Iltapäivällä asunnottomat miehet ja naiset seisoivat 20 asteen pakkasessa Kallion virastotalon D-rapun edessä odottamassa hetkeä, jolloin asuntola- ja yömajapaikkojen jako alkaa. Kun vapaina olevat paikat oli jaettu, juoksi-vat he, joille ei löytynyt sijaa yömajasta, tiskin eteen tavoittelemaan lappua, joka oikeuttaisi seinänvieruspaikkaan hätämajoitustilassa. Elettiin 1980-luvun puoliväliä. Tuolloin Suomessa oli noin 18 000 asunnotonta.
A
rtikkeli perustuu Tampereella vuoden 2018 helmi-kuussa järjestelyillä Sosiaalityön tutkimuksen päi-villä pitämääni keynote-esitelmään, joka puolestaan rakentui ensisijaisesti omiin tutkimuksiini asun-nottomuutta kokeneiden miesten ja naisten parissa.Kiinnostukseni asunnottomuuden tutkimukseen ja erityisesti kodittomuuteen on peräisin 1980-luvun puolivälistä, jolloin työs-kentelin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston erityissosiaalitoi-mistossa, jonka asiakkaat olivat asunnottomia. Artikkeli koostuu kodittomuuden ja kodin rakentamisen pienistä tarinoista, joiden pohjalta kokoan kodittomuuden ja kodin tarinan käyttäen tukena pääosin naisten asunnottomuuteen kohdistuvaa kansainvälistä tutkimusta ja hieman myös kaunokirjallisuutta. Teksti etenee temaattisesti kodittomuudesta kohti kotia.
Pohjustan kokemusten tutkimukseen keskittyvää tekstiä lyhyellä katsauksella asunnottomuuteen. Teemaa kuljettavat omista laadullisista tutkimusaineistoistani valitsemani aineisto-otteet, joita on kertynyt haastatteluista, havainnoinneista ja vapaamuotoisista keskusteluista runsaan 30 vuoden ajalta asun-toloista, vankiloista ja entisten asunnottomien tai vankilasta vapautuneiden kodeista. Kaikki tutkimukseni ovat fenomeno-logisesti suuntautuneita kokemusten tutkimuksia, joissa ker-rotaan kodista ja kodittomuudesta, vankeudesta ja vankilasta vapautumisesta.
Naisten kodittomuuskokemukset ovat saaneet tutkimuksis-sani ja niin myös tässä artikkelissa suurimman merkityksen.
Kansainvälisessä asunnottomuuden tutkimuksessa ja myös arki-puheessa käytetään käsitettä homelessness ja Pohjoismaissa käsi-tettä hemlöshet. Tästä poiketen Suomessa käytetään pääasiallisesti asunnottomuuden käsitettä siten, että se voi viitata vain asun-non puutteeseen tai sen lisäksi laajalti elämäntilanteen ongel-mallisuuteen. Käytän ensisijaisesti kodittomuuden käsitettä, joka tavoittaa ulkopuolisuuden, yksinäisyyden ja oman paikan puut-tumisen henkilökohtaisena kokemuksena.
Asunnottomana
Vuoden 2017 marraskuussa asunnottomia oli noin 7 000 ja heistä pitkäaikaisasunnottomia 1 900. Pitkäaikaisasunnottomuudella tarkoitetaan vähintään vuoden jatkunutta asunnottomuutta tai tilannetta, jossa asunnottomuus on toistunut useina jak-soina viimeisten kolmen vuoden aikana. Pitkäkestoisuuden lisäksi ilmiöön liittyy sosiaalisia ja terveydellisiä vaikeuksia.
Toisin kuin 1980-luvun puolivälissä, Suomessa asunnotto-muudelle on nykyisin ominaista tuttavien ja sukulaisten luona majailu, niin sanottu piiloasunnottomuus. (Asunnottomat 2017.) Naisilla piiloasunnottomuus on aina ollut merkittävässä osassa niin Suomessa kuin kansainvälisesti ja vaikuttanut heidän
asunnottomuutensa näkymättömyyteen. Asunnottomuus on ennen kaikkea suurkaupunki-ilmiö ja myös Suomessa se on kes-kittynyt suurimpiin kaupunkeihin, erityisesti Helsinkiin.
Suomessa, kuten useimmissa Länsi-Euroopan maissa, on hyväksytty niin sanottu Asunto ensin -periaate, jonka ytimen voi tiivistää näkemykseen asunnosta perusoikeutena, jota ei tarvitse ansaita: myös päihteitä käyttävällä, köyhällä ja sairaalla, rikos-taustaisella ihmisellä on, ainakin periaatteessa, oikeus omaan asuntoon, omaan oveen ja toistaiseksi voimassa olevaan vuok-rasopimukseen.
Pitkäkestoinen tai toistuva asunnottomuus sekä mielenter-veyden ongelmat, päihderiippuvuus ja toisinaan myös rikokset muodostavat toisiinsa kietoutuneina huono-osaisuuden kierteen, eivätkä monelle elämän alueelle ulottuvat tuen tarpeet läheskään aina tule kohdatuiksi yleisessä palvelujärjestelmässä (Pleace ym.
2016, 209–223; Ranta ym. 2017, 169–174). Suomessa on viimeisen kymmenen vuoden ajan kehitetty erityisesti asunnottomille ja asunnottomuusuhan alla eläville ihmisille suunnattuja palveluja.
Tätä työtä kutsutaan asumissosiaaliseksi työksi ja sen ensisijai-nen tavoite on asunnottomuuden ja sen uusiutumisen ennalta ehkäisy (Granfelt 2015). Omissa tutkimuksissani näkökulma asun-nottomuuteen on ollut kodittomuudessa ja siitä seurauksena haastatteluaineistoissa painottuvat väkivalta, mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä lasten huoltajuudesta luopuminen osana kodin särkymistä ja sitä seurannutta kodittomuutta.
Kodittomana
Kodittomuus on enemmän kuin asunnon puutetta: siihen yhdis-tyy huono emotionaalinen ja fyysinen hyvinvointi, sosiaalis-ten suhteiden puute, yksityisyyden ja turvallisuuden puute ja vähentynyt kontrolli omasta elämästä tulevaisuudesta (Mayock ym. 2016, 129). Asuntoja rakennetaan, ostetaan ja vuokrataan, mutta asunnosta ei itsestään selvästi tule koskaan asujansa koti.
Asunnoton ei ole aina kokemuksellisesti koditon ja kodittomuutta kokevalla voi olla asunto. Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen voi olla kotonaan koditon, kokemuksellisesti kodi-ton (Husso 2003, 223).
Kodittomuus voi olla seuraus ja viimesijainen ratkaisu asumi-sen ongelmiin tilanteissa, joihin liittyy raakaa väkivaltaa (Mayock ym. 2016, 129). Kodittomuuden kokemus voi rakentua jo lapsuu-dessa tai kodin kokemus saattaa särkyä varhain ja rikkoutua yhä uudelleen elämänhistorian aikana.
Seuraava aineisto-ote kertoo siitä, kuinka lasten kodittomuus äärimmäisessä muodossaan on ollut todellisuutta Suomen lähi-historiassa:
Minä olin siinä viis tai kuus vuotta vanha, kun minä jouduin lapsuuden kodista pois. Ehkä se oli tämä sairaus, minkä takia minä jouduin lähtemään ja toinen syy voi olla se, että me olimme kovin köyhistä oloista. Minä olen ollut huutolaisena kolmessa eri paikkaa. (Granfelt 1992, 104.)
Huutolaisuus ja siihen liittyvä lasten kodittomuus eivät ole kovin kaukaista historiaa ja toisaalta sama ilmiö toteutuu vähän eri muodoissa tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa – ja myös monissa Euroopan maissa, joissa lapset vaeltelevat kaduilla ja elävät ihmiskaupan uhreina. Jo lapsena kodittomaksi joutumi-seen liittyvät vaikeat menetykset ja niistä seuraavat trauma-kokemukset altistavat psykososiaalisille vaikeuksille ja sen myötä toistuville kodittomuuden kokemuksille. Elämä heikkotasoisissa, ahdistavissa ja turvattomissa olosuhteissa vaikuttaa kokonaisval-taisesti terveyteen altistaen psykososiaalisten vaikeuksien syve-nemiselle ja kroonistumiselle (Pleace ym. 2016, 221–223).
Kansainvälisissä tutkimuksissa (Wolf ym. 2016, 159) on osoi-tettu mielenterveyden ongelmien suuri määrä kodittomilla nai-silla. Myös alkoholin ja huumeiden ongelmakäyttöä on paljon erityisesti kaduilla ja kodittomien asuntoloissa elävillä naisilla,
joiden asunnottomuus on kuluttavuudessaan äärimmäistä.
Psykososiaalisten vaikeuksien kuormittamat kodittomat naiset eivät tule autetuiksi yksittäisiin ongelmiin kohdentuvilla toi-milla, vaan he tarvitsevat integroituja, vaikean elämäntilanteen ja elämänhistorian huomioon ottavia palveluita. (Wolf ym. 2016, 160–173.) Marginalisoituneet, moneen kertaan vaiennetut nai-set eivät aina pidä itseään palvelujen tai edes asunnon arvoisina:
Jonot on niin pitkiä ja on kuulemma muita, jotka tarvitsee enemmän. Niitä on niin paljon enemmän sellaisia, jotka tarvitsee enemmän: joilla on lapsia tai jotka odottaa lasta. (Granfelt 1992, 81.)
Asunnottomuus on aina ollut ensisijaisesti osa yksin elävien ihmisten, suurimmaksi osaksi miesten, mutta myös naisten elä-mää. Edelleen vaikeimmassa asemassa ovat yksin elävät naiset ja ne naiset, jotka ovat menettäneet lastensa huoltajuuden (van den Dries ym. 2016, 179–190). Asunto ensin -periaatteen mukai-sesti asunto on perusoikeus riippumatta elämäntavasta, varal-lisuudesta ja terveydentilasta, eikä näin ollen yksin elävien ja lapsettomien naisten enää tarvitse asettua viimeisiksi jonoissa.
Kodittomia äitejä ovat kaikki ne vailla asuntoa olevat nai-set, joilla on lapsia, vaikka lapset eivät asuisikaan äitinsä luona.
Lastensa huoltajuuden menettäneiden naisten äitistatusta ei läheskään aina tunnisteta, ja tästä seurauksena siihen ei vas-tata riittävästi asunnottomuuspalveluissa. Kodittomat äidit ovat unohdettuja ja laiminlyötyjä niin asunnottomuuden tutkimuk-sessa kuin äitiystutkimuktutkimuk-sessa, joten heidän kodittomuuspoluis-taan tiedetään vain vähän. Monet elävät tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona, mutta iso joukko asuu myös erilaisissa asun-nottomuuspalveluissa. (van der Dries ym. 2016, 195–201.)
Erossa eläminen lapsista altistaa alentuneeseen itsekunnioi-tukseen, syyllisyyden tunteisiin ja oman äitiyden väheksyntään.
Myös edellä olevassa aineisto-otteessa oikeuttaan asuntoon
kyseenalaistava nainen oli äiti. Huonot mahdollisuudet tavata lapsia ja äidin kodittomuuteen liittyvät lasten traumakokemuk-set kiinnittävät kodittomien naisten parissa tehtävän työn ylisu-kupolvittaisen huono-osaisuuden vastaiseen työhön, myös las-tensuojelun sosiaalityöhön.
Lapset eivät asu minun luona, vaikka näin pitäisi olla… Minulla kuuluu-kin olla näin – paha olla. (Granfelt 2007, 133.)
Poiskäännytetyt
Kun istuin arkana penkillä ja hieroin jalkojani, ajattelin, että kohta tulisi pimeä, aina päivän päälle tulisi se säkkipimeä, sitten ei kukaan enää näkisi minun naamaani ja voisin antaa terävän kiven tulla… (Köngäs 2017, 59).
Romaanikatkelmassa kirjailija Heidi Köngäs kuvaa, kuinka huutolaiseksi joutunut Sandra-tyttö yrittää selviytyä ylivoi-maisilta tuntuvien kodittomuuskokemusten kanssa siten, ettei kukaan näkisi hänen pahan olonsa syvyyteen. Terävän kiven voi ajatella symboloivan pettymyksen, vihan ja ikävän tunteita, joi-den kanssa tyttö on jätetty aivan yksin. Liian vaikeat kokemuk-set eivät ole enää sanallistettavissa. Liian monta kertaa hylätyksi tulleet, poiskäännytetyt, voivat rakentaa suojakseen panssarin, joka suojaa, mutta jättää huolenpidon ulottumattomiin silloin-kin, kun sitä viimein olisi tarjolla. Ranta, Raitakari ja Juhila (2017, 171–174) osoittavat huumeiden käyttäjien asunnottomuutta ana-lysoivassa artikkelissaan, kuinka ylivoimaiseksi akuutissa huu-mekierteessä elävä nainen voi kokea lähestulkoon kaikki tarjolla olevat palvelut: vain miesten ehdoilla toimiva viimesijainen asu-mispäivystys jää ”valinnan vapauden” piiriin.
Päihteitä käyttävä, väkivaltaisessa suhteessa elävä, rikostaus-tan leimaama nainen voi tulla torjutuksi kaikkialla (Pleace ym.
2016, 215–225; Savonen 2017, 190–192; Virokannas 2017, 274–
282). Hänen kodittomuuttaan ei tunnusteta, jolloin hän jää
kodittomaksi väkivaltaisessa kodissaan ja kodin ulkopuolella.
Matalimman kynnyksen ”palvelun” kynnyskin voi osoittautua liian korkeaksi:
Istuin kyttälän portailla ja itkin. Pyysin, että ottakaa mut edes putkaan.
Mulla ei ole mitään paikkaa, mihin mennä. Ne sanoi, ettei tää ole mikään majapaikka. Ei tänne voi tulla. (Granfelt 2007.)
Kodittomat naiset ovat pieni marginaaliryhmä, ja vankilaan asunnottomina päätyvät ja sieltä asunnottomuuteen vapautuvat naiset sijoittuvat suomalaisen yhteiskunnan äärimmäiseen margi-naaliin. Naisvankien monitasoinen traumatisoituminen ja huono-osaisuus miesvankeihinkin verrattuna on osoitettu niin kotimai-sissa (Naiset näkyviksi 2008; Viitanen 2013) kuin kansainvälisissä tutkimuksissa (Batchelor & Burman 2004, 266–275; Wilkinson 2004, 159–178). Vankila yhteiskunnan viimesijaisena paikkana voi olla turvapaikka rikosten, päihteiden ja väkivallan verkossa har-hailevalle, fyysisesti ja psyykkisesti huonossa kunnossa olevalle naiselle, jonka itsearvostus on revitty jo pikkutyttönä rikki.
Toisaalta tää (vankilaan joutuminen, R.G.) oli varmaan mun pelastus. Ei siinä olis varmaan enää paljon vaihtoehtoja ollut. En mä olis enää päässyt ylös tuolta. Ne voimavarat loppuu joskus, ei jaksa vaan. (Granfelt 2007, 61.)
Naisten piiloasunnottomuus ei välttämättä tule koskaan rekis-teröidyksi, vaikka se kestäisi vuosien ajan. Naiset turvautuvat miehiä useammin olemassa oleviin tai uusiin läheissuhteisiin, joista ainakin osa on väkivaltaisia ja tuhoisia. Erityisesti kaik-kein vaikeimmassa asemassa olevat ja sen myötä kaikkaik-kein haa-voittuvimmat naiset, joiden kodittomuus on usein toistuvaa tai pitkäkestoista, ovat alttiita väkivaltaisille, heidän alisteista ase-maansa ja traumatisoitumista yhä vain syventäville suhteille.
(Mayock ym. 2016, 136–139.)
Mitä se nyt on – kaks kaman käyttäjää niin eihän siitä tule mitään. Koko ajan pahoinpitelyjä ja mustasukkaisuutta… Eli pelossa, mutta ei uskaltanut lähteä ja mihin lähteä kun ei ollut muuta paikkaa. Se oli mun koti, mutta en tuntenut sitä kodiksi. (Granfelt 2007, 65.)
Väkivaltaan vastaavissa palveluissa kodittomuuden kysymyk-set eivät kuulu ensisijaisen osaamisen alueisiin eikä naisen kodit-tomuutta aina osata kohdata. Jos nainen on menettänyt lap-sensa huoltajuuden, käyttää päihteitä ja elää päihteiden, väki-vallan ja rikosten kuormittamassa kodissa tai harhailee kaduilla ja tuttavien nurkissa, vaatii hänen kodittomuuteensa vastaa-minen moniulotteista, pitkäkestoista ja intensiivistä palvelua.
Marginalisoituneilla naisilla voi olla suuria vaikeuksia saada väki-valtapalveluja ja sen myötä kodittomuuteen kohdentuvaa työs-kentelyä asenteiden ja ennakkoluulojen takia. Toisaalta asumis-palveluissa, etenkin jos ne eivät ole erityisesti naisille kohden-nettuja, ei ehkä osata vastata väkivallan aiheuttamiin trauma-kokemuksiin. (Mayock ym. 2016, 138–143.)
Mayock ym. (2016, 128–137) käsitteellistävät kotona tapahtu-van lähisuhdeväkivallan monidimensionaalisena ilmiönä, jossa henkinen, seksuaalinen, fyysinen ja taloudellinen väkivalta voi-vat olla kietoutuneina toisiinsa ja tämän lisäksi eriarvoisuuteen ja köyhyyteen liittyviin tekijöihin. Naisten väkivallan rasittamat polut ulos kodista ja kodittomuuden kokemukset ovat vahvasti sidoksissa sosiaalisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin ja laajempiin marginalisaation prosesseihin. Lähisuhdeväkivallan ja koditto-muuden suhdetta on dokumentoitu, mutta ei niiden keskinäi-sen suhteen monimutkaista ja monitasoista luonnetta. Väkivalta ajaa naisia pois kodista, mutta se voi ajaa heidät myös takaisin pahoinpitelyn kohteeksi, kodittomiksi kotiin ja toisaalta altistaa jopa äärimmäisille asunnottomuuden muodoille.
En päivääkään vaihtais pois, vaikka olen asunut kadulla ilman kämppää.
Se turvallisuuden tunne on toista, mitä silloin oli (kun asui väkivaltaisessa kodissa, RG). (Granfelt 2003, 47.)
Naisten pitkäaikaisasunnottomuus vakavana sosiaalisena ongelmana on edelleen heikosti ymmärretty, vaikka asunnot-tomien joukossa on naisia, jotka elävät vailla omaa kotia vuosia, jopa vuosikymmeniä. Näiltä naisilta puuttuu kodin tarjoama tur-vallisuus, ja he kohtaavat päivittäin mielenterveyttä uhkaavaa epävarmuutta ja riskejä joutua julman hyväksikäytön kohteiksi.
Naiserityiset palvelut niin korjaavassa kuin ennalta ehkäisevässä merkityksessä ovat asunnottomuustyön, sosiaalityön ja tutki-muksen ajankohtainen haaste, johon on perusteltua kohden-taa nykyistä paljon enemmän niin taloudellisia resursseja kuin ammatillista osaamista ja kuunnella asunnottomina eläneiden naisten kokemuksia ja toiveita. (Pleace ym. 2016, 209–225.) Kotona
K: Milloin tää alkoi tuntua kodilta?
Kyllä se tossa kevään mittaan. Nykyään mä mielellään vetäydyn yksinäi-syyteen. Mä tarviin sitä yksinäisyyttä ja mä osaan sitä arvostaa. Se on ihan uutta mun elämässä. (Granfelt 1998, 116.)
Kokemus kodista on aina henkilökohtainen. Sitä ei voi pakot-taa eikä sen syntymistä nopeutpakot-taa. Aineisto-otteessa nainen, jolle oman asunnon saaminen oli unelmien täyttymys, kuvaa, kuinka asunnosta hiljalleen on tullut koti, jossa hän viihtyy omissa olois-saan. Myös oma asunto asumisyhteisössä, jossa asuu kymmeniä entisiä pitkäaikaisasunnottomia, voi tuntua kodilta ja näin ollen olla asukkaan oma koti (Nousiainen 2016, 184–187).
On tärkeää, ettei asumista ”tavallisessa kerrostalossa” tulkita ainoaksi oikeaksi ja normaaliuden kriteerit täyttäväksi asumis-muodoksi, jota kohti jokaisen asunnottoman tulisi ponnistella.
Elämä asumisyksikössä, jossa saa käyttää päihteitä, käyttäytyä omalaatuisesti ja apua on ympärivuorokautisesti saatavilla, voi olla sallivuudessaan juuri se paikka, jossa vuosia, ehkä vuosikym-meniä asunnottomuuden kierteessä kuljeskellut tuntee itsensä hyväksytyksi ja olonsa kotoisaksi.
Lopuksi
Asunnottomuuden luonnetta rakenteellisten ja yksilöllisten teki-jöiden moniulotteisena prosessina on alettu ymmärtää aiempaa paremmin ja asunnottomuuden erilaisia muotoja on tunnistettu.
Asunnottomuus on tunnustettu sosiaalisen syrjäytymisen kes-keiseksi komponentiksi useimmissa Euroopan maissa ja tästä seurauksena asunnottomuuden vähentämiseen tähtääviä stra-tegioita on alettu kehittää moniammatillisesti ja monialaisesti, kansainvälisiä yhteistyöverkostoja hyödyntäen.
Väkivallan ja asunnottomuuden monimutkaiset suhteet, nais-ten pitkäaikaisasunnottomuuden erityispiirteet ja sen pohjalta nousevat palvelutarpeet, asunnottomien perheiden tilanteet ja maahanmuuttajataustaisten naisten asunnottomuus ja kodit-tomuuden kokemukset odottavat tutkijoita ja palveluja kehittä-viä ammattilaisia. Myös kaikkein vaikeimmassa asemassa elävät, kaduilla, vankiloissa ja matalan kynnyksen palveluissa kiertele-vät naiset odottavat vuoroaan, vaikka eikiertele-vät ehkä pidäkään itseään oman kodin arvoisena. Päätän tekstini vankilasta vapautuvien parissa työskentelevän ammattilaisen arvioon asiakkaidensa suhteesta omaan kotiin:
Hyvin harva kokee asunnon oikeudeksi, että mulla pitää olla, vaan että mä haluaisin. Suurin osa on, että se on toive, se on halu. Se ei ole vaatimus. Se on ihan sama, missä se on, kunhan se vaan on mun oma. (Granfelt 2016, 80.)
Lähteet
Asunnottomat 2017 (2018) Asumisen rahoittamis- ja kehittämiskeskus ARA.
http://www.ara.fi /fi -FI/Tietopankki/Tilastot_ja_selvitykset/Asunnottomuus/
Asunnottomat_2017(46192). Luettu 13.5.2018.
Batchelor, Susan & Burman, Michele (2004) Working with Girls and Young Women.
Teoksessa Gill McIvor (toim.) Women Who Off end. London: Jessica Kingsley Publishers, 266–282.
van den Dries, Linda & Mayock, Paula & Gerull, Susanne & van Loenen, Tessa &
van Hulst Bente & Wolf, Judith (2016) Mothers Who Experience Homelessness.
Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness in Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 179–209.
Granfelt, Riitta (1992) Asuntolan naisen elämää. Helsinki: Helsingin ylipisto, tutkimuksia 1.
Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Granfelt, Riitta (2003) Vankilasta kotiin vai kadulle? Vangit kertovat asunnottomuudesta. Helsinki: Ympäristöministeriö, 613.
Granfelt, Riitta (2007) ”Oppisin elämään riippuvuuteni kanssa”. Tutkimus naisvankien päihdekuntoutuksesta Vanajan vankilassa. Helsinki: Rikosseuraamusviraston julkaisuja 2.
Granfelt, Riitta (2015) Asumissosiaalinen työ: Kotiin ja rikollisuudesta irti? Helsinki:
Y-säätiö.
Granfelt, Riitta (2016) Vankilasta desistanssipolun kautta kotiin. Teoksessa Kirsi Juhila
& Teppo Kröger (toim.) Siirtymät ja valinnat asumispoluilla. Jyväskylä: SoPhi, 60–84.
Husso, Marita (2003) Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika ja tila. Tampere: Vastapaino.
Köngäs, Heidi (2017) Sandra. Helsinki: Otava.
Mayock, Paula & Bretherton, Joanne & Baptista, Isabel (2016) Women`s Homelessness and Domestic Violence: (In)visible Interactions. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness In Europe.
Basingstoke: Palgrave Macmillan, 127–155.
Naiset näkyviksi (2008) Työryhmän mietintö. Helsinki: Rikosseuraamusviraston julkaisuja 3.
Nousiainen, Kirsi (2016) Oma ovi yhteisössä: pitkäaikaisasunnottomien asumispolut ja asumiseen liittyvät valinnat. Teoksessa Kirsi Juhila & Teppo Kröger (toim.) Siirtymät ja valinnat asumispoluilla. Jyväskylä: SoPhi, 263–191.
Pleace, Nicholas & Bretherton, Joanne & Mayock, Paula (2016) Long-term and Recurrent Homelessness Among Women. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness In Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 209–235.
Ranta, Johanna & Raitakari, Suvi & Juhila, Kirsi (2017) Vastuuneuvottelut huumeidenkäyttäjien asunnottomuuden toiminnallisissa loukuissa.
Yhteiskuntapolitiikka 82 (2), 165–174.
Savonen, Jenni (2017) Marginaaliset identiteetit – puhetta leimoista ja niitä vastaan.
Teoksessa Heini Kainulainen, Jenni Savonen & Sanna Rönkä (toim.) Vanha liitto. Kovien huumeiden käyttäjät 1960–1970-lukujen Helsingissä. Helsinki:
Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1433, 179–196.
Viitanen, Päivi (2013) The Health, Work Ability and Health Care Needs of Finnish Female Prisoners. Tampere: Tampere University Press.
Virokannas, Elina (2017) Eriarvoisuuden kokemuksia ja hallinnan suhteita hyvinvointipalvelujärjestelmässä. Huumeita käyttävien naisten ”standpoint”.
Yhteiskuntapolitiikka 82 (3), 274–282.
Wilkinson, Christine (2004) Women’s Release from Prison: The Case for Change.
Teoksessa Gill McIvor (toim.) Women Who Off end. Lontoo: Jessica Kingsley Publishers, 159–178.
Wolf, Judith & Anderson, Isobel & van den Dries, Linda & Filipovic Hrast, Masa (2016) The Health of Homeless Women. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness In Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 155–178.
Saara Jäntti
Tutkijatohtori, Kieli- ja viestintätieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto saara.j.jantti@jyu.fi
Riku Laakkonen & Tomi Mikkola & Janne Perhomaa & Jarkko Salminen & Jarno Tanner & Tommi Uskola & Mirka Vuoristo & Arto Ylimäinen & Helena Hakuni &
Marja-Liisa Honkasalo & Tuuli Nenonen & Christa Rajanti & muu työryhmä