, eikä hänen odoteta vastaavan. Hänen kanssaan ei kiistellä eikä olla samaa mieltä. Ei yksinkertaisesti
1 Ilmausta käytti Toini Rahtu radio-ohjelmassa Akilleen kantapää tammikuussa 2008.
2 Volosinovin teosta “Kielen dialogisuus” (alkuperäisteos ilmestyi 1929) väitettiin pitkään Bahtinin kirjoittamaksi. Teoksen suomentaja ja siihen esipuheen kirjoittanut Tapani Laine toteaa tutkijoiden kuitenkin vain saaneen vaikutteita toisiltaan. Heidän käyttämänsä käsitteet ovat yhteisiä, mutta he käyttävät niitä eri lähtökohdista. Laineen mukaan Bahtin ei koskaan tunnustautunut marxilaiseksi ja piti marxilaista yhteiskuntafilosofiaa, joka oli Volosinovin peruslähtökohta, vain yhtenä monologisen ajattelun muotona.
puhuta hänelle vaan hänestä. (mt., 110). Samoin kuin dialogisuus on vuoropuhelua suurempi käsite, niin myös monologisuus kattaa enemmän kuin pelkän monologin.
Monologisuuden voi nähdä myös yksiäänisenä asenteena, joka tavoittelee valmista, virallista totuutta (mt., 162). Jaakko Seikkula (1996, 153) lähestyy dialogisuutta käytännön vuorovaikutustilanteiden näkökulmasta ja määrittelee monologin yksinpuheluksi, ilmaisuksi, jolle ei odoteta täydentäviä kommentteja. Näennäisestä itseriittoisuudestaan huolimatta monologiset ilmaukset ovat osa vuorovaikutustilanteen kokonaisuutta ja Seikkula kuvaakin niitä yhdeksi dialogisuuden osa-alueeksi. Erillisyydestään huolimatta monologit ovat osa dialogista maailmaa, ovathan ne ”elämän elementteinä” väistämättä aina jonkinlaisessa suhteessa johonkin itsensä ulkopuolella olevaan. Löyttyniemi (2004, 158) lainaa väitöskirjassaan Gurewitchia (2000) joka toteaa, että moniäänisyydessä ja dialogissa on tietysti aina myös mahdollisuus vaikenemiseen ja vaientamiseen. (Ks. myös Bahtin 1991, 5. luku.)
Arkisessa elämässä ihmiset puhuvat usein toistensa ohi, tarkoituksella tai vahingossa.
Kärjistetymmillään vuorovaikutus on tällöin vuorottelevia, toisen avulla tauotettuja monologeja. Oletukseni on, että vanhainkodissa käytävistä dialogeista monet sisältävät myös monologisia elementtejä. Esimerkiksi dementiaosaston arkeen mahtuu lukuisia tilanteita, jotka vaativat asukkaiden ohjailua vaikkapa ruokapöytään tai mielentilasta toiseen.
2.2. Ihmisen polyfoninen tietoisuus
Polyfonia eli tietoisuuden moniäänisyys mahdollistaa dialogisen prosessin ja samanaikaisesti se on dialogisen prosessin tulos. Käsitteenä moniäänisyys eli polyfonia tarkoittaa Bahtinia suoraan lainaten (1991, 71) ”ääniä, jotka laulavat eri tavoin samasta teemasta”. Inhimillinen tietoisuus niin itsestään kuin ympäröivästä maailmastakin on Bahtinin mukaan moniääninen juuri tietoisuuden dialogisen muotoutumisen takia.
Näennäisesti yksiselitteiset asiat ovat monitasoisia ja monimerkityksisiä. Jokainen ilmiö kantaa itsessään murtumaa ja uuden, myös ristiriitaisen tulkinnan mahdollisuutta (mt., 54).
Polyfonian voikin nähdä dialogisessa maailmassa sekä syynä että seurauksena.
Merkityksiä vaihdetaan ja jaetaan dialogissa, jota käymme vieraiden äänten eli toisten kanssa. Bahtin itse puhuu ”sanasta” (mt.,160-161, 163-164, 168, 173-174, 190), jonka saamme vieraalta ääneltä, joka on aiemmin saanut omat sanansa vaihdossa vierailta
ääniltä ja niin edelleen. Saamme sanan vieraalta ääneltä, joka on myös saanut sen ja on liittänyt siihen oman äänensä. Me liitymme ketjuun, jossa ei ole ainuttakaan neutraalia sanaa, joka olisi vapaa vieraista pyrkimyksistä, vieraista arvoista ja äänistä. Bahtin kuvaa sanaa aina liikkuvaksi ja muuttuvaksi dialogisen kanssakäymisen välineeksi. (Mt., 290.) Sana kulkee läpi eri kontekstien, eri tilanteiden ja saa merkityksensä niissä.
Vuorovaikutustilanteissa ei siis koskaan ole kysymys vain merkitysten yksinkertaisesta vaihtamisesta, vaan todellakin neuvottelusta – yhteisen merkityksen etsimisestä.
Volosinov (1990, 17) puolestaan kuvaa ”sanan” kaksipuoliseksi aktiksi, jota määrittää yhtä paljon se, kenelle puhutaan kuin se, kuka puhuu. Hän näkee koko puheaktin syntyvän puhujan ja kuulijan välissä.
Yhteisen merkityksen muodostamista voisi lähestyä myös perheyhtäläisyyden avulla. On mahdotonta, että vuorovaikutuksen osanottajat pystyisivät koskaan konstruoimaan täysin identtisen tulkinnan, saavuttamaan sataprosenttisesti yhteisen ymmärryksen. Pikemminkin merkityksen voi ymmärtää wittgensteinilaisena pienten poikkeamien kimppuna.
Poikkeamista huolimatta samanmielisyys ihmisten välillä on saavutettavissa.
Neuvoteltaessa merkityksistä voidaan päätyä kaikkia osapuolia tyydyttävään tulkintaan, jos osapuolet onnistuvat neuvottelemaan sanan kantaman merkityskuorman sellaiseksi, että se merkittävältä osin koostuu piirteistä, jotka eivät ole ristiriidassa keskenään. Tämä neuvottelu tapahtuu, ja sanat – kuten teot, eleet ja puhe ylipäänsä - saavat merkityksensä ihmisten välisessä tilassa. Samaa tarkoitti Martin Buber (1962, 444) kirjoittaessaan, että
”Geist ist nicht im Ich, sondern zwischen Ich und Du“. Buberin Geist, ”henki“, tarkoittanee ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, niin sanallisessa kuin sanattomassakin, todentuvaa identiteettiä.
Monimerkityksisyys –moniääninen dialogi – vetää maton yksiselitteisen ja vakavan,
”virallisen totuuden” alta (Bahtin 1991, 162). Dialogisuus mahdollistaa merkitysten muuttumisen niin, että kaikelle vakavalle voidaan myös nauraa ja rakenteen ja järjestyksen, vallan ja (hierarkkisen) aseman ”iloinen suhteellisuus” paljastuu (mt., 193).
Bahtinin dialogisessa mallissa nauru on mahtava muutosvoima. Bahtin (mt., 238) kuvaa naurua ilmiöiden potentiaalisena vaihdos- ja muutosprosessina, millä hän tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että jokainen ilmiö tai asia itsessään sisältää naurun mahdollisuuden.
Kaiken voi nähdä uudessa, naurettavassa merkityksessä, joten kaikelle voi myös nauraa.
Voimme aina muuttaa suhdettamme ja suhtautumistamme asioihin. Bahtinin dialogisuuden ydintä onkin juuri kaiken suhteellisuus ja muutoksen mahdollisuus. Ei kukaan eikä mikään
jähmety lopulliseksi, monologiseksi totuudeksi, vaikka sitä vakavissaan yrittäisi. Elämä ilmiöineen on moniääninen ja muuttuva ja myös naurulla on aina monta merkitystä.
2.3. Karnevaali
Merkityksen muutosprosessi ja prosessin suhteellisuus kiteytyy karnevaalin käsitteeseen (mt., 232). Karnevaalimaailmankuvan ideana on Bahtinin mukaan vuorottelu ja muutos (mt., 182). Yksinkertaisimmillaan sen voi tulkita muutoksille avoimeksi asenteeksi.
Bahtinin (mt., 232) omin sanoin ”karnevalistinen maailmankuva vastustaa … kehitykselle ja muutokselle vihamielistä vakavuutta, joka pyrkii absolutisoimaan olemassaolon tai yhteiskuntajärjestyksen senhetkisen tilan.” Karnevaalin naurussa kuuluu samanaikaisesti niin pilkka kuin hyväksyntäkin (Bahtin 1991, 186). Bahtin varoittaa yksinkertaistamasta karnevaalikäsitettä vain naamiaishuveiksi, sillä karnevalisaatio ei ole enempää eikä vähempää, kuin ”maailmankuva, joka vapauttaa ihmisen pelosta” (mt., 232).
Bahtin (mt., 179-193) pitää karnevaalin olemusta ja sen kehitystä eri yhteiskunta- muodoissa kulttuurihistoriallisesti kiinnostavana ongelmana. Hän kuitenkin käsittelee karnevalisaatiota vain niiltä osin, kuin näkee sen määrittävän kirjallisuutta. Menemättä sen pidemmälle Bahtinin kirjallisiin karnevalisaation lähteisiin (mt., 229-231), esittelen joitain karnevaalin ja karnevalisaation käsitteisiin liittyviä piirteitä. Karnevaali on rituaalinomainen näytelmämuoto, joka ajassa ja paikassa saa erilaisia sisältöjä ja vivahteita. Se on näytelmä, jossa kaikki ovat aktiivisia osallistujia. Vaikka Bahtin nimeää sen näytelmämuodoksi, karnevaalia ei itse asiassa näytellä, vaan se eletään. Se on puoliksi näyteltyä, puoliksi elettyä. Karnevaalielämä on elämää, joka on joutunut pois tavallisilta raiteiltaan. Hierarkkinen järjestys, joka normaalioloissa määrittää ihmisten välistä välimatkaa, kumoutuu. Muodollisen välimatkan tilalle tulevat ns. karnevaalin kategoriat, jotka näyttäytyvät karnevalistisena herjaamisena ja ihmisten välisenä vapaan tuttavallisena kontaktina. Koska muodolliseen kanssakäymiseen liittyviä estoja ei enää ole, ihmisten kätketyt puolet paljastuvat, tai aktiivisina toimijoina he paremminkin itse paljastavat ne,
”konkreettisesti ja aistimellisesti”. Bahtin korostaa, ettei karnevalisaatiossa ole kyse abstrakteista ideoista, vaan eletyn elämän ja kokemusten käsittelemisestä rituaalin avulla.
Hän nimeää karnevaalikategoriat ”rituaaliajatuksiksi”. (Mt., 180-181.) Kaiken kaikkiaan Bahtin (mt., 241) määrittelee karnevaalin joustavaksi (taiteellisen) näkemisen muodoksi, joka mahdollistaa uuden keksimisen ja aiemmin näkemättä jääneiden asioiden näkemisen.
Samalla se käsitteenä suhteellistaa kaiken, myös itsensä. Karnevaalinäytöksessä kaiken
suhteellisuus huipentuu karnevaalikuninkaan kruunaukseen, sillä kruunauksen prosessiin kuuluu erottamattomana osana myös pian tapahtuva kruunun riisto. Kruunaus ilmaisee muutoksen väistämättömyyden, mutta myös sen suhteellisuuden. (Mt., 182-183.)
Hahmottaessaan karnevalisaation käsitettä Bahtin piirtää kuvan keskiaikaisen kaupungin elämänmenosta. Hän näkee ihmisen todellisuuden kuin jakaantuneena kahdelle näyttämölle. Ihminen elää kahta elämää, joista toinen on virallista, vakavaa ja hierarkkiselle järjestykselle alistettua. Samaan aikaa, yhtä hyväksyttynä ja laillisena, mutta tiukasti aikarajoin virallisesta erotettuna eletään karnevaalia. Karnevaali nauraa viralliselle järjestelmälle ja arjen rutiineille. Vaikka naurussa on vallankumouksen mahdollisuus, karnevaali ei kuitenkaan halua tosissaan kaataa virallista järjestelmää. Dialogisessa yhteiskuntamallissa virallinen ja epävirallinen muodostavat yhteiskunnallisen todellisuuden yhdessä ja rinnakkain. Jos kuvitellaan, että karnevaali naurun voimalla todella kaataisi virallisen yhteiskuntajärjestyksen, ei kuitenkaan saavutettaisi ideaalia vapautta (mitä se sitten onkaan), vaan tilalle tulisi uusi järjestys tai kaaos, jonka myötä vaarantuisi myös vakiintuneen karnevaalin, turvallisen naurun asema.
Bahtin käsitteli yhteiskunnallisia murroskausia, jolloin ihminen joutuu erilleen elämän totutuista arvoista ja omasta, tutusta elämänmenostaan. Tällöin ihmisen olemisen rajat raukeavat ja asiat nähdään ikään kuin samanaikaisina, moniäänisinä. Tästä moniäänisyydestä ihmisen on löydettävä ja koottava itselleen uusi todellisuus. (Bahtin 1991, 9). Ihmisen olemus on muuttuva ja sopeutuva, dialoginen. Se mahdollistaa hänen selviytymisensä elämän murroksista: ihminen muuttaa kuvaa itsestään dialogisessa kanssakäymisessä ympäröivän todellisuuden kanssa.
Laitoshoitoon joutuminen on tilanne, jossa ihminen vääjäämättä tulee määritellyksi ja joutuu myös määrittelemään itse itseään uudelleen. Bahtinilaisittain tarkasteltuna laitososaston voi nähdä pienoismaailmana, maailmana, jolla on oma virallinen ja vakava puolensa sekä myös oma karnevaalinsa. Vanhainkotiosasto muodostaa oman, omilla säännöillään toimivan todellisuuden.
3. Konstruktionistinen, dialoginen identiteetti
Konstruktionistista tutkimusta ja dialogisuuden ideaa yhdistää mielenkiinto raja- ja välitilaan, jossa merkityksiä synnyttävän, dialogisen vuorovaikutus- ja neuvotteluprosessin
katsotaan tapahtuvan. Dialogisuuden voikin katsoa muodostavan konstruktionistisen tutkimuksen teoreettisen ytimen. Teoria yksilön tietoisuuden dialogisuudesta ja dialogisesta muotoutumisesta määrittää luonnollisesti myös tutkijoiden käsitystä yksilön identiteetin olemuksesta ja sen alkuperästä. Identiteetin nähdään muodostuvan aina vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Se ei ole subjektin mielensisäinen, olemuksellinen ja muuttumaton ominaisuus. Päinvastoin. Koska konstruktionistisen ihmiskäsityksen perustana on ajatus ihmisen ja ilmiöiden olemassaolon dialogisuudesta, tarkastelee se myös identiteettiä dialogisena ja muuttuvana. Konstruktionistista identiteettiä voikin kuvata suhteelliseksi käsitteeksi (Gergen 1999; ref. Burr 2004, 149), joka on jatkuvassa dialogisessa suhteessa ympäröivään todellisuuteen, jossa jokainen ilmiö vaikuttaa ympäristöönsä mutta on samanaikaisesti myös alttiina vaikutuksille.
Identiteetti on historiallinen, aikaan ja paikkaan sidoksissa oleva käsite, jonka Hall (2002, 249) määrittelee strategiseksi ja paikantuneeksi. Hall (2002, 246) muotoilee käsitteen ympärillä käytävää paradigmakeskustelua varsin dialogisesti. Hänen mukaansa identiteetti kantaa käsitteenä mukanaan sekä vanhoja että uusia merkitysrepertuaareja. Vanhan paradigman mukaisten merkitysten lisäksi käsitettä määrittävät uudemmat merkitykset.
Niitä ei kylmästi korvata uusilla ja ”todemmilla”, vaan vanha ja uusi muodostavat käsitteen sisällön yhdessä, uusien merkitysten muuttaessa myös vanhoja tulkintoja. Hallin identiteettimääritelmää voikin pitää polyfonisena. Jokainen uusi muunnos ja tulkinta täydentää ja rikastaa käytävää keskustelua ja käsitteen määrittelyä (Bahtin 1991, 228).
Dialogisesti tarkasteltuna identiteetti on Hallin (2002, 247-249) mukaan hankala määriteltävä, koska sen merkityssuhteet ja semanttinen kenttä ovat niin laajoja. Identiteetti on käsitteenä jokaiselle tuttu, mutta lähemmässä tarkastelussa siitä onkin vaikea saada otetta. Identiteetissä on aina jotain määrittelemätöntä ja tavoittamatonta. Hall (mt., 250) toteaa myöhäismodernin pirstoutuneiden identiteettien muodostuvan aina monista erilaisista ja vastakohtaisistakin diskursseista ja käytännöistä. Identiteetti ei siis lainkaan määritä sitä, mitä ”me olemme” vaan sitä, ”keitä meistä voi tulla”3 Siksi olennaista on se, miten kulttuurin tarjoamia resursseja käytetään yhteisön jäsenten tukemiseen heidän identiteettiprosessissaan. Myös tutkimuksen pitäisi mahdollisen ”valmiin” identiteetin sijaan tutkia diskursiivisia käytäntöjä ja identiteettiä prosessina (mt., 39, 247).
3 Perinteistä, psykologista identiteettikäsitystä edustaa mm. Ojanen (1996, 33-34) toteamalla, että yleensä ihmisellä on vain yksi identiteetti, mutta eri vuorovaikutustilanteissa ja konteksteissa hänellä voi olla monta
Oman tutkielmani voisi tiivistää kysymykseen, miten vanhainkoti organisaationa määrittää asukkaan identiteettiä. Hallia mukaillen kysyn, millaisia resursseja vanhainkoti, ja erityisesti sen dementiaosasto, tarjoaa asukkailleen näiden identiteettiprosessiin ja toisaalta, millaisilla resursseilla vanhainkoti organisaationa itse määrittää asukkaitaan.
Käytän identiteettiä ja roolia liukuvasti ja rinnakkain käsitteinä, jotka molemmat sisältävät elementtejä toisistaan. Löyttyniemen (2004, 55) lailla uskon, että käsitteiden häilyvyys ja moniäänisyys ei estä niiden ymmärtämistä4. Goffman (Peräkylä 2001, 349 -362), jota lainaan ja jonka ajatukset ovat tutkielmassa keskeisiä, hylkää koko identiteetin käsitteen psykologisesti latautuneena ja käyttää sen sijaan vain roolin käsitettä. Burr (2004) määrittelee roolin yksilön kulloisenakin sosiaalisena tilanteena suhteessa muihin ihmisiin.
Toisin sanoen rooli on ihmisen tilannesidonnainen sosiaalinen asema, johon sisältyy myös ajatus ihmisen minuudesta.
Konstruktionistisen identiteetti-käsityksen voisi lyhyesti luonnehtia päättymättömäksi identiteettineuvotteluprosessiksi. Ricoeurin (1992) mukaan yksilön identiteetti on yksinkertaisesti dialektinen suhde kahden käsitteen, samuuden ja itseyden (sameness and selfhood) välillä. Hän määrittää identiteetin prosessiksi, joka muuttuu ja muovautuu dialektisessa suhteessa niihin konteksteihin, joissa yksilö elää. Paradoksaalisesti samuus, joka sitoo yksilöä muihin, sisältää aina myös jokaisessa meissä asuvan toiseuden. Tämä itsessämme oleva vieras – toinen - yhdistää meidät muihin.
4. Näkökulmia kulttuuriin
The Pinguin Dictionary of Sosiology (1998) määrittelee kulttuurin sosiologisista ja antropologisista lähtökohdista käsin. Sen mukaan kulttuuri on ihmiskunnan opittu, ei- biologinen puoli, joka sisältää kielen lisäksi yleisesti hyväksytyt tavat ja käytännöt. Näin määriteltynä termiä kulttuuri voi soveltaa minkä kokoiseen yhteisöön tai sen osaan tahansa, kunhan yhteisöllä vain on ollut tilaisuus oppia ja vakiinnuttaa näkemys itsestään ja ympäristöstään (Laakkonen 2004, 31-32).
4 Löyttyniemi (2004, 55-57) pohtii omaa tapaansa määritellä identiteetti ja minuus. Hän toteaa käyttävänsä käsitteitä ristiin ja eri tavoin tutkimuksen eri vaiheissa riippuen teoriasta, jonka kanssa hän kulloinkin keskustelee. Löyttyniemen mukaan käsitteenmäärittelyssä on tärkeintä tarjota lukijalle lähtökohta, jonka
4.1. Kulttuuri organisaation yhteisenä arvopohjana
Scheinin (1987, 32-33) määritelmän kulttuurille voi katsoa edustavan perinteistä organisaatiokulttuuritutkimusta. Hänen mukaansa kulttuurin ydin muodostuu sen perusoletuksista, joiden ilmentymiä ovat ihmisten tuottamat artefaktit ja arvot. Kulttuurin näkyvintä tasoa edustaa siis ihmisten rakentama fyysinen ja sosiaalinen ympäristö. Vaikka artefaktit ovat silminnähden helposti havaittavissa, niiden mahdollista suhdetta syvemmällä oleviin kulttuurin rakenteisiin on vaikea paljastaa. Samaan asiaan viittaa Van Maanen (1988) todetessaan, että tutkija ei saa kulttuuria koskaan annettuna, vaan hänen on aina tulkittava se esiin.
Scheinille (mt., 34-35) tie kulttuurin ytimeen on organisaation arvojen analysoinnissa.
Arvojen perusolemus on normatiivinen. Schein määrittelee ne muiden artefaktien tavoin rakennetuiksi ilmauksiksi, jotka ilmaisevat, miten asioiden tulisi olla. Arvot ohjaavat organisaation toimintaa asettaen sille moraaliset normit. Osa arvoista on tietoisia ja selkeästi ilmaistavissa, osa ei. Schein tekeekin eron ns. “ilmaistujen arvojen” ja niiden arvojen välille, joiden pohjalta todella toimitaan. Se, mitä ihmiset sanovat tekevänsä on eri asia kuin se, mitä he todella tekevät. Yksi tapa tutkia organisaation kulttuuria onkin vertailla julkipuhuttuja arvoja ja strategioita arjen käytäntöihin ja yhteisön ns. piiloarvoihin.
Kumpaa esimerkiksi vanhainkotiosaston työyhteisö arvostaa: jäsentään, joka hoitaa työtehtävänsä tehokkaasti vai häntä, joka toteuttaa vanhainkodin eettisiä ohjeita, ehkä konkreettisten työtehtävien kustannuksella.
Aivan aiheellisesti Schein (1987, 32) epäilee, ettei ilmaistujen arvojen kuvaaminen riitä ymmärtämään organisaation kulttuuria. Tavoittamatta todennäköisesti jää juuri organisaatiokulttuurin ydin: organisaation perusoletukset ihmisen alitajuisesta, näkymättömästä ja itsestään selvästä suhteesta itseensä, omaan toimintaansa ja ympäristöönsä.
Scheinin (mt., 24) mukaan termi “kulttuuri” tulisi rajata koskemaan vain perusoletusten ja uskomusten kaikkein syvintä tiedostamatonta tasoa. Tiedostamaton taso on kaikille organisaation jäsenille yhteinen ja se määrää organisaation näkemyksen itsestään ja ympäristöstään perusluonteisella, itsestään selvällä tavalla. Nämä itsestäänselvyydet ovat ennen kaikkea opittuja tapoja reagoida ulkoisen ympäristön tuottamiin ryhmän säilymiseen ja sisäiseen yhdentymiseen liittyviin ongelmiin.
Kulttuuri on ryhmäkokemuksen opittu tulos. Scheinin (mt., 35) mukaan se on opittu ja opetettu tapa, joka toistuessaan on muuttunut itsestään selväksi ja samalla siitä on tullut osa jäsentensä osin tiedostamatonta yhteistä tajuntaa. Osoittamalla toistuvasti toimivuutensa ongelmatilanteissa kulttuuri perustelee ja oikeuttaa itsensä. Itse asiassa alamme uskoa, että se on elämässä ainoa oikea tapa toimia. Tällä tavoin Scheinin (mt., 26) mukaan oppimamme kulttuuri muuttuu elämän tosiasiaksi, joka on syytä siirtää myös ryhmän uusille jäsenille oikeana tapana havaita, ajatella ja tuntea. Opetellessaan yhteisön jäseneksi yksilö oppii käyttämään sitä kulttuurista merkityskarttaa, jonka avulla yhteisön jäsenet ymmärtävät maailmaa (Lehtonen 1996, 17-18).
Kinnusen (1992, 35) mukaan ryhmäpohjaisten kulttuurien kehittymisessä on siis kyse sosiaalisesta oppimisesta, jossa voidaan erottaa kaksi logiikkaa: onnistuneet ongelmaratkaisut ja niistä saadut kokemukset, jotka vahvistavat valittua toimintatapaa, sekä ahdistavat kokemukset ja tilanteet, joita opitaan välttämään. Kulttuurin syvärakenteita voisi etsiä tarkastelemalla organisaatiossa piileviä ahdistuksen aiheita. Mitä organisaatiossa vältetään? Mistä asioista vanhainkodissa vaietaan? Voisiko hiljaisuuden tai poissaolon tulkita ahdistavuuden merkiksi?
4.2. Ristiriitainen ja muuttuva organisaatiokulttuuri
Alvesson (2002, 3-7) sijoittaa kulttuurin ihmisten väliseen tilaan. Hänen näkemystään kulttuurista voi pitää konstruktionistisena. Hän jakaa perinteisten kulttuuritutkijoiden kuten Scheinin (1987) käsityksen kulttuurin ilmiöistä historiallisina ja traditionaalisina sekä ajatuksen kulttuurista syvärakenteena, merkitysten, arvojen ja symbolien osin tiedostamattomana systeeminä. Perinteiset kulttuurimääritelmät edustavat ns. kulttuurin integraationäkökulmaa, joissa kulttuuri perustuu yhteisten arvojen ja näkemysten jakamiseen (Laakkonen 2004, 38). Yhteisistä lähtökohdista huolimatta Alvesson (2002, 121) haastaa perinteisen tavan määrittää kulttuuri yhteisesti jaetun arvomaailman harmoniseksi konsensukseksi yhdistämällä kulttuurin valtaan, politiikkaan ja konflikteihin.
Hänen mukaansa organisaation kulttuuria voi tarkastella sateenvarjokäsitteenä, jonka alle mahtuu monia erilaisia, myös keskenään ristiriitaisia ilmiöitä ja ajattelutapoja (mt., 3).
Kulttuuri on kätkettyjen konfliktien, ideologioiden ja ristiriitojen verkosto. Se ei ole merkitysten ja arvojen stabiili pakkaus, vaan kompleksinen kokonaisuus toisistaan poikkeavia ja ristiriitaisia merkityksiä ja näkemyksiä. Kulttuuri on jatkuvassa
muutosprosessissa (mt., 183) ja sitä voikin tarkastella myös valtataisteluna, jossa toisistaan poikkeavat näkemykset ja merkitykset käyvät jatkuvaa kamppailua vallasta ja hegemonia-asemasta. Riitasoinnut ja moniäänisyyden voi nähdä todisteena elävästä kulttuurista, joka elää katkeamattomassa dialogisessa suhteessa jäseniinsä ja ympäröivään yhteiskuntaan. Alvessonin käsitys organisaation kulttuurista on moniäänisyydessään hyvin dialoginen ja moniäänisyyden myötä siihen on sisäänrakennettu muutoksen mahdollisuus. Alvessonin (mt., 14, 170) mukaan kulttuuri on vaikutuksille altis, vaikka se toisaalta pyrkii myös jatkuvuuteen ja itsensä vakiinnuttamiseen (mt., 63). Organisaation toiminnan kannalta kulttuurin funktio näyttäytyy myös kaksijakoisena: se tekee asioista mahdollisia, mutta samalla se myös rajoittaa ja sitoo jäseniään (mt., 170).
Scheinin (1987) tapaan myös Alvesson toteaa organisaatiokulttuurin sisältävän sosiaalista todellisuutta koskevia arvoja ja oletuksia. Tutkimuksen kannalta on kuitenkin hyödyllisempää analysoida organisaation käyttämiä symboleita ja merkityksiä kuin sen mahdollisesti yhteisesti jakamia arvoja. (Alvesson 2002, 3.) Hän jakaa antropologisen käsityksen kulttuurista arkisten symbolien ja merkitysten systeeminä (Geertz 1973).
Systeeminä kulttuuri luo yhteisesti jaettaviksi myös ne säännöt, joilla säännellään organisaation jäsenyyttä ja ilmiöille annettavia merkityksiä. Se määrittää itse myös hyväksyttävän tavan ilmaista kulttuurin jäsenyys. (Kunda 1992; 8, ref. Alvesson 2002, 3.) Alvesson erottaa organisaation kulttuurin sen sosiaalisesta rakenteesta. Sosiaalinen rakenne kattaa sosiaalisten suhteiden verkoston ja eri tavoin toteutuneet sosiaaliset teot.
Kun organisaatiota tarkastellaan sosiaalisen rakenteen näkökulmasta, on tarkastelukohteena erityisesti ilmiöiden vaikutukset systeemin kokonaisuuteen. Kulttuuri taas koostuu merkityksistä ja symboleista, jotka ohjaavat yksilöiden käyttäytymistä ja joiden läpi he tulkitsevat kokemuksiaan (Geertz 1973, 145; ref. Alvesson 2002, 5). Näin katsottuna kulttuuri näyttäytyy syvärakenteena ja kulttuuriset merkitykset näyttäisivät todentuvan sosiaalisissa teoissa. Tässä mielessä alvessonilaisen kulttuurintutkimuksen voi määritellä myös sosiaalisten ilmiöiden analyysiksi. Onko siis kaikki sosiaalinen lopulta kulttuurista?
4.3. Laadullisen tutkimuksen näkökulmia organisaatiotutkimukseen
Organisaatiotutkimukset toteutetaan edelleen enimmäkseen kvantitatiivisin tutkimusmenetelmin, vaikka tutkimusteoreettisessa keskustelussa suositellaan laadullisten menetelmien käyttöä (Kauppi 2001, 19). Alvessonin (2002, 7) mukaan perinteisellä organisaatiotutkimuksella ei tavoiteta kaivattua tietoa organisaation kulttuurisista syvärakenteista, vaan tutkimustulokset jäävät abstrakteiksi. Hän näkee kulttuurin ilmiöt syvälle organisaation systeemiin ulottuvina ja vaikeasti tavoitettavina. Vielä vaikeammaksi niiden tavoittamisen tekee se, että ne ovat jaettuja, holistisia ja tunneperäisiä, eikä niitä voi purkaa pelkän rationaalisen päättelyn avulla. Van Maanenin (1988) tavoin myös Alvesson (2002, 15) katsoo, että kulttuurisia ilmiöitä voi tavoittaa vain tulkitsemalla niitä esiin.
Czarniawska (1997, 26-29) liittää organisaatiotutkimukseen narratiivisuuden kolmella eri tavalla. Itse tutkimukset ovat rakenteeltaan narratiiveja, mutta ennen kaikkea organisaation voi katsoa tuottavan niitä. Sen tapa kommunikoida on narratiivinen ja kommunikoidessaan se tuottaa tarinoita. Narratiiveista tutkimus analysoi ja tulkitsee esiin organisaation kulttuurisia merkityksiä. Czarniawskalle (mt., 197) organisaatio on moniääninen ja monitulkintainen ja sen muodostama ”perheyhteys” pitää sen polyfoniaa koossa.
Czarniawska (Czarniawska-Joerges 1992; ref. mt., 41) määrittelee organisaation kollektiivisen toiminnan verkostoksi, jonka erilaisilla näyttämöillä luodaan ja uudennetaan organisaation kulttuuria ja näin organisaatio on oman todellisuutensa aktiivinen rakentaja.
Viime vuosikymmeninä on tutkittu varsinkin liike-elämän ja terveydenhuollon organisaatiokulttuureita (Davies ym. 2000, 111). Suomessa tutkimuksen kohteina ovat olleet lähinnä sairaaloiden ja terveyskeskusten organisaatiot (mm. Kinnunen 1990, 1992;
Vuori 1995; Enckell 1998). Laadullista organisaatiotutkimusta on tehnyt mm. Vanhala (2005), joka on tutkinut etnografisin menetelmin auttamistyötä naisten asuntolassa.
Eräsaari (1995) taas sanoo väitöskirjassaan ”matkineensa” etnografisia piirteitä. Etsiessäni suomalaista vanhainkotitutkimusta huomasin kuten Koskelakin (2004, 5), että sitä on vaikea löytää. Varsinkaan laadullisella tutkimuksella tavoitettua tietoa laitosten asukkaiden elämästä ja arjesta ei ole juurikaan saatavilla. Koskelan (2004) omaa, laadullisesti vanhainkodin palveluja arvioivaa lisensiaatintyötä luin eräänlaisena rinnakkais- tutkimuksena, sillä sen lähtökohdat ja teemat, mutta myös johtopäätökset ovat samansuuntaisia oman tutkielmani kanssa. Lisäksi Koskela käsittelee työssään teemoja,
jotka nousevat päivittäin esiin myös omassa työssäni vanhainkodin sosiaalityöntekijänä.
Liukkonen (1992) tutkii väitöskirjassaan dementiapotilaiden pitkäaikaishoitoa ja hänen tutkimustaan voi lukea hyytävänä ajankuvana dementiahoidosta parisenkymmentä vuotta sitten.
Vaikeus löytää laadullista organisaatiotutkimusta selittynee ainakin osaksi sillä, että organisaatiotieteissä on pitkään keskitytty tutkimaan vain organisaatioiden rationaalisia prosesseja (Juuti & Lindström 1995, 55). Jyrkämän (1997, 229) mukaan myös vanhainkotitutkimuksissa keskityttiin 1980-luvulle asti lähinnä kvantitatiivisiin ja hallinnollisiin selvityksiin. Vaikka sittemmin on tutkittu myös vanhainkotihoidon sisältöjä, niitä on pääasiassa analysoitu vain työntekijöiden näkökulmasta. Hoitolaitoksissa makaavien vanhusten arkea voi Karvosen (1999; ref. Siltala 2002, 154) mukaan pitää edelleen tutkimuksen ”kipeänä kohtana”.
5. Vanhainkoti – totaalinen laitos?
Vanhainkoti tutkimuskohteena muodostaa erilaisten toimintaperiaatteiden näyttämön.
Asukkailleen vanhainkoti on virallisesti koti ja henkilökunnalle se on työpaikka.
Palveluketjussa vanhainkoti tarjoaa pitkäaikaista laitoshoitoa. Kodin ja työpaikan lisäksi vanhainkodissa risteävät henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin vaateet. Fyysisen hyvinvoinnin ja turvan lisäksi vanhainkoti laitoksena huolehtii myös asukkaiden sosiaalisesta hyvinvoinnista.
Teoksessaan ”Minuuden riistäjät” (1969) Goffman määrittelee totaalisen laitoksen.
Laitoksia hän pitää sosiologisesti erityisen kiinnostavina, koska ne ovat sosiaalisia sekamuotoja: osaksi asuinyhteisöjä, osaksi muodollisia organisaatioita (mt., 12).
Totaalinen laitos säilyttää ja eristää asukkejaan eri syistä. Niiden asukkaat joko haluavat eristäytyä tai heidät eristetään. He ovat vaarallisia tai he eivät kykene huolehtimaan itsestään. Goffmanin jaottelun mukaan myös vanhainkodit ovat totaalisia laitoksia. Koskela (2004, 10-12) ottaa Goffmanin määritelmien kautta esiin eri näkökulmia nykypäivän laitostodellisuuteen ja toteaa, että vaikka vanhainkotien käytännöissä kieltämättä on jälkiä totaalisesta laitoksesta, hän ei halua vetää yhtäläisyysmerkkejä tämän päivän vanhainkodin ja Goffmanin kuvaaman totaalisen laitoksen välille.
Vanhainkodin todellisuutta on kuitenkin mielenkiintoista peilata Goffmanin ajatuksiin.
Totaalisessa laitoksessa yksilön elämänjärjestys järjestetään uudelleen laitoksen ehdoilla.
Kun elämässä yleensä toimitaan siten, että ihminen nukkuu, työskentelee ja huvittelee eri paikoissa, eri osallistujien kanssa ja eri auktoriteettien alaisena, totaalisessa laitoksessa tämä erottelu loppuu. Vanhainkodin arjessa on monia totaalisten laitosten piirteitä: elämän eri puolet tapahtuvat kaikki samassa paikassa ja saman auktoriteetin alaisena. Päivät kuluvat aikataulua noudattavissa rutiineissa, jotka suoritetaan suuren ryhmän välittömässä seurassa. Kaikki pakolliset toimet noudattavat yhtä rationaalista suunnitelmaa -laitoksen virallista päämäärää. Vanhainkodin päämääränä voi nähdä asukkaan hyvän elämän turvallisessa ympäristössä. Ikäihmisten palvelujen laatusuositus (2008, 12) määrittelee palvelujen kehittämistä ohjaavaksi perusarvoksi ihmisarvon kunnioittamisen. Jokaiselle on turvattava oikeus arvokkaaseen vanhuuteen ja hyvään kohteluun. Vanhainkodin suuri haaste on se, että organisaation on vastattava monenlaisiin, myös keskenään ristiriitaisiin inhimillisiin tarpeisiin. Myöskään pyrkimys hyvään ei ole yksiselitteistä moniäänisessä ja ristiriitaisessa organisaatiossa.
Vanhainkodin asukkaat ja henkilökunta ovat olemassa toisiaan varten, mutta koska totaalisessa laitoksessa ollaan, ryhmien välistä sosiaalista liikkuvuutta ja välimatkaa rajoitetaan ja säädellään erilaisin säännöin. Nämä säännöt muokkaavat laitosorganisaation kulttuuria ja ovat samalla osa sitä. Goffmanin (1969, 6-12) mukaan säännöt tukevat vastakkaisia stereotyyppejä ja organisaatioon syntyy kaksi erilaista sosiaalista ja kulttuurista maailmaa. Säännöillä ei siis Goffmanin mukaan rakenneta yhtenäistä organisaatiokulttuuria. Hän jatkaa, että vaikka organisaation erillisillä maailmoilla on kulttuurisia kosketuskohtia, niiden ”keskinäinen läpäisy” on vähäistä.
Samansuuntaiseen tulokseen päätyy myös Gubrium (1975), joka kuvaa vanhainkodin (nursing home) henkilökunnan, hallinnon ja asukkaiden todellisuudet erilaisiksi ja erillisiksi.
Silius (1995, 57; ref. Laakkonen 2004, 77) erottaa hoivan ja erikoissairaanhoidon toisistaan. Hänen mukaansa vanhainkotien geriatrisen hoitotyön keskeinen käsite on vastuurationaliteetin ohjaama hoiva. Vastuurationaalinen toimija arvioi, mitä hänen toiminnastaan seuraa muille. Silius katsoo vastuurationaliteetin korostavan työssä empatiaa sekä luovia ja yksilöllisiä toimintatapoja. Organisaatiokulttuurin laadullisella tutkimuksella voidaan analysoida, onko näin myös käytännössä. Missä määrin organisaatio mahdollistaa luovat ja yksilölliset toimintatavat? Julkunen (1991, 78; ref.
Laakkonen 177) katsoo hoivan perustuvan yksilölliseen, ainutkertaiseen ja välittämiseen
pohjautuvaan ihmiskäsitykseen sekä hoitajan ja hoidettavan väliseen `minä - sinä` - suhteeseen. Olennaista on, että parhaimmillaan niin hoiva kuin hoitokin sisältävät piirteitä toisistaan. Hyvä hoiva sisältää hoidon elementin ja hyvässä hoidossa on mukana myös hoivaa, auttamista ja tukemista.
Tedren (2007, 95-119) viitekehyksenä on sosiaalipoliittisesti suuntautunut hoivatutkimus.
Hän määrittelee hoivan vastuurationaliteettiin perustuvaksi liitoksi hoivaajan ja hoivattavan välillä. Hänen mukaansa hoivatyön tekijä asettaa aina itsensä joiltain osin hoivattavansa käyttöön. Hoivattava puolestaan asettaa itsensä autettavaksi. Tedre näkee hoivan uudenlaisena, jaetun subjektiuden kautta muodostuvana toimijuutena. Hoivasuhteisiin asetutaan erilaisin sopimuksin ja ehdoin, mutta oleellisinta niissä on Tedren mukaan juuri jaettu, yhteinen toimijuus.
6. Koukkuniemi tutkimuskohteena
Tässä luvussa esittelen lyhyesti tutkielmani tutkimuskontekstia. Ulkoiset kehykset tutkimuskysymyksilleni asettaa Koukkuniemen vanhainkoti, jossa keräsin tutkielmani aineiston. Havainnoimillani osastoilla asukkaiden dementiaoireet muodostivat tutkimuksen ympärille toisenlaisen kehyksen.
Koukkuniemen vanhainkotia voi metaforisesti kuvata vanhukseksi, sillä se perustettiin Tampereelle, Näsijärven rannalle jo vuonna 1886 (Jaakkola, Kaarninen, Markkola 1986, 17 – 19). Sillä on takanaan yli sadan vuoden historia vaivaistalosta kunnalliskodin kautta vanhainkodiksi. Tällä hetkellä Koukkuniemi on Pohjoismaiden suurin vanhainkoti ja asukkaita siellä on hieman alle tuhat. Koukkuniemen ikä ja vakaa paikka tamperelaisessa maisemassa on ohittamattoman oleellinen asia myös vanhainkotiorganisaation kulttuuria tutkittaessa. Kauppi (2001, 11) kutsuu organisaation kulttuuria sen persoonallisuudeksi.
Mitä vanhempi organisaatio, sitä tiukemmiksi sen ominaispiirteiden voi olettaa muodostuneen. Mitä näkymättömämpiä ja itsestään selvempiä nämä kulttuuriset erityispiirteet ovat, sitä olennaisempia niiden voi olettaa olevan. Yksilöksi personoitu organisaatio oppii, sopeutuu ja laatii strategioita selviytyäkseen. Vanhetessaan se oppii yhä paremmin selviytymään sisäisistä ja ulkoisista uhkatekijöistä. Oppinsa se vakiinnuttaa normittamalla ne organisaatiossa noudatetuiksi ”hyviksi käytännöiksi”, itsestään selviksi toimintatavoiksi. (Starbuck 1983, 480; ref. Czarniawska 1997, 41.)
Havainnointini aikoihin Koukkuniemessä oli vielä kuusi dementiaosastoa. Suurin niistä oli osasto 31, jolla vietin viikon. Asukaspaikkoja osastolla 31 oli neljäkymmentä. Muut dementiaosastot olivat asukasmäärältään puolet pienempiä ja muistuttivat pohjaratkaisultaan osastoa 16, jolla vierailin koirani kanssa. Yksi osastoista oli jaettu kahdeksi vielä pienemmäksi, kymmenen asukkaan dementiayksiköksi. Kaikilla vanhainkotiosastoilla on yhteisiä elementtejä ja ne muistuttavat pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta toisiaan.
Suurin dementiaosasto lopetettiin 2005 ja sen tiloissa aloitti toimintansa hoivaosasto, jolla hoidettiin lähinnä liikuntakyvyttömiä vuodepotilaita (ryhmähaastattelussa osallistujat viittaavat hoiva- ja dementiaosastojen välisiin eroihin). Vuoden 2007 lopussa laitoshoidon johtoryhmässä tehtiin päätös lopettaa erityisosaamiseen perustuva osastojako. Kaikkien osastojen katsottiin lähtökohtaisesti pystyvän hoitamaan erilaista osaamista vaativia asukkaitaan. Käytännössä dementiaosastot ovat kuitenkin jatkaneet toimintaansa osastoina, joille ovat sijoittuneet vain vaikeasti muistihäiriöiset asukkaat.
Muistihäiriöt ovat vain yksi dementian oireista. Yleisesti käytössä olevan määritelmän mukaan dementia tarkoittaa laaja-alaista älyllisten kykyjen heikentymistä niin, että selviytyminen jokapäiväisestä elämästä vaikeutuu (Vaarama ym. 2000). Iän myötä itse kullakin tapahtuu lievää ja luonnollista heikentymistä kognitiivisissa eli tiedon käsittelyyn liittyvissä toiminnoissa. Dementiassa heikentyminen on kuitenkin normaalista poikkeavaa ja heikkenemistä todetaan muistin lisäksi vähintään yhdellä muulla kognition alueella.
(Hänninen & Soininen 2004, 182). Dementia on sitä todennäköisempää, mitä vanhemmaksi ihminen elää. Joka neljännellä 85-89 vuotiaista on diagnosoitu dementian oireita. Suomessa puolet oireista kärsivistä on tällä hetkellä laitoshoidossa, eikä määrän uskota ainakaan laskevan. (Vaarama ym. 2000.)
Dementiaosastojen asukkailla dementia on eriasteista. Pääsääntöisesti laitossijoitus eli muutto vanhainkotiin on ajankohtaista kun dementiaoireet ovat edenneet ns.
keskivaikeaan vaiheeseen. Dementia on aina jonkin elimellisen aivosairauden aiheuttama oire. Toisaalta useimpien dementoivien sairauksien aiheuttajaa ei tunneta. (Sulkava ym.
1993, 13-14.) Eri sairaudet aiheuttavat toisistaan poikkeavia oireita ja oireet etenevät ihmisillä eri tahtiin. Tästä johtuu, että dementiaosaston asukkaat ovat kognitiivisilta taidoiltaan hyvin erilaisia. Hyväkuntoisinkin asukas on kuitenkin niin vaikeasti dementoitunut, että hän tarvitsee laitoshoitoa ja hoivaa 24 tuntia vuorokaudessa.
Sulkava (mt., 80-84) toteaa dementian muuttavan ja hajottavan ihmisen minuutta ja tietoisuutta. Kognitiivisten kykyjen katoaminen aiheuttaa usein myös turvattomuutta ja epätoivoa. Sairauden alussa dementian oireista kärsivä on usein tietoinen itsessään tapahtuvista muutoksista ja toistuvat epäonnistumisen ja erilaisuuden tuntemukset aiheuttavat helposti masennusta. Levottomuus tai aggressiivisuus on Sulkavan mukaan nähtävä dementiapotilaan selviytymiskeinona. Ihmisen kognition ja vuorovaikutuskeinojen muuttuessa myös hänen kykynsä käydä dialogia järkkyy. Jäljelle jää dialoginen asenne.
7. Tutkimustehtävä ja etnografinen tutkimusmenetelmä
Etnografia voidaan yksinkertaisesti määritellä sosiaalisten ympäristöjen tutkimiseksi (Juhila 2004, 175). Se pyrkii kuvaamaan tutkimaansa ilmiötä sisältä käsin. Perinteisesti etnografiaan liitetään vuosiakin kestävä kenttätyö, kuvaileva kirjoittaminen sekä laadulliset tutkimusmenetelmät (Fingerroos 2003, 2). Tutkimusperinnettä edustavat matkakirjat ja kansankuvaukset, joissa tutkijan ja kirjoittajan roolia tai paikkaa toisessa kulttuurissa, saati kirjoitetussa tekstissä ei juuri problematisoitu. Tutkija-kirjoittajan (tai kirjaajan) totuuteen suhtauduttiin enemmän tai vähemmän objektiivisena totuutena.
Uusi etnografia on 1960-luvulta alkaen tutkinut myös näennäisesti tuttuja kulttuureita ja ilmiöitä (mt., 2). Tuttu pyritään vieraannuttamaan niin, että se on mahdollista nähdä uutena ilmiönä. Tutkimuksen peruslähtökohtana on säilynyt omakohtainen kokeminen, mutta vuosien kenttätyön vaihtoehtona on tutkittavan ilmiön mahdollisimman monipuolinen kartoittaminen lähdetietojen ja haastattelujen avulla. Eräsaari (1995, 48-49) kuvaa tutkimusprosessia ”konttausharjoitukseksi”. Tavallisia arkisia asioita on ihmeteltävä, niiden edessä on opittava uudelleen konttaamaan, jotta niitä pystyttäisiin kyseenalaistamaan.
Tutkimustehtävässäni tarkastelen vanhainkodin dementiaosastoa dialogisena ympäristönä. Teen sen analysoimalla havainnoimiani kahta Koukkuniemen vanhainkodin dementiaosastoa dialogisina vuorovaikutuskonteksteina. Jaan tutkimustehtäväni kolmeen osaan :
Etsin osastojen arjesta elementtejä, jotka pyrkivät määrittämään asukkaan identiteettiä tai hänen rooliaan vanhainkodissa. Etsin tyypillisiksi tulkittavia vuorovaikutustilanteita ja analysoin henkilökunnan niissä käyttämiä vuorovaikutuskeinoja.
Eräsaaren (mt., 180, 183; ks. myös Bahtin 1991, 68-69) tavoin tarkastelen tilaa vuorovaikutuksen aktiivisena, vaikkakin hiljaisena osapuolena, joten analysoin myös osastojen tilallisia ratkaisuja. Tutkielmani kolmas tehtävä on tarkastella vanhainkodin todellisuutta erilaisten kehysten läpi. Tavoitteeni on selvittää, millaisen roolin asukas erilaisissa kehyksissä saa ja miten vanhainkoti niiden kautta itse määrittää asukkaitaan.
Vanhainkodin arjen tutkiminen ja tutkielmani dialoginen kehys ovat molemmat perusteltavissa sosiaalityön eetoksella ja äänen antamisella heikommassa asemassa olevalle. Koskelan (2004, 5) tavoin sain lisäkimmokkeen aiheenvalinnalleni vanhainkotien osakseen saamasta, pääosin kielteisestä julkisuudesta. Tutkielmani tarkoitus ei kuitenkaan ole vain myönteisen julkisuuskuvan levittäminen, sillä olen hyvin tietoinen vanhainkotiorganisaation moniäänisyydestä ja ristiriitaisuudesta.
Tutkielmani taustateoria on ohjannut tutkimustehtävän ja tutkimusmenetelmän valintaa.
Etnografia mahdollistaa tutkimustehtäväni dialogisen ja kokonaisvaltaisen tarkastelun.
Toisaalta dialogisuus on ohjannut omaa ajatteluani, aineistonkeruuta ja havainnointiani osastoilla ja tekemäni havainnot kiinnittyivät luontevasti dialogisuuden ideaan. Itselleni dialoginen näkökulma painottaa vuorovaikutuksen ja vanhainkodissa elettävän elämän moraalista ulottuvuutta. Osastojen vuorovaikutustilanteita seuratessani näytti siltä, että dementia pakottaa tiedostamaan kommunikaatiossa käytettävät keinot. Toisinaan huomasin, että olen itse läsnä vain puolinaisesti. Eriasteinen läsnäolo on tietysti mahdollista milloin vain ja kenen kanssa tahansa, mutta dementiaosastolla asukkaiden alentunut kognitio tuntui entisestään korostavan läsnäolon moraalisuutta, ja se kiehtoi minua.
Tutkimustehtävää hahmotellessani en juurikaan löytänyt pitkäaikaishoidon arkea etnografisesti tarkastelevia tutkimuksia. Koskela (mt., 22) toteaakin, että on vain vähän tutkimusta, joka selvittäisi, ”mitä vanhainkotien arjessa todella tapahtuu”. Hän toteaa suomalaisen vanhainkotitutkimuksen olevan usein myös käsitteistöltään ja teoria- pohjaltaan kirjavaa tai puutteellista.
Etnografisella tutkimusotteella voidaan Jyrkämän (1997, 231-233) mukaan avata laitosmaailman todellisuutta. Etnografiassa voidaan kirjoittaa näkyviin tutkittavan paikalliskulttuurin itsestäänselvyyksiä ja analysoida arjen käytäntöjä unohtamatta
epärelevanteilta vaikuttavia yksityiskohtiakaan (Juhila 2004, 176). Czarniawskan (1997, 24) mukaan itsestäänselvyydet tulkitaan usein asioiksi, joita ei ole tarpeenkaan tutkia tai kyseenalaistaa. Ne muuttuvat näkymättömiksi, ”näin on aina tehty” - normeiksi.
Uusi etnografia näkee tutkimuksen osallistujat aktiivisina toimijoina, jotka jatkuvasti itse tuottavat sosiaalisen ympäristönsä todellisuutta. Metodologinen painopiste on yhtä paljon niiden tulkintatapojen osoittamisessa, joiden kautta sosiaalisen ympäristön todellisuus rakennetaan, kuin ihmisten sosiaalisen elämän yksityiskohtaisessa havainnoinnissa ja kuvauksessa. Paikalliskulttuuri ohjaa ihmisiä tekemään tulkintoja, joilla he muokkaavat kulttuuriaan. (Juhila 2004, 175-176.) Vanhainkodissa kohtaavat keskenään ristiriitaisetkin toimintaperiaatteet. Myös dementiaosasto muodostaa ristiriitaisen ja mitä suurimmassa määrin myös moraalisen toimintaympäristön. Dementian edetessä henkilökunnan vastuu toiminnasta ja asukkaiden toimijuuden tukemisesta kasvaa. Heidät voi nähdä pääosin vastuullisina myös osaston kulttuurin muokkaamisesta. Asukkaan roolin kannalta ei ole yhdentekevää, millaisilla tulkintaresursseilla ja millaisten kehysten läpi henkilökunta todellisuutta tulkitsee.
Uudessa etnografiassa kaikilla osapuolilla, niin tutkittavilla ihmisillä ja heidän taustaryhmillään, samoin kuin tutkijalla itselläänkin on aktiivinen ja tutkimusta muokkaava rooli. Dementiaosastolla on kysyttävä, mikä olisi eettisin ja ”oikein” tapa toteuttaa tutkimus ja tehdä tutkimuksellinen konteksti näkyväksi kaikille tutkimuksen osallistujille, myös niille, jotka eivät alentuneen kognitionsa takia hahmota koko asiaa? Valta ja vastuu on Mönkkösen (2002, 85-86) mukaan kirjoitettava tutkimuksessa näkyviin.
Itse yritin ratkaista asian kahdella tavalla: aloittaessani tutkimusprojektini sain tutkimuslupani sillä ehdolla, että kerron tilanteissa mukana oleville asukkaille, miksi istuskelen osastolla ja kysyn, sopiiko läsnäoloni heille. Tein kuten oli sovittu ja seuraukset olivat kiusalliset. Kysymykseni hämmensivät asukkaita. Kasvotyön kehyksestä katsottuna vaaransin kysymyksilläni niin asukkaiden kuin omatkin kasvoni (Peräkylä 2001, 349-362).
Vähin äänin lopetin virallisen esittäytymisen ja luvan kysymisen ja vain istuskelin asukkaiden kanssa, olin hiljaa tai rupattelin niitä näitä. Toisella havainnoimallani osastolla sovimme osastonhoitajan kanssa, että ilmoitan olostani osastolla ilmoitustaululla.
Tiedotteessa selvitin lyhyesti, miksi olen osastolla. Lisäksi tiedotteessa oli yhteystietoni mahdollisia kysymyksiä varten. Kohdistin tiedotteen asukkaiden omaisille. Epäilen, että suurin osa osastolla vierailleista omaisista ei edes huomannut läsnäoloani. Ainakaan
kenelläkään ei ollut mitään havainnointiani vastaan ja sain istuskella osastolla sovitusti viikon ajan. Asukkaille esittäydyin aina nimelläni, mutta havainnoimisesta tai tutkimisesta en puhunut heille mitään.
Vielä 1990-luvulla käytiin keskustelua siitä, kuinka selvästi tutkija saa tai kuinka selvästi hänen on näyttävä lopullisessa, valmiissa kirjallisessa tutkimuksessa? Teoreettisessa keskustelussa punnittiin niitä keinoja, joilla tutkija pyrkii työnsä objektiivisuuteen. Eräsaari (1995, 55-57) osallistui keskusteluun toteamalla, että perinteisen positivistisen
”objektiivisuuden mielikuvan ylläpitäminen on vaatinut tutkija-kirjoittajan oman suun tukkimista”. Mitä vähemmälle tutkija itsensä ja kentän väliset neuvottelut jättää, sitä ulkopuolisemman tai objektiivisemman ja ennakkoluuloista vapaamman mielikuvan hän onnistuu tekemisistään antamaan. Artikkelissaan Eräsaari (1994, 364) kysyy edelleen, millainen ”tekotuote” etnografia oikein on? Toisaalta vaaditaan tutkijan läsnäoloa kentällä, toisaalta omakohtainen kosketus tutkittavaan maailmaan tulisi häivyttää lopullisesta tekstistä. Toinen laadulliselle tutkimukselle tyypillinen ongelma on se, että moninkertaisen tulkinnan ja abstrahoinnin takia valmiin tutkimuksen suhde raakahavaintoihin on ongelmallinen. Syvänen (2002, 10) toteaa, että etnografin kentällä tekemät havainnot (jotka ymmärrän osin tiedostamattomaksi tulkinnaksi) eivät koskaan siirry sellaisenaan lopulliseen tekstiin. Ne tulkitaan ensin muistiinpanoihin ja lopullisen muodon ne saavat vasta sieltä uudelleen tulkittuina. Ajallisesti tämä tapahtuu vasta etnografin poistuttua kentältä, tutkittavien parista.
Kymmenisen vuotta myöhemmin Outi Fingerroos (2003, 2) tiivistää uuden etnografian tutkimuskäytäntöjä seuraavasti: ”Etnografian tekeminen on ymmärrettävä prosessiksi, johon tutkimustekstin kirjoittaminen, tutkijan oma persoona ja tutkimuksen aikana tehtävät valinnat ja rajaukset kuuluvat olennaisina osina. Nämä lähtökohdat on kirjoitettava tutkimuksessa auki”. Auki -kirjoittamisen problematiikka ja sen tärkeys tutkimuksen validiteetin kannalta näyttäisikin olevan yksi uuden etnografisen tutkimuksen keskeisistä kysymyksistä. Fingerroos (mt., 8-9) kirjoittaa, että mitä paremmin tutkija paikantaa itsensä, reflektoi omaa olemistaan niin metodologisesti, epistemologisesti ja eettisesti tutkimuksen sitoumukset huomioiden, sitä parempi. Oman itsensä paikantamisella eli reflektoinnilla hän tarkoittaa tässä yksinkertaisesti tutkimuksen subjektisidonnaisuuden hahmottamista ja sen julkituontia, auki -kirjoittamista. Reflektoimalla omia sitoumuksiaan ja persoonaansa tutkija samalla näyttää oman ”työkalupakkinsa” sisällön lukijalle ja tekee sen parhaimmillaan niin, että se palvelee myös tutkimustehtävää. Tarkoitus on tehdä lukijalle ymmärrettäväksi, mitä
haittoja tai etuja tutkijan positioista tutkimukselle on ja mitkä ovat tutkijan ymmärryksen rajat.
Koskela (2004, 24) huomasi kaksoisroolissaan, tutkijana ja työntekijänä, haluavansa puolustaa vanhainkodissa vallitsevia käytäntöjä. Robsonia lainaten (1993, 447; ref.
Koskela mt., 24) hän toteaa, että kaksoisrooli saattaa olla ongelmallinen, mutta siitä voi olla tutkijalle myös etua. Työntekijänä tutkijalla on paljon etukäteistietoa, havaintoja ja työelämän tuomia kokemuksia, jotka saattavat helpottaa tutkimustulosten tulkitsemisessa – tai sitten ei. Omaa asemaani vanhainkodin sosiaalityöntekijänä ja tutkielmaa tekevänä tutkijana paikannan tutkielmani kahdeksannessa luvussa, jossa tarkastelen aineistooni kuuluvan ryhmähaastattelun toteutusta. Paikantaminen ja reflektointi lisäävät tutkimuksen validiteettia tiettyyn pisteeseen asti, mutta Van Maanen (1988, 4) muistuttaa, että etnografian on aina oltava kenttätutkimuksen tulos ja kirjoitettuna raporttina sen on kuvattava tutkittavaa kulttuuria, ei tutkimuksen tekoa tai tutkijaa itseään. Aika ja prosessin kuvaaminen ovat tutkimuksen olennaisia elementtejä, mutta on eri asia, missä määrin tutkijan omien kokemusten ja tunteiden reflektointia on tarpeen kirjoittaa lopulliseen tutkimustekstiin?5
Clifford (1986, 7) toteaa, että etnografinen totuus on aina ja väistämättä osittaista, näkökulmiin sitoutunutta, epätäydellistä ja keskeneräistä. Toisin sanoen etnografinen tutkimus on mitä suurimmassa määrin dialogista, vuoropuheluun kutsuvaa tutkimusta.
Ymmärtäessään tutkivansa historiallista paikallisuutta etnografi ei edes implisiittisesti pyri sanomaan tutkimuskohteestaan sitä viimeistä sanaa. Dialogisen tutkimus pyrkii ensisijaisesti lisäämään ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä.
Etnografinen tutkimus on aina moninkertaista tulkintaa. Konkreettisen tulkinnan, kategorioiden ja hypoteesien rakentamisen lisäksi jo havainnoinnin voi nähdä teorian ja subjektiivisten ennakkoasenteiden ohjaamana, osin tiedostamattomana, tulkintana.
Samalla kun tutkija rakentaa todellisuutta omista tutkimuksellisista lähtökohdistaan, hän on tutkimansa sosiaalisen todellisuuden aktiivinen osa.
5 Itsereflektio houkuttelee helposti ylitulkintoihin. Laura Aron (1996, 29) mukaan ”Suomeenkin on syntynyt kokonainen itsen genre, jossa tutkija kirjoittaa näennäisen vapaasti omasta urastaan ja kokemuksistaan muka paradigmaattisesti, mutta lopputuloksesta on tullut enemmänkin populaari, viihteellinen ja hauska kuin todellinen ”siellä olemisen” ja ”täällä olemisen” reflektio. Fingerroos (2003, 9) muistuttaa, että itsereflektio kattaa paikantamisen nelikentästä vain neljäsosan. Nelikentää (itsereflektio, metodologinen, epistemologinen ja tutkimuksen sitoumusten reflektio) hän täydentää vielä tieteenteon eettisellä ulottuvuudella, jota tutkijan on
8. Haastattelut tutkimuksen osana
Juhilan (2002, 40) mukaan etnografisen tutkimuksen tavoite on mahdollisimman holistinen tulkinta tutkimuskohteesta, joten lähtökohtaisesti kaikki, minkä avulla tutkimuksen kohteesta voidaan tehdä tulkintoja, on hyvää etnografista tutkimusaineistoa. Aineisto voi koostua kenttähavainnoista, erilaisista dokumenteista, haastatteluista ja keskustelun- pätkistä. Myös institutionaalisissa etnografioissa jokaisen havainnon, informantin ja asiakirjan voi olettaa paljastavan jotain oleellista organisaation rakenteesta ja kulttuurista, sillä ne läpäisevät koko organisaation sen toiminnassa standardisoituneina ja institutionaalisoituneina prosesseina (DeVault & McCoy 2003, 375). Lähtökohtaisesti kaikki tiedonlähteet voivat olla tärkeitä, mutta tärkeimmät niistä erottuvat vasta tutkimusprosessin kuluessa.
Haastattelut ovat siis oleellinen osa etnografista tutkimusaineistoa, olivat ne sitten sarja tarkasti suunniteltuja kysymyksiä tai arjessa elettäviä epämuodollisia juttutuokioita.
Institutionaalisessa etnografiassa myös haastatteluaineistolla pyritään organisaation sosiaalisen kuvion paljastamiseen. DeVaultin ja McCoyn (mt., 375) mukaan haastattelut olisi aina ”suunnattava kohti yksilöiden välistä toimintaa”. Mitä he tällä tarkoittavat? Olisiko lause ymmärrettävä kehotuksena suunnata niin kysymykset kuin keskustelukin kohti yhteisön sosiaalisia kuvioita? Itse pyrin ryhmähaastattelua toteuttaessani ohjaamaan keskustelua kysymyksilläni kohti osaston vuorovaikutusta ja toimintaa. Haastattelu kuitenkin eteni omalla painollaan ja pääasiassa muiden osallistujien ehdoilla.
Valtosen (2005, 225) mukaan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tyypillisin metodi on yksilöhaastattelu. DeVault ja McCoy (mt., 374 – 375) tarkastelevat eri haastattelulajeja jatkumona, jonka toista päätä edustavat muodollisesti suunnitellut lomakehaastattelut ja jatkumon toisessa päässä ovat epäviralliset jutustelut ja keskustelut ( talking with people).
Kun aineistoon kuuluu organisaation ääntä haastattelujatkumon eri kohdilta, tutkimuskohteesta on helpompaa tehdä moniääninen ja holistinen tulkinta. Virallisten tiedotteiden ja selvitysten lisäksi organisaatio tuottaa myös näitä epävirallisia narratiiveja, juttutuokioita ja kommentteja (Czarniawska 1997, 21-26). Niiden kautta organisaation kulttuuria voidaan tarkastella julkisivun ohi. Ohimenevistä lausahduksista, juoruista ja huokauksista voi tulkita osaston kulttuurin kannalta olennaisia asioita, merkityksiä, symboleita tai arvoja. Niistä löytyy organisaation epävirallinen puoli, organisaation arki.
Epämuodolliset juttutuokiot ja kommentit ovat luonnollisesti vahvasti tilannesidonnaisia ja
