Nuoruusikään kuuluva oman minuuden rakentuminen etenee sosiaalisen ympäristön ja yksilön välisessä vuorovaikutusprosessissa. Hyväksytyksi tulemisen kokemus ja kouluyhteisön sisäisen ryhmän jäsenyys on keskeinen kaikille nuoruusvaihetta eläville.
Eriksonin psykodynaamisen kehitysteorian mukaan identiteetin rakentaminen on nuoruusiän tärkeimpiä kehittämistehtäviä. tämän kehitystehtävän epäonnistunut ratkaisu johtaa roolihämmennykseen. Onnistunut identiteettityö puolestaan sisältää sosiaalisen, yhteisöä palvelevan ulottuvuuden. (Erikson 1959, 29.)
Tulkitsen, että koulun ikätovereista muodostuvan yhteisön jäsenyys sekä hyväksytyksi tulemisen näkökulma saivat erityisiä merkityksiä haastattelemieni nuorten keskuudessa.
Nuoret tuottivat haastatteluissaan ajatuksia, kuinka koulun oppilaat olivat jakautuneet jonkin ominaisuuden tai ulkoisen tekijän mukaan ryhmiin. Maahanmuuttajuus tai toiseus suhteessa kouluyhteisön hyväksyttyyn jäsenyyteen oli keskeinen ryhmää yhdistävä ja muista oppilasryhmistä poissulkeva tekijä. Haastatellut nuoret kokivat, että heihin pidettiin fyysistä välimatkaa, heille ei puhuttu tai heidät vain jätettiin huomioimatta. Kaikki haastatellut kertoivat näistä poissulkemisen kokemuksista, mutta melko systemaattisesti samalla kielsivät niiden olevan kiusaamista. Koulun nuorten suhteet ylipäänsä ovat jännitteisiä ja omasta paikasta on jatkuvasti kamppailtava. Jäsenyyden määrittämisessä ja tavoittelemisessa on kysymys nuorten välisistä valtasuhteista. valtasuhteiden kautta säädellään ryhmiin kuulumisen ja osallisuuden ehdot (Harinen & Suurpää 2003, 6-7).
Tämä jäsenyyden tai osallisuuden kokemuksen saavuttaminen kouluyhteisössä ei ollut kaikille oppilaille tasa-arvoisen avointa. Oppilaista muodostuva kouluyhteisö kuvautui hierarkkisena, pienempiin alaryhmiin jakautuneena ryhmänä. Joillakin oppilailla ei ollut pääsyä minkään ryhmän jäseneksi, vaan he olivat yksin, ulkopuolisia. Tulkintani mukaan maahanmuuttajuuteen liittyvän kautta stigman saaneet oppilaat haluttiin osittain ulkoistaa nuorten muodostamasta yhteisöstä. Heidän osallistumistaan vuorovaikutukseen rajoitettiin koskemaan vain pakollisia koulunkäyntiin liittyviä asioita. Muodostuneet hierarkiat puolestaan vahvistivat oppilaiden välistä epätasa-arvoa ja eri ryhmiin sijoittaminen tuotti oppilaille koulukiusaamista, ulkonäköpaineita ja tiettyjen kaveripiirien ulkopuolelle sulkemista. Yksittäisen nuoren asema on kouluyhteisössä pitkälti riippuvainen siitä, mihin ryhmään hän koulussa kuuluu ja mihin ryhmä sijoittuu nuorten ryhmien välisessä hierarkiassa. Nuoret, jotka kuuluvat arvostettuihin ryhmiin, ovat oppilaiden silmissä suosittuja ja hyväksyttyjä. Ne nuoret, joiden ryhmät sijoittuvat alemmas hierarkkisessa järjestyksessä, on pakko tyytyä rajoittuneempiin piireihin tai heidän voidaan sulkea kaikkien nuorisoryhmien ulkopuolelle. (Souto 2011, 29.)
Tämä nuorisoryhmistä poissulkeminen tiivisti haastattelemieni nuorten keskinäistä vuorovaikutusta ja heidän ryhmänsä sisäisten suhteiden merkitystä. Kun jotkut nuoret jättivät ulkopuolelle, oman hyväksyvän viiteryhmän merkitys kasvoi. Seuraavassa lainauksessa haastateltava kuvaa kokemustaan ryhmästä ulosjättämisestä.
Huomionarvoista on, että haastateltava puhuu monikkomuodossa ”meistä”, ei vai itsestä.
”Meillä” tulkitsen haastateltavan tarkoittavan oman luokan maahanmuuttajanuorista koostuvaa, hänen omaa vertaisryhmäänsä. Poissulkeminen kouluyhteisöstä ei kohdistunut vain yksilöön vaan ryhmään, jonka jäsen nuori oli. Tällainen oman ikäisten nuorten vertaisryhmästä poissulkeminen vaikutti tulkintani mukaan nuorten minäkuvan rakentumiseen ja aiheutti samalla nuorelle stigman, jota ei voinut jättää koulun sosiaalisissa tilanteissa vaille merkitystä.
”…jos on ulkoliikassa vaikka jottai pelejä… nii ne jättää meiät ulkopuolelle ja jos opettajat tullee ja laittaa meiät siihe (ryhmään), nii ne on et äää ja ne ei anna mahollisuutta meille”. (H1)
Poissulkeminen tai huomiotta jättäminen mainittiin varsinkin tyttöjen käyttämänä keinona osoittaa tietyille nuorille heidän paikkansa alhaisempina oppilasryhmistä koostuvassa arvohierarkiassa. Sosiaalisista tilanteista poissulkeminen tai yksilön ohittaminen ei saanut verbaalisia tai fyysisiä muotoja, jotka esimerkiksi täyttäisivät koulukiusaamisen tunnusmerkistön. Nuorelle se oli kutenkin satuttavaa ja vahingollista. Sillä oli negatiivisia vaikutuksia nuoruusajan kehitystehtävän kannalta terveen minäkuvan ja identiteetin muodostumiselle. Sosiaalisesta ryhmästä poissulkemisen taustalla oli nuorten oman tulkinnan mukaan heidän maahanmuuttajan taustansa. Tämä puolestaan aiheutti nuorten minuuteen erilaisuuden stigman. Seuraavissa haastattelulainauksessa kuvataan, kuinka suomalaiset oppilaat eivät ottaneet haastateltua nuorta oman ryhmänsä jäseneksi. He osoittivat katsein, elein ja ilmein haastatellulle, ettei tämä kelvannut.
”Mulla on monta hyvää kaveria, mutta ei suomalaisia, ku ne jotenki aina jättää pois kaikista … niinku ryhmätöistä ja jos pittää tehdä parityötä tai sillee…et o niinku olo ku ois jotenki huonompi…vaikka tiiän kyllä etten oo”. (H3)
Myös Souto (2011, 60) kuvaa etnografisen tutkimuksensa kohteena olleen oppilasryhmän luokkatilannetta kahtiajakautuneena luokkayhteisönä. Soudon tutkimuksessa oppilaat olivat jakautuneet suomalais- ja venäläistaustaisten oppilaiden ryhmiin. Tutkimusten tuloksissa on selkeitä yhteneväisyyksiä. Myös Soudon toteuttaman tutkimuksen tuloksena näkyi oppilaiden välinen ryhmiin jakautuminen. Jakautuminen näkyi fyysisen välimatkan pitämisenä, puhumattomuutena ja toisen osapuolen huomiotta jättämisenä. Kyseiset oppilasryhmät osoittivat hyväksyntää vain oman ryhmän nuorille. Muissa luokissa esimerkiksi kokeen palauttaminen tai paperipalloilla heittely synnyttivät Soudon mukaan yhteistä hälinää ja hauskanpitoa Tutkimuksen kohteena olleessa jakautuneessa luokkayhteisössä vuorovaikutus kuvautui puolestaan pysähtyneeksi ja kulttuurisesti määrittyvien ryhmärajojen sisäpuolelle jääneeksi.
Toiseuden käsite kuvaa mielestäni hyvin pakolaisnuorten suhdetta muihin kouluyhteisön jäseniin. Toiseudessa on kyse kahden asian välisestä erosta. Esimerkiksi maahanmuuttajista puhuttaessa korostuu usein se, miten maahanmuuttajat poikkeavat kantaväestöstä. Eroavaisuudet tutun ja vieraan välillä eivät välity neutraalisti tai tasa-arvoisesti. Maahanmuuttajista tai heidän edustamastaan etnisestä tai kulttuurisesta taustasta tehdään vertauskohtaansa vähäisempi. Toiseus on olennainen osa prosessia, jossa merkitykset ja yksilön identiteetti muodostuu. (Löytty 2005, 162, 165.) Haastatellut toivat esiin, ettei heitä haluttu ottaa osaksi luokkayhteisöä. Minäkuvan rakentumisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että nuoret painottivat kuuluvansa toiseen, parempaan ja heidät hyväksyvään ryhmään. Nuoret tuottivat paljon positiivista puhetta omasta viiteryhmästään ja toivat esiin omia vahvuuksiaan, jollaisiksi he mainitsivat esimerkiksi ahkeruuden, koulussa pärjäämisen, kiltteyden ja luotettavuuden. Tulkitsen tämän olleen heille sekä keino elää saamansa stigman kanssa että tapa ratkaista nuoruusvaiheen kehitystehtävä itselle positiivisella tavalla.
”…joo on kavereita, jotka on myös tullu Suomeen muualta ja me ollaa kaikki tosi ahkeria, niinku nörttejä kai… jotku suomalaiset hiljaa supisee tai naureskelee tai on ettei muka tajua yhtää mitä puhun, niin ku näin [pyörittää silmiä ja päätään]”. (H1)
”Oon kaikkien kaveri, enkä puhu pahhaa toissista tai valehtele muista tai jostain, et mulla olis jottai…vaikka tavaroita tai puhelin, joita mulla ei oo”. (H2)
Suurimmassa osassa suomalaisia kouluyhteisöjä on etäisyydenpito suomalaisten ja maahanmuuttajanuorten välillä edelleen normi ja myös jäsenyyden ehto. Ulkomaalaisiksi, maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi määritellyt oppilaat eivät tule nähdyksi koulussa potentiaalisina kavereina, joiden kanssa voisi olla yhteneviä kiinnostuksen kohteita.
Vastinparina hylätyksi tulemisen kokemukselle toivat haastatellut nuoret vahvasti esiin itsessään ja ystävissään olevia positiivisia ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, joiden kautta he omaa ja oman viiteryhmänsä nuorten minuutta määrittelivät. (Souto 2011, 124.)
Nuorten ryhmän jäsenyydestä puhuttaessa, kuvataan hyväksytyn aseman saavuttamista, arkista kuulumisen ja osallisuuden kokemusta sekä hyväksytyksi tulemisen tunnetta vertaisten keskuudessa. Tutkimusaineiston kautta näyttäytyi se, ettei tämä jäsenyys ollut kaikille nuorille avoin. Kouluyhteisö kuvautui hierarkkisena ja nuorten väliseen suosittuuteen perustuvana yhteisönä. Stigmatisoidut tai tietyn leiman saaneet oppilaat haluttiin pitää poissa yhteisöstä. Hierarkiat synnyttivät ja lisäsivät nuorten välistä epätasa-arvoa, lisäsivät leimaamista ja vaikuttivat nuoren minäkuvaan.
”Joo tiedän et oon erilaine… en syö sianlihaa ja pittää käyttää huivia ja olla ystävälline.
Et se kuuluu meidä kulttuuriin. Ja vaikka jotku naurraa ja on ilkeitä, niin koetan vain olla silti ystävällinen”. (H3)
Poissulkemiseen ei lähdetty vastaamaan, vaan etsittiin keinoja, joiden kautta selvittää tilanne itselle mahdollisimman edullisella tavalla. Esimerkiksi kyseinen nuori vahvisti omassa minäkuvassaan ystävällisyyttä kulttuurisena ominaisuutena, josta hän halusi pitää kiinni ja selvitä erilaisuutensa kanssa.