72 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 2
onko huono-osainen maanviljelijä, jonka sato piene nee uusien tuhohyön- teisten ja ääri-ilmiöiden vuoksi? Entä ketkä ovat hyvä osaisia? Onko heitä lainkaan muuten kuin hetkellisesti?
Brittiläisen ekonomistin Nicho- las Sternin mukaan ilmastonmuu- tos aiheuttaa markkinoilla ennen- näkemättömän häiriötilan, jolla on kohtalokkaat seuraukset maail- mantaloudelle. Seurannaisvaiku- tukset ovat mittavia yhteiskunnal- lisia hajaannuksia ja kriisejä, kuten suursotia. Mikäli vastatoimia il- mastonmuutoksen torjumiseksi ei tehdä, bruttokansantuotteeseen voi tulla jopa 20 prosentin pysyvä las- ku. Köyhiin ja huono-osaisiin vai- kutukset kohdistuvat pahimmin usein jo pelkästään sen vuoksi, et- tä ongel mien monikerroksisuus luo uusia taloudellisia ja sosiaa lisia ongelmia.
Helppoja keinoja ei ole
Energia-ala on huomattavin kas- vihuonekaasupäästöjen aiheuttaja kaikkialla maail massa. Suomessa päästöt ovat globaalia keskiarvoa suurempia. Syynä on viileä ilmas- tomme ja maamme harva asutus.
Lisäksi maassamme on runsaas- ti energiaa käyt tävää teollisuut- ta, etenkin paperi- ja metalliteol- lisuutta.
Ville Satka ja Jukka V. Paatero esittelevät erilaisia energiantuotan- toteknologioita ja esittävät tilasto- ja tämänhetkisistä päästöistämme, energiantuotan nosta ja -kulutuk- sesta sekä tarkastelevat niitä seik- koja, jotka estävät päästöttömien energia ratkaisujen laajamittaisen käytön. Yhteenvedossa he toteavat, ettei Suomessa ole tar jolla yksin- kertaista ratkaisua kasvihuonekaa- supäästöttömään energiantuotan- toon. Sitä kohti ollaan kuitenkin
kulkemassa monella eri rintamal- la sekä hyödyntämällä uutta tek- nologia että tehostamalla vanhan käyttöä. Eniten potentiaalia on tuuli voiman lisä rakentamisessa, biomassan energiakäytön lisäämi- sessä ja ydinvoiman maltillisessa hyödyntämisessä.
Yhteiskunnan näkökulmasta tarkasteltuna tärkeää ei kuitenkaan ole ainoastaan energiantuo tanto, vaan myös energiankulutus. Mo- nessa tilanteessa kasvihuonepääs- töjä voidaan parhaiten vähentää energiankulutusta tehostamalla.
Kirjoittaja on professori ja täysinpal- vellut Geodeettisen laitoksen ylijoh- taja.
Alkukotimme on Afrikassa
Mattias Tolvanen Juha Valste: Ihmislajin synty.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012.
Parin viimeisen vuosikymmenen aikana ihmisen sukupuuhun on löytynyt uusi laji keskimäärin kol- men tai neljän vuoden välein. Juha Valsteen uusi kirja Ihmislajin synty saattaa käsityksen ihmisen evoluu- tiosta vuoden 2012 alun tietojen ta- salle. Valste on kädellisiin perehty- nyt biologi, monia teoksia julkais- sut kirjailija ja tiedetoimittaja. Hän käsitteli edellisen kerran ihmisen lajinkehitystä kirjassaan Apinasta ihmiseksi (WSOY 2004).
Ihmisen ja apinoiden sukulaisuus Ihmisen asema yhtenä eläinlajina muiden joukossa on vakiintunut
vähitellen hyväksytyksi vasta vii- meisen vuosisadan aikana. Jokai- nen voi jo itseään tarkastelemalla päätellä kuuluvansa selkärankai- siin ja kädellisiin nisäkkäisiin. Tar- kemmin määriteltynä nykyihmi- nen (Homo sapiens) on isoihmis- apinoiden heimoon (Hominidae) kuuluva laji yhdessä orankien, go- rillojen ja simpanssien kanssa.
Näistä läheisimpiä sukulaisiamme ovat simpanssit ja gorillat, jotka ke- hittyivät ihmisen tapaan Afrikassa.
Kädellisten lahkon (Prima- tes) vanhimmat fossiilit tunnetaan kenotsooisen maailmankauden alusta 65 miljoonan vuoden takaa.
Simpanssien kehityslinjan erot- tua ihmisen kehityslinja on jatka- nut muista ihmisapinoista erillään ainakin seitsemän miljoonan vuo- den ajan. Siitä tunnetaan noin 25 ihmisen sukulaislajia, joiden asema on kiistanalainen. Todellisuudes- sa lajeja voi olla vähemmän, vaik- ka kaikkia ei ehkä ole vielä löydet- tykään. Eri lajeiksi kuvatut fossii- lit voivat olla myös saman lajin eri kehitysvaiheita, joista käytetään ni- meä chronospecies eli aikalajit.
Valste kertoo ihmisen kehitys- linjan lajien fossiileista ja niiden löytöpaikoista sekä niihin liittyvis- tä esineistä kulttuurien jäänteinä.
Löytöjä tehneitä tutkijoita ja hei- dän käsityksistään esitellään myös.
Lisäksi kaikki tärkeimmät fossiilit on mainittu museotunnuksineen, joten niistä voi löytää helposti lisä- tietoja myös internetin välityksellä.
Nykyaikaisen paleoantropolo- gian tutkimusmenetelmät ovat hy- vin tarkkoja. Esimerkiksi luiden isotooppisuhteista voidaan päätel- lä jopa yksilön syömän ravinnon koostumusta. Fossiilien iänmää- ritykseen liittyy joskus ongelmia, mutta tutkijoilla on käytössään
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 2 73 useita menetelmiä, joita voidaan
soveltaa tilanteen mukaan. Mil- joonien vuosien takaisia asioita tutkitaan kuitenkin melko satun- naisesti löytyneiden ja epätäydelli- sesti säilyneiden jäänteiden avulla.
Ei olekaan mikään ihme, jos käsi- tykset ihmisen suvun kehityksestä muuttuvat, kun tutkittavaksi saa- daan löytöjä vielä uusista lajeista ja täydentäviä fossiileja jo tunnetuis- ta lajeista.
Ihmisen ja simpanssien kehi- tyslinjojen yhteistä kantamuotoa ei vielä tunneta varmasti, mutta mah- dollisena ehdokkaana voidaan pi- tää Djurabin aavikolta Saharan ete- läosasta vuonna 2001 löytynyttä sa- helinapinaihmistä (Sahelanthropus tchadensis), joka on kuvattu pieni- nä palasina löydetyn ja uudelleen kootun kallon perusteella. Kallon niska-aukon sijainnin perusteel- la sahelinapinaihmisen päätellään kävelleen pystyasennossa. Silmien yläpuolella olevan vahvan kulma- harjanteen perusteella se voisi ol- la ihmisen kehityslinjaa. Samanlai- nen harjanne oli myös pystyihmi- sellä, mutta se puuttui esimerkik- si Australopithecus-apinaihmisiltä, mikä viittaa niiden olleen ihmisen kehityslinjan sivuhaaraa.
Simpanssien ja ihmisen yhtei- nen kantamuoto oli ilmeisesti pal- jon ihmismäisempi kuin nykyiset simpanssit. Se käveli pystyasen- nossa, mutta simpanssit ovat ke- hittyneet myöhemmin enemmän neljällä raajalla liikkuviksi. Ihmi- sen kehityslinjan apinaihmiset jat- koivat pystyasennossa kävelemistä.
Siitä on ollut paljon etua lajinkehi- tyksen kannalta, sillä jalkojensa va- rassa hölkkääminen kulutti entistä vähemmän energiaa. Lisäksi pysty- asento vapautti kädet muihin tehtä- viin ja laajensi huomattavasti ihmi-
sen näköalaa neljällä raajalla kulke- vaan apinaan verrattuna.
Apinaihmisten fossiileja on löy- detty vain Afrikasta, missä Austra- lopithecus-lajit elivät 3,8–1,7 mil- joonaa vuotta sitten. Jykeväleukai- sina tunnetut Paranthropus-apina- ihmiset elivät 2,8–1,4 miljoonaa vuotta sitten. Ilmeisesti kaikki apinaihmiset käyttivät kivestä ja mahdollisesti myös luusta ja puusta valmistamiaan olduvainkulttuurin alkeellisia työkaluja jo ennen en- simmäisten Homo-suvun lajien ke- hittymistä. Koska vain kiviesineet ovat säilyneet, kivikaudeksi nimet- ty jakso on hyvin pitkä ihmisen su- vun kulttuurihistoriassa.
Nykyihminen kehittyi Afrikassa Nykyihminen (Homo sapiens) on lajina nuori, vain vähän yli 200 000 vuotta vanha. Se on ainoa jäljel- le jäänyt ihmisen suvun laji, mutta vielä 12 000 vuotta sitten Indone- siassa Floresin saarella eli pieniko- koisia floresinihmisiä (Homo flore- siensis), Euroopassa ja Länsi-Aa- siassa oli vielä 28 000 vuotta sitten neandertalinihmisiä (Homo nean- derthalensis), Etelä-Siperiassa noin 40 000 vuotta sitten denisovanih- misiä ja Jaavalla vielä 50 000 vuot- ta sitten pystyihmisiä (Homo erec- tus). Denisovanihminen on Etelä- Siperian Altaivuorilla sijaitsevasta Denisovanluolasta löydettyjen fos- siilien perusteella 2000-luvulla ku- vattu ihmislaji, jolla ei ole vielä tie- teellistä nimeä.
Lajien kehitys alkoi olla 1800-lu- vun loppupuolella Charles Darwi- nin ansiosta ainakin tieteen puo- lella ajatuksena hyväksytty. Darwi- nin Lajien synty luonnollisen valin- nan vaikutuksesta ilmestyi vuonna 1859. Samoihin aikoihin löydettiin Saksan Neanderinlaaksossa sijain-
neesta Feldhofer Grotton luolas- ta neandertalinihmisen luita. Dar- win ei kirjoittanut Lajien synnyssä ihmisen evoluutiosta, hän viittasi asiaan vain lyhyesti kirjan lopus- sa. Ihmisen kehityksen hän otti ai- heekseen vuonna 1871 teoksessaan The Descent of Man and Selection in Relation to Sex.
Nykyisen käsityksen mukaan nykyihminen kehittyi heidelber- ginihmisestä itäisessä Afrikassa Kenian ja Etiopian alueella. Van- himmat nykyihmiseksi luultavas- ti tunnistetut fossiilit ovat Kenias- ta noin 250 000 vuoden takaa. Van- himmat luotettavasti ikämääritetyt nykyihmisen fossiilit ovat 195 000 vuotta vanhoja ja löydetty Kibish- joen varrelta Etelä-Etiopiasta. Sa- maan aikaan heidelberginihmi- sestä kehittyi Etelä-Siperiassa de- nisovanihminen sekä Euroopan ja Länsi-Aasian alueella neanderta- linihminen.
Nykyihminen oli 70 000–
120 000 vuotta sitten lähes suku- puuton partaalla. Yksilömäärä vä- heni yllättäen, mutta Afrikassa säi- lyi parin tuhannen ihmisen väestö, johon kuului 500 naista. Nykyinen miljardien ihmisväestö on tämän pienen ryhmän jälkeläisiä. Yksi- lömäärän romahtaminen saattoi johtua Sumatran Toban tulivuoren suuresta purkauksesta noin 73 500 vuotta sitten. Superpurkaus muut- ti elinympäristöjä laajoilla alueil- la ja aiheutti hyvin monien kasvi- ja eläinlajien sukupuuttoon kuole- misen.
Kohtaaminen neandertalilaisten kanssa
Nykyihmisiä vaelsi useita kerto- ja Afrikasta Lähi- ja Keski-itään, mutta laji hävisi sieltä aina josta- kin syystä. Varhaisista leviämisistä
74 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 2
todistavia fossiileja on löytynyt Kii- nasta, Intiasta, Arabian niemimaal- ta ja Israelista. Onnistunut leviämi- nen tapahtui noin 60 000–55 000 vuotta sitten, jolloin Lähi-idässä asui vielä neandertalinihmisiä.
Lajien kohtaamisen jälkeen ris- teytyminen toi Afrikan ulkopuo- lella elävän nykyihmisen perimään muutamia prosentteja neandertali- laisen geenejä, jotka puuttuvat ko- konaan afrikkalaiselta väestöltä.
Geenivirrasta on täytynyt olla ny- kyihmiselle etua uusilla elinalueil- la. Edelleen vaeltaminen itään lisä- si nykyihmisen perimään myös de- nisovalaisten geenejä, joita voidaan todeta Melanesian, Australian ja Uuden-Guinean alkuperäisväes- töissä. Ihminen saavutti Australian 50 000 vuotta sitten ja Euroopan vä- hän myöhemmin. Asutuksen leviä- minen koko Euroopan alueelle kes- ti jopa 10 000 vuotta.
Neanderilaiset olivat sukulais- lajeistamme ainoita, joiden tiede- tään huolehtineen ryhmänsä vam- mautuneista ja vanhoista jäsenistä.
Koko ryhmä saattoi ehkä menestyä paremmin vanhojen yksilöiden yl- läpitämän perimätiedon avulla.
Neanderilaisten kulttuurin kehit- tyminen oli kuitenkin hidasta, ei- kä heillä ollut samanlaista innova- tiivisuutta kuin nykyihmisellä.
Nykyihminen oli selvästi op- portunistisempi ravintonsa suh- teen, ja hän pystyi sopeutumaan ja käyttämään hyväkseen uusilla elinalueillaan yllättäen tarjoutu- neita mahdollisuuksia. Ilmeises- ti nykyihminen menestyi älykkyy- tensä ja kulttuurievoluutionsa an- siosta muita ihmislajeja paremmin.
Hän sopeutui ilmastoon lämpimil- lä vaatteilla sekä valmisti muita pa- rempia työkaluja ja tehokkaampia pyyntivälineitä.
Rasismille ei ole perusteita Varhaisiin fossiililöytöihin perus- tuneet virheellisetkin käsitykset ih- misen kehityksestä ovat saattaneet säilyä jopa oppikirjoissa, jos ne ovat tukeneet eurooppalaisten omaa yli- mielistä käsitystä itsestään. Vals- te kuitenkin korostaa, että nykyai- kainen biologia ei tue minkäänlai- sia perusteita ihmisryhmien syrjin- nälle. Päinvastoin, tutkimuksissa korostuu eri ihmisväestöjen yllät- tävän suuri geneettinen samanlai- suus. Tavallisen suomalaisen pe- rintötekijät eroavat intiaanin, so- malin tai papualaisen perimäs- tä huomattavasti vähemmän kuin Helsingissä ja Hampurissa elävien kotihiirien geenit.
Valsteen teksti on sujuvaa ja in- nostavaa. Hän kirjoittaa perusteel- lisesti sisäistämistään asioista hy- vin selkeästi ajatellen ja tarjoaa lu- kijalle mahdollisuuden myös itse oivaltaa ja ymmärtää omaa alku- peräänsä. Näin tieteen tutkimus- tuloksia pitääkin tuoda kansanta- juisesti esille. Ihmislajin synty an- taa perusteellisen annoksen yleis- sivistävää tietoa oman lajimme kehityksestä.
Tämän kirjan kustantaessaan SKS on laajentanut kustannuspro- fiiliaan mielenkiintoisella tavalla paleoantropologiseen tutkimuk- seen. Aihe on tärkeä, sillä tietoi- suus omasta lajinkehityksestä vai- kuttaa myös ihmisen ajatteluun ja käsitykseen itsestään.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja biologi.
Vallankumouksen filosofiaa
Paul-Erik Korvela Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous. Gaudemus 2011.
Tere Vadénin Heidegger, Zizek ja vallankumous on mielenkiintoi- nen luenta kahden länsimaisen fi- losofian pahan pojan, saksalaisen Martin Heideggerin (1889–1976) ja slovenialaisen Slavoj Zizekin (s. 1949), teorioista. Vadénin teos pohtii kummankin filosofin val- lankumouksen käsitettä, sen luon- netta, tarvetta, syitä ja seurauksia.
Kirja keskittyy pääasiassa Heideg- geriin ja Zizek nousee esiin oikeas- taan eräänlaisena Heideggerin val- lankumouksellisuuden pelastajana ja sen suunnan korjaajana.
Heideggerin maineen taustalla on tietysti hänen natsisminsa, joka näkyy paitsi jäsenkirjassa ja konk- reettisissa kansallissosialistisissa toimissa myös eräänlaisena sodan- jälkeisenä katumattomuutena. Ra- dikaali Zizek ei sulje väkivaltaisuut- takaan pois kamppailussa kapita- lismia vastaan. Heidegger on Zize- kille tärkeä juuri vallankumouk sen korostamisen vuoksi, vaikka ajatte- lijat ehkä ovatkin poliittisen spekt- rin ääripäissä. Heideggerin ajatte- lu ei ole Zizekille merkittävää nat- sismista huolimatta vaan juuri sen vuoksi. Zizek onkin korostanut, et- tä osallistuessaan vallankumouk- selliseen natsiliikkeeseen Heideg- ger otti oikean askeleen, mutta vää- rään suuntaan. Zizekin kirjoitukset vallankumouksesta ovat siis erään- laista Heideggerin vallankumouk- sellisuuden korjausyritystä. Jossa- kin määrin ero kahden ajattelijan välillä kiteytyy myös historiallisiin
