Ankkalinnan aikakapseli ja sankarin matka

Syy sille, miksi jälkifordismia ei esiinny lehdessä kuin muutamissa yksittäisissä tarinoissa on tulkintani mukaan sidoksissa Ankkalinnan jumittumisessa 1950-lukuun eli omaan syntymäaikaansa.

Aikaisemmin olen jo todennut, että Aku Ankka -lehti seuraa julkaisuna aikaansa ja muuttuu palvelemaan lukijoiden kiinnostuksen kohteita. Tämä ei kuitenkaan ulotu kaikkiin lehden piirteisiin.

Vaikka Ankkalinnan hahmot seuraavatkin aikaansa teknologian kehittyessä, tietyt elementit ankkuroivat sen silti menneeseen aikaan. Todisteina tästä voidaan pitää esimerkiksi hahmojen tapaa pukeutua. Aku Ankka -lehden päähahmot eivät ole muuttaneet pukeutumistaan juuri ollenkaan lehden pitkän eliniän aikana (poikkeuksena Mikki, jonka asuste on vaihdellut punaisista nappihousuista film noir -henkisempään tyyliin ja takaisin), mikä on ymmärrettävää julkaisun luonteen huomioon ottaen. Tästä huolimatta huomioni kiinnittyykin Ankkalinnan kaduilla käveleviin sivuhahmoihin. Mieshahmojen yllä nähdään usein bleisereitä, fedoroita, suoria housuja ja plankattuja kenkiä. Naisten päällä taas on usein hame, korkokengät ja tyylitelty hattu. Kyseinen tapa pukeutua muistuttaa enemmän 1950-lukua kuin 2000-lukua.

Toinen havaintoa tukeva tekijä on Ankkalinnan järjestäytyminen vahvan johtajan alle, joka tässä tapauksessa on useasti Ankkalinnan kaupungin isäksi tituleerattu Pormestari Pösö. Pösö on kaikin puolin vanha satiirihahmo silkkihattuineen ja sian ulkoasuineen. Kyseinen tapa kuvata ylempää yhteiskuntaluokkaa on tuttu 1800-luvulta lähtien, ja sitä voidaan pitää ivaavana ja pilkkaavana.

Yhdessäkään aineiston tarinassa ei Ankkalinnan johdossa ole nähty naispuolista hahmoa, vaikka sinänsä tämä olisi mahdollista toteuttaa nollapisteeseen palautumisen kautta. Hahmoilla on myös tapana työskennellä samoilla työpaikoilla tarinasta toiseen, ja työpaikat ovat usein tuttuja lukijoiden

maailmasta. Tällaisia ammatteja ovat liukuhihnatyöskentely, poliisi, lääkäri tai opettaja.

Jälkifordismille ominaisia tunnetyöskentelyä vaativia ammatteja nähdään huomattavasti harvemmin. Paluu samoille työpaikoille yhä uudestaan ei ole kuitenkaan täysin kiinni käsikirjoittajien ja piirtäjien haluttomuudesta muuttua, vaan päinvastoin kyseessä saattaa olla pikemminkin lukijoiden toive.

Ankkalinnan hahmot päätyvät samoihin ammatteihin, koska lukijat ovat tottuneet näkemään heidät tekemässä tiettyjä toimia. Otetaan esimerkiksi vaikka lehden nimikkosankari Aku. Akulla on ollut vuosien varrella monenlaisia työnimikkeitä, mutta silti hänet nähdään useimmiten toistamassa samoja työtehtäviä, joista merkittävimmät ovat kolikonkiillottaminen ja Kattivaaran margariinitehtaalla tehtävät liukuhihatyöt. Hän voi toki silloin tällöin kokeilla tallustella design-visionäärin pestissä tai luovana taiteilijana, mutta hän päätyy silti lopulta tuttujen töiden pariin.

Tämä todennäköisesti johtuu juuri siitä, että lukijat ovat mieltyneet tiettyihin tarinoihin ja näissä tarinoissa Akun pitää epäonnistua, mutta samalla osoittaa sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä. Tästä syystä suuret uudistukset jäävät usein muutamien tarinoiden varaan.

Toinen puoli on myös lehden kaupallinen luonne. Kenen tahansa täytyy pystyä noukkimaan käteensä Aku Ankan uusin numero ja hahmottaa jo ensimmäisellä lukemalla, millaisia hahmoja lehdessä seikkailee ja millaisia luonteenpiirteitä he edustavat. Samalla myös lehden pariin palaavien lukijoiden täytyy tunnistaa lehti omakseen vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Tällaista taktiikkaa Sanoma Media Finland Oy on harjoittanut Aku Ankan suhteen jo pitkään ja pyrkinyt luomaan kuvan, että lehti ei ole vain lasten lukemistoa, vaan sopii kaiken ikäisille. Esimerkkinä tästä voidaan pitää vuoden 2017 aikana televisioissa ja sähköisessä mediassa pyörinyttä mainosta Aku Ankka - Ankan ja pojan tarina, jossa pieni lapsi etsii kadonnutta ankkaa usean päivän ajan. Ankka lopulta löytää tiensä lapsen luokse ja ruutuun ilmestyy teksti: Älä koskaan aikuistu. Tunteisiin vetoava mainos on omiaan luomaan kuvaa kaiken ikäisille suunnatusta lehdestä, jonka lukemista ei tarvitse hävetä. Lehti on pikemminkin vanha ystävä, jonka olet tuntenut jo vuosia.

Viimeinen syy jälkifordismin puutteelle löytyy nollapisteeseen palaamisesta ja ennen kaikkea tavasta, jolla Aku Ankka -lehden tarinoita kerrotaan. Kyseessä on televisiosarjoille ominainen tapa kertoa pitkiä tarinoita, mutta jättää katsojansa haluamaan lisää ja palaamaan ruudun ääreen jälleen ensi viikolla. Kuva 1 havainnollistaa piirakkamallillaan, mistä tarkalleen ottaen on kyse.

(Kuva 1. Lähde: Smosh)

Kyseessä ajatus siitä, että kaikki tarinat lopulta noudattavat kahdeksan vaiheen rakennetta, jonka avulla tarinoita kerrotaan. Tämä pätee aina yksinkertaisesta vitsistä monimutkaisiin sankarieepoksiin. Esimerkkinä kaavan vaikutuksesta jokaiseen tarinaan voidaan pitää vaikka

”suomalainen, ruotsalainen ja venäläinen” -vitsejä. Nekin alkavat usein sillä, että kuuntelijoille kerrotaan henkilöiden paikka tai tekeminen. Lopulta vitsissä päästään jonkin vedon tai kilvoittelun pariin. Vitsi päättyy muutokseen, jolloin myös niin sanottu ”punchline” eli vitsin loppuhuipennus kerrotaan. Luonnollisesti erilaisilla medioilla on erilaisia tapoja lähestyä tätä niin kutsuttua

”sankarin matkaa”. Esimerkiksi televisio, elokuvat ja radio ovat hyvin erilaisia medioita tilanteesta riippuen. Televisiosarjoille on ominaista, että katsoja pyritään samaan koukkuun eli hän palaa ruudun ääreen viikko toisensa jälkeen seuraamaan tuttujen hahmojen edesottamuksia. Tällaisia sarjoja ovat esimerkiksi Simpsonit, Pulmuset, Frendit tai vaikka Suomen huutokauppakeisari.

Elokuvissa sen sijaan pyritään kertomaan yksi ehjä tarina alusta loppuun ja juonenlankoja ei jätetä auki. Toki on olemassa poikkeuksia, kuten esimerkiksi draamalähtöiset televisiosarjat, joissa hahmot kasvavat ja muuttuvat jakso jaksolta, jolloin kahdeksan kohdan rakenne saattaa venyä useamman jakson mittaiseksi. Esimerkiksi 2000-luvun alkupuolella näytetty sarja Lost kertoi tarinaa autiolle saarelle ajautuneista ihmisistä, joiden tilanteen odotettiinkin muuttuvan jaksojen

edetessä. Samalla tavalla esimerkiksi sarjakuvayhtiö Marvelin 2010-luvulla työstämät supersankarielokuvauniversumit kertovat osiaan suurempaa tarinaa, vaikka jokainen elokuva voidaan katsoa omana itsenäisenä kertomuksenaan.

Myös Aku Ankka -lehden tarinat noudattavat ”sankarin matkaa”, mikä on syy myös siihen, miksi lehden hahmot päätyvät samoihin tilanteisiin uudestaan ja uudestaan. Kyse on kuitenkin siitä, että lehden hahmojen valintojen merkitykset voivat vaihdella tarinan sävyn ja tunnelman mukaan.

Sankarin matkassa pääsankarin on tehtävä jokin suuri uhraus. Tämä uhraus voi olla tarinasta riippuen hiusten värin vaihtaminen, autosta luopuminen tai ensilantin tuoman onnen kyseenalaistaminen. Uhraus on suuri tarinan kontekstissa, vaikka se vaikuttaisi suhteellisen pieneltä verrattuna lukijoiden maailman ongelmiin. Lehden hahmot eivät kuitenkaan kanna kaikkia vastoinkäymisiä mukanaan, kuten mainitsin kirjoittaessani ankkauniversumin säännöistä luvussa 5.

Useimmiten yksittäisen tarinan sattumukset unohtuvat hahmoilta, ja he aloittavat sankarin matkan taas alusta seuraavassa tarinassa. Sankarin matka on näin ollen osa syy siihen, miksi esimerkiksi juuri jälkifordismi näyttäytyminen Ankkalinnassa on kovin vähäistä. Hahmot eivät liiku omien tuttujen uriensa ulkopuolelle riittävän paljon, jotta suuret muutokset olisivat mahdollisia. Tämä voi olla myös syy sille, miksi tekniikan kehitystä tarkastellaan ankkojen maailmassa usein kriittisessä valossa: tekninen kehitys ei sopeudu yhteen tarinankerronnan kanssa, joka palaa aina ympyrän päätteeksi samaan pisteeseen. Siksi myöskään hahmot eivät koskaan vanhene. Akun veljenpojat pysyvät ikuisesti kouluikäisinä ja Roope eläkeiässä. Ainut mahdollisuus hahmojen iällä leikittelyyn löytyy sellaisista tarinoista, joissa ikämuutos on vain väliaikainen, mikä tarkoittaa usein unen tai aikakoneen vaikutusta.

Kaiken tämä jälkeen jää kuitenkin vielä yksi selitys, mikä heijastelee myös laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ehkä jälkifordismi onkin pienempi ilmiö, mitä voisi olettaa, tai sitten ilmiö on niin tuore, että Ankkalinna ei ole ehtinyt siihen reagoida. Tähän lopputulokseen voidaan päätyä, jos voisimme luottaa Aku Ankka -lehden olevan täydellinen aikakautemme peili, jonka tarinat heijastelevat absoluuttisesti lukijoiden maailman kehitystä. Tämä luku on jo itsessään pyrkinyt osoittamaan, että Aku Ankka -lehti ei välttämättä omien tarinankerronnallisten sääntöjensä takia pysty reagoimaan yhteiskunnan kehitykseen riittävällä tarkkuudella tämän tutkimuksen tutkimuskysymysten näkökulmasta katsottuna. Asia ei kuitenkaan ole vielä aivan loppuun käsitelty:

jälkifordismi saattaakin olla läsnä lehden sivuilla, mutta sen näkeminen vaatii juuri sitä, mitä tämä tutkimus on tehnyt, eli suurempien ajanjaksojen tarkastelua.