Rasismi on aihe, josta on miltei kokonaan vaiettu suomalaisessa yhteiskunnassa. Yleinen ajattelutapa on ollut, ettei Suomessa ole rasismia, koska täällä ei ole paljoa maahanmuuttajia tai etnisiä vähemmistöjä. Suomessa on ilmiötasolla keskusteltu syrjinnästä, muukalaispelosta ja suvaitsemattomuudesta tilanteissa, joissa muualla maailmassa on puhuttu rasismista. Suomalaisen yhteiskunnan muutokset 1990-luvun lopulla, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä moninkertaistui toi käsitekeskusteluun muutoksen. Rasismia ei pystytä vastustamaan, ellei sitä osata tai haluta tunnistaa ja nimetä oikein. (Rastas 2005, 69.)
Rasismi voi ilmetä vihapuheena, syrjintänä, väkivaltana tai sellaisina normaaleilta näyttävinä käytäntöinä, jotka kuitenkin sulkevat ulos osan ihmisistä. Rasismin sekä jäsentää että muokkaa eri tavoin nuorten tapoja kohdata toisiaan ja muodostaa ryhmäsuhteita. Koska lapset ja nuoret ovat vasta rakentamassa omaa minäkuvaansa, tuntuu heihin kohdistuva rasismi erityisen epäoikeudenmukaiselta ja tuhoisalta. Tiedetään, että lapset kasvaessaan oppivat ja omaksuvat ympäristönsä rasistisia asenteita ja toimintatapoja. Rasismi
vaikuttaakin kaikkiin lapsiin, ei ainoastaan niihin lapsiin ja nuoriin, joiden ajatellaan olevan rasismin kohteita tai uhreja. (Souto 2011, 196-197; Rastas 2007, 14-15.)
Tutkimusta varten toteutetuissa yksilö- ja ryhmähaastattelussa oppilaat keskustelivat yhtenä teemanaan arjen rasismista. Nuoret kertoivat kokeneensa rasismia jossain arjen tilanteessa tai aiemmin lapsuudessaan. Osa haastatelluista koki, ettei enää joutunut rasistisista syistä kiusatuksi, vaikka niin oli joskus aiemmin tapahtunut. Tutkimusaineiston analyysin kautta selvisi, että useat nuoret joutuivat kokemaan arjessaan hyvin suoraa, lähinnä ulkonäköön perustuvaa rasismia. Muiden oppilaiden, mutta myös tuntemattomien aikuisten rasistiset kommentit olivat omiaan heikentämään lapsen tai nuoren vasta rakentumassa olevaa minäkuvaa. Eriksonin kehitysteoreettisesti tulkittuna nämä negatiiviset kokemukset voisivat aiheuttaa nuorelle tarpeen vetäytyä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Näin ei kuitenkaan näille haastatelluille nuorille käynyt. He olivat selvinneet kehityskriisissään eteenpäin.
Selviytymistä helpotti vahva kotoa tuleva tuki ja kotikulttuurin kautta sisäistetty arvopohja.
Kuitenkin muiden negatiiviset, ulkonäköön tai puutteelliseen suomenkielentaitoon osuvat ilkeät kommentit olivat joko aiheuttaneet tai vahvistaneet nuoren stigmaa, joka liittyi hänen omaan minäkuvaansa.
” siis noo…joskus no siis jotku kiusaa sitten, aina tuijottaa ja kaikkee…mut minuu [suhtaudutaan] iha hyvin, siis ei oo mitää ongelmia minu kanssa, siis olen melkein kaikkie kaveri, siis enkä puhu pahaa toisten perään. Oo josku toivonu jos voisin näyttää samalle ku muut tytöt, ku siis aina tietää…oon erilaine ja näyttää joo erilaine kun muut… no…ja pelottaa mitä muut ajattelee minusta”. (H2)
”Jos olisi suomalainen niin voisin vastata muille, kieltä jos ei osaa nii se on vaikeeta…
joo on kyl kiusattu tosi törkeesti ja huudettu neekeriks ja iha tyrkitty ja huudettu, et hyi haiset pahalle… se tuntu toositosi pahalle ja epäreilulle…siis. Mut joo mun kavereiden mielestä mä oon silti sama ihminen vaikka mulla onki erivärine iho ja oon samanlaine ihminen [kuin muutkin]. (H1)
Soudon etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista (2017), keskittyy kuvaamaan rasismin ilmenemistä koulun arjessa. Souto tutki, kuinka suomalaisnuoret hyväksyivät erilaisiksi määrittelemiään nuoria osaksi oppilasryhmää.
Lisäksi hän tutki sitä, miten maahanmuuttajanuoret vastasivat heille asetettuihin ehtoihin ja kohtaamaansa rasismiin koulutilanteissa. Rastas haastatteli tutkimustaan varten maahanmuuttajataustaisia nuoria ja lapsia heidän omista rasismin kokemuksistaan. Rastas avaa tutkimustuloksia artikkelissaan Katseilla merkityt, silminnähden erilaiset. Lasten ja nuorten kokemuksia rodullistavista katseista (Nuorisotutkimus 2/2003, 20:3, 3-17), Artikkelissa kuvataan, kuinka maahanmuuttajaperheiden kodin kulttuuri vaikuttaa vahvasti lasten ajatteluun ja toimintaan heidän kohdatessaan rasismia. Mitä vahvemmin lapsi tai nuori on oman kotikulttuurinsa sisäistänyt osaksi minuuttaan, sitä helpompi tämän on löytää keinoja kohdata rasismia. Kotikulttuuriin vaikuttaa puolestaan vanhempien kulttuuritausta, perheen elämäntilanne ja asema maahanmuuttajina. Vaikutus on erityisen vahva silloin, jos molemmat vanhemmat ovat maahanmuuttajia. Mikäli maahanmuuttajalapset siis kiinnittyvät ensisijaisesti vanhempiensa etnisiin tai uskonnollisiin yhteisöihin, on sillä suoraan merkitystä, millaiseksi he itse ja toisaalta, millaiseksi ympäristö heidän suomalaisuutensa näkee. Se, miten lapset ja nuoret oman minuutensa määrittelevät, vaikuttaa heidän rasismin kokemuksiinsa.
Alla muutamia haastattelemieni nuorten vastauksia. Vastausten mukaan rasismia ei joko lainkaan ole, se ei kohdistu suoraan heihin itseensä tai he jättävät sen huomiotta:
”Koulussa ei rasismia…tai noo en tiiää, kun siis kukaanoo tehny mulle mitää…tiedän, et se [kiusaaja] puhuu iha vapaasti… mut joo en kuule vaa kävelen eteenpäin”. (H5)
”En siis niinku haluu olla sellassen kanssa, joka siis tavallaan valehtelee ja syrjii mua ja ei niinku tykkää musta sellasena ku oon ja ei hyväksy mua… no sellastaniinku ollu joskus siis no alakoulussa, mut onneks ei ennää”. (H2)
”Muut sanoo, et on [rasismia]… mut mä en oo nähny, ne kait on todella todella harvoja”.(H4)
Suurimmassa osassa yksilöhaastatteluja samoin kuin tehdyssä ryhmähaastattelussa kuitenkin kävi ilmi, että rasismia esiintyi kyseisessäkin koulussa. Rasismia ilmeni ulkoiseen, näkyvään erilaisuuteen, kuten etniseen taustaan liittyvänä kommentointina, mutta myös vihapuheena ja jopa fyysisen koskemattomuuden loukkaamisena. Suhtautuminen rasismiin vaihteli. Osa nuorista omasi niin vahvan oman kulttuurisen identiteetin, etteivät he antaneet kohtaamansa rasismin vaikuttaa minäkuvaansa. Jotkut oppilaat puolestaan olisivat halunneet vastata rasismiin väkivallalla. Alla haastateltujen oppilaiden mielipiteitä kysyttäessä, onko kohdannut tai kokenut rasismia:
”…huudellaa et mamu mamu, mee omaas kotiin täälttä ja joskus tekis mieli vaa mennä ja hakkaa turppiin, mut yrittää vaa olla hiljaa ja ottaa vastaan”. (H4)
”En voi sanoo nimee, mutta sen käyttäytymisestä…sellasta joka kiusaa kaikkia ja on itserakas ja puhuu toisten perään…mut et en niinku olis huomaavinaan sitä”. (H3)
Rasistiset kohtaamiset aiheuttivat tulkintani mukaan nuorissa sosiaalisen häpeän tunteita Varsinkin nuoret tarvitsevat ympäröivän yhteisön hyväksyntää, jotta heidän minäkuvansa rakentuu mahdollisimman vahvaksi. Arjen sosiaaliset kohtaamiset olivat joko minäkuvaa vahvistavia tai päinvastoin, sitä negatiivisesti rakentavia. Hyväksynnän hakeminen voi pahimmillaan johtaa siihen, että nuori pyrkii sulautumaan mihin tahansa nuorisoryhmään todistaakseen, ettei ole erilainen ja voi päätyä mukaan esimerkiksi rikolliseen alakulttuuriin.
Rikolliseen alakulttuuriin ryhmäytymistä ei missään muodossa tullut esiin tässä tutkimusaineistossa. (kts. Karvonen 2028, 15.)
Alla ote neljän oppilaan keskustelusta rasismista:
A: ”Ihonväri takia no joo o kiusattu”
B: ”Joo, ehkä no siis pienenä, mut mekin kiusattiin suomalaisia, kun ne o niin vaaleita”
A: ”Miten ne kattoo, jos sä kävelet koulun käytävillä, niinku joku tyttö voi sannoo, et bitch ja joku poika voi sanoo, et tummaihone ja kattoo päästä varpaisiin”
D: ”Ulkonäöstä, joo”
B: ”jos sä et osaa [vastata] mittään, niin ne vaan haukkuu ja kyssyy, et tyhmä, miks et mee omaas maahas ja niin sä et kuulu tänne”
A: ”olin kaupassa, nii joku nainen tuli sanoo et mee omaan maahas”
B: ”Jos mä oon kävelemässä esim keskustassa nii joku mies tuli sanoo mu kavereille et älkää hengatko neekerin kanssa kun ne on sairaita ja niiltä saa bakteereja”.
Nuorten kokemat rasistiset kokemukset ovat valitettavia paitsi minäkuvan rakentumiselle, myös kotoutumisen kannalta. Kokemuksen suomalaisuudesta osana identiteettiä pitäisi olla avoin kaikille ihmisille heidän taustastaan riippumatta. Kotoutumisen kannalta olisi merkityksellistä, että mahdollisimman moni maahanmuuttaja pitäisi itseään edes jossakin määrin suomalaisena. Suomalaiseksi tuleminen on pääasiassa maahanmuuttajien ja heidän lastensa vastuulla. Ympäröivä yhteiskunta kuitenkin vaikuttaa kotoutumisprosessin helppouteen tai vaikeuteen. Saukkonen, teoksessaan Suomi omaksi kodiksi (2020) toteaa, että ”uudet yhteiskunnan jäsenet tervetulleeksi toivottava kansakunta antaa kaikille mahdollisuuden olla osa kansallista meitä”. Mikäli ajatellaan, ettei muualta Suomeen muuttanut voi koskaan olla (aito) suomalainen, varsinkin jos hän on esimerkiksi tummaihoinen tai uskonnoltaan muslimi, vaikeutetaan merkittävästi yhteenkuuluvuuden tunteen kehittymistä. (em., 241.)