Tässä opinnäytetyössä arviointivälinettä rakennettiin yhteiskehittämisen mene-telmällä. Yhteiskehittämisen menetelmää käytetään nykyisin aiempaa enemmän kansalaisten ja ammattilaisten kesken, silloin kun puhutaan hyvinvointipalvelui-den hyödykkeistä. Sosiaalihuoltolaki (1302/2014) korostaa myös entistä enem-män palveluiden asiakaslähtöisyyttä ja asiakasosallisuutta. Pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelmassa mainitaan sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistuk-sessa yhdeksi tavoitteeksi yhdenvertaisten ja laadukkaiden sosiaali- ja terveys-palvelujen turvaaminen kaikille suomalaisille. Tavoitteina on myös parantaa
pal-veluiden saatavuutta ja saavutettavuutta. Tavoitteiden saavuttamiseksi hallitus-ohjelmassa on määritelty asukkaiden osallisuus palvelujen kehittämisessä yh-dessä palvelujen tuottajien kanssa. (Valtioneuvoston julkaisuja 2019:31, s. 153–
154.) Yhteiskehittämisen prosessi sitoo toisiinsa eri toimijoita ja sen odotetaan vahvistavan kaikkien osallisuutta. Kehittämisessä ovat mukana ne toimijat, jotka vaikuttavat lopputulokseen esimerkiksi asiakkaat, työntekijät ja hallinto. (Kostilai-nen, Määttä, Nieminen ja Perikangas, 2020, s. 40–42; Banks & Hart, 2018, s. 5.)
Yhteiskehittäminen ei ole uusi toimintatapa. Elinor Ostrom otti ensimmäisen ker-ran yhteisluomisen käsitteen käyttöön jo useita vuosikymmeniä sitten. (Israilov &
Cho, 2017.) Yhteiskehittäminen on kokemusasiantuntijuuden ja ammatillisen tie-tämyksen yhdistämistä (Hietala & Rissanen, 2017, s. 167, 169). Yhteiskehittämi-nen on toimintapa, jossa tuodaan kaikki eri sidosryhmät yhteen yhteisen tavoit-teen saavuttamiseksi (Israilov & Cho, 2017). Kehittämisessä kaikki mahdolliset tahot suunnittelevat yhdessä tuotetta sen mahdollisten käyttäjien kanssa. Kehit-tämisprosessissa tärkeänä osana on avoin keskustelu ja osallisuus kaikkien osal-listujien kesken. Avoimella ja myönteisellä ilmapiirillä on mahdollisuus ratkaista esimerkiksi muutosvastarintaa kehittämisessä. Ihmisten kohtaaminen, ratkaisu-keskeisyys, oikea-aikainen resurssointi, tulosten läpinäkyvyys ja toiminnalliset menetelmät ovat tärkeitä osia yhdessä kehittämisessä. Yhteiskehittäminen on prosessi, jossa yhtenä menetelmänä käytetään esimerkiksi työpajatyöskentelyä.
(Vuokila-Oikkonen, 2020, s. 51–52, 58; Kostilainen, ym., 2020, s. 41–42.)
Työpajassa ihmisten kokemukset tai mielipiteet kirjataan juuri sellaisina kuin ne ilmaistaan. Tällainen läpinäkyvä dokumentointi on mahdollisimman avointa. Työ-pajan vetäjä ohjaa prosessia esittämällä tarkentavia kysymyksiä. Kehittämisen alussa on tärkeää tuntea, että asioita viedään yhdessä eteenpäin. Kehittämisestä tulleen tuotteen, julkaisun tai palvelun kehittäminen voi jatkua yhteiskehittämisen jälkeenkin, esimerkiksi palvelutuottajan kesken. Yhteiskehittämisessä on aina mahdollisuus palata takaisin eri kehittämisen vaiheisiin. Palautteen antamisen avulla kehittämisessä ollaan jatkuvasti vuorovaikutuksessa, myös kehittämisen loputtua. (Kostilainen, ym., 2020, s. 38.)
Yhteiskehittämisen prosessi on yhteistoimintaa asiakkaiden ja työntekijöiden vä-lillä, jossa palveluiden käyttäjien oma kokemus ja ammatillinen tieto ovat vuoro-vaikutuksessa keskenään. Yhdessä kehittämisessä saadaan kerättyä yhteen eri-laiset kokemukset, asiantuntijat, heidän tarpeensa ja toiveensa. Yhteiskehittämi-nen menetelmänä mahdollistaa osallistumisen ja osallisuuden kokemuksia sekä lisää ymmärrystä erilaisten sidosryhmien kesken. (Vuokila-Oikkonen, 2020, s.
51–52, 58; Kostilainen, ym., 2020, s. 41; Israilov & Cho, 2017 .) Yhteiskehittämi-nen antaa mahdollisuuden yhteistyöhön, jossa saadaan positiivista muutosta ai-kaan yhteiskunnassamme. Prosessi alkaa osallistujien omasta kokemuksesta.
Prosessi kehittää osallistujien itseluottamusta, tietoja, taitoja sekä vahvistaa osal-lisuutta omaan elämään ja yhteiskuntaan. (Banks & Hart, 2018, s. 8.)
Fokusryhmä on arviointien tiedonhankinnassa usein käytetty ryhmähaastattelu-menetelmä, jonka avulla saadaan kerättyä laadullista tietoa (Sivis, i.a.). Ryhmä-haastattelu on todettu olevan enemmän lähellä jokapäiväistä sosiaalista vuoro-vaikusta kuin mitä perinteinen haastattelu. Tämän uskotaan mahdollistavan enemmän spontaania osallistumista keskusteluun. Keskustelun aikana haastat-telija kohdistaa huomionsa usealle osallistujalle yhtä aikaa, välillä suunnaten huo-mionsa ja kysymyksen yksittäiselle osallistujalle. (Hirsjärvi & Hurme, 2010, s. 61;
Hennink, 2008, s. 5.)
Fokusryhmähaastattelu on interaktiivinen ryhmähaastattelu, johon on etukäteen valittu ennalta määrätty kohderyhmä. Ryhmässä osallistujat voivat keskustella avoimesti ja vapaasti heille asetetusta aiheesta. Ryhmän koko on tavallisimmin kahdeksan henkilöä. Keskusteluun osallistuu haastattelija tai ryhmän puheenjoh-taja, joka johtaa keskustelua. Fokusryhmäkeskustelun kesto on yleensä 45–60 minuuttia. (Hirsjärvi & Hurme, 2010, s. 62; Hennink, 2008, s. 1; Wibeck, 2012, s.
193, 200.) Hirsjärvi & Hurme (2010, s. 62) käyttävät fokusryhmähaastattelusta myös termiä täsmähaastattelu. Tässä opinnäytetyössä käytän fokusryhmähaas-tattelusta termiä fokusryhmäkeskustelu.
Fokusryhmäkeskusteluun on koottu ryhmä ihmisiä, joilla on tutkittavaan asiaan ainutlaatuisia ja erilaisia näkökulmia. Jos halutaan saada ihmisten näkemyksiä, kokemuksia ja mielipiteitä asioista, fokusryhmäkeskustelu on toimiva menetelmä
siihen. Keskustelun tarkoituksena on saada tutkimukseen kattava ja laaja ai-neisto. Fokusryhmäkeskustelun etuja on, että siitä saadaan enemmän tietoa ja erilaisia näkökulmia asioihin yhden tapaamisen avulla. Keskusteluista nousee usein esille tutkimukseen lisää merkittäviä teemoja, jotka ovat keskusteluun osal-listujille tärkeitä. (Wibeck, 2012, s. 195–196; Mäntyranta & Kaila, 2008; Hennink, 2008, s. 1–2, 8, 30.)
Fokusryhmäkeskusteluun on suunniteltu ennalta haastattelurunko, jonka pohjalta keskustelu etenee. Haastattelurunko on yleensä puolistrukturoitu tai strukturoitu, jossa voi olla mukana ennakkoon 5–10 teemaa. Yleensä keskusteluista tulee esille tutkimukseen lisää merkittäviä teemoja. Fokusryhmäkeskustelu voidaan to-teuttaa myös teknologiaa hyväksi käyttäen, esimerkiksi erilaisia videoneuvottelu-tekniikoita hyödyntäen. Fokusryhmäkeskustelun materiaali voidaan tallentaa ja sen jälkeen aineisto kirjoitetaan tekstiksi eli litteroidaan. (Mäntyranta & Kaila, 2008; Hennink, 2008, s. 1–2, 8, 30.)
Haasteena fokusryhmäkeskustelun järjestämisessä voi olla, ettei aineiston kokoa voida ennakoida. Myös haastattelijan korkeampi sosiaalinen asema voi aiheuttaa keskusteluun osallistujille hämmennystä. Tätä asemaa tai koulutusta ei tule käyt-tää tilanteessa hyödyksi. Haastattelijalla täytyy olla riittävä tietämys keskustelta-vasta asiasta, mutta mikäli hän kokee olevansa huippuasiantuntija, sitä ei tule korostaa keskustelussa. (Mäntyranta & Kaila, 2008; Heikkilä, 2014, s. 64.)
Tärkeää on, että keskustelun ryhmädynamiikka toimii ja se on luontevaa. Ryh-mädynamiikka voi tuoda mukanaan haasteita, jos joku osallistujista dominoi kes-kustelua. Tällöin haastattelijan tulee ohjata tilannetta ja keskustelua, huomioiden kaikki osallistujat. Järjestötoiminta on luonteeltaan yhteisöllistä, tästä syystä fo-kusryhmähaastattelu sopii hyvin menetelmäksi järjestölle tehtävään kehittämis-hankkeeseen. (Hirsjärvi & Hurme, 2010, s. 63; Sivis, i.a.) Fokusryhmäkeskuste-lumenetelmän avulla saadaan kerättyä aineistoa usealta ihmiseltä samanaikai-sesti, tästä syystä menetelmä oli luonteva valinta tähän opinnäytetyö prosessiin.
Opinnäytetyön menetelmäksi valitussa fokusryhmäkeskustelussa tärkeässä roo-lissa olivat ihmiset, joilla oli oma kokemus toimimisesta Rovaniemen Neuvok-kaassa. Dialogisuudella on suuri merkitys yhteiskehittämisessä. Jokaisen tasa-vertainen osallisuus ja toimijuus luovat mahdollisuuden toteuttaa yhdessä yh-teistä tuotetta. Tasavertaisuuden tunne koetaan osallistujien mukaan yhdeksi tär-keäksi osaksi kehittämisessä. Käyttäjien kokemuksen ja ammattilaisten tiedon välillä ei ole eroa, vaan kaikkien osallistujien kokemus ja tieto ovat yhtä arvok-kaita. (Strandman & Palo, 2017, s. 139.)
Yhteiskehittämisessä dialogia on merkittävässä osassa. Dialogisuudella voidaan luoda myönteisen ilmapiirin, jossa osallistujille syntyy kokemus tasavertaisuu-desta. Avoimen ja luottavaisen dialogin avulla pystytään tuottamaan vastuulli-suutta kehittämisprosessin aikana ja myös sen ulkopuolella. Dialogisuus poistaa vastakkainasettelua toimijoiden välillä, se luo uusia ajatuksia ja ymmärrystä yh-teisestä päämäärästä ja mahdollistaa päämäärän toteuttamista. Dialogisuudella saavutetaan positiivinen jatkumo, jossa jokaisella osallistujalla on tunne tasaver-taisuudesta. Tällä menetelmällä pystytään rakentamaan ja syventämään luotta-musta sekä tuottamaan vastuullisuutta. Dialogisuudella voidaan saavuttaa uuden ajattelun syntymistä, se vähentää vastakkainasettelua ja edesauttaa ymmärryk-sen saavuttamista ja luottamusta. (Strandman & Palo, 2017, s. 144–146.)
Ihmisen omat aiemmat kokemukset, käsitykset, arvot ja tavat ovat niitä, joista muovautuu jokaiselle oma erilainen perspektiivi. Näitä ihminen tarkastelee yksi-löllisesti, saaden omia kokemuksia ja merkityksiä eri asioista. (Ronkainen, Peko-nen, Lindblom-Ylänne & PaavilaiPeko-nen, 2014, s. 97; Laine, 2015, s. 30–31.) Ihmistä ohjaavat sisäiset motivaattorit, jotka ovat itsenäisyys, läheisyys ja osaaminen.
Jokaisella on tahto tehdä niitä asioita, joita osaa tehdä hyvin. Oikeanlaisten haas-teiden kanssa henkilö saa hyödyntää kaikkia omia kykyjään. Se voi olla ihmiselle voimaannuttava ja vahvistava tunne. Ihmisellä on perustarve osallistua ryhmän tai yhteisön toimintaan, jolla on yhteinen tavoite. Ryhmässä henkilö voi kokea osallisuutta ja arvostusta, samalla edistää muiden ihmisten hyvinvointia. Kun ih-misellä on tavoitteita, niihin päästään helpommin, jos hänellä on mahdollisuus itsenäisesti päättää niiden saavuttamisesta. (Martela, 2012.)
Hyvinvointipalvelui-den kehittämisessä osallistujan ja käyttäjän rooli on aktiivinen, mikäli ihminen ha-luaa parantaa omaa sosiaalista ja terveydellistä tilaansa. Ihminen nähdään omien tarpeidensa parhaana asiantuntija. (Kostilainen, ym., 2020, s. 41.)
Tämän opinnäytetyön fokusryhmäkeskustelu nauhoitettiin ja nauhoituksesta saatu materiaali litteroitiin. Litterointi on nauhoitetun puheen muuttamista kirjoi-tettuun muotoon. Litteroimalla aineiston tutkija pystyy tutustumaan haastattelu ai-neistoon, sillä helpotetaan tärkeiden yksityiskohtien havaitsemista ja se toimii myös hyvänä muistiapuna. (Ruusuvuori, Nikander & Hyvärinen, 2010.) Tärkeä päätös ennen litteroinnin alkua on se, kuinka tarkasti litterointi tehdään. Ronkai-nen ym. (2014, s. 119) toteavat, että litteroinnin tarkkuus riippuu siitä, kuinka tark-kaa analyysia työ vaatii ja millaisia vuorovaikutuksen osia aiotaan tulkinnassa käyttää. Ennalta täytyy myös päättää se, kirjoitetaanko pelkkä puhe vai huomioi-daanko mukaan osallistujien yskähdykset, naurahdukset ja tauot. Huomioitavaa on, tulevatko litterointiin mukaan vuorovaikutuksen elementit esimerkiksi päällek-käinen puhunta ja puheenvuorojen vaihdokset. (Ronkainen ym., 2014, s. 119.) Haastateltavien vastauksia ei saa litteroinnissa muokata tai muuttaa, litteroidun tekstin tulee vastata haastateltavien suullisia lausumia (Vilkka 2021, s. 138).