Lastensuojeluilmoitus
Huolia on vain yksi
Sosiaalihuoltolain mukainen lapsiperhepalvelujen yksikkö Lapsi ymmärtää itsekin
Vanhempi on kontaktissa Huoli ei ole vakava Lähes täysi-ikäinen lapsi Huolia on useita
Lastensuojelun yksikkö Huoli on vakava
Huolet toistuvat
Aikaisempaa historiaa lastensuojelun palveluista
Oma lähtöoletukseni tutkimukselle oli se, että lastensuojeluilmoitusten ohjautumisesta lastensuojelun ja sosiaalihuoltolain mukaiseen lapsiperhepalvelujen yksikköön ei ole paikannettavissa yhdenmukaisuutta. Toisin sanoen arvelin, että lastensuojeluilmoituksissa esitettyjä huolia tulkitaan eri tavalla riippuen arvion tekevästä työntekijästä ja siten lastensuojeluilmoituksen käsittely lastensuojelussa tai sosiaalihuoltolain mukaisessa lapsiperhepalvelussa on lähes sattumanvaraista eikä siitä olisi paikannettavissa johdonmukaisuutta. Aineistoni koostui 56 lastensuojeluilmoituksesta, joita oli käsitellyt ja siten tulkintoja esitetyistä huolista oli tehnyt 27 eri työntekijää. Analyysini perusteella voin kuitenkin todeta, että tutkimuksessani paikantamani kategoriat ”ei lastensuojelun tarvetta” sekä ”huoli on vakava” olivat suhteellisen tarkkarajaisia. Kategorioiden täsmentävät määreet esiintyivät useassa kategoriaan liitetyssä lastensuojeluilmoituksessa. Tutkimuksen yhtenä tuloksena voidaan todeta, että lastensuojeluilmoitusten käsittely ja niiden ohjautuminen lastensuojelun ja perhesosiaalityön välillä on yhdenmukaista siinä kunnassa, mistä sain tutkimukseni aineiston.
Aineisto oli kerätty kahdesta eri lastensuojelun toimistosta yhden kunnan sisällä. Kummassakin yksikössä samankaltaiset ilmoitukset oli käsitelty samalla tavalla muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
Lastensuojeluilmoitus tehdään siksi, että ilmoittaja on havainnut jonkun huolen lapsen käytökseen tai kasvuympäristöön liittyen. Ilmoittaja tekee siis jonkinlaisen ongelman
määrittelyn päättäessään ottaa yhteyttä lastensuojeluun. Ilmoittaja tulkitsee huolen sellaiseksi sosiaaliseksi ongelmaksi, johon lastensuojelun on mahdollisesti puututtava.
Lastensuojeluilmoituksen vastaanottamisen jälkeen sosiaalityöntekijä arvioi lastensuojeluilmoituksen perusteella ongelman vakavuuden eli määrittelee ilmoituksesta mahdollisen ongelman ja tekee päätöksen tarvittavista toimenpiteistä. Tulkinta lapsen edun vaarantavasta ongelmasta tapahtuu siis vähintään kaksi kertaa; ilmoitusta tehtäessä sekä sitä käsiteltäessä. Osaltaan lastensuojeluilmoituksen käsittelyyn saattaa vaikuttaa se, miten ilmoitus on kirjattu, kuten Tarja Kivinenkin (1994, 104) huomioi tutkimuksessaan. Konkreettiset työtavat vaikuttavat esimerkiksi siihen, miten esimerkiksi puhelimitse vastaanotettu lastensuojeluilmoitus kirjataan. Kirjataanko se sanasta sanaan ilmoittajan puheiden mukaisesti vai tiivistetäänkö lastensuojeluilmoitukseen ilmoittajan kertomasta jonkinlainen yhteenveto.
Jos ilmoittajan sanoja ei kirjoiteta siten, kun hän ne sanoo, on riskinä se, että tiivistetty versio muodostuukin vastaanottajan tulkinnaksi huolenaiheista. Aino Kääriäinen (2004, 99) huomauttaa, että kirjoitettuna huoli tulee näkyväksi, mutta ei aina käsitellyksi.
Sosiaalityöntekijän tulkintoihin vaikuttavat instituutionaaliset, professionaaliset sekä henkilökohtaiset arvositoumukset ja -käsitykset (Laitinen & Pohjola 2010, 9; Pohjola 2010, 19). Työntekijän tulkintaresurssien voidaan nähdä syntyvän ainakin osaksi myös työn tekemisen kokemuksesta (Pösö 2000, 274). Lisäksi käsityksiin esimerkiksi lastensuojelun toimintavelvollisuuksista sekä lastensuojelun konkreettisiin toimenpiteisiin vaikuttavat ajankohtaiset poliittiset aatteet ja yhteiskuntateoreettiset opit. Esimerkiksi käsitykset julkisen vallan roolista, yksikön velvollisuuksista ja oikeuksista, perheen merkityksestä ja tehtävästä sekä yhteisvastuun laajuudesta vaihtelevat yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisten päätösten ohjaamana. (Hämäläinen 2007, 465.) Lisäksi julkisena palveluna toteuttavaan sosiaalityön kontekstiin, rajoja asettaa resurssit. Kun rahaa on vähän ja sitä pidetään tiukasti kiinni, nostanee se kynnystä tulkita ilmiöitä sellaisiksi sosiaalisiksi ongelmiksi, jotka vaativat ehdottomasti viranomaisen puuttumista ja toimenpiteitä.
Tarja Heinon (1997) tutki lastensuojelun asiakkuuden määrittymisen prosessia ja siihen liittyviä elementtejä. Heinon mukaan lastensuojelun asiakkuus perustuu työntekijän aktiiviseen, toimintaan ja sen avulla muodostettavaan tapauskohtaiseen tulkintaan asiakkuudesta.
Lastensuojelun asiakkuus ei määrity pelkästään sosiaalityöntekijästä riippumattomana objektiivisena prosessina, vaan määrittyminen perustuu sosiaalityöntekijän aktiiviseen ja subjektiiviseen toimijuuteen. Lastensuojelun asiakkuuden tarpeellisuuden tulkintatyössä
yhdistyvät Heinon mukaan sosiaalityöntekijän tiedot (kognitiiviset elementit), tunteet (emotionaaliset elementit) ja velvollisuudet (moraaliset elementit). Osaltaan tulkinta muodostuu vuorovaikutuksessa ilmoittajaan, mahdolliseen asiakkaaseen ja yhteistyötahoihin.
Heinon mukaan esimerkiksi pelkkä tieto lapsen vaikeasta tilanteesta ei synnytä lastensuojelun asiakkuutta, vaan päätökseen asiakkuuteen ottamisesta tarvitaan myös emotionaalista ja moraalista harkintaa. Kontekstin ja resurssien vaikutus on myös suuri. Sosiaalityöntekijän täytyy arvioida tilannetta myös sen kannalta, onko organisaatiolla käytännössä mahdollisuuksia vastata lapsen avuntarpeeseen ja olisiko vastuullinen auttaja joku muu kuin lastensuojelu.
Tarja Heinon (1997) muotoilema asiakkuuden määrittymisen tulkintaprosessi vaikuttaa suhteellisen selkeältä: se voidaan nähdä olevan tapauskohtaisesti muotoutuva, aina erilainen yhdistelmä tietoa, tunteita ja vastuuta. Toisaalta Heino huomasi, että sosiaalityöntekijällä käytössä oleva tieto on usein hämärää, jännitteistä tai sitä ei ole ollenkaan. Tulkinta asiakkuuden tarpeesta tapahtuu siis välillä huteran, epäselvän ja jopa ei-tiedon varassa. Vaikka lastensuojeluilmoituksessa esitetty ja käsittelyn aikana hankittu tieto vaikuttaisi selkeältä, tulee sitä arvioida kriittisesti. Lastensuojeluilmoituksen käsittely aloittaa tiedon rakentumisen lapsen ja perheen tilanteesta. On osattava arvioida sitä, mikä määrä tietoa on riittävästi ja minkälainen tieto on oikeanlaista asiakkuuden tarvetta arvioitaessa (Ojaniemi & Rantajärvi 2010, 224-226).
Kanadan ja Ruotsin lastensuojelun toimintatapoja vertaavan tutkimuksen mukaan Kanadassa lastensuojelun asiakkuuden tarvetta arvioitaessa työntekijä yhdistelee lainsäädäntöä, riskienarviointia sekä organisaation standardoituja menettelytapoja. Ruotsissa sosiaalityöntekijä taas luottaa selvitysprosessin aikana kerättävään, kasautuvaan tietoon lapsen tilanteesta. Tutkimuksen mukaan lastensuojelun asiakkuuden tarvetta arvioitaessa tulisi ottaa huomioon sekä lapsen hyvinvointi että turvallisuus. Arviointiprosessi tulisi toteuttaa yhdessä vanhempien kanssa sekä varmistaa lapsen osallisuus siinä. (Khoo, Hyvönen & Nygren 2003.) Kategoria-analyysin yksi perusajatus on tutkia kategorioita kontekstissaan. Kategorioiden tutkimisessa on tärkeää havainnoida sitä, mitä kategorioilla tehdään ja mitä ne saavat aikaan paikallisesti. (Juhila, Jokinen & Suoninen 2012, 75; Jokinen 2012, 227-228.) Kuten Johanna Ruusuvuori (2001, 396) toteaa, kategorioita tutkimalla voidaan tehdä näkyväksi yhteiskunnan – tai vaikka tietyn ammattiryhmän vallitsevia moraalisia jäsennyksiä siitä, mikä mielletään tiettyyn kategoriaan liitettäväksi tavanomaiseksi toiminnaksi ja mikä toiminta taas synnyttää selontekovelvollisuuden. Johanna Korpisen (2008, 263) mukaan asiakastilanteissa työntekijä vertaa tilannetta muodostamaansa käsitykseen siitä, mikä on normaalia. Työntekijän tulkintaan
tilanteesta ja sen normaalisuudesta vaikuttavat hänen henkilökohtaiset merkityksenantonsa, kulttuurin luomat määrittelyt sekä asiakkaan oma määrittely tilanteestaan. Instituutioiden toiminnan kannalta on välttämätöntä tulkita asiakkaan tilannetta vertaamalla sitä yleisesti jaettuihin käsityksiin esimerkiksi normaalisuudesta. Tulkintojen avulla ihmisiä on mahdollista asettaa luokkiin, joiden perusteella voidaan päättää esimerkiksi lastensuojeluasiakkuuden tarve.
(Korpinen 2008, 263)
6 POHDINTA
Lastensuojeluilmoitus kertoo lapsen tilanteesta vain vähän. Sen käsittely vaatii ammattitaitoista kykyä arvioida siinä esitettyjä huolenaiheita. Mielestäni sosiaalityön eettisyyden takaamiseksi pieneltäkin kuulostava huoli on selvitettävä jonkun viranomaisen toimesta.
Lastensuojeluilmoituksen käsittely vaatii vahvaa ammattitaitoa ja toisaalta herkkyyttä tunnistaa ne ongelmat, jotka saattavat olla vahingollisia lapselle ja hänen perheelleen. Kuten Kati Saastamoinenkin (2016, 144) muistuttaa, joskus useiden pienten huolten yhteisvaikutus saattaa olla vaarallinen lapsen kasvulle ja kehitykselle. Yksittäin esitettynä huoli ei välttämättä kuulosta lapsen turvallisuutta ja kehitystä uhkaavana, mutta yhdistettynä muihin, ilmoittamattomiin huoliin se muuttuukin jopa hengenvaaralliseksi. Myös viranomaisten ja yksityishenkilöisten kyvyissä muotoilla huoli kirjalliseen muotoon on varmasti vaihtelua.
Paperilla ongelma saattaa kutistua tavanomaiseksi lapsiperheen haasteeksi tai teinin kiukutteluksi, kun huoli muotoillaan liian yksinkertaisesti tai jotain oleellista ei uskalleta kirjoittaa ilmoitukseen asti.
Juha Hämäläinen (2007, 471) muistuttaa, että lastensuojelun oppiperusta on monialainen ja siihen kuuluu jännitteitä tieteenteorian, politiikan ja maailmankatsomuksen osalta. Mielestäni on aiheellista pohtia sitä, miten alan monitieteisyys ja siihen liittyvät jännitteet vaikuttavat lastensuojelun ja sosiaalihuollon lapsiperhepalveluiden konkreettiseen työhön, etenkin pro gradu -tutkimukseni kiinnostuksen kohteena olevaan ensiarvioon. Kuinka paljon työntekijän henkilökohtainen maailmankatsomus ja omaksumat teoriat vaikuttavat siihen, kuinka ilmoitettuja huolia merkityksellisettään ja arvotetaan? Jos lastensuojelun oppiperusta on ristiriitainen ja hajanainen, on syytä kysyä, onko edes mahdollista luoda konkreettiseen työhön vaikuttavia ohjeita ja kriteereitä siitä, kuka kuuluu lastensuojelun asiakkaaksi. Päivi Petrelius ja kumppanit (2016) tuovat esiin, ettei suomalaisessa lastensuojelun kontekstissa ole yhteisesti jaettua käsitystä siitä, minkälainen kokonaisuus on lapsuuden ja nuoruuden hyvinvointi.
Lastensuojelun rajojen hämäryys leimaa koko lastensuojelun kehityshistoriaa eikä tarkkojen rajojen vetäminen taida olla mahdollista (Hämäläinen 2007, 470). Jos lastensuojelun perusta on liian laaja ja ristiriitainen hahmotettavaksi, voiko sille rakentaa systemaattisesti toimivaa, selvärajaista toimintaa? Onko huolien eli lastensuojeluilmoitusten arvioimisessa tyydyttävä toimintaan, joka muotoutuu sitä tekevän ihmisen henkilökohtaisen arvomaailman sekä
ajallisen- että paikallisen kontekstin mukaisesti. Se tarkoittaisi sitä, että yhden kunnankin sisällä saattaisi olla erilaisia tapoja arvottaa huolia ja siten tarjota palveluita lapsille ja perheille.
Oma näkemykseni (ainakin ennen tätä tutkimusta) on se, että lastensuojelun alkuarviointiin ja siten asiakkuuden määrittelyyn tarvitaan tarkat organisaation asettamat kriteerit. Niiden avulla ohjattaisiin työntekijöiden tulkintoja ja toimenpiteitä tasalaatuisimmiksi ja parannettaisiin palvelun laadukkuutta. Kaikkia viranomaisia, niin lastensuojelun kuin lapsiperhepalveluiden työntekijöitä velvoittaa hyvän hallinnon vaatimus (perustuslaki 731/1999, 21§). Hallintolain (434/2003, 6§) mukaan yhtenä hyvän hallinnon oikeusperiaatteena on yhdenvertaisuus. Se tarkoittaa asioiden vertailua ja ratkaisua samalla tavalla (Hakalehto 2016, 34; Kulla 2018, 103).
Mahdollisesti ensiarvioinnin eriyttäminen muusta lastensuojelun avohuollon työstä mahdollistaisi yhdenmukaiset tulkinnat asiakkuuden tarpeesta ja oikeasta yksiköstä (lastensuojelu vai sosiaalihuolto), kun tietyt työntekijät voisivat keskittyvä vain yhteen asiakasprosessin vaiheeseen. Toisaalta Tarja Heino ja Katarina Pursi (2018) huomauttavat, että asiakasprosessin pilkkominen osiin on organisaatio- eikä asiakaslähtöistä. Siirtymät asiakasprosessissa saattavat tosiasiassa hankaloittaa ja jopa vaarantaa asiakkaan tilanteen käsittelyn laadukkuuden esimerkiksi tiedonkulun katkeamisen takia (emt. 2018). Samanlaisen tutkimustuloksen on saanut Outi Jaakkola (2016) tutkimuksessaan. Pelkästään erillisen arviointityön tekeminen saattaa kaventaa ja heikentää sosiaalityöntekijän ammattitaitoa väittää Jaakkola. Lisäksi tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen suuntaan, että ilman organisaation asettamia tarkkoja kriteereitäkin on mahdollista toteuttaa ensiarviointityötä suhteellisen yhdenmukaisesti. Suvi Raitakarin (2006) tutkimuksen mukaan työn käytännöissä syntyy tietoa siitä, ketä ja minkälaisia ongelmia instituution on mahdollista auttaa. Instituution asiakasprofiili muodostuu siis siten osaltaan käytännöissä eikä kirjallisten ohjeiden avulla.
Lastensuojeluilmoitusten käsittelyssä ja asiakkaiden ohjaamisessa joko lastensuojeluun tai lapsiperhepalveluihin on lopulta kyse työntekijöiden kyvystä tunnistaa ja arvottaa erilaisia ongelmia. Lastensuojelussa tehdään jatkuvasti arviointityöskentelyä, jossa useimmat arviot ja niistä johdetut päätökset täytyy tehdä suhteellisen pienellä informaatiolla. Toisinaan informaatio voi olla vain kirjoitettu lastensuojeluilmoitus ja muutama puhelu. Niiden pohjalta sosiaalityöntekijän tulee päättää jatkaako asian selvittämistä, ohjaako sen matalamman tason palveluihin vai hylkääkö koko asian. Vaikka useimmiten lastensuojelussa työskennellään työpareittain tai tiimeittäin ja johtavaa sosiaalityöntekijää on mahdollista konsultoida, on
sosiaalityöntekijän henkilökohtainen rooli merkittävä arviota muodostettaessa. Voidaan myös pohtia kuinka paljon sosiaalityöntekijän arvioon vaikuttavat lastensuojeluasioille tyypillinen emotionaalisuus ja kuormittavuus yhdistettynä rajalliseen tietoon.
On ehkä hyväksyttävä se, että vaikka lastensuojelun ja sosiaalihuollon asiakkuuksille on muotoiltu tiettyjä rajoja ja määreitä lainsäädännön ja valtakunnallisten ohjeiden avulla, on päätöksen tekevän sosiaalityöntekijän todellisuus yksi merkittävin tekijä asiakkuuden määrittelyssä. Sosiaalityöntekijän todellisuus rakentuu konkreettisesta työpaikasta ja siihen liittyvistä paikallisista työtavoista, asenteista ja työilmapiiristä. Osan todellisuudesta muodostavat sosiaalityön opinnoissa ja koulutuksissa omaksutut teoriat, lainpykälät ja toimintaohjeet. Sosiaalityöntekijän todellisuutta rakentavat osaltaan työnantajan (sosiaalityön kohdalla useimmiten kunnan) tarjoamat resurssit. Myös sosiaalityöntekijän oma vakaumus, ennakkoluulot ja esimerkiksi kulttuurillinen tausta vaikuttavat siihen, kuinka hän kohtaa asiakkaan ja arvioi asiakkaan tilannetta (Gambrill 2013, 27-28). Sosiaalityöntekijä tekee tulkinnan esitetystä huolesta, minkä avulla hän tekee päätöksen lastensuojelun tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta
Instituutiot rakentavat sosiaalista todellisuuttaan kategorioiden avulla. Niiden avulla määritellään instituution toiminta, tavoite ja kohderyhmä. (Jokinen 2012, 229-230; Mäkitalo 2002.) Tässä tutkimuksessani pyrin selvittämään lastensuojeluilmoitusten perusteella luotuja kategorioita, jotka vaikuttavat siihen missä lastensuojeluilmoitus käsitellään. Olin kiinnostunut erityisesti niistä määreistä, jotka täsmentävät luotuja kategorioita. Tulkitsin lastensuojeluilmoituksista vain kaksi kategoriaa. Ne perustuivat siihen, minne lastensuojeluilmoitus oli ohjattu; lastensuojeluun tai sosiaalihuoltolain mukaiseen lapsiperhepalveluiden yksikköön. Tekemäni tulkinta saattaa olla jossain määrin mustavalkoinen ja ääripäitä korostava. Päädyin kuitenkin tulkintaani asettamani tutkimustehtävän takia. Olin kiinnostunut erityisesti siitä, mitkä sisällöt eli huolet tai tilanteet lasten ja perheiden elämässä nousevat esille lastensuojeluilmoituksista, jotka ”hyväksytään”
lastensuojelun laajempaan arvioon ja samalla tavalla mitkä huolet ovat tarpeeksi ”pieniä”
jatkoselvittelyyn sosiaalihuollon yksikössä. Aineistoani olisi voinut tulkita myös toisella tavalla, esimerkiksi tulkitsemalla siitä muitakin kategorioita. Aineistostani olisi varmasti voinut tulkita ainakin kategorian ”rajalla”, minkä lastensuojeluilmoitukset eivät selvästi täyttäneet lastensuojelullista huolta, mutta epämääräisyydessään eivät olisi solahtaneetkaan suoraan sosiaalihuollon yksikköön. Koska aineistoni on pelkästään asiakirjat, olin yksistään
kirjoitettujen sanojen varassa tulkintaa tehdessäni. Tutkimuksen luotettavuutta lisäävää triangulaatio olisi voinut olla hyvä lisä tulkinnan laajentamisessa (Tuomi & Sarajärvi 2018, 125). Esimerkiksi lastensuojeluilmoitusten käsittelyyn osallistuneiden työntekijöiden haastattelut olisivat voineet syventää ja monipuolistaa tulkintaa ja siten parantaa tutkimukseni luotettavuutta.
Anneli Pohjola (2015, 32) pohtii ihmisistä muodostettujen kategorioiden vaikutuksia niiden jäseniksi mielletyille yksilöille ja kategorioihin liitetyille ilmiöille. Luomme jatkuvasti kategorioita, jotta hallitsisimme ympäröivää maailmaa ja siihen liittyviä, alati muuttuvia ilmiöitä. Pohjola kuitenkin muistuttaa, että kaikki kategoriat eivät selkiytä ympäröivää maailmaa vaan saattavat olla leimaavia ja muodostaa jopa haitallisia ongelmatulkintoja.
Kategoria voi olla niin leimaava, ettei yksilöä kohdata yksilönä, vaan hänet mielletään pelkästään jonkinlaisena kategoriasta muodostettuna yleistyksenä. Luokittelu eli kategorioiden muodostaminen pohjautuu yleistyksiin; ihmisistä ja asioista etsitään yhtäläisyyksiä ja niputetaan niitä riittävästi omaavia yhdeksi ryhmäksi. Kategorioiden luomisessa piilee riski liiallisesta yksinkertaistamisesta, kun etsitään samanlaisuuksia ja unohdetaan kaikki erilaisuus.
Asiakkuuden kategoriasointia tavoiteltaessa saatetaan päätyä saamaan ansaan; liiallinen yleistäminen ja yhteneväisyyksien etsiminen jyrää erilaisuuden ja saa esimerkiksi lastensuojelun asiakkaan näyttämään joltain tarkkarajaiselta, stereotyyppiseltä hahmolta.
Pakkomuodostamalla asiakkaasta kategoriaa, saattaa käydä niin, että ihminen muuttuu asiaksi tai tapaukseksi. (Pohjola 2010, 32-39.)
Pahimmillaan kategoriat vahvistuvat kontrolloimattomassa julkisessa keskustelussa ja saavat aikaan epätoivottuja vaikutuksia. Esimerkiksi kategoria lastensuojelun asiakasäidistä saattaa olla yksi syy, miksi lastensuojelun palveluita ei haluta ottaa vastaan. Lastensuojelun asiakasäiti luokitellaan äidiksi, joka ei pysty itse huolehtimaan lapsistaan ja jolla olla jonkinlainen päihde-tai mielenterveysongelma. Pahimmillaan kategorioiden aiheuttamat asenteet ja leimat johtavat jopa hengenvaarallisiin tilanteisiin, kun yksilö menettää osallisuutensa yhteiskunnan täysvaltaisena jäsenenä tai yksilö ei uskalla ottaa välttämätöntäkään apua vastaan leimautumisen pelossa. Asiakaskategorioiden muodostamisella saattaa olla myös haitallisia vaikutuksia työntekijöiden tekemään työhön. Jos organisaation asiakaskategoriat on määritelty tiukasti, saattaa ne sokaista näkemään asiakkaan ainutlaatuisia tilanteita ja huolia. Asiakkaan kohtaaminen muodostuu pelkäksi arvioinniksi, jota leimaa inhimillisen ja eettisen ymmärtämisen sijaan lomakkeellisesti toteutettu arvottaminen. Liian tiukat kriteerit
asiakkuudelle saattavat aiheuttaa paradoksaalisen tilanteen, jossa esimerkiksi päihdeongelman omaava henkilö ei pääse päihdehoitoon, koska ei ole arvioinnin hetkellä humalassa.
On siis syytä pohtia kategorioiden korostamisen tarpeellisuutta ja niiden tutkimisen hyödyllisyyttä. Nykyinen ajatusmalli korostaa tiukkarajaisten asiakasmäärittelyjen sijasta avointa ja neuvottelevaa lähtökohtaa asiakkuuden määrittelylle. Asiakas -kategorian ei tulisi olla ennalta määrätty, muuttumaton ja leimaava, vaan jotain mikä syntyy ja muuttuu yksilöiden (työntekijän ja asiakkaan) vuorovaikutuksessa. (ks. esim. Juhila, Pösö, Hall & Parton 2003, 11-19.) Mielestäni on kuitenkin ymmärrettävä realistisesti yhteiskunnan asettamat rajat asiakkuuden määrittelylle. Lain pykälät määrittelevät niin lastensuojelun vastuita kuin yksilön oikeuksia, julkinen valta osoittaa tiettyjä velvollisuuksia viranomaisten toiminnalle ja yhteiskuntamme jäsenet olettavat tiettyjä toimenpiteitä tehtäväksi esimerkiksi niille, jotka eivät suoriudu yhteiskunnallisista velvoitteistaan. Oikeus ja mahdollisuus määritellä lastensuojelun asiakas ei siten ole pelkästään kahdella yksilöllä, työntekijällä ja asiakkaalla, vaan siihen osallistuu koko yhteiskunta. Yhteiskunnan mukanaolon takia, mielestäni on perusteltua määritellä lastensuojelun asiakkuudelle kriteereitä, jotta esimerkiksi lain asettamat reunaehdot toteutuvat lastensuojelun asiakasvalintaa tehdessä. Ehkä työtä tukevat kriteerit vähentäisivät osaltaan lastensuojelutyön kuormittavuuden tunnetta.
Tiedettä voidaan pitää prosessina, jonka avulla on mahdollista hankkia uutta tietoa, syventää jo tiedettyä ja muotoilla uusia näkökulmia todellisuuteen. Tieteellisen tutkimuksen päätehtävänä ei enää pidetä totuuksien julistamista, vaan pikemminkin se on itsekriittistä toimintaa, jonka avulla täydennetään ja korjataan aikaisemmin julkaistuja tuloksia. (Aaltola 2018, 19-21.) Tutkimusten tavoitteena voidaan yhtä hyvin pitää virheellisten ja harhaanjohtavien ennakkoluulojen kumoamista (Hakala 2017, 157). Useimman pro gradu- tutkimuksen pienen ja rajatun aineiston perusteella on lähes mahdotonta saada yleistettäviä tuloksia, joiden avulla voisi tosiasiallisesti täydentää tai korjata aikaisempien tutkimusten tuloksia. Väitöskirjojenkaan laajuus ei aina riitä tulosten yleistettävyyteen. Mielestäni pro gradu -tutkimusten tehtäväksi muotoutuukin usein ikään kuin tiedustelutyö ja keskustelun avaus ”oikeaa”, laajempaa tutkimusta varten. Toisaalta tämän pro gradun voidaan arvioida saavuttaneen ainakin yhden
”oikean” tutkimuksen tavoitteen muuttaessaan ennakkoluuloa. Tutkimukseni tulos kumoaa olettamukseni lastensuojeluilmoitusten täysin epäloogisesta ohjautumisesta lastensuojelun ja lapsiperhepalveluiden välillä.
Tässä pro gradu -tutkimuksessa en ole pystynyt käsittelemään kuin pienen raapaisun verran lastensuojelun ensiarviointiin sekä lastensuojelun ja sosiaalihuoltolain mukaisen lapsiperhepalveluiden työnjakoon liittyviä kysymyksiä. Tutkimuksen aihekokonaisuus on ajankohtainen seuraavienkin vuosien aikana, kun jonkinlainen maakunta- ja sote -uudistus on toteutumassa muuttaen jopa perustavanlaatuisesti julkisten palvelujen rakennetta ja toimintoja.
Sosiaalihuollon lakiuudistuksen (SHL 1301/2014) myötä lastensuojeluilmoituksen lisäksi on mahdollista tehdä yhteydenotto sosiaalihuollon tuen tarpeesta (SHL 1301/2014, 35§).
Uudistusten vaikutuksista on vielä vähän tutkimuksia. Tärkeää olisi esimerkiksi vertailla lastensuojeluilmoituksia ja yhteydenottoja sosiaalihuoltoon sekä selvittää niiden vaikutuksia asiakkuusmäärityksille ja asiakkuusurille. Oma tutkimusaihe voisi olla myös se kuka tosiasiassa määrittyy lastensuojelun asiakkaaksi (ks. Ojaniemi & Rantajärvi 2010, 231-243) ja kuka taas sosiaalihuollon asiakkaaksi. Työntekijöiden koulutustaustassa on eroja.
Lastensuojelussa on enemmän sosiaalityöntekijöitä, kun taas sosiaalihuollossa sosiaaliohjaajia.
Erilaisten koulutustaustojen vaikutukset tulkinnoille sosiaalisista ongelmista ja asiakkaista, voisi olla myös mielenkiintoinen tutkimusaihe. Lisäksi tutkimuksen tarve on ilmeinen siinä, miten erotella lastensuojelun asiakkaan sosiaalihuollon erityisen tuen asiakkaasta (1301/2014, 3§).
Tämän pro gradu -tutkimuksen prosessi on ollut opettavainen ja mukaansatempaava oppimiskokemus. Sosiaalityössä tehtyjen työpätkien jälkeen, tutkijan positioon asettuminen oli yllättävän helppoa. Tutkimusta tehdessäni koen ammatillisen identiteettini sosiaalityöntekijänä vahvistuneen. Olen kasvattanut ymmärrystäni lastensuojelututkimuksen haasteista, rajoitteista ja harmaista alueista, sekä toisaalta tutkimuksen tärkeydestä. Tämän tutkimuksen tekeminen on ollut ennen kaikkea uppoutumista äärimmäisen mielenkiintoiseen aiheeseen. Tämä tutkimus on nyt jonkinlaisessa päätöksessä, mutta lopullinen sen ei tarvitse olla. Työtä riittää seuraaville tai sitten minulle, jos tutkijaksi jossain vaiheessa vielä palaan. Ainakin innostus tutkimiseen on nyt viimeistään syttynyt. Diskurssitutkimuksellisen orientaation mukaisesti toivon tämän tutkimuksen liittyvän ensiarviointityöhön sekä lastensuojelun ja sosiaalihuollon asiakkuusmäärittelyistä käytäviin keskusteluihin yhtenä puheenvuorona, ei vastauksena vaan pikemminkin kysymysten herättelijänä (Jokinen & Juhila 2016, 240).
LÄHTEET
Aaltola, Juhani. 2018. ”Filosofia, tiede ja ymmärtäminen”. Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin: 2, Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin, toim. Raine Valli. Jyväskylä: PS-kustannus.
Araneva, Mirjam. 2016. Lapsen suojelu: toteuttaminen ja päätöksenteko: käsikirja lapsen asioista päättäville. Helsinki: Talentum Pro.
Aula, Maria Kaisa. 2019.LAPE 2019 askelmerkit, Lapsi keskiöön -tuki arkeen.LAPE-ohjelman vuoden 2019 toimintasuunnitelma. Sosiaali- ja terveysministeriö. Luettavissa:
https://stm.fi/documents/1271139/1953486/LAPE+2019+toimintasuunnitelma+mka+1401201
9_.pdf/8fcbffa2-1ee8-8c07-925c-7ab2380c8c20/LAPE+2019+toimintasuunnitelma+mka+14012019_.pdf.pdf
Bae, Hwa-ok, Phyllis L. Solomon & Richard J. Gelles. 2008. ” Multiple child maltreatment recurrence relative to single recurrence and no recurrence.” Children and Youth Services Review: 31, 617-624.
Bardy, Marjatta. 2001. ”Pikkulapsen sijoitus oman kodin ulkopuolelle – syrjäytymisen ja liittymisen risteyskohtia”. Teoksessa Eriarvoinen lapsuus, toim. Irmeli Järventie & Hannele Sauli. Helsinki:WSOY, 47-81.
Burr, Vivien. 2015.Social constructionism. Third edition. Hove, East Sussex; New York, NY:
Routledge, Taylor & Francis Group.
Casanueva, Cecilia, Stephen Tueller, Melissa Dolan, Mark Testa, Keith Smith & Orin Day.
2014. ” Examining predictors of re-reports and recurrence of child maltreatment using two na-tional data sources”.Children and Youth Services Review: 48, 1-13.
Cocozza, Madeleine. 2007. The Parenting of Society. A study of Child Protection in Sweden -from Report to Support. Linköping University: Division of Child and Adolescent Psychiatry, Department of Clinical and Experimental Medicine, Faculty of Health Sciences.
Connell Christian M, Natasha Bergeron, Karol H. Kratz, Leon Saunders & Jacob Kraemer Te-bes. 2006. ” Re-referral to child protective services: The influence of child, family, and case characteristics on risk status.”Child Abuse & Neglect: 31, 573-588.
DePanfilis, Diane & Susan J. Zuravin. 2001. ”Assessing Risk to Determine the Need for Ser-vices.”Children and Youth Services Review: 23:1, 3-20.
Eckenrode, John, Elliot G. Smith, Margaret E. Mccarthy & Michael Dineen. 2014.” In-come inequality and child maltreatment in the United States.”Pediatrics: 133:3, 454-464.
Eronen, Tuija. 2007. Katsaus 2000-luvulla julkaistuun suomalaiseen
lastensuojelututkimukseen. Luettavissa:
https://thl.fi/documents/647345/1449725/Eronen+2007++Katsaus+2000- luvulla+julkaistuun+suomalaiseen+lastensuojelututkimukseen.pdf/e0bcd6c9-9471-4a6f-89d1-b2d27a30e202
Fluke John D, Gila R. Shusterman, Dana M. Hollinshead & Ying-Ying T. Yuan. 2008.
” Longitudinal Analysis of Repeated Child Abuse Reporting and Victimization: Multistate Analysis of Associated Factors.”Child Maltreat: 13, 76-88.
Gissler, Mika & Martta Forsell. 2018. ”Lasten ja nuorten sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttö”. Teoksessa Nuoret palveluiden pauloissa. Nuorten elinolot -vuosikirja 2018, toim.
Mika Gissler, Marjatta Kekkonen ja Päivi Känkänen. Helsinki:
Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 20-33.
Hakalehto, Sarianna. 2018.Lapsioikeuden perusteet. Helsinki: Alma Talent.
Heino, Tarja. 1997. Asiakkuuden hämäryys lastensuojelussa. Sosiaalityöntekijän tuottama määritys lastensuojelun asiakkaaksi. Helsinki: STAKES Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
Heino, Tarja. 2017. ”Kamppailu lastensuojelututkimuksen paikasta ja puitteista”. Teoksessa Mielekäs tutkimus. Näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin, toim. Mikko Mäntysaari
& Satu Ranta-Tyrkkö. Tampere: Tampere University Press, 164-192.
Heino, Tarja, Sylvia Hyry, Salla Ikäheimo, Mikko Kuronen & Rika Rajala. 2016.Lasten kodin
Heino, Tarja, Sylvia Hyry, Salla Ikäheimo, Mikko Kuronen & Rika Rajala. 2016.Lasten kodin