Laadullisen tutkimuksen laadun ravistelua näkymä

(1)

162

AIKUISKASVATUS 2/98

P

ertti Tötön Jyväskylän yli- opistossa tekemän kyselyn mukaan 80 prosenttia sosiaali- tieteiden opiskelijoista aikoi käyttää laadullista metodia gra- dussaan. Miksi? Tötön hypotee- sin mukaan: “Yksi syy tällaiseen asiaintilaan on kvantitatiivisen tutkimuksen vaatimien taitojen ruostuminen.“ Tätä hypoteesi- aan hän eri tavoin todistelee oi- keaksi ja saa sille vahvistusta samoilta opiskelijoilta, joista vain yksi selvitti Tötön pieni- muotoisen, perusasioita koske- van testin. Laadullista tutkimusta suosittiin ensisijaisesti sen

‘yleisen arvostuksen’ ja ‘muodin’

takia.

P

ertti Tötön pamfletti koos- tuu kolmesta esseestä, joista laajin, järjestyksessään toinen, käsittelee juuri kirjan nimitee- maa. Kaksi muutakaan eivät ole kaukana tästä aiheesta, vaikka- kin kolmas, Max Weberin näke- myksiä tieteen arvovapaudesta arvioiva essee, on etäämpi. Silti se on hyvin kiinnostava, myös 1900-luvun alun poliittisena ku- vaajana - ainakin sellaiselle kuin minulle, joka on huonosti We- beriä lukenut.

E

nsimmäinen essee on histo- riallinen katsaus positivis- mikritiikin jälkeiseen aikaan suomalaisessa metodikeskuste- lussa. Se auttaa meitä ymmärtä- mään, miksi laadullinen tutki-

Laadullisen tutkimuksen laadun ravistelua

Pertti Töttö 1996. Pirulli- nen Positivismi - Kysymyk- siä laadulliselle tutkimuk- selle. Kampus Kustannus 41. Jyväskylä. 167 sivua.

mus juuri Suomessa on noussut ehdottomaan valta-asemaan sosiaali- ja osin myös käyttäyty- mistieteissä. Muista maista sa- manlaista monopolia ei löydy.

Ehkä tämä on pienen maan ja sen pienen tiedeyhteisön erityis- piirre, monta valtavirtaa ei sa- maan aikaan hyväksytä. Siteera- ten Töttöä:

"Sodan jälkeen wester- marckilainen antropologia väistyi vanhan polven myö- tä modernin amerikkalaisen sosiologian tieltä. Sillä ei ol- lut mitään sanottavaa teollis- tuvan Suomen todellisuudes- ta. Nyt on ‘kulttuurintutki- mus’ ahdistanut sosiologian nurkkaan ja väittää, ettei täl- lä ole enää mitään sanottavaa euro-ajan markkina- ja metoditodellisuudesta. Tu- leeko katkos taas olemaan yhtä jyrkkä?“

Viimeiseen kysymykseen Töttö toivoo negatiivista vastausta.

Vaikuttaakseen kehityksen kul- kuun hän on valinnut kirjaansa pirullisen kriittisen, ajoittain sa- tiirisen, tyylilajin. Olisi hyvä jos se purisi, vähintäänkin synnyt- täen monipuolista lisäkeskuste- lua, eikä vain sosiologien sisä- piireissä.

T

öttö on kertomansa mukaan sosiologi, joka harrastaa fi- losofiaa. Myös tilastotiedettä hän sanoo 70-luvulla lukeneen- sa ja vääntäneensä regressio- analyysiä ja polkumalleja yhteis- kuntatieteilijöille, joiden “omat taidot eivät riittäneet aina edes käsittämään, mitä nuo menetel- mät aineistolle tekivät.“ Tällä

kokemuksella on epäilemättä ol- lut vaikutusta hänen ajatteluun- sa.

Tilannehan on liian yleinen ny- kypäivänäkin: kvantitatiivisten metodien osaajista on yhä huu- tavampi puute - kiitos laadullisten metodien suosion. Mitään pahaa ei ole sinänsä siinä, että yhdet erikoistuvat yhteen, toiset toiseen, jos vuoropuhelu toimii osaajien välillä. Näin ei käy, jol- lei osaamisessa ole riittävää päällekkäisyyttä; esimerkiksi, jolleivat laadullisten erikoistuntijat hallitse kohtuullisesti mää- rällisiä metodeja, ja päinvastoin, sekä lisäksi myös itse sisältötie- teen teoriaa ja ajattelua. Tötön kokemus mallien vääntämisestä asiakkailleen on hyvä ja tuttu esimerkki vuorovaikutuksen puutteesta. Tilanteen on täyty- nyt olla kiusallinen asiakasyh- teiskuntatieteilijälle, tietystä osasta työtä ei ole oikeastaan kukaan ottanut vastuuta. Laa- dullisten metodien alueella täl- lainen yhteiskuntatieteilijä on ehkä enemmän ‘kotonaan,’ eivät ainakaan positivisti-kvantitalistit ‘hypi silmille.’

KIRJA-ARVIOITA KIRJA-ARVIOITA KIRJA-ARVIOITA KIRJA-ARVIOITA KIRJA-ARVIOITA

Vuoropuhelua osaaji- en välillä ei synny, jolleivat laadullisen erikoistuntijat hallit-

se kohtuullisesti määrällisiä metodeja

ja päinvastoin, sekä lisäksi itse sisältötie- teen teoriaa ja ajatte-

lua.

(2)

163

AIKUISKASVATUS 2/98

T

ötön piruilussa siteerataan monia viimeaikaisia laadullisten metodien kirjoja, mutta Pertti Alasuutarin Laadullinen tutkimus on ylitse muiden (vas- taten merkitykseltään Eskola ykköstä 60-luvulta). Hän kehuu kirjan esitystapaa eläväksi. Sen sijaan vastinpari kvantitatiivisten puolelta (Alkula, Pöntinen ja Ylöstalo 1994, ks. Aikuiskasva- tus 4/1995) on hänen mielestään ansioineenkin “yhtä elävä kuin täytetty huuhkaja koulun koko- elmissa.“

Alkukehun jälkeen Töttö ryhtyy piruilemaan Alasuutarin tekstin pohjalta. Tässä ei ole mahdol- lista laajasti käsitellä hänen ajoittain herkullisia heittojaan, kehotan itsekutakin lukemaan kirjan. Otan muutamia esimerk- kejä.

Töttö halusi verrata ns. survey- eli lomaketutkimusta ja laadullista tutkimusta käyttäen omaa UDB-metodiaan (suomeksi UDB

= Kuin Piru Raamattua), ja pe- rustaen johtopäätöksensä Ala- suutarin ym. laadullisten meto- dologistien kirjoituksiin. Niiden mukaan lomaketutkimus on po- sitivismia, laadullinen tutkimus kulttuurintutkimusta. Lomake- tutkimus käyttää luonnontieteel- listä koeasetelmaa, kun taas laadullinen ‘ihmistieteellisen arvoi- tuksen ratkaisemista.’ Lomake- tutkimus analysoi kausaalisuh- teita, laadullinen merkityssuhtei- ta. Lomaketutkimus on helppoa, naiivia, rajoittunutta, köyhää ja sidottua (laadutonta?), kun taas laadullinen haastavaa, kyseen- alaistavaa, uutta luovaa, rikas- ta ja vapaata (ja laadukasta?).

Myyttisessä mielessä lomaketutkimus on lähellä kuolemaa, laadullinen on mukana suoraan elä-

mässä.

Jatkossa Töttö keskittyy kumoa- maan ja ihmettelemään Alasuu- tarin ym. kirjassa esitettyjä väit- teitä laadullisen ja määrällisen tutkimuksen eroista ja edellisen erinomaisuudesta. En tiedä, olenko alkuunkaan objektiivi- nen ja arvovapaa Weberin mie- lessä, mutta useimmat hänen esimerkkinsä ‘kolahtivat’ mi- nuun hyvin. Näyttää siltä, että laadulliset tutkijat väittävät määrällisestä paljon sellaista mikä ei pidä paikkaansa.

Aivan käsittämätön on Alasuu- tarin kirjasta otettu esimerkki, jossa määrällisen ja laadullisen aineiston eroa on havainnollis- tettu kahdella vieraalla planee- talla olleella retkikunnalla. Toi- nen teki kokeita ja mittauksia isosta joukosta planeetan mate- riaaleja ja otti mittaustulokset mukaan. Toinen taas otti näyte- paloja mukaansa maassa analy- soitavaksi. Edellinen edusti mää- rällisten, jälkimmäinen laadullisten tutkijoiden ‘rotua’. En mene tämän mahdottoman esimerkin kritiikkiin tässä tarkemmin.

H

avaintomatriisin ja sen ha- vaintoyksiköiden sekä muuttujien käsittely edustaa ti- lastotieteellisesti konkreettisinta antia, taaskin on käytetty hyväk- si Alasuutarin kirjaa. Kirja ei yk- sinomaan teilaa lomaketutkimusta; lomaketutkimuksesta voi ottaa käyttöön sen sisältämän hyvän, muttei tule sortua sen kaavamaiseen käyttöön. Hurja on oivallus, jonka mukaan tilas- tollisessa tarkastelussa havainto- yksikkö voi olla muukin kuin ih- misyksilö, se voi olla esimerkiksi ‘tekstimaininta.’ Tältä pohjalta esitetään kaksikin konkreet- tista esimerkkiä, jotka ovat kä-

sitesotkuja täynnä. Esimerkiksi kun on haastateltu 99 ihmistä, on havaintoyksiköksi otettu ‘ohjelmatyypin ensimaininta’ perus- tuen tiettyyn vapaamuotoiseen haastatteluun. Näin on saatu 279 havaintoyksikköä (siis 99 ihmisen haastattelusta). Kun sit- ten katsotaan kirjan taulukkoa, on yhteensä sarakkeessa aina luku 99. Töttö toteaa aivan oi- kein, että tuohon lienee päädyt- ty juuri siksi, että haastateltuja ja siis havaintoyksiköitä oli kuitenkin tuo 99 eikä 279. Tämä tilanne voidaan myös ajatella niin, että aineistossa on kahden- tasoisia havaintoyksiköitä: ensin ihmistaso ja sen alapuolella tuo

‘ohjelmatyypin ensimaininta.’

Jos analyysi toteutetaan tästä lähtökohdasta, on syytä muistaa ryvästymisvaikutus, jonka Töt- tökin tuo esille. Alasuutari ei näin laajasti asiaa käsittele.

Huomautettakoon, että tilasto- tiede sinänsä on joustava sen suhteen, mikä pitäisi valita ha- vaintoyksiköksi, mikä muuttu- jaksi. Se joustaa sisältötutki- muksen tarpeiden suuntaan.

Ehtona on tarve tietää, mille ta- solle tutkimuksen tulokset halutaan yleistää. Tätä varten on tunnettava otanta-asetelma eli se, miten ja mistä aineisto on koottu. Mitään esteitä ei ole sille, etteikö samassa aineistossa olisi useammankin kuin kahden tason havaintoyksiköitä, ja ne voivat olla useilta ajankohdilta.

Analyysi toki vaikeutuu otanta- asetelman monimutkaistuessa.

E

hkä eniten kiistelyä kiihkei- den kvantitalistien ja kvali- talistien kesken käydään siitä, onko laadullinen vai määrälli- nen toisen esitutkimusta, toisen vastaavasti ollessa varsinaista

(3)

164

AIKUISKASVATUS 2/98 tutkimusta. Perinteinen tapa on katsoa laadullinen määrällisen esitutkimukseksi. Itse kuitenkin koen niin, että suhde on moni- mutkaisempi. Määrällinen tutkimus on toisaalta itsenäinen, mutta toivottavasti myös laadulliselle esitutkimus. Tämä taas on oma itsenäinen kokonaisuuten- sa ja uuden määrällisen esitutkimus, ja niin edespäin. Tällai- nen näkökulma näytti olleen liian ‘laajasydäminen’ parin vuo- den takaisessa paneelissa Jyväs- kylässä, jossa eräs kvalitalisti haukkui minut sen vuoksi maan- rakoon. Voi olla, että vastaavia tilanteita syntyisi (ja lienee syn- tynytkin), jos näiden eri tutki- mustraditioiden kiihkeimmät kannattajat kohtaisivat samois- sa tilaisuuksissa. Näyttää siltä, että halutaan tehdä tiukka pesä- ero vääräuskoisten kanssa, halutaan pysyä omissa leireissä.

Tötön ravistelut toivottavasti edistävät laajakatseisemman ot- teen lisääntymistä. Kummalla- kin metodisuunnalla on omat re- viirinsä, mutta elämän tosiongelmat vaativat molempien hyväk- sikäyttöä.

T

ulosten yleistettävyys on eräs kiistaa aiheuttava kysymys, jota Töttö käsittelee paljon. Hän yrittää saada esimerkiksi selvää siitä, mitä Alasuu- tari tarkoittaa sanoessaan, että kvalitatiivisessa tutkimuksessa pyritään siihen, että tulokset ker- tovat muustakin kuin tutkimus-

aineistosta. Tötön havaintojen pohjalta laadullisen tutkimuksen tulosten yleistettävyyden puoles- ta argumentoidaan nojautumal- la tietoon, joka on peräisin jostain tuon tutkimuksen ulkopuolelta. Tieto voi perustua esimerkiksi loogiseen todisteluun, tai olla ‘hihasta vedetty’, jolloin on vaikea löytää kritiikille tarttu- mapintaa, päinvastoin kuin jos tulokset johdetaan aineistosta ja tutkimuksessa sovelletusta teo- riasta. Kovaa tekstiä Tötöltä.

Otanta-asiantuntijana lisäisin, että laadullisen tutkimuksen pienten aineistojen pohjalta voidaan tehdä yleistyksiä vain pie- niin perusjoukkoihin. Jos tällai- sen pienen perusjoukon valin- nassa on käytetty hyväksi edel- tävää kvantitatiivista tutkimusta (esimerkiksi poimien otoksen jostain kiinnostavasta erityisryh- mästä), yleistämismahdollisuu- det paranevat.

Töttö ‘yleistää’ lopulta laadullisen tutkimuksen ‘kriittisen kirjallisuuden’ lajiksi, ja toteaa, että laadullinen tutkimus myisi var- maan hyvin kirjallisuutenakin, mutta voidaan esittää kysymys, miksi veronmaksajien pitäisi tu- kea sen julkaisemista jotenkin toisin kuin muun kirjallisuuden.

O

len yhtä huolissani kuin Töttö siitä, millaisen ku- van laadullisen ja määrällisen tutkimuksen suhteesta yhteis- kuntatieteiden opiskelijat nyky- ään saavat, koska määrällinen puoli opiskellaan surkeasti. Ku- vaava on hänen esimerkkinsä siitä, kuinka ‘erään valtakunnal- lisen graduate schoolin’ opetus- ohjelmaan kuuluu entisaikojen perustutkintojen yleisopintojen kaltaisia tilastotieteen opintoja.

Eli jatko-opintovaiheessa sen-

tään katsotaan tarpeelliseksi pe- rehtyä tilastotieteen alkeisiin.

Parempi siinä vaiheessa olisi tu- tustua vaativampiin metodiper- heisiin. Tötön tervetulleen pam- fletin tarkoitus on rikkoa hiljai- suus tästä kysymyksestä, herät- tää keskustelua. Toivottavasti keskustelua todella heräisi, eikä tekijän hienoa yritystä vaiettaisi kuoliaaksi. Niin monopoli usein valitettavasti toimii.

Seppo Laaksonen

KIRJA-ARVIOITA

KIRJA-ARVIOITA KIRJA-ARVIOITA KIRJA-ARVIOITA KIRJA-ARVIOITA

Kummallakin metodi- suunnalla on omat

reviirinsä, mutta elämän tosiongelmat

vaativat molempien hyväksikäyttöä.

tilastotieteen, erityisesti survey-menetelmien do- sentti

P

.S. Laadullisen ja määrälli- sen tutkimuksen koulukun- tien välinen kiista muistuttaa ns.

frekventistien ja bayesiläisten kiistaa tilastotieteen metodolo- gian piirissä. Tiukat frekventis- tit ovat samanhenkisiä kuin tiukat kvantitalistit, kun taas baye- siläiset ovat lähempänä kvalita- listeja hyväksyessään ulkopuolelta otetun (jopa) subjektiivisen prioritiedon analyysinsä pohjak- si. Frekventistien ja bayesiläis- ten väittely on nousemassa uu- teen kukoistukseen nykypäivä- nä, jolloin bayesiläisiä metodeja voidaan entistä paremmin so- veltaa, kiitos uuden tietoteknii- kan (vrt. myös sellaiset uudet teoriattomammat ja joustavam- mat metodit kuin hermoverkot, koneoppiminen tai datan kai- vuu). Minulla on sellainen kä- sitys, että tämä väittely ei tule olemaan yhtä kiihkeää kuin kva- litalistien/kvantitalistien väittely Suomessa, joka vieläpä tapahtuu reilusti takanapäin. Useimmat empiiriset tilastotieteilijät ym- märtävät puhtaan frekventisti- sen lähestymistavan rajoitukset, ja ovat halukkaita laajentamaan tietämystään sen ulkopuolelta.