Margariinitehtaalta design-visionääriksi
Jälkifordismi Aku Ankka -sarjakuvalehdessä
Iiro Tuovinen Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Yhteiskuntapolitiikka Pro gradu -tutkielma Huhtikuu 2018
Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos
Yhteiskuntapolitiikka
TUOVINEN, IIRO: Margariinitehtaalta design-visionääriksi - Jälkifordismi Aku Ankka - sarjakuvalehdessä
Opinnäytetutkielma: 76 sivua
Ohjaaja: professori Eeva Jokinen, huhtikuu 2018
Avainsanat: fordismi, jälkifordismi, sisällönanalyysi, sarjakuva, Aku Ankka
Tässä pro gradu- tutkielmassani tutkin jälkifordismin ilmenemistä Aku Ankka -sarjakuvalehden tarinoissa aikavälillä 1980–2016. Tutkimuskysymykseni ovat: miten jälkifordismi näkyy sarjakuvalehden tarinoissa ja miten hahmot suhtautuvat siihen? Aineistoni koostuu 360 Aku Ankka -lehdestä ja niiden sisältämistä tarinoista. Aineistoni analyysimenetelmänä olen käyttänyt teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkielman keskeinen jännite on fordismin muuntautuminen jälkifordismiksi ja sen erilaiset muunnelmat Aku Ankka -lehdissä. Fordismilla tarkoitetaan 1800- luvulla syntynyttä tuotannontapaa, jossa työtehtävät pystytään järjestämään kellontarkasti liukuhihnan äärelle. Työntekijöiden tehtäväksi jää yksinkertaisten työtehtävien toteuttaminen, jotka eivät vaadi varsinaista ammatillista koulutusta. Vallinneen tuotantoeetoksen mukaan jatkuvasti kasvavat markkinat luovat loputtoman kysynnän. 1960-luvulla fordismi alkoi muuntautua jälkifordismiksi, jonka aikakausi jatkuu vielä tänäkin päivänä. Jälkifordismi korostaa työntekijöidensä luovuutta ja joustavuutta työnteossa. Lisäksi se painottaa työntekijöiden tunteiden merkitystä työnteossa. Työtehtävien ulkoinen tarkkailu esimiesten toimesta on vaihtunut jatkuvaan itsekontrolliin. Samaan aikaan vakituisten työsuhteiden katoaminen luo yleistä epävarmuuden tunnetta.
Tutkimuksen perusteella Aku Ankka -sarjakuvalehti seuraa yhteiskunnallisia muutoksia tarinoidensa osalta vaihtelevasti. Hahmojen luonteet pysyvät suhteellisen muuttumattomina läpi vuosikymmenien, mutta heidän käyttämänsä teknologia muuttuu aikojen saatossa. Ankkatarinoilla on tapana palata takaisin niin sanottuun nollapisteeseen, jolloin tarinassa tapahtuneet muutokset mitätöidään, ja seuraava tarina voi alkaa puhtaalta pöydältä. Tästä syystä selviä jälkifordismia käsitteleviä tarinoita esiintyi aineistossa vain muutamia. Näissä tarinoissa seikkailee monesti lehden nimikkosankari Aku Ankka, jonka hahmo liitetään usein työntekoon. Vaikka jälkifordismin esiintyminen jää kvantitatiivisesti vähäiseksi, tietyt hahmot omaavat jälkifordistisen työn kannalta ilmaisuvoimaisia ominaisuuksia. Näitä ominaisuuksia ovat esimerkiksi uteliaisuus, ahkeruus, pessimistisyys, häikäilemättömyys ja luovuus. Toisen tutkimuskysymyksen osalta hahmot voidaan jakaa kolmeen ryhmään: markkinoijiin, kieltäytyjiin ja opportunisteihin. Markkinoijat pyrkivät myymään jälkifordismin hyötyjä muille tarinoiden hahmoille, kun taas kieltäytyjät suhtautuvat niihin lähtökohtaisesti penseästi. Opportunisti ovat taas valmiita omaksumaan jälkifordismin vain silloin, jos siitä on heille itselleen hyötyä.
University of Eastern Finland, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences
Social and Public Policy
TUOVINEN, IIRO: Margariinitehtaalta design-visionääriksi - Jälkifordismi Aku Ankka - sarjakuvalehdessä
Thesis: 76 pages
Tutor: professor Eeva Jokinen April 2018
Keywords: fordism, post-fordism, content analysis, comic, Donald Duck
In this thesis I have studied how post-fordism appears in the Finnish Aku Ankka magazine’s stories from 1980 to 2016. My research questions were: how does post-fordism show in the magazine’s stories and how do the characters of those stories react to it? The research material consists of 360 Aku Ankka comic books and the stories they contain. As an analysis method I used theory-guided content analysis. The key concepts of the thesis were fordism and post-fordism. Fordism refers to a manufacturing paradigm that was invented during the 19th century. In fordism, workers’ tasks can be separated into different phases along the manufacturing line. The workers only need to do one task that can be learned quite easily and doesn’t require years of education. The basic idea of fordism was that the ever-growing market would create an endless demand for common goods.
During the 1960’s fordism started to transform into post-fordism, which is the era we are still living in today. When it comes to work, post-fordism favors creativity and flexibility. In addition, it highlights workers’ emotions as a part of the work process. External supervision has also been replaced by constant self-observation. At the same time, the disappearance of permanent employment creates a feeling of insecurity that appears in an every sector of a society.
In the light of my research and the comic books, it is fair to say that the Aku Ankka magazine does follow its time in some sense. The characteristics of the characters in the magazine are somewhat stable throughout the years, but the technology in their disposal can change. Stories in the Aku Ankka magazine tend to return to a certain point zero, where all the changes introduced in an individual story are reset. For this reason, there were only a few stories that contained clear signs of post-fordism. The hero of these stories was usually Donald Duck, who is often associated with work. Even though signs of post-fordism were minimal in a quantitative sense, certain characters do have characteristics that can be associated with post-fordism. These characteristics are mainly:
curiosity, diligence, pessimism, ruthlessness and creativity. As for the second research question, the characters of Aku Ankka -magazine can be divided in three groups: salesmen, denialists and opportunists. Salesmen are characters that try to persuade other characters to see the bright sides of post-fordism, while denialists are trying to deny them. Opportunists are ready to accept post- fordism only when it benefits them somehow.
2. Tutkimusasetelma ja analyysimenetelmät ... 3
2.1 Teoriaohjaava sisällönanalyysi ... 4
2.2 Semiotiikka: merkkien tulkintaa ... 6
3. Kaksi suurta käsitettä: fordismi ja jälkifordismi ... 11
3.1. Fordismi: liukuhihnan äärellä ... 11
3.2 Taylorismista fordismiin ... 12
3.3 Jälkifordismi: tunteet pelissä ... 14
3.3 Jälkifordismi: kolme tapaa lähestyä muutosta ... 16
3.3.1 Sääntelyn näkökulma ... 16
3.3.2 Uusschumpeterialainen näkökulma ... 17
3.3.3 Joustavan erikoistumisen näkökulma ... 18
3.4 Jälkifordismi yksilön elämässä ... 19
3.4.1 Työn joustavuus ... 20
3.4.2 Työn valvonta: kontrollia ilman näkyvää valvontaa... 21
3.4.3 Työ ja hyvinvointi ... 22
3.4.4 Prekarisaatio: epävarmuuden aika ... 24
3.5 Jälkifordismi tiivistäen: mitä se tarkoittaa tässä tutkimuksessa? ... 26
4. Aku Ankka sarjakuvana ja tutkimuskohteena ... 31
4.1 Aku Ankka -sarjakuvalehden rakenne ... 32
4.2 Aikaisempia tutkimuksia Ankkalinnasta ja sen hahmoista ... 33
5. Ankkauniversumin lainalaisuudet ... 38
5.1 Kaupunki ilman jatkumoa ... 38
5.2 Ihminen ankan höyhenissä... 40
5.3 Ankkalinnan työympäristö ... 42
6. Työtä halki vuosikymmenien ... 45
6.1 80-luku: Mikin juhlaa ja arjen pakoilua ... 45
6.1.1 Takaisin luontoon ... 46
6.1.2 Jälkifordismin airuet ... 48
6.2 1990-luku: Ankka sorvin ääressä ... 51
6.2.1 Tehtaan varjossa ... 52
6.2.2 Pomot alaisiaan valvomassa ja itsensä arvottaminen ... 55
6.3 2000-luku: tietotekniikan sietämätön keveys ... 57
6.4 2010-luku: Jälkifordismin kevyet askeleet ... 62
6.4.1 Tarinoita Suomesta suomalaisille ... 62
6.4.2 Jälkifordismin todellinen helmi ... 64
7. Paikoilleen jumittunut aika ja jälkifordistiset hahmot ... 66
7.1 Ankkalinnan aikakapseli ja sankarin matka ... 66
7.2 Jälkifordismin piirteet ovat kiinni hahmoissa ... 70
7.3 Miten hahmot kokevat jälkifordismin? ... 72
7.3.1 Markkinoijat: uudistusten puolestapuhujat ... 72
7.3.2 Kieltäytyjät: vanhassa vara parempi ... 73
7.3.3 Opportunistit: oma etu ennen kaikkea ... 74
8. Yhteenveto ... 76
Lähteet ... 78
1. Johdanto
Tämän yhteiskuntatieteiden pro gradu -tutkielman aihe saattaa kuulostaa jossain mielessä hieman kummalliselta. Mitä tekemistä Aku Ankka -sarjakuvalehdellä on yhteiskuntatieteiden kanssa? Sama kysymys kävi myös omassa mielessäni, kun aloin suunnitella omaa tutkielmaani ja sen aihetta. Olin hyvin varhaisessa vaiheessa päättänyt, että pro gradu -tutkielmani tulisi käsittelemään jotakin mediatuotetta ja sen suhdetta johonkin yhteiskuntatieteelliseen käsitteeseen. Syy siihen on se, että olen opintojeni aikana lukenut yhteiskuntapolitiikan lisäksi mediaa ja viestintää sivuaineenani, ja halusin yhdistää nämä kaksi aihetta omassa tutkimuksessani. Erilaisten mediatuotteiden voidaan ajatella olevan sidoksissa niitä ympäröivään kulttuuriin. Televisiossa, radiossa ja sanomalehdissä nähdään ohjelmia ja uutisia aiheista, joiden ajatellaan kiinnostavan niiden kuluttajia. Media- ja kulttuurituotteet eivät kuitenkaan vaikuta tyhjiössä, vaan ne ovat vuorovaikutuksessa niitä ympäröivän kulttuurin kanssa. Television viihdeohjelma saattaa vaikuttaa katsojaansa useilla eri tavoilla, mutta samalla tavalla viihdeohjelma pystyy muovautumaan uusiin suuntiin katsojapalautteen kautta. Tämä näkökulma korostuu varsinkin silloin, kun mediatuotetta syytetään haitallisesta vaikutuksesta, jonka kohteena ovat yleensä nuoret kuluttajat (Herkman 1996, 28–29).
Lopullinen tutkimuskohde löytyi lopulta suhteellisen läheltä. Olen lähes koko elämäni ajan lukenut yhdysvaltalaisen Disney-yhtiön sarjakuvia. Suomessa näiden tarinoiden julkaisemisesta vastaa pääosin Sanoma Media Finland Oy. Sanoma Media Finlandin julkaisuista tutuin itselleni ja varsin monelle muulle suomalaiselle on Aku Ankka -sarjakuvalehti. Kyseessä on Suomen mittakaavassa varsin laajalti levinnyt lehti. Sanoma Media Finlandin omien sanojen mukaan Aku Ankka -lehti tavoittaa joka viikko noin miljoona suomalaista. Näin ollen lähes joka viides suomalainen lukee viikoittain Aku Ankkaa, tuttavallisemmin ”Akkaria”. (Aku Ankka 2012.) Levikki itsessään on noin 230 000 lehden luokkaa (Aikakausmedia, 2016). Tunnettu aikakauslehti suosionsa ja levikkinsä ansiosta vaikutti oivalliselta mediatuotteelta tutkimustani varten, mutta lopullista työtä varten tarvittaisiin vielä sopiva tutkimusasetelma.
Aku Ankka ja Disney -sarjakuvat eivät ole täysin uusi aihe akateemisen tutkimuksen näkökulmasta, mutta useimmiten tutkimukset on toteutettu kulttuurintutkimuksen kentällä. Yhteiskuntatieteellinen näkökulma sen sijaan vaikuttaa olevan harvinaisempi tapa lähestyä Suomessa yli 70 vuotta julkaistua lehteä ja sen hahmoja. Yksi tunnetuimmista tutkimuksista lienee chileläisten sosiologien Arile Dorfmanin ja Armand Mattelartin vuonna 1971 alun perin julkaistu Kuinka Aku Ankkaa
luetaan – Imperialistinen ideologia Disneyn sarjakuvissa. Dorfmanin ja Mattelartin teos käsittelee yhdysvaltalaisten sarjakuvien asemaa Chilessä ja niiden sisältämiä kulttuuri-imperialistisia viestejä.
Dorfman ja Mattelart ovat vakuuttuneita siitä, että Disneyn sarjakuvien avulla amerikkalainen kulttuuri levittäytyy haitallisella tavalla omaa identiteettiänsä vallankumouksen jälkeen etsivän Chilen sarjakuvamarkkinoille. Kirjassa käytetään varsin kärkkäitä sanakäänteitä ja luovia tulkintoja, jotka herättävät kysymyksiä tutkijoiden objektiivisuudesta. Teos on avoimen marxilainen:
”Kolmannen maailman kurjuus pakataan ja purkitetaan kurjuutta aiheuttanutta kapitalismia varten.
Sen jälkeen se heitetään köyhille takaisin muka ainoana mahdollisena ravintona. Disneyn lukeminen on kuin oman riistetyn tilansa tukemista kurkusta alas hunajan kera.” (Dorfman &
Mattelart 1980, 122). Edellä mainituista syistä johtuen teokseen suhtaudutaankin eräänlaisena laajana mielipidekirjoituksena, jonka akateemiset arvot eivät ole täysin yksiselitteisiä (Kontturi 2014, 23).
Huolimatta Dorfmanin ja Mattelartin tutkimuksen ympärillä vellovasta epävarmuudesta, sen ajankohtaisuutta julkaisuhetkellään on vaikea kiistää. Tämän takia päädyin itsekin tutkimaan ajankohtaista aihetta, joka on työ. Työn suhteen taas keskityin jälkifordismin käsitteeseen, josta käytetään myös termiä postfordismi. Fordismilla ja jälkifordismilla tarkoitetaan yhteiskunnassa vallitsevia tuotantoeetoksia, joiden kautta työ järjestäytyy. Fordismi oli länsimaissa hallitseva tuotantoeetos 1900-luvun alusta 1950-luvulle, mutta hiljalleen 1970 ja 1980-lukujen taitteessa maailmantaloudelliset ja poliittiset syyt aiheuttivat vanhojen arvojen muuntautumisen ja tilalle syntyi jälkifordismi (Peltokoski, 114–117.) Jos kulttuurituotteet ilmentävät ympäröivää yhteiskuntaa, ei pitäisi olla mahdotonta, että myös sarjakuvalehdet ovat muokkautuneet kehityksen myötä. Aineistoni koostuu Suomessa julkaistuista Aku Ankka -sarjakuvalehdistä vuodesta 1980 vuoteen 2016. Jälkifordismin ajatellaan alkaneen näyttäytyä länsimaisissa yhteiskunnissa 1970 ja 1980-lukujen taitteessa. Vuosi 1980 tuntuu näin ollen varsin turvalliselta aloitusajankohdalta, koska ilmiö oli vielä tuolloin suhteellisen nuori, mutta kuitenkin olemassa. Mahdollisen kehityksen tulisi olla huomattavissa siirryttäessä vanhemmista numeroista tuoreempiin. Huomionarvoista on myös se, että tulen tässä tutkimuksessa keskittymään yksinomaan Sanoma Media Finlandin julkaisemaan Aku Ankka -lehteen. Suomessa julkaistaan useita erilaisia Disneyn hahmoja sisältäviä sarjakuvia, joista osa käsittelee ankkauniversumia hieman erilaisista näkökulmista ja erilaisilla painotuksilla.
Analyysini ja tulkintani perustuvat näin ollen vain Aku Ankka -lehdestä löytyneisiin havaintoihin.
2. Tutkimusasetelma ja analyysimenetelmät
Tutkimuksessani pyrin vastaamaan kahteen tutkimuskysymykseen. Ensimmäinen kysymys on:
”Miten jälkifordismi näkyy Aku Ankka -sarjakuvalehdessä?”. Jälkifordismia voidaan tarkastella useilla eri tavoilla. Se voidaan mieltää nimittämään pelkästään työn järjestäytymistä, mikä alkoi länsimaissa 1970-luvun aikana. Toisaalta sillä voidaan tarkoittaa kokonaista yhteiskunnan muutosta, johon liittyy esimerkiksi prekaariuden käsite, jolla voidaan viitata yleisesti ihmisten elämässä vallitsevaan epävarmuuden tunteeseen (Pöllänen 2016). Jälkifordismia käsitellään enemmän sille omistetussa luvussa. Tässä tutkimuksessa tarkastelen kuitenkin ennen kaikkea työtä ja sen muutosta Aku Ankka -lehdessä, joten jälkifordismi rajataan tässä tutkimuksessa koskemaan ennen kaikkea palkkatyötä. Toinen tutkimuskysymys on: ”Miten hahmot suhtautuvat jälkifordismiin?”. Aku Ankka -sarjakuvalehti kuvaa tarinoidensa ja niissä esiintyvien hahmojen kautta lukijoiden maailman tapahtumia. Hahmojen toiminta syntyy käsikirjoittajien ja piirtäjien toimesta. Tarkoituksenani on selvittää, jos jälkifordismi näkyy lehden tarinoissa, miten Ankkalinnan hahmot suhtautuvat jälkifordismiin? Ovatko hahmot myötämielisiä työn muutosta kohtaan, vai pyrkivätkö he vastustamaan muutosta tietoisesti tai epäsuorasti?
Tutkimukseni aineistona toimii 360 Aku Ankka -lehteä, jotka on valittu satunnaisotannalla 1872 lehden joukosta. 1872 lehteä kattavat lähes neljä vuosikymmentä Aku Ankka -lehtiä vuodesta 1980 vuoteen 2016. Jälkifordismiin johtaneen kehityksen voidaan ajatella alkaneen tulkinnasta riippuen 1970- ja 1980-lukujen aikana. Näin ollen 1980 luvulta eteenpäin kehityksen pitäisi olla selvästi havaittavissa, jos sellaista Aku Ankka -julkaisussa on. Tätä ajatusta tukeakseni, satunnaisotanta toteutettiin vuosi kerrallaan, eli jokaiselta vuodelta valittiin kymmenen satunnaista sarjakuvalehteä käyttäen satunnaisia numeroita tuottavaa numerogeneraattoria. Jos aineiston 360 lehteä olisi valittu täydestä 1872 lehden joukosta, olisi ollut olemassa riski, että lopullinen tutkimusaineisto keskittyy liikaa ajallisesti jompaankumpaan aineiston osa-alueeseen.
Olen käynyt läpi kaikki 360 Aku Ankka -lehteä etsien niistä tarinoita, jotka keskittyvät työhön ja sen tekemiseen. Suljin pois erilliset yhden sivun mittaiset strippisarjakuvat. Kyseiset sarjakuvat keskittyvät yleensä vain yhden lyhyen vitsin kertomiseen sen sijaan, että ne keskittyisivät hahmoihin ja heidän motiiveihinsa. Työtä käsittelevien tarinoiden tunnistamisessa käytin samaa taktiikkaa kuin Antti Pölönen (2007), joka myös on tehnyt pro gradunsa käyttäen aineistonaan Aku Ankka -sarjakuvalehtiä. Pölönen tarkasteli lehtiä urheilun näkökulmasta ja tutki, miten urheiluun suhtaudutaan lehden tarinoissa. Päätin käyttää samaa keinoa omassa tutkimuksessani, jonka
kohteena urheilun sijasta on palkkatyö. Pölönen etsi aineistoonsa tarinoita, joiden juonet keskittyivät urheilun ympärille. Voidaan sanoa, että tarinat olisivat muuttuneet merkittävästi, jos urheiluteema olisi poistettu niistä kokonaan. Itse tarinan hahmoilla ei ollut merkitystä aineiston valintaprosessin kannalta, sillä urheilu ei automaattisesti sulje pois yksittäisiä hahmoja, vaan kaikki voivat teoriassa harrastaa sitä. (Pölönen 2007, 29–30.) Käytin samankaltaisia määritelmiä haravoidessani läpi omaa aineistoani työtä käsittelevien tarinoiden löytämiseksi. Toinen merkittävä rajaus tässä tutkimuksessa koskee työn käsitettä. Työ voidaan mieltää hyvin laajaksi toimeksi.
Esimerkiksi kodin ylläpitäminen tai toisen hoivaaminen voivat olla erilaisia työn muotoja. Tässä tutkimuksessa olen kuitenkin tutkimusasetelman rajaamiseksi sulkenut työn ulkopuolelle sellaiset työnmuodot, joiden kautta hahmot eivät vaikuta tienaavan elantoansa. Toisin sanoen hahmon on saatava elantonsa tekemästään työstä. Työ voi silti vaihdella hyvinkin paljon hahmosta riippuen.
Esimerkiksi lehden nimikkohahmo Akun on käytävä erilaisissa palkkatöissä tienatakseen elantonsa, kun taas hänen setänsä multimiljardööri Roope tulee toimeen erilaisten talousmaailman sijoitusten avulla.
Tutkimusasetelmasta tekee mielenkiintoisen se, että tarkastelussa on joukko fiktiivisiä sarjakuvahahmoja. Toinen tutkimuskysymys pyrkii selvittämään näiden hahmojen käsityksiä ja suhtautumista jälkifordistiseen työhön. Tämän syystä päätin suhtautua sarjakuvahahmoihin kuin lukijoiden maailman ihmisiin. Hahmot kertovat näin ollen omasta elämästään omin sanoin, ja heidän puheisiinsa, tekoihinsa tai ajatuksiinsa ei lähtökohtaisesti suhtauduta epäillen. Esimerkiksi jos Aku kertoo jossakin tarinassa vihaavansa liukuhihnatyöskentelyä Kattivaaran margariinitehtaalla, suhtaudun tähän tutkijana luottavaisesti. Akun väitteen arvoa ei myöskään vähennä se, jos hän jossakin toisessa tarinassa suhtautuukin myönteisesti aikaisemmin vihaamaansa työhön. On vain luonnollista, että useiden eri käsikirjoittajien kynistä syntyvät tarinat saattavat sisältää erilaisia juonirakenteita ja nyansseja. Samalla tavalla haastattelututkimuksessa haastateltavien kokemukset tutkittavasta aiheesta saattavat vaihdella kysymishetkestä riippuen.
Tästä huolimatta Ankkalinnan hahmoilla on tietyt kirjoittamattomat säännöt, joiden mukaan he pystyvät toimimaan. Tätä aihetta käsitellään enemmän luvussa neljä, jossa esittelen tarkemmin juuri Aku Ankka -lehdelle ominaisia piirteitä.
2.1 Teoriaohjaava sisällönanalyysi
Tekemäni tutkimus on kaikin puolin laadullinen tutkimus. Tutkimuksessa tutkitaan sarjakuvia ja niistä tehtävät tulkinnat perustuvat teoreettisista käsitteistä saatuun tietoon ja empiirisille
havainnoille. Tutkimukseni on pääosin kvalitatiivinen, vaikka siinä käytetään myös kvantitatiivisia keinoja ilmiöiden selittämiseksi. On toki hyvä todeta, että kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tutkimuksen raja voi olla joskus häilyvä. Myös matemaattisilla aloilla tutkija joutuu käyttämään omaa osaamistaan lukujen tulkitsemiseksi, mikä voi ajoittain viedä tutkimusta enemmän laadullisen tutkimuksen suuntaan. Laadullisessa tutkimuksessa kuitenkin pyritään löytämään merkityksiä tutkittaville ilmiöille, minkä takia esimerkiksi haastattelut ovat yleinen tutkimuskeino kvalitatiivisissa tutkimuksissa. (Tuomi & Sarajärvi 2011, 18–20.)
Päätin käyttää tutkimuksessani teoriaohjaavaa sisällönanalyysia sen mukautuvuuden ja joustavuuden takia. Lisäksi menetelmä oli itselleni tuttu kandidaatintutkielmastani, jossa tutkin ilmaisutaidon ohjaajien käsityksiä vankiloissa toteutettavasta draamatoiminnasta. Sisällönanalyysin avulla on mahdollista tutkia monia hyvin erilaisia tutkimuskohteita, kuten esimerkiksi kirjoja, haastatteluja, televisio-ohjelmia ja luonnollisesti myös sarjakuvia. Sisällönanalyysia käytettäessä tutkijalla ei tarvitse olla vielä tarkkaa käsitystä tutkittavasta kohteesta, vaan analyysi auttaa häntä havaintojensa järjestämisessä. Näin ollen tutkittavasta ilmiöstä voidaan tehdä pelkistetty kuvaus, vaikka tutkittava aihe olisi tutkijalle hieman tuntemattomampi. Sisällönanalyysissa piilee myös omat riskinsä. Tutkija saattaa pystyä kuvamaan löytämiään havaintoja varsin tarkasti, mutta ei pysty tekemään itse tutkittavasta ilmiöstä selviä tulkintoja analyysinsa puutteiden vuoksi. Tällöin on olemassa vaara, että tutkija esittelee järjestämänsä aineiston tutkimuksensa tuloksena, vaikka todellisuudessa siitä puuttuu hänen oma tulkintansa ilmiöstä. (Tuomi & Sarajärvi 2011, 103.) Tätä kompastuskiveä vältelläkseen tutkija voi soveltaa jotakin kolmesta erilaisesta tavasta toteuttaa sisällönanalyysia: aineistolähtöinen, teorialähtöinen tai teoriaohjaava.
Aineistolähtöisessä sisällönanalyysissa pyritään häivyttämään tutkijan aikaisemmat käsitykset tutkittavasta aiheesta. Aikaisemmat käsitykset eivät saisi ideaalitilanteessa vaikuttaa käsillä olevan tutkimuksen tuloksiin, jotta tutkittavasta ilmiöstä saadaan mahdollisimman objektiivinen kuva. On kuitenkin syytä painottaa sanaa ”ideaalitilanne”, sillä puhdasta objektivismia on mahdotonta saavuttaa. Tutkijalla on lähes aina jonkinlaisia ennakko-oletuksia tutkimastaan aiheesta, minkä vuoksi edellisen tiedon häivyttäminen voi olla vaikeaa. Toisaalta tutkija voi pyrkiä tiedostamaan aikaisemman kokemuksensa ja pyrkiä sen kautta objektiivisuuteen. (Tuomi & Sarajärvi 2011, 95–
96.)
Teorialähtöisessä analyysissa taas testataan lähtökohtaisesti jotain aiempaa teoriaa ja sen käyttäytymistä tutkittavassa ilmiössä. Tutkijalla on näin ollen hyvin vankka teoreettinen pohja
ennen varsinaisen analysoinnin alkamista. Hän pystyy erittelemään tutkittavasta kohteesta tutkimukselleen olennaiset seikat, koska aiemmat teoriat antavat hänelle hyvän kartan seurattavaksi.
Kyseinen analyysimenetelmä on suhteellisen yleinen luonnontieteissä. (Emt, 97–98.)
Teoriaohjaava analyysi on tietyssä mielessä löyhempi versio teorialähtöisestä, jos tarkastellaan sen suhdetta aikaisempien teorioiden käsittelemiseen analyysissa. Teoriaohjaava analyysi sallii tutkijan aikaisemmat käsitykset ja olettamukset tutkittavasta aiheesta, mutta ei sulje pois mahdollisuutta, että tutkittavasta ilmiöstä voi löytyä uutta tietoa tutkimuksen aikana. (Emt, 96–97.)
Esimerkkinä tällaisesta kehityksestä voidaan käyttää tätä tutkimusta. Tutkimustani varten minun oli ensin perehdyttävä fordismiin ja sitä seuranneen jälkifordismin käsitteisiin. Näiden käsitteiden pohjalta pystyin erittelemään Aku Ankka -lehdestä sellaiset tarinat, jotka olivat oman tutkimukseni kannalta merkityksellisiä. Lisäksi minulla oli yli 20 vuotta lehteä lukeneena omia ennakkokäsityksiäni kyseisestä lehdestä, joten osasin osittain ennakoida, mitä tulisin löytämään.
Tästä huolimatta analyysini aikana löysin myös uusia näkökulmia ja tapoja tulkita aineistoani. Näin ollen päädyin hyödyntämään olemassa olevaa teoriaa tutkittavasta ilmiöstä, mutta en sulkenut pois mahdollisuutta, että löytäisin analyysin aikana myös jotain uutta, mitä en ollut pystynyt vielä analyysin alkaessa näkemään. Aikaisempi teoria toimi eräänlaisena suuntaviivana analyysin alkaessa.
2.2 Semiotiikka: merkkien tulkintaa
Tutkimustani varten tutustuin lähemmin sarjakuvatutkimukseen ja aikaisempiin tutkimuksiin Aku Ankasta. Monissa lähteissä nousi esille semiotiikan käsite. Esimerkiksi Antti Pölönen (2007, 25–
26) kirjoitti omassa pro gradu -tutkielmassaan käyttäneensä semiotiikkaa tukena tutkiessaan urheilusta kertovien juonirakenteita. Sarjakuvia runsaasti tutkinut Juha Herkman (1996) nostaa myös esille semiotiikan kirjoittaessaan sarjakuvista akateemisena tutkimuskohteena. Hän tiivistääkin semiotiikan käsitteen seuraavasti: ”Semiotiikka on tutkimussuuntaus, joka keskittyy eri merkki- ja merkkijärjestelmien analysoimiseen” (Herkman 1996, 30). Vaikka tutkimukseni ei ole varsinaisesti semiotiikkaan nojaava, en ole voinut silti jättää sitä täysin huomiotta. Sarjakuvat ovat semiotiikan kannalta hyvin mielenkiintoisia tutkimuskohteita niiden sisältämien merkkien ansiosta.
Koska oma tutkimukseni aineisto muodostuu täysin sarjakuvista, semiotiikan ohittaminen merkityksettömänä olisi todennäköisesti virhe tai ainakin melko suuri ylenkatsominen.
Edellisen kappaleen perusteella semiotiikan voidaan sanoa olevan pelkistetysti merkkien tulkintaa.
Määritelmän monimutkaisuus käy kuitenkin ilmi, kun yritetään määrittää merkin käsitettä. Sen rinnalla puhutaan usein myös kuvasta, sanasta tai eleistä. Tämä johtuu siitä, että merkki voi tarkoittaa monia asioita. Se voi olla yksinkertaisuudessaan a-kirjain tai abstraktimmin tunnustusta saaneen sotilaan rinnuksilta löytyvä mitali. Esimerkeillä on yhteistä se, että ne edustavat jotain asiaa epäsuorasti. Keskiajajalla merkki määriteltiin korvikkeeksi, joka edustaa jotakin asiaa jonkin toisen asemasta. (Veivo & Huttunen 1999, 23.) Merkin fyysinen olemus on nimeltään merkkijärjestelmä, jonka kautta merkit saavuttavat korvaavuusfunktion. Sotilaan rinnasta löytyvä mitali edustaa hänen arvoaan sotilasyhteisössä ja a-kirjain kertoo tietystä äänteestä kirjoitetussa tekstissä. Kummatkin ovat fyysisiä ilmentymiä sosiaalisten vuorovaikutusten kautta syntyneistä käsitteistä, jotka ovat ennen kaikkea sidottuja niitä käyttävään kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Merkki itsessään ei näin ollen ole olemassa fyysisellä tasolla, mutta merkkijärjestelmä on. Merkillä on kuitenkin aina myös jokin merkitys, jonka sitä käyttävät osapuolet osaavat ideaalitilanteessa tulkita. (Emt, 23–25.)
Yksi arkipäiväisimmistä esimerkeistä merkkien ja merkkijärjestelmien suhteesta löytyy lähes jokaisesta tietokoneesta tai matkapuhelimesta. Erilaiset hymiöt ja emojit kuvaavat kuvilla ja symboleilla monenlaisia abstrakteja tunteita, joiden ymmärtäminen vaatii kyseisten kuvien tarkoitusperien tuntemista. Hymyilevä pää kuvastaa positiivisia tunteita ja itkevä taas surullisia.
Mutta voiko kuitenkin olla, että toinen osapuoli käyttää hymiöitä sarkastisesti? Hymy ei kerrokaan positiivisista tunteista, vaan päinvastoin viestii närkästyksestä ja pettymyksestä. Semiotiikka tutkii juuri näiden merkkien ja merkkijärjestelmien toimintaa ja niiden tapaa muodostaa merkityksiä (emt, 17).
Merkit ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia. Edellisessä kappaleessa mainitsemani a-kirjain aukeaa merkkijärjestelmänä parhaiten länsimaalaiselle henkilölle, joka on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan käyttäen latinalaisia aakkosia. Mitä a-kirjain viestii ihmiselle, joka on oppinut lukemaan pelkästään esimerkiksi mandariinikiinaa ja siinä käytettäviä merkkijärjestelmiä? A-kirjain voi toki herättää hänessäkin erilaisia tuntemuksia ja luoda mielenyhtymiä, mutta kirjaimelle luotu alkuperäinen merkitys saattaa jäädä pimentoon. Tämän tutkimuksen kannalta ei kuitenkaan ole olennaista sukeltaa liikaa semiotiikan käyttöön kielitieteissä. Tiivistäen voidaan kuitenkin todeta, että kielet ovat ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö, mutta samaan aikaan kovin abstrakteja. Sana
”kissa” voi herättää erilaisia tuntemuksia kuulijassaan kuin sana ”katti”, vaikka ne kummatkin viittaavat lopulta eläimeen, jota kutsutaan yhteisen sopimuksen myötä kissaksi. (Cobley & Jansz 1999, 11–15.)
Merkkien monimutkaisuus ja tulkinnan tärkeys nousee esiin suunniteltaessa erilaisia varoitusmerkkejä. Yksi kuvaavimmista esimerkeistä on ydinjätteen varastoiminen.
Säteilyturvakeskus (STUK) kertoo omilla verkkosivuillaan, että vaarallista säteilyä lähettävät materiaalit pitää merkitä sellaisilla merkeillä, joita säteilysuojeluun perehtymätönkin henkilö osaa tulkita (STUK, 2018). Moni varmasti tunnistaa radioaktiivisuudesta varoittavan symbolin, mutta entä jos symbolin alkuperäinen merkitys katoaa ajan saatossa? Miten ydinjätteiden varastointialue tulisi merkitä, jotta tulevatkin sukupolvet ymmärtävät, että luolassa säilytetään ihmiskeholle vaarallista ainetta? Keskustelu on varsin ajankohtainen, koska ihmiskunta ei ole luopunut vielä uraanista energialähteenä, jonka puoliintumisaika on useiden sukupolvien mittainen. Pelkkä radioaktiivisuuden symboli ei pysty vuosisatojen jälkeen välittämään alkuperäistä viestiään tuleville sukupolville. (Beauchamp, 2015.)
Kuten monista muistakin tieteenaloista, myös semiotiikasta on olemassa useita erilaisia suuntauksia, jotka painottavat eri asioita. Juha Herkman kirjoittaa laajemmin semiotiikan historiasta kirjassaan Sarjakuvan kieli ja mieli, ja nostaa sarjakuvien näkökulmasta yhdeksi käytännöllisimmistä semiotiikan käsitteistä ikonin, symbolin ja indeksin. Hän kirjoittaa kuinka amerikkalaisen semiootikon Charles S. Peircen luomia merkkiluokkia voidaan käyttää tutkittaessa sarjakuvien sisältämiä merkityksi. Ikoni on merkki, joka muistuttaa ilmiasultaan kohdettaan. Yksi käytetyimmistä esimerkeistä on valokuva, koska se edustaa fyysistä kohdettaan. Symboli taas perustuu mielivaltaiseen konventioon ja syntyy sosiaalisten kanssakäymisten kautta. Aiemmin mainittu sotilaan mitali on esimerkiksi Peircen teorian mukaan symboli, koska se edustaa sotilasarvoa. Merkitys aukeaa kuitenkin vain heille, jotka pystyvät sen tunnistamaan. Indeksi merkkinä on taas jatkuvuuden suhteessa kohteeseensa. Indeksi viittaa siihen kohteeseen, joka on saanut merkin aikaan. Herkmanin mukaan esimerkiksi savu on tyypillinen tulen indeksi. (Herkman 1998, 64–65.)
Huolimatta siitä, että Peircen merkkiluokkia voidaan käyttää sarjakuvatutkimuksessa, niiden suhteesta sarjakuvaan ei olla yksimielisiä. Kaikki kolme merkkiluokkaa voidaan löytää sarjakuvista, mutta ongelma tulee näiden elementtien määrittelemisessä. Herkman kirjoittaa, että esimerkiksi tutkija Scott McCloud on valmis luokittelemaan kaikki sarjakuvista löytyvät elementit ikonin käsitteen alle, aina puhekuplista hahmoihin. Tämä johtuu siitä, että sarjakuvat yleisellä tasolla edustavat jotakin olemassa olevaa kohdetta, mutta eivät suoraan ole kyseinen kohde, aivan kuten ikoni. (Herkman 1998, 65.) Toisaalta puhekuplat ja sanat voidaan luokitella symboleiksi, koska
esimerkiksi sarjakuvissa nähtävät äänimerkit korvaavat lukijoiden maailmassa kuultavia ääniä.
Symboleille ominaisesti niiden tunnistaminen vaatii lukijoilta sarjakuvien ilmaisun tuntemusta, jotta symbolin merkitys avautuu tarkoitetulla tavalla. Indeksisyyden käsite sen sijaan on monimutkaisempi. Herkman nostaa esille kuitenkin Pekka A. Mannisen väitöskirjan Vastarinnan välineistö - sarjakuvan merkityksiä. Mannisen mukaan indeksisyys näkyy sarjakuvissa tavassa, jolla niitä luetaan. Ruudut seuraavat toisiaan ja niiden kautta voidaan nähdä syy-seuraus-suhteita. (Emt, 65.)
Edellisen kappaleen perusteella voidaan todeta, että kaikki kolme Peircen merkkiluokkaa ovat edustettuna sarjakuvissa. Niiden merkitys korostuu tutkittaessa sarjakuvia suurempina kokonaisuuksina, joissa eri merkkiluokat toimivat keskenään vuorovaikutuksessa. Sarjakuvaa voidaankin pitää kaikkien kolmen merkkiluokan sekoituksena. Herkman tiivistää tämän ajatuksen sarjakuvista tuttuun näkyyn, jossa hahmon pään päälle ilmestyy valaistu hehkulamppu. Lamppu itsessään on ikoni, mutta konventioiden kautta olemme myös oppineet, että se on idean symboli.
Indeksisyys taas muodostuu taas itse idean saamisesta, jonka tulos pään päälle syttyvä hehkulamppu on. (Herkman 1998, 65–67.)
Merkkien monitulkinnallisuuden ja niiden sisältämän sosiaalisen ulottuvuuden takia on helppo ymmärtää, miksi semiotiikka mainitaan usein juuri sarjakuvatutkimuksen yhteydessä. Sarjakuvat sisältävät valtavan määrän erilaisia merkkijärjestelmiä. Yksinkertaisimmillaan se voi tarkoittaa hahmon pään päällä leijuvia sydämiä, jotka jo itsessään symboloivat ihmiskehossa fyysisesti sijaitsevaa sydäntä, ja kertovat hänen ihastuksestaan jotakin kohtaan. Monimutkaisimmillaan merimiesnutussa kävelevä ankka voi kertoa lukijalleen hyvin erilaisia asioita hänen tulkinnastaan riippuen. Monet sarjakuvien merkkijärjestelmistä ovat myös syntyneet vuosia kestäneen kehityksen kautta. Esimerkiksi juuri edellä mainitun sydämen symbolin tunnistaa symboliksi, jos on elänyt sellaisessa yhteiskunnassa, jossa sitä on käytetty.
Tämä tutkimus ei sukella kovinkaan syvälle semiotiikan saloihin. Kuten aiemmin mainitsin, tämä ei ole varsinaisesti semioottinen tutkimus. Haluan kuitenkin tällä lyhyellä katsauksella semiotiikkaan perustella omia tulkintojani Aku Ankka -sarjakuvalehden tarinoista. Jos esimerkiksi väitän, että Aku ei voi sietää naapuriaan Tulppua, minun on täytynyt lukijana saada tästä jonkinlaisia viitteitä.
Kyseessä saattoi olla musta savupilvi, joka nousee kiukusta kihisevän Akun pään päälle, tai sitten hänen puhekuplansa, jossa vilisee kuvia hirttoköysistä ja pääkalloista. Kirjoitettu teksti ja piirretyt kuvat muodostavat tässä tutkimuksessa kokonaisuuden, jonka tulkitsemista voidaan verrata
haastattelututkimuksen aikana tehtyihin visuaalisiin havaintoihin. Kyseisten tutkimusten luonteesta riippuen, haastateltavien käyttäytymiseen vastaustilanteessa kiinnitetään enemmän taikka vähemmän huomiota. Samalla tavalla kiinnitän havainnoijana huomiota sekä hahmojen puhekuplien teksteihin että heidän ulkoiseen käyttäytymiseensä.
3. Kaksi suurta käsitettä: fordismi ja jälkifordismi
Tässä luvussa avaan kahta tämän tutkimuksen kannalta oleellista käsitettä: fordismia ja jälkifordismia. Ajallisesta järjestyksestä johtuen on luontevaa aloittaa luku perehtymällä tarkemmin fordismin käsitteeseen, koska jälkifordismi on nimensä mukaisesti ajallisesti fordismin jälkeinen ajanjakso.
3.1. Fordismi: liukuhihnan äärellä
Fordismista puhuttaessa tarkoitetaan 1900-luvun alussa alkunsa saanutta kansantalouden tuotantoparadigmaa. Nimi itsessään tulee samannimisestä automerkistä, tai tarkemmin sanottuna Fordin T-mallia tuottaneista autotehtaista. Nimi antaa samalla myös vihjeen siitä, että alun perin kyseessä oli tuotantomalli, joka näkyi varsinkin teollistuneissa länsimaissa. Autotehdas kuvastaa varsin sopivasti tuon ajan teollistuneissa yhteiskunnissa vaikuttanutta tuotantoeetosta.
Maailmansotia edeltänyt aika oli suurten teknologisten innovaatioiden aikakautta, joka vaikutti varsinkin massatuotantoon. Sotia ennen tehtaiden avulla pystyttiin tuottamaan suuria määriä niin kulkuneuvoja kuin erilaisia arkisia kulutushyödykkeitä aina gramofoneista vaatteisiin. Sodan päätyttyä samat tehtaat alkoivat tuottaa erilaisia kulutushyödykkeitä kasvaville sodan jälkeisille markkinoille. (Peltokoski 2006, 114–115.)
Fordismin ytimessä on ajatus jatkuvasti kasvavista markkinoista, jotka luovat jatkuvaa kysyntää kuluttajien keskuudessa. Näin ollen on loogista tuottaa niin paljon kulutushyödykkeitä kuin vain on mahdollista. Tätä kutsutaan niin sanotuksi just in case – ajatteluksi, minkä avulla tuotantokustannukset pystytään pitämään huomattavan alhaisina. Tuotteita voidaan huoletta tehdä varastoihin odottamaan ostajia, sillä jatkuvasti kasvavien markkinoiden ansiosta on vain ajan kysymys, milloin tuotteet päätyvät niitä kaipaavien kuluttajien käsiin. (Emt. 115.) Tästä syystä johtuen yötä päivää pauhaaville liukuhihnoille on olemassa oma tarkoituksensa, koska tuotteita kannattaa tuottaa enemmän kuin sen hetkinen kysyntä vaatii. Fordistiselle työlle on ominaista myös, että sen lopputulos on fyysinen tuote, joka syntyy työn tuloksena. Tästä esimerkkinä voidaan pitää esimerkiksi juuri autotehtaan liukuhihnalla syntyvää autoa. Liukuhihnalla tehty työ tuottaa konkreettisen tuotteen, joka voidaan irrottaa tekijästään.
3.2 Taylorismista fordismiin
Fordismi voidaan nähdä laajempana käsitteenä kuin pelkästään sitä ympäröivän yhteiskunnan tuotantotaloudellisena ideologiana. Sen voidaan ajatella heijastavan kaikkiin yhteiskunnan osa- alueisiin, koska työntekijä antaa huomattavan osan vuorokaudessa käytettävissään olevasta ajasta työn tekemiselle. Fordistisilla liukuhihnatehtailla ihmiset tekevät yksilöllisiä suorituksia jatkuvan valvonnan alla. Tällä yksilöllisellä suorituksella ei kuitenkaan tarkoiteta samanlaista yksilöllisyyttä, johon viitataan tässä tutkimuksessa myöhemmin jälkifordismia käsittelevässä osiossa. Liukuhihna mahdollistaa sen, että työntekijöiden ei tarvitse olla tietoisia toisistaan missään tuotannon vaiheessa.
Jos esimerkiksi tehtävänäsi on kiinnittää televisioon kuvaputki, ei sinun tarvitse välittää antennien asettelusta, koska sen hoitaa toinen työntekijä liukuhihnan toisessa päässä. Samalla korostuu myös työntekijöiden mukautuminen tehdasmaisiin olosuhteisiin. Töihin tulee saapua ajoissa ja töitä tehdään kellon näyttämä aika. (Peltokoski 2006, 115–119.) Tuotantoa voidaan jossain määrin ajatella suurena koneistona, jossa työntekijät ovat kuin hammasrattaita. Tärkeintä on, että hammasratas pyörii haluttuun suuntaan vaikeuttamatta koneen muita toimintoja. Jos hammasratas syystä tai toisesta ei sovi koneistoon, se pyritään korvaamaan mahdollisimman samankaltaisella rattaalla koneiston toiminnan ylläpitämiseksi. Juhani Vähämäki (2003) tiivistää tämän ajatuksen teoksessaan Kuhnureiden kerho. Fordistisessa työssä ei ollut tarkoituksena, että työntekijä toisi omaa persoonaansa mukaan työsuoritukseensa, vaan sen sijaan kaikki arvo oli työn varsinaisessa suorittamisessa. Kuten Vähämäki sanoo: ”Työ piti tehdä yleisten normien mukaan, eikä
”omituisesti”.” (Vähämäki 2003, 17.) On myös syytä huomioida palkkatöiden tapa järjestää ihmisten arkea. Pitkä työpäivä vaatii erilaisia järjestelyjä myös perheen ja vapaa-ajan suhteen.
Työstä muodostuu ihmisen arkea kokonaisvaltaisesti jäsentävä elementti.
Yksi fordismin tärkeimmistä eroista verrattuna jälkifordismiin on työn sitominen työpaikkaan, joka useissa esimerkeissä on tehdas. Se mitä tehdas valmistaa, ei ole varsinaisesti tärkeää, sillä työprosessi on suhteellisen samanlainen kaikkien liukuhihnojen äärellä. Tämä käy ilmi tarkasteltaessa varhaisimpien tehtaiden syntyä 1800-luvun teollistumisen aikaan. Teollistumista kohtaan on esitetty väite, jonka mukaan se teki turhaksi entiset käsityöammatit ja niiden vaatiman kokemuksen. Pienet yksittäiset käsityöläiset eivät pystyneet kilpailemaan liukuhihnojen ja koneiden kanssa, joten heidän ammattitaitonsa alkoi hiljalleen kadota. (Julkunen 81, 1987.) Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että ammattitaitoiset ja kokeneet käsityöläiset löysivät osittain paikkansa uusista tehtaista. Heidän tehtäväkseen jäi kokemattomien liukuhihnatyöntekijöiden kouluttaminen uuteen tehtävään. Varhaisimmat tehtaat eivät olleet samalla
tavalla automatisoituja verrattuna 1900-luvun konehalleihin, joten työntekijät käyttivät edelleen paljon omia käsiään tuotteiden valmistamiseen. Ammattitaitoisten käsityöläisten rooli tehdasympäristössä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Yhden näkökulman mukaan heidät voidaan nähdä eräänlaisina mentoreina tai mestareina, jotka jatkoivat mestari-kisälliperinnettä jakaen omaa ammattitaitoaan eteenpäin uudelle sukupolvelle. Toisaalta heidät voidaan myös nähdä vain tehtaan omistajien vallan jatkeena eli paikallistasolla toimivina esimiehinä, joiden tehtävänä on valvoa työntekijöitä tehtaassa. Lopulta tämä järjestely johti järjestelmään, jossa ammattitaitoiset urakoitsijat päättivät kenelle he siirtävät oppejaan ja keitä he palkkaavat. (Emt, 82–83.)
Fordismiin liitetään usein myös tayloristinen työn johtaminen. Taylorismi on saanut nimensä Frederick Winslow Taylorilta, jonka pyrkimyksenä oli parantaa tehtaiden tuottavuutta parantamalla niissä tapahtuvaa työprosessin valvontaa ja johtamisprosessia. Varhaiset tehtaat alkoivat hiljalleen muuttua yhä monimutkaisemmiksi hallita. Johtajilta alettiin odottaa yhä syvempää tuntemusta tehtaissa tapahtuvasta työprosessista, jotta he pystyivät tuntemaan tehtaansa tuotteen ja sen eteen vaadittavan ajan ja vaivan. Työprosessia alettiin myös tarkkailla entistä enemmän, jotta yksittäisen työntekijän palkkasumma pystyttäisiin määrittelemään. (Julkunen 1987, 84–85.) Taylor pyrki standardisoimaan työprosesseja ja löytämään ideaaleja aikoja tietyn työprosessin suorittamiseen.
Hänen mukaansa työntekijöiden laiskottelu söi yrityksiltä tuottoa, minkä takia heitä piti tarkalla valvonnalla kannustaa antamaan kaikkensa yrityksen eteen. Tämä tarkoitti käytännön tasolla esimerkiksi kellokortteja ja työsuoritusta kellon kanssa mittaavia esimiehiä. Toisin kuin myöhemmin esiteltävässä jälkifordismissa, Taylor ei uskonut rivityöntekijöillä olevan tarpeeksi lahjoja yrityksen tuotannon kehittämiseksi, joten se pesti jäi johtajille. Toinen vertailukohta löytyy suhtautumisesta työntekijöiden sosiaalisuuteen. Taylorin mukaan työntekijät tuli erottaa omien tehtäviensä pariin ja heihin tuli suhtautua yksilöinä. Ryhmissä työntekijät alkaisivat jälleen laiskotella ja käyttää energiansa työn kannalta tarpeettomiin aktiviteetteihin. (Emt, 86–89.)
Tutkimusten valossa voidaan sanoa, että Taylorin oppeja ei koskaan sovellettu täysin hänen tarkoittamallaan ideaalitasolla, jossa työntekijälle jää pelkästään tottelijan rooli. Hänen ajatuksensa työn järjestämisestä ja byrokratisoinnista saivat kaikupohjaa kuitenkin esimerkiksi Henry Fordin mielessä. Fordin kehittämä liukuhihna mahdollisti työntekijöiden paikallaan pysymisen samalla, kun koottava tuote liukui työvaiheesta toiseen. Ford aloitti itsekin uransa tehtaassa, jossa ammattilaiset kokosivat autoja vuosien tuomalla kokemuksella ja lukuisat työprosessit vaativat ammattitaitoa. Liukuhihna kuitenkin mahdollisti yksilöityjen työprosessien tekemisen, jolloin teoriassa kuka tahansa pystyy lyhyen opettelun jälkeen tekemään minkä tahansa tuotteen
valmistuksen osa-alueen. Tämän seurauksena työntekijät olivat helposti korvattavissa, mutta samaan aikaan heidän koko elämänsä pyrittiin muovaamaan tehdastyöhön sopivaksi. Taylorin ja Fordin oppeihin kuuluikin luoda kuva tehdastyöläisestä yksilönä ja tarpeellisena yhteiskunnan jäsenenä. (Julkunen 1987, 91–94.)
Fordin ja Taylorin ideologiat saattavat kuulostaa tänä päivänä rajuilta ja jopa vierailta. Siksi onkin hyvä muistaa, että he ovat oman aikakautensa tuotteita. 1800-luvun teollistumisen alku sisälsi monia erilaisia työhön liittyviä seikkoja, joita ei enää 2000-luvulla länsimaissa sallita. Esimerkiksi lapsityövoima on kiellettyä ja erilaiset ammattiliitot pyrkivät toiminnallaan edistämään työläisten asemaa. Tayloriin voikin suhtautua aikakautensa insinöörinä, joka loi ensimmäiset ajatukset työnteon rationalisoinnista. Hänenkään oppejaan ei sovellettu sellaisinaan, vaan ne herättivät jopa vastustusta tehtaiden johdon tasolta. Taylorin ideat vaativat huomattavasti enemmän resursseja tiukemman valvonnan vuoksi, mikä aiheutti närää monissa vanhoihin keinoihin tottuneissa yritysjohtajissa. (Julkunen 1987, 104–105.) Myöskään työntekijät eivät olleet passiivisia muutoksen edessä. Lakkoilu ja parempien työehtojen vaatiminen alkoivat tulla yhä tutummiksi ilmiöiksi 1900- luvun edetessä. Näin jälkiviisaana on helppo todeta muutoksen olleen vain ajankysymys. Fordismin tilalle olisi syntyvä uusi tuotantoideologia, joka monilta ideologisilta osiltaan on edeltäjänsä vastakohta.
3.3 Jälkifordismi: tunteet pelissä
Nimensä mukaisesti jälkifordismilla (tunnetaan myös nimellä postfordismi) tarkoitetaan fordismin jälkeistä tuotannon muutosta, jonka on ajateltu alkaneen 1970-luvulla. Aikakautta voidaan kuvata myös toisella automaailmasta löytyvällä termillä eli toyotismilla. Nimi tulee japanilaisilla autotehtailla tapahtuneesta tuotantoperiaatteen muutoksesta. Just in case – ideologia alkoi korvaantua just in time – periaatteella: tuotteita ei enää varastoidakaan odottamaan asiakkaita, vaan päinvastoin niitä tuotetaan hieman kysyntää pienempi määrä. Ideaalitilanteessa tuotetta ei ole valmistettu ollenkaan ennen ostotapahtumaa. Näin ollen yritykset eivät tuottaisi tappiota valmistamalla tuotteita, joille niille olisi riittävästi ostajia. On esitetty, että muutoksen syyt löytyvät niin taloudesta kuin ihmisten asenteiden muutoksesta. Fordismin aikana työ oli ollut itsestään selvä tapa toteuttaa itseään ja omia tavoitteitaan. 1960-luvulla kuitenkin tätä käsitystä alettiin haastaa ympäri maailmaa. Ihmisten mielenkiinto alkoi kääntyä toisenlaisiin aiheisiin, kuten hyvään elämään, luonnonsuojeluun ja oman itsensä toteuttamiseen. Luottamus talouden jatkuvaan kasvuun oli alkanut murentua öljykriisin ja siitä seuranneiden taloudellisten ongelmien seurauksena.
Toisaalta syyksi on myös esitetty työläisten hiljalleen muuttunutta käsitystä fordistista työntekoa kohtaan. Liukuhihnat ja tarkka kuri olivat alkaneet vaikuttaa työntekijöiden mielialaan ja herättäneet kapinahenkeä. Varsinkin opiskelija- ja työläisliikkeet alkoivat erilaisten protestiliikkeiden kautta vastustaa avoimesti esimerkiksi Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Italiassa valtion tapaa hoitaa niin ulkopolitiikkaa kuin sisäisiäkin asioita. Yhdysvalloissa kyseessä oli Vietnamin sodan vastustaminen, ja Italiassa nuorten tyytymättömyys työolosuhteisiin. Muutos fordismien välillä ei näin ollen syntynyt pelkästään taloudellisten vaikuttimien ansiosta, vaan kyseessä oli osittain myös sosiologinen ilmiö. (Julkunen 1987, 37 & Peltokoski 2006, 115–119.)
Voidaan ajatella, että elämme edelleen jälkifordismin aikakaudella, mikä helpottaa osittain ilmiön merkityksen selittämistä työn näkökulmasta. Tiukka ja valvottu työtapahtuma on korvattu luovuutta ja itsenäisyyttä korostavalla työpanoksella. Jokainen työntekijä on yrityksen näkökulmasta tärkeä, koska yhdessä ihmiset pystyvät ideoimaan ja keksimään paljon enemmän kuin pieni ja keskittynyt johtoryhmä. Kuka tahansa työyhteisön jäsen pystyy kehittämään yrityksen toimintatapoja ja kaupankäyntiä, ja häntä tulisi kannustaa myös tällaiseen luovaan ajatteluun. Ajatus on näin ollen täysin päinvastainen kuin Taylorilla, joka uskoi yrityksen johdon olevan vastuussa yrityksen kehittämisestä ja luovasta ajattelusta. Jälkifordistiset yritykset pystyvät vastaamaan markkinoiden hektisiin suhdannekehityksiin paremmin kuin, tietystä näkökulmasta katsottuna, kankeat fordistisen ajan tehtaat. Myös johtajat pyritään häivyttämään pois työyhteisön hierarkiasta, jotta jokainen voisi osallistua omalla panoksellaan työyhteisön ilmapiirin parantamiseen. (Peltokoski 2006, 117.) Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valvonta olisi kadonnut työelämästä, vaan pikemminkin se on levittäytynyt työpaikalta koskemaan työläisen elämää kokonaisvaltaisesti erilaisten moraalisten ja eettisten käytänteiden kautta (Vähämäki 2003, 22). Ulkopuolisen esimiehen vahtivan silmän on korvannut työntekijän oma sisäinen kontrolli.
Kapitalistinen järjestelmä alkoi köhiä kohdattuaan materiaalisen kasvun rajat, joten uudet kasvun kentät löytyivät immateriaalisten tuotteiden ja palvelujen puolelta. Öljykriisi oli vain yksi esimerkki maapallon rajallisista resursseista tai ainakin siitä, että ennen itsestään selvyytenä pidetyt materiaalit eivät välttämättä löydy helposti lähestyttäviltä alueilta. Näin ollen erilaiset palvelut, jotka eivät vaadi paljon materialistisia resursseja ovat mitä ihanteellisimpia, ja jotka tukevat just in time – ajattelua. Suhteellisen ajankohtaisena esimerkkinä voidaan pitää 2010-luvulla sosiaalisen median kautta syntyneitä uuden työn muotoja. Erilaisten videoiden toistamiseen ja jakamiseen erikoistunut YouTube on hyvä esimerkki tällaiselle työlle soveltuvasta ”tehtaasta”. YouTubessa voi törmätä useisiin erilaisiin henkilöihin, jotka tekevät päivittäisenä työnään videoita kyseiseen palveluun.
Aihepiirit voivat vaihdella aina videopeleistä ajankohtaisiin uutisaiheisiin. Mainostulojen kautta YouTube maksaa tekijöille palkkaa heidän videoidensa suosion perusteella. Videoiden tekijät myyvät tietystä näkökulmasta katsottuna videoidensa kohteita, mutta samalla he myyvät ennen kaikkea omaa persoonaansa. (Kaufman 2014.) Sosiaalisessa mediassa työskentelevät ihmiset kuvastavat hyvin myös Vähämäen määrittelemää jälkifordistisen työn lopputulosta, sillä sitä ei voida erottaa tekijästään (Vähämäki 2003, 24–25). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi yksittäisen YouTube-tähden työtä ei voi tehdä kukaan muu kuin hän itse. Jos tekijä itse poistetaan työn lopputuloksesta, videosta katoaa myös sen olennainen sisältö, eli se persoona, jota ihmiset ovat saapuneet katsomaan. Lopulta kyseessä on suhteellisen vähällä pääomalla tuotettava mediatuote, jonka tekeminen ei vaadi valtavasti materiaalisia resursseja, mikä sopii talouskriisin lomasta kehittyneelle jälkifordismille. Kuka tahansa, jolla on hallussaan tietokone, internetyhteys ja tarvittavat taltiointivälineet, voi nousta yhdessä yössä maailmanlaajuiseksi julkimoksi. Ironisesti se voi olla kuitenkin vaikeampaa kuin koskaan aikaisemmin, sillä vähäisten aloituskustannusten takia kilpailijoita samalla alalla on myös huomattava määrä.
3.3 Jälkifordismi: kolme tapaa lähestyä muutosta
Jälkifordismi on herättänyt paljon teoreettista keskustelua eri tieteen aloilla. Aikoinaan oli aiheellista kysyä: onko jälkifordismi oma aikakautensa, jolla on selvät omat piirteensä ja toimintatapansa, vai pelkästään fordismin kehittynyt muoto? (Amin 1994, 6–7). Ash Amin esittelee toimittamansa teoksen johdannossa kolme erilaista teoreettista viitekehystä, joiden avulla voidaan lähestyä fordismin muutosta jälkifordismiksi. Nämä kolme tapaa ovat: sääntelyn näkökulma, uusschumpeterialainen (neo-schumpeterian) näkökulma ja joustavan erikoistumisen näkökulma (emt. 6–16). On syytä huomata, että teos on julkaistu jo vuonna 1994, jonka takia kirjoittajat eivät ole voineet ottaa huomioon internetin yleistymisen myötä tapahtuneita kehityksen suuntauksia, vaikka esimerkiksi Amin hieman spekuloikin teknologian merkitystä tulevaisuuden kehitykselle (emt. 16–20). Tulevaisuuden visioiden sijaan tässä osiossa esitelläänkin näkökulmien ydinajatukset.
3.3.1 Sääntelyn näkökulma
Alun perin 70-luvulla ranskalaisten yhteiskuntatieteilijöiden kehittämä näkökulma pyrkii tarkastelemaan fordismia ja jälkifordismia erilaisten sääntelymekanismien kautta. Tiivistetysti sanottuna tutkijoiden tavoitteena oli luoda viitekehys, joka selittäisi fordismin osana suurempaa ekonomista sykliä. Tämän syklin mukaan yhteiskunnat pyrkivät aina säätelemään taloutta
mahdollisimman tehokkaasti, mitä seuraa taloudellinen stagnaatio eli talouden kehityksen pysähtyminen. Tämä johtaa taas kriisiin, jonka jälkeen yhteiskunta omaksuu uudenlaisia taloudellisia menetelmiä tilanteen korjaamiseksi. Käytännössä yhteiskunnat näin ollen sopeutuvat uusin taloudellisiin tilanteisiin ja pyrkivät hallitsemaan niitä mahdollisimman tarkasti. (Amin 1994, 7.)
Edellä esitetty näkökulma selittää tarkkaan hallintaan pyrkineen fordismin romahtamisen ja siirtymisen joustavampaan jälkifordismiin. Erilaisten yhteiskuntien rakenteellisista eroavaisuuksista huolimatta sääntelyn koulukunta antaa neljä syytä tälle kehitykselle: 1. Tuotannon tehokkuus alkoi laskea fordismin sosiaalisten ja teknologisten vajaavaisuuksien vuoksi. 2. Massatuotannon kasvu johti yhä suurempiin globaaleihin talousvirtoihin, mikä vaikeutti talouden hallintaa valtioiden tasolla. 3. Fordismi johti sosiaalisen kulutuksen kasvuun tietyille alueille keskittyneen massatuotannon takia. 4. Kulutustottumukset olivat alkaneet muuttua. Kuluttajat halusivat tuotteiltaan yhä enemmän käyttöarvoa, mitä oli vaikea saavuttaa standardisoiduilla tuotantomenetelmillä. (Emt, 10.)
Sääntelyn koulukunta on kuitenkin saanut myös kritiikkiä osakseen. Kriitikoiden mielestä sääntelyn näkökulma asettaa kaikki yhteiskunnat samankaltaiseen muottiin, vaikka kaikkien yhteiskuntien ei voida katsoa kuuluneen fordistisen tuotannon piiriin. Esimerkiksi useat Aasian valtiot omaksuivat fordistisia piirteitä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta myös esimerkiksi Kiinan teollisuus voidaan edelleen luokitella vahvasti fordistiseksi, koska monet länsimaalaiset yritykset ovat siirtäneet teollisen tuotantonsa kustannustehokkuuden nimissä sinne. Lisäksi se esittää historian ennustettavana tapahtumien ketjuna tai syklinä, mitä se harvemmin on. Kriitikoiden mielestä olisi mielekkäämpää tarkastella talouden kehitystä yksittäisten tahojen keskinäisten etujen tavoittelun tuloksena, jolloin konflikti ei ole sisäänrakennettu luonnonlaki, vaan syntyy lähtökohtaisesti yksilöiden etujen tavoittelun tuloksena. (Emt, 10–11.)
3.3.2 Uusschumpeterialainen näkökulma
Uusschumpeterialainen näkökulma on varsin yhteneväinen sääntelyn näkökulman kanssa.
Kummatkin teoriat ovat yhtä mieltä siitä, että talouden kehitys noudattaa tiettyä sykliä, jossa yksi tuotantomenetelmä voi olla voimassa vain rajoitetun ajan ennen seuraavaa murrosta. Ero on kuitenkin siinä, että uusschumpeterialainen näkökulma pyrkii huomioimaan teknologian
merkityksen tässä syklissä. Uusi aikakausi ei voi alkaa ilman riittävää teknologista kehitystä, jonka pitää kuitenkin samalla sopeutua yhteen ympärillä olevan yhteiskunnan sosiaalisten sääntelyjen kanssa. Erityisen tärkeää on erilaisten jakelumenetelmien kehittyminen, jolloin tuotteet pääsevät kuluttajiensa luokse pienemmillä kustannuksilla. (Amin 1994, 11–12.) Merkkejä tällaisesta kehityksestä on nähtävissä pitkin historiaa, mutta varsin tuore esimerkki löytyy yhdysvaltalaisen Amazon-nettikaupan innovaatiosta. Palvelu on alkanut käyttää pieniä lennokkeja apunaan pienempien pakettien kuljetuksessa. Tällainen tapa toimittaa paketteja on nopea ja ennen kaikkea kustannustehokas, koska se poistaa postipalvelut yhtälöstä, jolloin kuluttaja saa tuotteensa suoraan myyjältä. (Amazon 2017). Luonnollisesti tällainen innovaatio olisi vielä ollut muutama vuosi sitten kohtuuttoman kallis, mutta tarvittavien raaka-aineiden hinnan pudotus ja teknologian kehittyminen ovat tehneet lennokkiposteljooneista varteenotettavan vaihtoehdon perinteisille postitoimistoille.
Uusschumpeterialaista koulukuntaa kohtaan osoitettu kritiikki kohdistuu sen teknologiadeterminismiin. Kriitikoiden mielestä talouden kehitystä ei voida suoraan rinnastaa teknologian kehitykseen, varsinkaan siinä mielessä, että talouden kehitys olisi täysin teknologialle alisteinen. Se ei ota huomioon tarpeeksi sosiaalisten suhteiden muutoksia, kuten organisaatioiden sisäistä kehitystä ja niiden vaikutusta markkinoihin. (Amin 1994, 13.)
3.3.3 Joustavan erikoistumisen näkökulma
Joustavan erikoistumisen näkökulma on kaikista kolmesta näkökulmasta abstraktein, minkä vuoksi se pysyttelee paljolti teoreettisella tasolla. Se ei keskity edeltäjiensä tavalla selittämään fordismin kehitystä osana talouden tai yhteiskunnan historiaa ja luomaan sille niiden kautta tarkastelupintaa.
Sen sijaan se selittää kehityksen dualistisena kamppailuna, jonka osapuolina toimivat massatuotanto ja joustava erikoistuminen. Massatuotannolla viitataan suhteellisen ammattitaitoisiin työntekijöihin, jotka tekevät standardisoituneita tuotteita, kun taas joustavalla erikoistumisella tarkoitetaan koulutettuja asiantuntijoita, joiden tarkoituksena on luoda yksilöityjä kulutustuotteita. (Amin 1994, 13–14.) Esimerkiksi varsinkin fordismin alkuaikoina varsin monet pääsivät töihin tehtaisiin, sillä työ opetti tekijäänsä. Sen sijaan esimerkiksi muotivaatteiden suunnittelu vaatii myös luovan puolen korostamista. Toisaalta myös muotivaate pitää koota jossakin, varsinkin jos sitä aiotaan myydä useampia kappaleita.
Joustavan erikoistumisen näkökulman ytimessä on ajatus, jonka mukaan nämä kaksi edellä mainittua teollisen tuotannon paradigmaa ovat aina olleet olemassa rintarinnan 1800-luvulta lähtien.
Kumpikaan ei ole saavuttanut etulyöntiasemaa toiseen nähden. Joustavan erikoistumisen koulukunnan mukaan on kuitenkin mahdollista, vaikkakin erittäin harvinaista, että poliittiset päätökset ja markkinoiden kehitys saavat jommankumman paradigman alistamaan toista. Tällöin toista aletaan suosia toista enemmän kansainvälisesti. Näin ollen kyseessä ei ole looginen jatkumo, vaan historiallinen kehitys, joka on liitoksissa aikakautensa poliittiseen ilmapiiriin. Ilmiön harvinaisuudesta kertoo myös se, että joidenkin koulukunnan edustajien mielestä tällaisia historiallisia vaihdoksia on tapahtunut vain kaksi sitten 1800-luvun. Ensimmäinen sijoittuu 1900- luvun alkuun, jolloin massatuotannosta tuli hallitseva tuotannon malli Taylorin ja Fordin ajatusten mukaisesti. Aikakautta hallitsi vahva säätelyn ja kontrollin ilmapiiri, jolloin valtiot pyrkivät pitämään kulutuksen halutulla tasolla keinotekoisesti säädöksillä ja asetuksilla. Toinen vaihdos sijoittuu tässäkin tutkielmassa keskeiseen aikaan, eli 1960- ja 1970-luvuilla alkaneeseen siirtymiseen fordismista jälkifordismiin. Tällöin alettiin suosia pienempiä tuotantoeriä ja yksilöllisesti suunniteltuja tuotteita. Myös pienet yritykset alkoivat jälleen menestyä, koska massatuotannon tuloksena syntyneet tuotteet eivät polje hintoja. Samalla tuotteiden ei tarvitse enää noudattaa vain tiettyjä standardeja, vaan niitä voidaan suunnitella joustavasti. (Amin 1994, 14–15.)
Joustavan erikoistumisen näkökulmaa on kritisoitu sen dualistisesta lähestymistavasta. Kriitikoiden mielestä se lokeroi ja pelkistää liikaa tuotannon monipuolisuutta kuulumaan joko massatuotantoon tai joustavaan erikoistumiseen. Joidenkin mielestä myös ihmisten kykyä toimi yhteisöinä, ja näin ollen vaikuttaa kokonaisten tuotannollisten paradigmojen kehitykseen, liioitellaan. Lisäksi se suhtautuu toiseen jälkifordistiseen vaihdokseen turhankin ruusuisena kehityksenä ottamatta riittävästi huomioon, että monet suuryritykset pyrkivät silti pitämään kiinni omista markkinaosuuksistaan, vaikka pienemmät yritykset pääsevät helpommin samoille markkinoille.
(Emt. 14–16.)
3.4 Jälkifordismi yksilön elämässä
Tähän asti olen tarkastellut jälkifordismia lähinnä makrotasolla käsitellen näin kokonaisia yhteiskuntia, joihin tämä tuotannon muutos vaikuttaa. Tässä luvussa haluan kuitenkin pureutua lähemmin jälkifordismin väitettyihin vaikutuksiin yksilön elämässä. Tämä on varsinaisen tutkimukseni kannalta olennaista, koska en oleta löytäväni Aku Ankasta pelkästään selvästi työhön liitoksissa olevia merkkejä jälkifordismista. Esimerkiksi työuupumus on suhteellisen uusi ilmiö, joka voida liittää jälkifordistiseen yhteiskuntaan (Julkunen 2008, 251–252). Kuten monissa yhteiskunnallisissa ilmiöissä, on myös mahdollista, että työuupumuksen kaltaisia oireita on
aiemminkin ollut olemassa, mutta niitä ei ole tunnistettu vastaavalla tavalla. Työuupumus tai burnout ovat kuitenkin nousseet yleisiksi termeiksi työhyvinvointikeskustelussa 2000-luvun aikana.
3.4.1 Työn joustavuus
Puhuttaessa jälkifordismista, on melkein mahdotonta olla käsittelemättä joustavuuden käsitettä.
Olen jo aiemmin maininnut tämän kuuluvan osaksi uudenlaista työvoiman järjestämistä, jolloin esimerkiksi työajan käsite alkaa hiljalleen muokkautua ja murtautua vanhoista määritelmistään:
työtä voidaan tehdä lähes koko vuorokauden ympäri paikasta riippumatta. Raija Julkunen (2008) on esitellyt teoksessaan Uuden työn paradoksit erilaisia tapoja lähestyä joustavuutta käsitteenä.
Joustavuus voidaan jakaa kahteen karkeaan ryhmään: laadullinen ja määrällinen. Laadullisella joustolla tarkoitetaan työn tekemisessä tapahtunutta laadullista muutosta. Pienemmät konepajat, ideapankit, luova johtaminen ja tekniikan kehittyminen ovat kaikki osa laadullista joustavuutta.
Jouston vaikutus välittyy tässä ryhmässä paljolti juuri teknologian kehityksen kautta. Esimerkiksi teknologisen kehityksen tuloksena syntyneet matkapuhelimet ovat osa tätä joustoa. Julkunen kuitenkin muistuttaa, että jotkut ammatit ovat olleet jo ennen vastaavaa kehitystä suhteellisen joustavia työaikojen suhteen. Esimerkiksi opettajat ovat ennenkin valmistelleet työtään varsinaisen opetustapahtuman ulkopuolella. Määrällinen joustavuus taas viittaa niin tuotantomääriin, työaikoihin ja työntekijöiden määrään. Yritykset voivat palkata ja irtisanoa työntekijöitä käsillä olevan projektin vaatimusten mukaan. Telakka voi palkata lisää työntekijöitä tilauksen saavuttua, mutta ei ole velvoitettu pitämään työntekijöitä listoillaan laivan valmistuttua. (Julkunen 2008, 105–
107.)
Julkusen mukaan joustavuuden lisääntyminen on tuonut mukanaan positiivisia, mutta myös negatiivisia seurauksia. Positiivisiksi asioiksi voidaan luokitella esimerkiksi työntekijöiden oman päätäntävallan työaikojen sovittamisessa kotioloihin, vaikka se tarkoittaisi myös kotona tehtävää työtä. Negatiivinen kehitys taas näkyy kiristyvissä palkkaehdoissa. Yritykset voivat joustavuuden nimissä kieltäytyä nostamasta työntekijöidensä palkkaa, mikä voi johtaa pahimmillaan lakkoihin ja tuotannon hidastumiseen. (Julkunen 2008, 107–108.)
Joustavuus on kuitenkin Julkusen mukaan johtanut työn epätyypillistymiseen. Epätyypillisellä työllä tarkoitetaan turvattomampia työsuhteita, joihin kuuluvat esimerkiksi pätkätyöllisyys, vuokratyö ja jatkuvassa työnhakuputkessa olevat yksilöt. Tutkimusten mukaan epätyypillisten
työsuhteiden määrä on ollut Suomessa kasvussa 1980-lukuun verrattuna. Osittain kehitys selittyy miesvaltaisten alojen ja ”mies elättää perheensä” -asenteen katoamisella. Naisten osuus työmarkkinoilla on kasvanut, mikä taas on johtanut uudenlaisiin tapoihin järjestää kodinhoitoa.
Näin ollen paikoitellen suositaan työtä, joka antaa vapautta viettää aikaa perheen kanssa. Lisäksi tietyt ammatit ovat sidottuja enemmän tai vähemmän kausityöllisyyteen. Parhaiten tämä saattaa näkyä esimerkiksi taidealalla, jossa lyhyemmät projektit ovat yleisempiä kuin toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet. (Julkunen 2008, 108–111.)
3.4.2 Työn valvonta: kontrollia ilman näkyvää valvontaa
Tarkasteltaessa jälkifordismia, saattaa helposti syntyä kuva, jonka mukaan työnteko on vapaampaa kuin ennen. Väite pitää sinänsä paikkaansa, mutta kaikki riippuu lopulta näkökulmasta. On totta, että työntekijöitä kannustetaan itseilmaisuun, ja erilaiset työn ulkopuolella tapahtuvat ryhmäytymishetket pyrkivät luomaan luottamusta työtovereiden välille. Samalla kuitenkin työn ajallinen sidonnaisuus paikkaansa on hajonnut jonkin verran. Tietyillä aloilla työtä voidaan tehdä kellon ympäri, koska inspiraatio voi iskeä milloin tahansa. Samaan aikaan työntekijöiden oletetaan olevan tavoitettavissa milloin tahansa, ja muutoksia aikatauluihin voidaan tehdä hyvinkin pienellä varoitusajalla. Kehitystä on vauhdittanut erilaisten sähköisten viestimien kehitys, varsinkin matkapuhelin tekee työn ja vapaa-ajan määritelmästä häilyvän. Ennen matkapuhelinten yleistymistä lankapuhelimet rajoittivat ihmisten keskinäistä yhteydenpitoa. Jos esimies ei saanut työntekijää kiinni työpaikalta tai kotipuhelimesta, asia sai odottaa seuraavaan tapaamishetkeen. Tänä päivänä sen sijaan matkapuhelimet ja internet pitävät huolen siitä, että työntekijä voidaan teknologian avulla tavoittaa milloin tahansa. Fordistisessa yhteiskunnassa tällaista tilannetta ei syntynyt, koska työajat oli suunniteltava etukäteen tuotannon tarkkailun vuoksi. Näin ollen työntekijöiden ulkoisen valvonnan tilalle on astunut sisäinen itsekontrollointi. Työn tekeminen on vapaampaa, mutta työntekijä on itse vastuussa sen tekemisestä. (Peltokoski 2006, 119–121.) Tällaisessa tilanteessa ovat esimerkiksi aiemmin mainitut nettivideoiden tekijät. Kukaan ei suoraan valvo heidän työaikojaan tai sitä, että videot valmistuvat ajallaan. Samaan aikaan heidän on kuitenkin itse ajoitettava päivärytminsä siten, että heillä jää tarpeeksi aikaa käsikirjoittamiseen, videon kuvaamiseen, editointiin ja lopulta myös julkaisemiseen. Kaikki tämä vaatii yksityiskohtaista suunnittelua ja omien rajojen tiedostamista. On kuitenkin syytä huomioida, että myös työnjohto on kiinnostunut edelleen työntekijöiden tavasta kuluttaa työaikaansa. Työtä voidaan edelleen valvoa, mutta se tehdään jälkifordismille ominaisella tavalla huomaamattomasti ilman näkyvää valvontaa.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa IT-alan yrityksissä voidaan tarkkailla yksittäisillä työkoneilla
