MUODOSTAMASSA
Lastensuojeluilmoitusten ohjautuminen lastensuojelun ja sosiaalihuollon lapsiperhepalveluiden välillä
Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Kesäkuu 2019
Sosiaalityö
LINDGREN, AINO: Lastensuojeluilmoitus asiakkuutta muodostamassa -
Lastensuojeluilmoitusten ohjautuminen lastensuojelun ja sosiaalihuollon lapsiperhepalveluiden välillä
Pro gradu -tutkimus, 73 sivua, 1 liitettä (4 sivua)
Tutkielman ohjaaja: Yliopistonlehtori Kaarina Mönkkönen Yliopistonlehtori Taru Kekoni
Kesäkuu 2019_________________________________________________________
Avainsanat: lastensuojelu, sosiaalihuolto, asiakkuus, lastensuojeluilmoitus, ensiarviointi Tämän pro gradu -tutkimuksen tehtävänä oli tarkastella lastensuojeluilmoitusten ohjautumista lastensuojelun ja sosiaalihuoltolain mukaisen lapsiperhepalveluiden välillä. Kiinnostuksen kohteina olivat lastensuojeluilmoitusten sisällöt. Tutkimuksessa selvitettiin asiakasohjaukseen vaikuttavia määrittelyjä kategorioiden ja niitä täsmentävien määreiden avulla.
Satunnaisotannalla kerätty aineisto koostui erään kunnan 56 lastensuojeluilmoituksesta.
Aineiston analyysimenetelmänä tutkimuksessa käytettiin kategoria-analyysia. Tutkimuksen teoreettis-metodologisen viitekehyksen muodostivat sosiaalisen konstruktionismin ja diskurssitutkimuksen näkökulmat.
Tutkimuksen tulokset osoittavat, että lastensuojelu käsittelee lastensuojeluilmoitukset, joissa on yksi tai useampi seuraavista määreistä: vakava huoli, useampi huoli, toistuva huoli sekä aikaisempi lastensuojelun asiakkuus. Mikäli ilmoitus ei sisältänyt yhtään edellä mainituista määreistä, ilmoitus käsiteltiin lapsiperhepalveluissa. Mikäli lapsi oli lähes täysi-ikäinen, hän ymmärsi teon vääryyden tai vanhempi oli kontaktissa eikä huoli ollut vakava ilmoitus käsiteltiin lapsiperhepalveluissa.
Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta, että kategoriat ”ei lastensuojelullista huolta”
sekä ”huoli on vakava” olivat suhteellisen tarkkarajaisia. Kategorioiden täsmentävät määreet esiintyivät useassa kategoriaan liitetyssä lastensuojeluilmoituksessa. Tutkimuksen yhtenä tuloksena voidaan todeta, että lastensuojeluilmoitusten käsittely ja niiden ohjautuminen lastensuojelun ja perhesosiaalityön välillä on yhdenmukaista ainakin siinä kunnassa, mistä tutkimuksen aineisto on kerätty.
Tutkimuksen tulokset eivät ole kuitenkaan yleistettävissä sillä lastensuojeluilmoitusten käsittelyssä sekä lastensuojelun ja sosiaalihuollon lapsiperhepalveluiden organisoinnissa on kuntakohtaisia eroja. Lastensuojelu- tai sosiaalihuoltolaki eivät säädä tarkasti asiakkaan määritelmästä.
LINDGREN, AINO: Child welfare notification forming a clienthood – Child welfare notifications division between child protection and social services
Master's thesis, 73 pages, 1 appendix (4 pages)
Advisors: Senior lecturer Kaarina Mönkkönen Senior lecturer Taru Kekoni
June 2019_________________________________________________________
Keywords: child protection, social services, definition of clienthood, child welfare notification The aim for this Master’s thesis was to study the child welfare notification division between child protection and social services by content of the child welfare notification. Definitions that determine of the client division were analysed in this study. The definitions were analysed by categories and
qualifiers. The study material consisted 56 randomly selected child welfare notifications from one municipality. Category analysis was used as a method for analysing the data.
Results of the study shows that child protection handles the child welfare notification if the notification includes one or more from following definitions: serious concern, several concern, recurring concern and previous history of child protection services. If none of the above mentioned definitions were fulfilled the notification was handled by social services. If the child was almost 18-year-old, he/she understood the blameworthiness of his/her act or parent was in contact, the notification was handled by social services.
The results of the study indicates that categories ”no need for child protection” and ”serious concern” are defined precisely. The results show that division between child protection and social services by definition was consistent among the study material.
The results are not generalizable since there are differences between municipalities in social services client definition and division.
1 JOHDANTO ... 1
2 LAPSIPERHEIDEN PERUS- JA ERITYISTASON PALVELUT ... 3
2.1 Sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut perheille ja lapsille ... 3
2.2 Lastensuojelun avohuolto ... 7
3 LASTENSUOJELUN PROSESSI ... 11
3.1 Lastensuojeluilmoitus ... 11
3.2 Lastensuojelun ensiarviointi ... 13
3.3 Lastensuojelua tutkimassa ... 16
4 TUTKIMUSMETODOLOGIA JA AINEISTON ANALYYSI ... 23
4.1 Tutkimustehtävä ja tarkennetut tutkimuskysymykset... 23
4.2 Sosiaalinen konstruktionismi ... 24
4.3 Analyysin apuna kategoriat ... 26
4.4 Tutkimukseni aineisto ... 29
4.5 Aineiston analyysi... 33
4.6 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 35
5 LASTENSUOJELUILMOITUSTEN KÄSITTELYYN VAIKUTTAVAT KATEGORIAT ... 40
5.1 Ei lastensuojelullista huolta -kategoria ... 40
5.2 Huoli on vakava -kategoria ... 46
5 TUTKIMUKSEN YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 56
6 POHDINTA ... 61
LÄHTEET... 67
TAULUKOT JA KUVIOT TAULUKKO 1. Lastensuojeluilmoitukset vuosina 2015-2017 (THL 2018). ... 12
TAULUKKO 2. Koko aineisto ... 32
TAULUKKO 3. Lapsiperhepalveluiden käsittelemät ilmoitukset ... 32
TAULUKKO 4. Lastensuojelun käsittelemät ilmoitukset ... 33
TAULUKKO 5. Yhteenveto tuloksista: kategoriat ja niitä täsmentävät määreet. ... 57
KUVIO 2. Lastensuojeluprosessin alku kunnassa, josta on pro gradu -tutkimuksen aineisto 16
LIITTEET
LIITE 1. Lastensuojeluilmoitus (THL) ... 74
1 JOHDANTO
Uudistuneen sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutokset astuivat voimaan vuonna 2015.
Sosiaalipalvelujen painopistettä pyrittiin lakiuudistuksen turvin siirtämään kalliista ja kuormittuneesta lastensuojelusta varhaisen tuen lapsiperhepalveluihin. Lakiuudistuksella haluttiin madaltaa avun hakemisen kynnystä siten, että apua olisi jatkossa tarjolla ilman lastensuojelun asiakkuutta. Lakiuudistuksella tavoiteltiin myös sitä, että lasten ja perheiden ongelmiin voidaan puuttua jo ennaltaehkäisevästi tai varhaisessa vaiheessa. Lisäksi lakimuutoksen tavoitteita oli yhteistyön parantaminen eri sektoreiden ja palveluiden välillä sekä lapsen edun parempi huomioiminen palveluiden toteutuksessa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2015; Räty 2015, 23.) Sosiaalihuoltolain uudistuksen takia suurimmassa osassa Suomen kunnista lastensuojelun avohuollon yksiköstä on eriytetty sosiaalihuoltolain mukaisia palveluita tarjoava yksikkö. Lapsiperheiden tuentarpeisiin vastataan nykyisin sosiaalihuoltolain mukaisin tukitoimin sekä niiden ollessa soveltumattomia tai riittämättömiä lastensuojelun tukitoimin (Räty 2015, 24).
Aloitin sosiaalityöntekijän viransijaisuudessa lastensuojelun avohuollossa helmikuussa 2018.
Sijaisuuden aikana huomasin pohtivani lähes päivittäin lastensuojelun asiakkuuden rajoja.
Yhtenä osana työtä, osallistuin lastensuojeluilmoitusten vastaanottamiseen, arviointiin ja käsittelyyn. Tehtävänä oli arvioida ilmoituksista lastensuojelullinen tarve ja jos sitä ei ollut, ohjata lastensuojeluilmoitus sosiaalihuoltolain mukaisia palveluita tarjoavaan lapsiperhepalveluiden yksikköön lastensuojelun yksikön sijasta. Lastensuojelullisen huolen arvioinnin keskiössä oli työntekijän tulkinta ilmoituksessa esitetyn huolen vakavuudesta.
Arvioinnin tueksi oli tehty jonkinlaisia asiakkuuden kriteereitä, mutta se herättivät paljon keskustelua eivätkä tuoneet työhön selviä ohjeita. Huomasin, että lastensuojelun ja sosiaalihuollon työntekijöiden arviot asiakkaiden ongelmien vakavuuksista erosivat usein toisistaan. Oman kokemukseni ja työyhteisössä käydyn keskustelun perusteella, asiakkaiden ohjautuminen lastensuojelun ja lapsiperhepalveluiden yksiköiden välillä ei ollut täysin selvä.
Tässä pro gradu -tutkimuksessa olen kiinnostunut siitä, mitkä asiat lastensuojeluilmoituksissa on vaikuttaneet ilmoituksen jäämiseen lastensuojeluun tai siirtoon sosiaalihuollon lapsiperhepalveluihin. Tutkimuksessa tutkitaan lastensuojeluilmoitusten sisältöjä ja niiden
vaikutuksia käsittelyprosessiin. Tutkimuksessa on tarkoitus selvittää asiakasohjaukseen vaikuttavia määrittelyjä kategorioiden ja niitä täsmentävien määreiden avulla. Minua kiinnostaa esimerkiksi se, ohjautuvatko kaikki lapset, jotka ovat kokeneet väkivaltaa lastensuojeluun ja onko näpistelevät nuoret sosiaalihuollon lapsiperhepalveluiden kohderyhmää? Aineiston analysoinnissa hyödynnetään sosiaalisen konstruktionismin ja diskurssitutkimuksen näkökulmia sekä kategoria-analyysia. Tavoitteenani tutkimukselle on se, että sen johtopäätökset voisivat osaltaan auttaa kehittämään sekä lastensuojelun että sosiaalihuollon asiakkuuden kriteereitä.
Pro gradu -tutkielmani aihe on ajankohtainen, mutta siitä löytyy vähän tutkimuksia tai selvityksiä. Mirjam Araneva (2016) tuo esille huolen siitä, että sosiaalihuoltolain uudistuksen jälkeen lastensuojeluasian vireille tulo ja asiakkuuden alkamisen ajankohta ovat hämärtyneet entisestään, vaikka lain uudistuksella nimenomaan pyrittiin selventämään kyseistä prosessia.
Araneva (2016) arvioi myös oikea-aikaisen ja laajuisen avun kohdentamisessa olevan ongelmia lakimuutoksen jälkeen. Eeva Valjakka (2016) korostaa väitöskirjassaan lastensuojelun ja sosiaalipalvelujen lakimuutosten vaikuttavan ennen kaikkea lastensuojelun asiakaslasten ja - perheiden oikeuksiin, velvollisuuksiin sekä oikeusturvaan. Valjakka (2016) muistuttaa, että sosiaalipalvelujen lakimuutokset ovat osa syvempää yhteiskunnallista muutosprosessia, jonka aikana yhteiskunnalliset määrittelyt muuttuvat esimerkiksi siitä, kuka on oikeutettu julkisen vallan tarjoamaan tukeen.
2 LAPSIPERHEIDEN PERUS- JA ERITYISTASON PALVELUT
2.1 Sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut perheille ja lapsille
Suomen peruslaki säätää julkisen vallan tehtäväksi riittävien sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen. Jokaisella suomalaisella on oikeus välttämättömään toimeentuloon sekä huolenpitoon. Perustuslaissa mainitaan lapsen hyvinvoinnin ja yksilöllisen kasvun turvaaminen tukemalla lapsen huoltajia. (Perustuslaki 1999/731, 19§.) Sosiaalihuoltolaissa säädetään tarkemmin lapsille ja perheille tarjottavista sosiaalipalveluista kuten kotipalvelusta, perhetyöstä ja tukihenkilöstä (Sosiaalihuoltolaki 2014/1301, 14-28§). Lisäksi Suomi on ratifioinut YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen vuonna 1991. Lapsen oikeuksien sopimus tulee ottaa huomioon lainsäädännössä sekä hallinnollisissa ja muissa lapsiin kohdistuvissa julkisen vallan toimenpiteissä. Sopimuksen mukaan valtiolla on velvollisuus esimerkiksi tukea perheitä kasvatustehtävässä, havainnoida mahdollisia lapsen kehitystä vaarantavia toimia ja tarvittaessa myös puuttua niihin. Ongelmiin tulee kuitenkin tarjota apua ennaltaehkäisevästi eikä vasta silloin, kun ongelmia ilmenee. (Hakalehto 2018 5, 43, 58.)
Lasten ja perheiden sosiaalipalveluissa on tapahtunut muutoksia viime vuosina, joita ovat viitoittaneet lastensuojelulain (2007) ja sosiaalihuoltolain (2015) uudistukset sekä monet valtakunnalliset selvitys- ja kehityshankkeet (Hämeen-Anttila 2017, 216). Sosiaalihuoltolain uudistus astui voimaan vuonna 2015. Lakia muutettiin siten, että palvelujen painopistettä siirrettiin korjaavista erityispalveluista ennaltaehkäiseviin yleispalveluihin (Araneva 2016, 38;
Räty 2015, 23). Uuden sosiaalihuoltolain tavoitteena on ollut peruspalveluiden vahvistaminen ja siten korjaavien palveluiden tarpeen väheneminen. Sosiaalipalveluiden tavoitettavuutta on haluttu helpottaa järjestämällä niitä muiden peruspalveluiden yhteydessä. Lain uudistuksessa on kiinnitetty huomiota erityisesti yhdenvertaisuuden sekä asiakaslähtöisyyden toteutumiseen palveluiden saamisessa, laajuudessa ja laadussa. (STM 2017, 13-16.) Muista kuin lakiuudistuksista erityisen tärkeä on ollut hallituksen kärkihankkeena pidetty lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE), joka alkoi vuonna 2016. LAPE-muutosohjelman tärkeimmät tavoitteet keskittyvät lapsen oikeuksien vahvistamiseen, moniammatillisen yhteistyön tiivistämiseen sekä toimintatapoja ja yhteistyön rakentamiseen sote-uudistusta ajatellen. (SMT 2019.)
Sosiaalihuoltolaki (2014/1301, 13§) velvoittaa turvaamaan lapsen terveyden ja kehityksen sosiaalipalveluiden avulla. Sosiaalipalveluilla tarkoitetaan tukitoimia, joilla edistetään ja ylläpidetään yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen toimintakykyä, sosiaalista hyvinvointia, turvallisuutta ja osallisuutta (SHL 2014/1301, 3§). Palveluita on saatava viipymättä ja riittävästi siihen vuorokauden aikaan, kun lapsi niitä tarvitsee. Palveluita on tarjottava lapsen lisäksi hänen huollostaan vastaavalle henkilölle. Sosiaalipalveluista lapsen terveyden ja kehityksen turvaamisessa säädettiin aikaisemmin perustuslain lisäksi vain lastensuojelulaissa. Maininta lapsen tuen tarpeeseen vastaamisesta sosiaalihuoltolaissa merkitsee sitä, että lapsen tulee saada sosiaalipalveluita ilman lastensuojelun asiakkuutta.
Sosiaalihuollon tuen tarvetta arvioidessa ja tarjottavissa tukitoimissa tulee ottaa huomioon ensisijaisesti lapsen etu. Toimenpiteillä tuetaan ensisijaisesti lapsen tasapainoista kehitystä ja hyvinvointia, turvallista kasvuympäristöä ja itsenäistymistä. Tarve tuelle voi johtua niin lapsesta, hänen huoltajistaan tai lähipiiristään. Perustuslaki, sosiaalihuoltolaki sekä lapsen oikeuksien sopimus korostavat lapsen tukemisen rinnalla hänen huoltajiensa tukemista, koska päävastuu lapsen kasvatuksesta ei ole julkisella vallalla vaan lapsen vanhemmilla. (SHL 2014/1301, 5§, 13§; STM 2017, 27, 44-45, 51; Hämeen-Anttila 2017, 217-218.)
Sosiaalihuoltolaissa määritellään erikseen erityistä tukea tarvitsevat henkilöt. Määritelmällä tarkoitetaan henkilöitä, joilla on erityisiä vaikeuksia hakea ja saada sosiaali- ja terveyspalveluita esimerkiksi vamman, elämäntilanteen tai sairauden takia. Lapsi määritellään erityistä tukea tarvitsevaksi lisäksi silloin, kun hänen kasvuolosuhteet vaarantavat terveyttä ja kehitystä tai lapsi itse omalla käytöksellään vaarantaa omaa kasvuaan ja terveyttään. Lapsen tulee tällöin saada tukitoimia ilman lastensuojelun asiakkuutta sosiaalihuollon mukaisessa asiakkuudessa.
Tukitoimet voivat olla myös ennaltaehkäiseviä. (SHL 2014/1301, 3§; STM 2017, 26-27.) Sosiaalihuoltolain mukainen asiakkuus alkaa joko hakemuksesta tai siitä, kun tieto tuen tarpeessa olevasta henkilöstä saavuttaa sosiaalihuollon viranomaisen. Asiakkuuden ei tarvitse alkaa virallisen ja kirjallisen hakemuksen kautta, vaan pelkkä ilmoitus tuen tarpeesta riittää asiakkuuden alkamiseksi. (SHL 2014/1301, 34§.) Kun asiakas on ottanut yhteyttä sosiaalihuoltoon ja pyytänyt apua, tai tuentarpeessa olevasta henkilöstä on saatu tieto, tulee avun tarve arvioida viipymättä. Lisäksi tulee aloittaa palvelutarpeen arviointi, ellei sen tekeminen ole ilmeisen tarpeetonta. Laki määrittelee palvelutarpeen arvioinnin aikarajoja; se
on aloitettava seitsemän arkipäivän kuluessa yhteydenotosta ja saatettava loppuun kolmen kuukauden kuluessa. Palvelutarpeen arviointi on sosiaalihuollon yksi tärkeimmistä tehtävistä, joten sen tekijän tulee täyttää vaatimukset, jotka laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä (2015/817) on asettanut. (SHL 2014/1301, 34-36§; STM 2017, 103-110.)
Palvelutarpeen arviolla tarkoitetaan yhteistyössä ja tarvittaessa myös moniammatillisesti toteutettua kokonaisvaltaista tuen tarpeen arviota. Sen aikana on tarkoitus selvittää asiakkaan tarvitsemien tukitoimien ja palveluiden tarve. Laki ei määrittele tiukkaa muotoa ja pituutta palveluntarpeen arviolle, vaan se tulee tehdä asiakkaan tilanteen edellyttämässä laajuudessa.
Lain mukaan palvelutarpeen arviossa tulee sisältää kuitenkin aina yhteenveto asiakkaan tilanteesta, sosiaalihuollon ammattihenkilön johtopäätökset, asiakkaan mielipide tuen tarpeesta, jos se on mahdollista sekä arvio omatyöntekijän tarpeesta. Palvelutarpeen arvion jälkeen, on tarkoitus vastata asiakkaan tuen tarpeeseen tarjoamalla hänelle suunnitellut tukitoimet. Pääsääntöisesti sosiaalihuollon tukitoimet ovat tarkoitettu vain tilapäisiksi. Jos tukitoimille on ollut toistuva tai pitkittynyt tarve, tulee asiakkaalle tarjota sellaisia palveluita, jotka tukevat hänen itsenäisyyttään. Tukitoimille voi asettaa määräajan, jonka kuluessa on tarkoitus saavuttaa sellainen tilanne, ettei asiakas tarvitse enää tukea. Pysyvän tuen tarpeessa olevalle palveluiden jatkuvuus on kuitenkin turvattava. (SHL 2014/1301, 36-38§; STM 2017, 110-117.)
Perhetyö on sosiaalihuoltolain (SHL 2014/1301, 18§) mukainen palvelu, jota voidaan tarjota perheille sekä ennaltaehkäisevästi että korjaavasti. Perhetyö on monipuolista vanhemmuuden tukemista perheen omien toiveiden mukaisesti. Se voi keskittyä arjen rutiinien parantamiseen, perheen sisäisen vuorovaikutuksen tukemiseen tai esimerkiksi perheen sosiaalisten tukiverkostojen laajentamiseen. Perhetyö toteutetaan suunnitelmallisesti neuvonnan, keskustelun ja ohjauksen avulla. Kuntien käytännöt perhetyön tarjoamisesta eroavat, mutta yleisimmin sitä tarjotaan sosiaalitoimen ja neuvolan yhteydessä. Tämän hetkisen muutosohjelman (LAPE) mukaisesti perhetyötä tullaan jatkossa tarjoamaan perhekeskuksissa, joissa perhetyötä voidaan tarjota moniammatillisesti muiden palvelujen kuten ero- ja terveyspalveluiden kanssa. (STM 2017, 58; STM 2016, 1-2.) Perhetyön lisäksi lapsille ja perheille tarjottavia sosiaalihuollon mukaisia palveluita ovat esimerkiksi kotipalvelu, kasvatus- ja perheneuvonta sekä tukihenkilö- ja perhetoiminta (SHL 2014/1301, 19§, 26§, 28§).
Kotipalvelu tavoittelee perheen voimavarojen vahvistamista opastuksella, neuvonnalla tai konkreettisella avulla kuten siivouspalvelulla. Kasvatus- ja perheneuvontaa tarjotaan usein moniammatillisesti perheneuvoloissa, ja sen avulla vanhemmat saavat tukea ja neuvoja kaikkiin lapsen kasvatuksellisiin ja perhe-elämään liittyviin haasteisiin tai ongelmiin. Kasvatus- ja perheneuvonta on sosiaalihuollon mukaista palvelua, jonka tarkoitus on vahvistaa ja edistää lapsen hyvinvointia ensisijaisesti neuvomalla ja tukemalla vanhempia. Uusi sosiaalihuoltolaki antoi mahdollisuuden tarjota sosiaalihuoltolain mukaisessa asiakkuudessa oleville lapsille ja perheille tukihenkilöitä ja -perheitä. Aikaisemmin tämä mahdollisuus oli vain lastensuojelun asiakkailla. Tukihenkilön tai -perheen avulla vahvistetaan asiakkaiden hyvinvointia. (SHL 2014/1301, 19§, 26§, 28§; STM 2017, 59-62; Hämeen-Anttila 2017, 223.)
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin universalismia korostaen. Vaikka ekonomistinen hyötyajattelu ja individualismi ovat nostaneet päätään yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kehityksessä (Juhila 2006, 66), on uudistuneen sosiaalihuoltolain (2014/1301) arvopohja edelleen universaalisuusperiaatteen mukainen. Lakiin on sisällytetty normit yhdenvertaisuudesta, syrjintäkiellosta sekä ihmisarvon kunnioituksesta. Jotta nämä periaatteet toteutuvat, tulee sosiaalihuollon olla laadultaan hyvää. Sosiaalihuollon laadusta säätää tarkemmin sosiaalihuollon asiakaslaki (2000/812, 4§) ja erityislainsäädökset kuten lastensuojelulaki (2007/417, 11§). Sosiaalihuollon laadun toteutumiseen vaikuttaa myös oleellisesti resurssit. Kun sosiaalihuollon palveluita tuotetaan asianmukaisissa toimitiloissa, asiantuntevalla henkilöstöllä, on palveluiden laadukkuus helpompi taata. (STM 2017, 93-95.) Sosiaalihuoltolaissa (2014/1301, 4§) säädetään tuen oikea-aikaisuudesta, oikeanlaisuudesta ja riittävyydestä. Lain tavoitteena on se, että sosiaalipalveluita tarjotaan yksilölliset tarpeet huomioiden varhaisessa vaiheessa, jolloin ongelmat eivät ole ehtineet kasautumaan monimutkaistaen niitä. Palveluita tarjottaessa on huomioitava asiakaslähtöisyyden periaate;
asiakkaan palveluntarve tulee selvittää yhdessä asiakkaan kanssa, jotta siihen voidaan vastata parhaalla mahdollisella tavalla ja siten vaikuttavasti. Asiakaslähtöisyyttä toteutetaan myös asiakassuunnitelman laatimisen avulla (2014/1301, 39§). Asiakassuunnitelma laaditaan yhdessä asiakkaan kanssa osallistaen asiakasta suunnittelemaan omaa elämäänsä ja siihen tarvittavaa tukea. Asiakassuunnitelma vahvistaa tukitoimien suunnitelmallisuutta ja tavoitteellisuutta. Kun palvelutarpeen arvio sekä asiakassuunnitelma laaditaan moniammatillisena, hallinnolliset rajat ylittävänä yhteistyönä, on mahdollista toteuttaa palveluita kokonaisuuksina eikä rinnakkaisina palveluina. Riittävästi selvitetty palvelutarve ja
moniammatillisesti suunnitellut ja toteutetut tukitoimet vastaavat parhaiten asiakkaan tuen tarpeeseen, jolloin sosiaalihuolto on vaikuttavaa ja siten myös tarve tuelle usein lyhyempää.
(STM 2017, 16, 29, 118-121.)
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan mukaan sosiaalihuoltoon saapui 12 386 yhteydenottoa tuen tarpeen arvioimiseksi vuonna 2017, määrä kasvoi vuonna 2018 yli 16 prosentilla. Yli 12 000 lapsesta tehtiin yhteydenotto tuen tarpeen arvioimiseksi vuonna 2018.
Sosiaalihuoltolain mukaisia kodin- ja lastenhoitopalveluita vastaanotti 2,4 prosenttia lapsiperheistä ja perhetyötä 2,5 prosenttia lapsiperheistä vuonna 2017. Kyseisiä tukitoimia saavia perheitä oli enemmän kuin vuonna 2016. Erityisesti kotipalvelun käyttö oli kasvanut.
(Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2018.) Kuntaliiton kyselyn (2018) mukaan lapsiperheiden kotipalvelun saatavuus koettiin sosiaalihuollon ammattilaisten mukaan parantuneen merkittävästi viiden vuoden aikana. Vuonna 2017 lapsiperheistä 2,9 prosenttia sai kasvatus- ja perheneuvontaa. Yhteensä kasvatus- ja perheneuvoloiden asiakkaita oli 37 715 lasta koko Suomessa, suurimpana ryhmänä 7-15-vuotiaat (22 983 henkilöä). Kasvatus- ja perheneuvoloiden kokonaisasiakasmäärä oli kuitenkin laskenut yli 2000 asiakkaalla vuodesta 2016. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2018.)
Tilastot eivät ole täysin paikkaansa pitäviä kuntien erilaisista käytännöistä ja puutteellisesta tilastoinnista johtuen. Erityisesti ongelmia aiheuttaa kotipalvelu ja perhetyö, jotka kulkevat kunnissa eri nimillä. (Gissler & Forsell 2018, 30.) Tilastojen puutteista huolimatta niistä on mahdollista havaita, että kasvatus- ja perheneuvonnan asiakasmäärien lasku on ristiriidassa sosiaalihuoltolain uudistuksen tavoitteiden kanssa ennaltaehkäisevien ja varhaisen tuen muotojen tehostamisen suhteen. Kuntaliiton (2018) kyselyn mukaan kasvatus- ja perheneuvolanpalveluiden saatavuus koetaan huonontuneen erityisen paljon viimeisen viiden vuoden aikana. Asiakasmäärien laskua saattaa selittää osaltaan kuntien peruspalvelujen valtionosuuksien leikkaukset (Kuntaliitto 2018). Vaikka varhaisen tuen palvelujen painopistettä tulisi vahvistaa, niin tosiasiassa rahaa ei siihen näytä olevan riittävästi.
2.2 Lastensuojelun avohuolto
Lastensuojelun käsitettä on vaikea määritellä tyhjentävästi; käsite on monimerkityksellinen ja lisäksi siihen liittyy tiettyjä jännitteitä (Valjakka 2016, 29). Elina Pekkarinen (2011, 28-29) kirjoittaa lastensuojelun määrittelyn vaillinaisuudesta. Lastensuojelu voidaan nähdä laajasti
lapsille ja nuorille kohdistettuina hyvinvointipalveluina tai rajatusti lakisääteisenä lastensuojelun sosiaalityönä. Pekkarisen tutkimuksessa kävi ilmi, että sosiaalityön ammattilaisetkin käyvät keskustelua lastensuojelun määrittelystä, pitäen sitä toisaalta selvärajaisena lakia noudattava viranomaistyönä ja toisaalta eettismoraalisena orientaationa, joka velvoittaa kaikkia yhteiskunnan toimijoita työskentelemään lasten hyvinvoinnin puolesta.
Lastensuojelua ei voida pitää vain viranomaisen toteuttamana muutostyönä, vaan siihen kuuluu oleellisesti ennaltaehkäisevä ulottuvuus, mikä tulisi huomioida laajasti yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja toimenpiteissä. Lastensuojelun määrittelyn rajaamattomuuden dilemmaa vaikeuttaa osaltaan aiheeseen liittyvät eettiset ja moraaliset haasteet ja ristiriidat.
Lastensuojeluun liittyy vallankäyttöä ja tahdonvastaisuutta, mutta toisaalta sen tavoitteet ovat voimaannuttaminen ja positiivisen muutoksen aikaansaaminen lievimmän puuttumisen periaatteen mukaisesti. Parhaimmillaan lastensuojelu on vanhempien ja viranomaisten voimavarojen yhdistämistä lapsen edun mukaisesti. (Pekkarinen 2011, 28-30; Heinonen 2016, 243-244.)
Lastensuojelu on julkisen vallan käyttämistä. Viranomaisella on oikeus puuttua perheen ja lapsen yksityiselämään lastensuojelulain mukaisesti. Viranomaisen käyttäessä toimintavaltaansa, on hänen ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen on oikeutettua vain silloin, kun lapsen etu niin vaatii. (Araneva 2016, 1-5, 23.) Lastensuojelun ydin on lapsen edun turvaaminen, mistä muistuttaa niin lastensuojelulaki (2007/417, 4§) kuin myös YK:n lapsen oikeuksien sopimus (3 artikla).
Lainsäädännöllisesti lapsen edun huomioonottamista vahvistavat lisäksi laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (1983/361, 1§) sekä sosiaalihuoltolaki (2014/1301,5§).
Lastensuojelun yhdeksi tärkeimmäksi lähtökohdaksi voidaan katsoa lapsen huoltajien tukeminen. Lapsen huoltajia tulee tukea kasvatustehtävässään ensisijaisesti ennaltaehkäisevästi tai niin varhaisessa vaiheessa, että ongelmat eivät ole ehtineet pahentumaan tai kasautumaan.
Lastensuojelun tehtävänä on arvioida sitä, onko lapsen kasvuolosuhteet turvallisia ja kehitystä tukevia. Lisäksi on otettava huomioon lapsen sosiaaliset suhteet, ja niiden riittävyys esimerkiksi huolenpidon ja valvonnan osalta. Lapsen ja huoltajien tukeminen tulee pyrkiä toteuttamaan avohuollollisin tukitoimin, mutta lapsen edun vaatiessa sijaishuollon tarve tulee arvioida.
Lastensuojelun asiakkuus on tarpeellinen, jos lapsen kasvuolosuhteet vaarantavat tai eivät turvaa lapsen terveyttä tai kehitystä. Myös lapsen oma, terveyttä ja kehitystä vaarantava käytös voi johtaa asiakkuuteen. Akuutti kriisitilanne, mikä on kohdistunut lapseen tai hänen
huoltajiinsa, saattaa olla asiakkuuden alkamisen peruste. (LSL 2007/417, 1-5§, 27§; Hämeen- Anttila 2017, 228-229.)
Useat tutkimukset niin Suomessa kuin ulkomaillakin ovat kuvailleet samalla tavalla lastensuojelun asiakasperheitä. Lastensuojelun asiakasperheille on tyypillistä yksinhuoltajuus, äitien työelämän ulkopuolisuus sekä työttömyyden suurempi todennäköisyys kuin muussa väestössä. Yksinhuoltajista suurin osa on äitejä. Lastensuojelun asiakkuudessa olevia yksinhuoltajia leimaa myös sosiaalinen eristyneisyys, mutta toisaalta he olivat useimmiten hakeutuneet itse lastensuojelun tuen piiriin. Lastensuojelun asiakaslasten elämää leimaavat muutokset niin perhesuhteissa, kasvuympäristöissä kuin asuinympäristöissä. Asiakasperheiden sosioekonominen asema on keskimääräistä huonompi, ja se on erityisen huono sellaisissa perheissä, joissa on pieniä lapsia. Asiakasperheiden ongelmat ovat tyypillisesti kasautuneita, eli lastensuojelun asiakasperheiden elämässä ei ole vain yhtä sosiaaliseksi ongelmaksi luokiteltavaa ongelmaa vaan useita. (ks. esim. Kivinen 1994; Lämsä 2009; Heino ym. 2016;
Cocozza 2007; Eckenrode ym. 2014; Jud ym. 2012.)
Lastensuojelulain mukaisia avohuollon tukitoimilla vahvistetaan lapsen ja hänen huoltajiensa hyvinvointia, pyritään ratkaisemaan olemassa olevia ongelmia sekä estetään uusien syntymistä.
Työskentely pyritään toteuttamaan yhteistyössä lapsen sekä hänen huoltajiensa sekä tarvittaessa lapsen elämään kuuluvien muiden tahojen kuten esimerkiksi koulun kanssa. Kaikki lastensuojelun toimenpiteet tulee toteuttaa siten, että niissä huomioidaan lapsen yksilölliset tarpeet. Lastensuojelulain perusteella tarjottavat avohuollon tukitoimet ovat taloudellinen tuki, tehostettu perhetyö, perhekuntoutus sekä lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle.
Sosiaalihuoltolain mukaisia tukitoimia voidaan käyttää myös lastensuojelun avohuollon tukitoimina. Esimerkiksi tukihenkilö tai -perhe sekä kotipalvelu ovat yleisiä tukimuotoja lastensuojelun asiakasperheillä. (LSL 2007/417, 36§; Hämeen-Anttila 2017, 228-232.)
Sosiaalihuoltolain uudistus vaikutti lastensuojelun järjestämiseen siten, että osa palveluista siirtyi lastensuojelulaista sosiaalihuoltolakiin. Muutoksella tavoiteltiin peruspalveluiden ja oikea-aikaisten ehkäisevien palvelujen vahvistamista. Yhä useampi lapsi ja perhe saa tukea sosiaalihuoltolain mukaisin tukitoimin, jolloin lastensuojelun asiakasmäärän tulisi pienentyä.
(STM 2017, 20; Hämeen-Anttila 2017, 231.) Vuonna 2017 lastensuojelun asiakkaina oli yhteensä 55 884 lasta, joista uusia asiakkaita oli 15 652. Asiakkaiden kokonaismäärä on vähentynyt vuoden 2015 jälkeen oleellisesti johtuen sosiaalihuoltolain uudistuksesta.
Lastensuojelun uusien asiakkaiden määrä kuitenkin kasvoi vuonna 2017 viidellä prosentilla.
Myös kiireellisten sijoitusten määrä kasvoi edellisestä vuodesta 15 prosenttia. Lastensuojelun avohuollon asiakkaista suurin asiakasryhmä oli 16-17-vuotiaat ja pienin asiakasryhmä 0-2 - vuotiaat. (THL 2018, 10-12.)
3 LASTENSUOJELUN PROSESSI
3.1 Lastensuojeluilmoitus
Lastensuojeluilmoituksen tarkoitus on tiedottaa lastensuojelun viranomaisia sellaisista lapsista ja perheistä, joilla voisi olla tuen ja avun tarve. Lastensuojelulaki (417/2007, 25§) määrittelee ilmoitusvelvollisuuden laajalle joukolle viranomaisia, päivähoidosta rajavartiolaitokseen.
Myös yksityishenkilö on oikeutettu, mutta ei velvoitettu, tekemään lastensuojeluilmoituksen.
Ilmoitusvelvollisen tulee olla viipymättä yhteydessä kunnan sosiaalihuoltoon, jos on saanut tietää lapsesta, jonka lastensuojelun tarve tulisi mahdollisesti selvittää johtuen lapsen huolenpidon puutteisesta, sopimattomista kasvuolosuhteista tai lapsen omasta kasvun ja kehityksen vaarantavasta käytöksestä. Ilmoitusvelvollista ei estä salassapitosäännökset.
Ilmoitusvelvollinen ei voi tehdä ilmoitusta nimettömänä. Yksityishenkilö voi tehdä ilmoituksen anonyymisti vedoten esimerkiksi uhkaan, mikä kohdistuisi ilmoittajaan hänen henkilöllisyyden tullessa ilmi. (LSL 417/2007, 25§; Räty 2015, 237-238.)
Lastensuojeluilmoituksen ilmoitusvelvollisista ja salassapitosäännöksien vaikutuksista ilmoituksen tekemiseen esiintyi epätietoisuutta vanhan lastensuojelulain aikana. Uudessa lastensuojelulaissa (417/2007) ilmoitusvelvollisten piiriä laajennettiin ja lakiin lisättiin maininta ilmoitusvelvollisuudesta myös sosiaali- ja terveydenhuollon yksityisillä toiminnanharjoittajilla ja ammattihenkilöillä. Laissa on nyt myös selkeä maininta siitä, että salassapitovelvollisuus ei estä lastensuojeluilmoituksen tekemistä. Ilmoituskynnystä madaltaa lisäksi se, että lastensuojeluilmoituksen tekijän ei tarvitse tietää varmasti, onko ilmoitetut asiat sellaisia, jotka vaativat lastensuojelun asiakkuutta tai edes lastensuojeluasian tarpeen arvioimista. Tärkeintä on tehdä ilmoitus, kuin olla tekemättä. Lastensuojeluilmoitusta ei tule jättää tekemättä, vaikka lapsi ja huoltajat sitä vastustaisivat. Hyvän hallinnon mukaisesti viranomaisen tulee kertoa ilmoituksen tekemisestä lapselle ja huoltajille. Vain siinä tapauksessa, että asia on kiireellinen tai saattaisi haitata oleellisesti asian käsittelyä, voi ilmoituksen tekemisen jättää kertomatta. (LSL 417/2007, 25§; HE 252/2006; Araneva 2016, 76-78; Räty 2015, 220.)
Ennakollisen lastensuojeluilmoituksen tarkoitus on varmistaa riittävät tukitoimet jo äidin raskausaikana. Samat tahot ovat velvollisia tekemään ennakollisen lastensuojeluilmoituksen kuin lastensuojeluilmoituksenkin. Jotta voi tehdä ennakollisen lastensuojeluilmoituksen, tulee olla perusteltua syytä epäillä, että lapsi tulee tarvitsemaan lastensuojelun tukitoimia välittömästi syntymän jälkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ilmoittajalla tulisi olla tieto esimerkiksi äidin päihteiden käytöstä tai vakavasta sairaudesta, mikä vaikuttaa oleellisesti äidin kykyyn huolehtia lapsesta. Kynnys ennakollisen lastesuojeluilmoituksen tekoon on korkeampi kuin lastensuojeluilmoituksen kohdalla. Lastensuojelulaki vaatii, että ennakollisen lastensuojeluilmoituksen johdosta tulee arvioida viipymättä ilmoituksen kohteena olevan henkilön tai henkilöiden sosiaalipalvelujen tarve. Kyseiset palvelut voivat liittyä esimerkiksi asumiseen, toimeentuloon tai terveyspalveluihin. Lapsen syntymän jälkeen, voidaan arvioida lisäksi lastensuojelun tuen tarve. (LSL 417/2007, 25c§; Räty 2015, 248-249.)
Lastensuojeluilmoituksia tehtiin 139 368 kappaletta vuonna 2017, mikä on 15 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna. Ilmoitukset koskivat 76 116 lasta, eli yhtä lasta kohden tehtiin noin 1,8 ilmoitusta. Eniten ilmoituksia tehtiin 13 vuotta täyttäneistä lapsista. THL:n tilaston mukaan vuonna 2017 tehtiin 36 235 palvelutarpeen arviointia, joiden yhteydessä selvitettiin lastensuojelun tarve. Samana vuonna ennakollisia lastensuojeluilmoituksia tehtiin 2 202 kappaletta vuonna. Myös ennakollisten lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut viime vuosina. Taulukossa 1 on nähtävissä lastensuojeluilmoitusten määrät vuosilta 2015-2017.
(THL 2018, 10.) Kati Saastamoinen (2016, 129) muistuttaa, että lastensuojeluilmoitusten kasvanut määrä ei välttämättä tarkoita yksinomaan lasten ja perheiden huonovointisuuden lisääntymisestä. Lisääntyneet lastensuojeluilmoitukset saattavat olla yksi merkki viranomaisten parantuneesta yhteistyöstä. Toisaalta se kertoo myös ilmoitusvelvollisuuden tietoisuuden lisääntymisestä. (emt. 129.)
TAULUKKO 1. Lastensuojeluilmoitukset vuosina 2015-2017 (THL 2018).
Ennakollinen lastensuojeluilmoitus Lastensuojeluilmoitus
Vuosi 2015 2016 2017 2015 2016 2017
Koko Suomi 1705 2052 2202 114 789 121 372 139 368
3.2 Lastensuojelun ensiarviointi
Lastensuojelulaki (417/2007, 5 luku) säätää lastensuojeluasian vireille tulosta, määräajoista ja menettelysäännöksistä. Lastensuojeluasia tulee vireille lastensuojeluilmoituksesta tai muusta hakemuksesta. Asia voi tulla vireille myös silloin, kun lastensuojelun työntekijä on saanut muulla tavoin tietää mahdollisesta lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta. Vireille tulon jälkeen sosiaalityöntekijän tulee arvioida välittömästi lapsen kiireellinen avuntarve. Jossain tapauksissa lapselle ja perheelle tulee antaa välittömästi lastensuojelun tukitoimia, jolloin myös lastensuojelun asiakkuus avataan. Muussa tapauksessa lapselle ja perheelle tehdään palvelutarpeen arviointi, mikä tulee tehdä aina, ellei se ilmeisen tarpeetonta. Palvelutarpeen arvioinnista säädetään sosiaalihuoltolaissa (1301/2014, 36§). Palvelutarpeen arviointi on aloitettava viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä ja se on saatettava loppuun kolmen kuukauden kuluessa. Palvelutarpeen yhteydessä voidaan selvittää myös lastensuojelun tukitoimien tarve. Sosiaalityöntekijän on päätettävä, onko tarvetta arvioida lastensuojelun tarve, vai riittääkö lapselle ja perheelle sosiaalihuoltolain mukainen palvelutarpeen arvio. (LSL 417/2007, 25§-27§.)
Sekä lastensuojelulain uudistus vuonna 2007 että sosiaalihuoltolain uudistus vuonna 2014 ovat vaikuttaneet oleellisesti lastensuojeluasian prosessin alkuvaiheisiin. Lastensuojelulakia uudistettaessa haluttiin erityisesti selkeyttää lastensuojeluasian vireille tuloa ja asiakkuuden alkamista. Vanhan lastensuojelulain aikana ongelmaksi oli yleisesti koettu se, että tukea ja apua ei ollut tarjolla oikea-aikaisesti eikä vaikuttavasti. Käytännöt tuen tarpeen arvioinnissa olivat kirjavia. Niihin toivottiin selkeää, lailla säädettyä rakennetta. Siten uudessa lastensuojelulaissa säädetään lastensuojeluasian vireille tulosta ja prosessista sen jälkeen. Kun lapsen tuentarve arvioidaan heti asian vireille tulon jälkeen riittävän laajasti, pystytään siihen reagoimaan paremmin ja siten vaikuttavimmin. (HE 252/2006.)
Sosiaalihuoltolain uudistus (1301/2014) muutti lastensuojelulakia siten, että lastensuojelun asiakkuus ei ala enää siinä vaiheessa, kun lastensuojelun tarvetta selvitetään. Lastensuojelun tarpeen arvioinnin ja palvelutarpeen arvioinnin aikana lapsi on sosiaalihuoltolain mukaisessa asiakkuudessa, vaikka arvio tehdäänkin lastensuojelun yksikössä. Lastensuojelulakia uudistettiin myös siten, että lähtökohtaisesti jokaiselle lapselle tulee tehdä palvelutarpeen arvio, vaikka lastensuojelun tarvetta ei lähdetä selvittämään. Palvelutarpeen arvion tavoitteena on
paikantaa ennaltaehkäisevän tuen tarvetta korjaavan tuen ohella. (LSL 417/2007, 26§; STM 2017, 105; Hämeen-Anttila 2017, 230.)
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on julkaissut 4.7.2018 ohjeen sosiaalihuollon asiakkuuden etenemisestä, josta käy ilmi myös lastensuojeluasian prosessin kulku. Ohjeessa todetaan, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantajat eivät ole olleet täysin varmoja siitä, milloin on kyseessä lastensuojeluasia ja milloin lapsiperhepalvelujen eli sosiaalihuoltolain mukainen asia.
THL:n ohjeen (2018) mukaan lastensuojelutarpeen selvittäminen tehdään lastensuojelussa ja sosiaalihuoltolain mukainen palvelutarpeen arvio tehdään lapsiperhepalvelussa. Jos samalla asiakkaalla on kumpikin prosessi käynnissä, tulee viranomaisten tehdä yhteistyötä. (THL 2018, 1-6.) Käytännöt kuitenkin vaihtelevat ympäri Suomen. Useammassa kunnassa lastensuojelusta on eriytetty palvelutarpeen arvioinnin -tiimi, joka tekee lapselle lastensuojeluasian arvion sekä palvelutarpeen arvion, minkä jälkeen tuen tarpeen ilmetessä lapsi ohjataan joko lastensuojelun tai lapsiperhepalvelujen (sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut) asiakkaaksi.
KUVIO 1. Lastensuojelun ja lapsiperhepalveluiden alkuvaiheen prosessi THL:n ohjeen mukaan
Kunnassa, josta pro gradu -tutkimukseni aineisto on kerätty, prosessin alkuvaiheen toimintatavoista löytyy eriäväisyyksiä THL:n ohjeeseen verrattuna. Lastensuojeluilmoituksen saavuttua lastensuojelun yksikköön, tehdään lastensuojelullinen ensiarvio seitsemän arkipäivän kuluessa päivystävän sosiaalityöntekijän toimesta. Ensiarviossa selvitetään kiireellisen tuen tarve, tarve tarkemmasta arviosta lastensuojeluasiassa sekä tarve palvelutarpeen arviointiin. Jos lastensuojelun tarvetta aloitetaan selvittää, tehdään lapselle myös palvelutarpeen arvio. Se tehdään kuitenkin pääsääntöisesti pelkästään lastensuojelun avohuollon yksikössä silloin, kun lastensuojelun tarve selvitetään yhtäaikaisesti. Jossain tapauksissa palvelutarpeen arvioi voidaan tehdä yhteistyössä lapsiperhepalveluiden yksikön kanssa. Jos lastensuojelussa päädytään ensiarvion perustella siihen, että lapsi ei tarvitse tarkempaa lastensuojelun tarpeen arviota, mutta sosiaalihuoltolain mukainen palvelutarpeen arvio on mahdollisesti tarpeellinen,
Lastensuojeluilmoitus / asian vireille tulo muusta ilmoituksesta
tai tiedosta
Asiakkuuteen Ei tarvetta asiakkuudelle
Selvitä lastensuojelun tarve osana palvelutarpeen arviota Suoraan asiakkuuteen
Lastensuojelu Kiireellisen tuen arvio
Lastensuojelun tarve?
Lapsiperhepalvelut Palvelutarpeen arviointi
(asiakkuus) Kiireellisen tuen arvio
Ilmoita tarpeesta avata palvelutarpeen
arvio Ilmoita lastensuojeluun
Hakemus/
asian vireille tulo muusta ilmoituksesta
tai tiedosta
Tukitoimet tarpeellisia, asiakkuus jatkuu Ei tarvetta tuelle,
asiakkuus voidaan lopettaa
yhteistyö
siirretään lapsi suoraan lapsiperhepalveluiden yksikköön, jossa arvio tehdään. On myös mahdollista, että jo siirretty lastensuojeluilmoitus palautuu lapsiperhepalveluista lastensuojeluun, jos asiassa on havaittu tarve lastensuojelulle. (Kuvio 2.)
KUVIO 2. Lastensuojeluprosessin alku kunnassa, josta on pro gradu -tutkimuksen aineisto
3.3 Lastensuojelua tutkimassa
Lastensuojelu on ollut tutkimuksen kannalta vaikea alue, aiheen merkittävyydestä ja sen synnyttämästä vilkkaasta yhteiskunnallisesta keskustelusta huolimatta (Pekkarinen ym. 2013, 337; Eronen 2007, 5). Mahdollisimman monipuolinen lastensuojelututkimus on tärkeää (Pekkarinen 2015, 269). Lastensuojelussa toimitaan yksityisyyden alueella käyttämällä valtaa, toisinaan tahdonvastaisesti. Tutkimuksen avulla on mahdollista osoittaa lastensuojelun avoimuus ja tahto puuttua alan epäkohtiin. (emt. 269.) Pekkarinen, Heino ja Pösö (2013, 338)
Ilmoitus ei johda
toimenpiteisiin Suoraan asiakkuuteen
Lastensuojeluasian tarve +
palvelutarpeen arviointi Lastensuojelu
Lastensuojeluilmoitus / asian vireille tulo muusta ilmoituksesta
tai tiedosta
Lastensuojelun yksikkö
Yhteisesti toteutettu arvio
Lapsiperhepalvelut (Sosiaalihuolto)
Ilmoitus ei johda toimenpiteisiin
Palvelutarpeen arviointi (asiakkuus alkaa)
ovat määritelleet lastensuojelun tutkimuksen tiedonintresseiksi tuottaa perus-, tilanne- ja seurantatietoa sekä kehittävää, kriittistäkin tietoa.
Yksi syy lastensuojelututkimuksen puutteisiin johtuu riittämättömästä tilastoinnista. Tällä hetkellä saatavat tilastot kertovat vain lastensuojelun lukumääriä kuten esimerkiksi lastensuojeluilmoitusten, asiakkaiden ja kiireellisten sijoitusten lukumääriä. Syitä näille toimenpiteille ja asiakkuuksille ei tilastoida. (Eronen 2007, 6). Lastensuojelun avohuollon käytännöistä ja asiakasprosesseista on vähän tutkimusta. (Pekkarinen 2011, 73-74; Eronen 2007, 25.) Lastensuojelun käytännön työn ja asiakkuuksien tutkimuksen vähyys on huomioita Suomen lisäksi laajemminkin maailmalla (ks. esim. Jud, Fallon & Trocmé 2012). Yksi syy lastensuojelututkimuksen puutteellisuuteen saattaa olla käsitteen hahmottomuus (Pekkarinen 2011, 12; Myllärniemi 2006, 22). Lastensuojelu on selvärajaisena käsitteenä vaikeasti määriteltävissä, sillä se voidaan nähdä joko yksinkertaistettuna yhteiskunnallisena lakiin nojaavana sosiaalipalveluna tai laajasti kaikkena lapsen suojeluun liittyvänä toimintana.
Pekkarisen (2011,12-13) näkökulman mukaan lastensuojelun käsite koostuu ainakin lainsäädännöstä, yhteiskunnan sosiaalisista rakenteista ja eritasoisista ilmiöistä päihteistä köyhyyteen.
Kananoja ja Ruuskanen (2018, 20) toteavat, että lastensuojelututkimuksen tilanne on ristiriitainen. Tutkimuksia lapsen suotuisista kasvuolosuhteista ja niihin vaikuttavista riskitekijöistä on julkaistu, mutta lastensuojelun käytäntöä palvelevat tutkimukset ovat vähissä.
Julkaistut tutkimukset uhkaavat jäädä hyödyntämättä lastensuojelun systemaattisen kehittämisen tukena. Suomessa ei ole instituutiota, joka olisi vastuussa lastensuojeluun liittyvän tutkitun tiedon viemisestä käytäntöön esimerkiksi suositusten muodossa. LAPE- muutosohjelma on osaltaan tarttunut tähän haasteeseen kehittämällä kansallista lastensuojelun kehittäjäverkostoa sekä osaamis- ja tukikeskuksia. (emt. 20.) Tarja Heino (2017, 217) toteaa lastensuojelututkimuksen kehittyneen sisäisesti viime vuosina entistä vahvemmaksi ja monitieteisemmäksi. Tutkimusresursseihin vaikuttavat negatiivisesti kuitenkin esimerkiksi epävarma rahoitus ja rakenteellinen hauraus (Heino 2017, 218), mihin Kananoja ja Ruuskanenkin (2018) viittaavat.
Marketta Rajavaaran (1992) tutkimuksen mukaan lastensuojeluilmoitus oli yleensä viranomaisen tekemä. Jos ilmoituksen teki perhe itse, se oli useimmiten nainen eli äiti. Saman tuloksen äitien aktiivisuudesta ilmoitusten tekijänä sai Johanna Hietamäki (2015, 163)
tutkimuksessaan yli 20 vuotta Rajavaaran tutkimuksen jälkeen. Rajavaaran (1992, 110-118) tutkimuksessa lastensuojelun asiakasperheet määrittelivät asiakkuuden syiksi erityisesti päihdeongelmat, taloudelliset vaikeudet ja parisuhteen haasteet. Lastensuojelun lisäksi perheillä oli asiakassuhteita esimerkiksi sosiaalihuollossa (toimeentulotuki), päihdehuollossa ja lastenpsykiatrialla. Tutkimuksessa vanhemmat kokivat lastensuojelun asiakassuhteeseen kuuluvan tarkkailua ja kontrollia. Osa vanhemmista taas koki lastensuojelun asiantuntijuuden auttavan heitä esimerkiksi palveluiden etsimisessä ja saamisessa. Asiakkuudelta odotettiin myös keskusteltuapua liittyen vanhempia vaivanneisiin kasvatuksellisiin ja vuorovaikutuksellisiin ongelmiin. Rajavaara paikansi lastensuojeluperheiden neljä erilaista asiointistrategiaa: asiantuntija-avun hakijat, kontrollin välttelijät, nöyrästi yhteistyöhaluiset sekä yhteistyössä alistuneet. (Rajavaara 1992.)
Tarja Kivinen (1994) tutki lastensuojelun asiakkaaksi valikoitumisen prosessia. Tutkimuksen mukaan lastensuojelun asiakkuus käsitteellistettiin alueittain eri tavoin. Erilaiset tulkinnat olivat havaittavissa jo asiakkuuden vireille tulossa: se tapahtui eri tavoin eri alueilla. Siten tilastoihin perustuva tieto ei ole totuudenmukaista, koska määritelmät asiakkaalle vaihtelevat niin suuresti. Kivisen mukaan asiakkuuden määrittelyyn vaikuttaa kokonaisuus: konteksti missä lapsi ja perhe elää sekä se konteksti missä lastensuojelutyötä tehdään. Asiakkuuden alkaminen on siis monen asian summa. Esimerkiksi perheen hyvinvointivajeet eivät vielä tuota asiakkuutta, vaan asiakkaaksi määrittymisen prosessiin vaikuttanee myös lähiyhteisön sietokyky, palvelujärjestelmän toiminta ja yksittäisen sosiaalityöntekijän määrittely. (Kivinen 1994.)
Lastensuojelun asiakkuuden alkuvaihe näyttäytyy hämärältä Tarja Heinon (ent. Kivinen) (1997) jatkotutkimuksessa. Saatavilla olevien tietojen rajallisuus leimaa usein lastensuojeluasian vireille tuloa, jolloin sosiaalityöntekijä etenee prosessissa intuition ja kokemuksen avulla. Heinon mukaan sosiaalityöntekijän asiakkuusmäärittelyssä yhdistyy tutkiminen, arvioiminen, päättäminen ja toimeenpaneminen. Valta ja sen käyttäminen ovat isossa roolissa prosessissa. Sosiaalityöntekijän monitahoinen toimijuus voi näyttäytyä ristiriitaiselta ja saattaa vaikeuttaa luottamuksen syntymistä asiakassuhteessa.
Sosiaalityöntekijä on sekä tukija että kontrolloija. Asiakkuusmääritykseen vaikuttaa myös se konteksti, jossa sosiaalityöntekijä toimii. Toisinaan konteksti missä sosiaalityöntekijä toimii rajoittaa työntekijän mahdollisuuksia toimia oman moraalitajunsa mukaisesti. Heinon mukaan
asiakkuuden määrittelyssä yhdistyy hämärät ja selkeät asiat. Sosiaalityöntekijän päätös asiakkuudesta yhdistää kognitiivisia ja emotionaalis-moraalisia elementtejä. (Heino 1997.) Johanna Hurtig (2003) tutki lapsen paikan rakentumisen prosessia lastensuojelullisen tukitoimen eli perhetyön asiakastilanteissa. Hurtigin tutkimuksen perusteella apua ja suojelua tarvitsevan lapsen ei ole helppo päästä lastensuojelun tukitoimien piiriin. Lapsen avuntarpeeseen reagoidaan vasta silloin, kun se ilmoitetaan useamman tahon toimesta.
Tutkimuksen mukaan asiakkuus ja tukitoimet eivät tuo välitöntä apua lasten tilanteisiin.
Hurtigin mukaan apua ja tukea tarjotaan ensisijaisesti vanhemmille eikä lapselle suoraan, jolloin lapsen henkilökohtaiseen avuntarpeeseen ei välttämättä vastata. Avun toteutumiseen vaikuttavat osaltaan lastensuojeluun liittyvät moraaliset ja eettiset jännitteet. Hurtigin mukaan lastensuojelun tukitoimena perhetyö perustuu usein epäsuoraan vaikuttamiseen ja vain vanhempien tukemiseen. Tukitoimen vaikuttavuutta arvioitaessa otetaan huomioon aikuisten mielipiteet lapsen roolin jäädessä pieneksi. Lastensuojelun keskiössä pitäisi olla lapsi eikä aikuinen, tutkimuksessa muistutetaan. (Hurtig 2003.)
Manu Kitinojan (2005) tutkimus on samansuuntainen aikaisempien tutkimusten (Kivinen 1994;
Heino 1997) kanssa lastensuojelun asiakkuuden alkuvaiheista; se on epäselvä ja usein myös huonosti kirjattu. Kitinojan tutkimus osoittaa, että koulukotiin sijoitettujen lasten lastensuojelun avohuollon asiakkuus on alkanut noin 6-4 vuotta ennen sijoitusta. Asiakkuuden kesto on lyhentynyt oleellisesti vuosien 1996-2000 välillä. Suurin osa sijoitetuista lapsista oli saanut lastensuojelun avohuollon tukitoimia. Lapseen kohdistetut tukitoimet olivat yleisimpiä. Niistä suurin ryhmä oli psyykenhoitoon liittyvät tukitoimet. Kitinojan mukaan lasten monimutkaisemmat ongelmat ovat lisääntyneet 2000-luvulle tultaessa. Lasten ongelmista erityisesti kouluvaikeudet ja mielenterveyden häiriöt voidaan arvioida kasvaneen, tosin osittain kasvua selittänee tarkentunut diagnosointi. (Kitinoja 2005.)
Lastensuojeluprosessiin liittyvää arviointia on tutkinut ja mallintanut Sointu Möller (2005).
Hänen tutkimuksen mukaan, lastensuojelun asiakasprosessin arviointia kuvastaa se, etteivät työntekijät kyenneet kuvaamaan sitä selkeästi ja yhdenmukaisesti. Arvioinnin rajat muodostuvat lainsäädännön mukaisesti, mutta niiden sisällä työntekijällä on vapaus toimia oman tyylinsä ja arvomaailmansa mukaisesti. Työntekijöillä oli kuitenkin toive kehittää yhdenmukainen malli arviointityöskentelylle, koska sen nähtiin auttavan esimerkiksi työn kuormittavuuden ongelmaan. Möllerin malli perustuu kartoittamiseen, jonka keskiössä on
lapsen kokemukset, johon peilataan sekä vanhempien että työntekijöiden arvioita tilanteesta.
Tarkoituksena on saada yhteisesti tuotettu arvio, jonka johtopäätösten ei kuitenkaan tarvitse olla samanlaiset. Tärkeintä olisi saada jokaisen näkemykset perusteluineen selville. (Möller 2005.)
Helsingin kaupungin Kohtaavaa lastensuojelua -hankkeen osana on toteutettu lastensuojelun tilannearvion käsikirja. Tilannearvio on työskentelymalli, joka pohjautuu lapsikeskeiseen ja systemaattiseen työprosessiin. Käsikirjan mukaan systemaattisuus helpottaa alkuarviointia, sillä työntekijä on tietoinen mitä hän on arvioimassa, miten hän sitä arvioi ja miksi arvio tulee tehdä. Tilannearvio rakentuu lapsen näkökulman selvittämisen ympärille. Lapsen mielipiteitä, elämäntilannetta ja hyvinvointia selvitetään lapsen omissa tapaamisissa sekä vanhempien ja mahdollisten yhteistyökumppaneiden kanssa. (Muukkonen & Tulensalo 2004.) Johanna Hietamäen (2015, 61-62) mukaan kummassakin työskentelymallissa, sekä kartoituksessa (Möller 2005) että tilannearviossa (Muukkonen & Tulensalo 2004) arviointi perustuu samoihin periaatteisiin. Tavoitteena on selvittää lapsen ja vanhempien tilanne sekä vanhempien kyky vastata lapsen tarpeisiin.
Johanna Hietamäen (2015) tutkimus käsitteli vanhempien kokemuksia lastensuojelun alkuarvioinnista. Tutkimuksesta käy ilmi, että vanhempien arvioiden mukaan lastensuojeluprosessiin johtaneet vaikeudet liittyivät useammin lapsen kuin vanhempien ongelmiin. Tämän arvion kanssa samansuuntainen tulos ilmenee Manu Kitinojan (2005, 165) tutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan lastensuojelun avohuollon tukitoimet kohdistuivat useimmiten lapseen eikä perheeseen tai vanhempiin. Hietamäen tutkimus osoittaa, että lastensuojelun alkuarvioinnin prosessi oli noin puolella tutkimukseen osallistuneista lyhytkestoinen, osalla vain yhden tapaamisen mittainen. Jos perhe oli ottanut itse yhteyttä lastensuojeluun, edisti se perheen tilanteen kohentumista. Hyvä suhde sosiaalityöntekijän kanssa sekä voimavaroja vaikeuksien lisäksi selvittävä arviointi paransi myös mahdollisuuksia positiiviseen muutokseen perheen elämässä. Jos lastensuojelullinen huoli liittyi vanhempien käytökseen, vaikeutti se prosessin onnistumista. Hietamäki pohtii erilaisten alkuarviointien vaikutusta asiakkaiden eli lapsen ja vanhempien tasa-arvoiseen kohteluun. Äitien dominoiva rooli saattaa horjuttaa isien mahdollisuuksia osallistua prosessiin. On syytä pohtia, onko nykyisillä arviointiprosesseilla ja resursseilla edes mahdollista saada kokonaiskuvaa tukea mahdollisesti kaipaavista lapsista ja perheistä. (Hietamäki 2015.)
Madeleine Cocozza (2007) tutki Ruotsin lastensuojelun prosessin alkuvaihetta lastensuojeluilmoitusten avulla. Cocozza pyrki selvittämään, minkälaisista asioista lastensuojeluilmoituksia saapuu, keneltä ne saapuvat ja miten ne käsitellään. Tutkimuksen mukaan eniten lastensuojeluilmoituksia tuli 13-18-vuotiaista lapsista. Pojista tuli hieman enemmän lastensuojeluilmoituksia kuin tytöistä. Cocozza paikansi ruotsalaisesta lastensuojelun prosessin alkuvaiheesta kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa lastensuojeluilmoitus vastaanotetaan, seuraavaksi tutkitaan ja sitten tehdään päätös asiakkuudesta. Tutkimuksen mukaan 41 prosenttia saapuneista lastensuojeluilmoituksista ei pääse edes toiseen, eli tutkintavaiheeseen, vaan ne hylätään tekemättä mitään. Vain 16 prosenttia lastensuojeluilmoituksista johti lapsen asiakkuuteen lastensuojelussa. Eniten lastensuojeluilmoituksia oli saapunut liittyen lasten rikollisuuteen, seuraavaksi eniten liittyen vanhempien ongelmiin, lapsen hoidon laiminlyönteihin sekä pahoinpitelyihin. Kun sosiaalityöntekijä alkoi tutkimaan lastensuojeluilmoituksessa esitettyä huolta, oli hän useimmiten yhteydessä vain perheeseen. Lastensuojeluilmoituksen tekijään oltiin vain harvoin yhteydessä. Sosiaalityöntekijä oli tavannut lapsen vain noin joka toisessa selvityksessä.
(Cocozza 2007.)
Tutkimusten tulosten perusteella Cocozza esittää huolen lastensuojeluilmoitusten matalasta käsittelyprosentista. Aikaisemmat ruotsalaiset tutkimukset ovat osoittaneet ammattilaisten (kuten terveydenhuolto ja opetustoimi) tekevän vähemmän lastensuojeluilmoituksia, jos heidän tekemiään lastensuojeluilmoituksia ei käsitellä. Tällöin kasvaa riski siihen, että apua tarvitsevista lapsista ei tehdä lastensuojeluilmoituksia tai se tehdään vasta, kun lapsen tilanne on todella huono. Cocozza peräänkuuluttaa lastensuojeluilmoitusten käsittelyn laatua; jokainen lastensuojeluilmoitus tulee käsitellä ammattimaisesti ja selvittää riittävällä laajuudella.
Cocozzan mukaan olisi tärkeää muotoilla kriteerit lastensuojeluilmoitusten käsittelyn tueksi, jotta mahdollisimman moni kaltoin kohdeltu lapsi saisi tarvitsemansa avun. Lisäksi Cocozza muistuttaa siitä, että lastensuojelun tulisi kyetä myös ennaltaehkäisemään ongelmia eikä vain puuttumana jo olemassa oleviin ongelmiin. Varhainen puuttuminen ja siten myös ennaltaehkäisy toteutuu parhaiten, kun lastensuojeluilmoituksia tehdään mahdollisimman matalalla kynnyksellä. (Cocozza 2007.)
Kuten suomalaisen myös kansainvälisen lastensuojelututkimuksen vähän tutkittu alue on lastensuojelun avohuollon (ei siis sijoitettujen) asiakkuuksien syyt (Jud, Fallon & Trocmé 2012). Kuitenkin kansainvälisiä tutkimuksia lastensuojelutyöhön liittyvästä päätöksistä ja
niiden tekemiseen vaikuttavista asioista sekä palvelujen tarjoamiseen vaikuttavista syistä on tehty. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan lastensuojelun työntekijät eivät käytä hyödykseen tutkimustietoa riskeistä, jotka saattavat ennakoida lapsen kaltoinkohtelua tulevaisuudessa, tehdessään päätöksiä lastensuojelun asiakkuuden tarpeesta. Samassa tutkimuksessa arvostellaan myös sitä, että lastensuojelun palveluita ei tarjota yhtä todennäköisesti sellaisella perheelle, jossa on todettu lapsen hoidon ja huolenpidon laiminlyöntejä kuin perheille, jossa on epäilys lapsen kaltoinkohtelusta. Tutkimuksen mukaan jatkuvat laiminlyönnit lapsen hoidossa ja huolenpidossa on todettu haitallisiksi tai jopa haitallisemmiksi kuin kaltoinkohtelu lapsen kasvun ja kehityksen kannalta. (DePanfilis & Zuravin 2001).
4 TUTKIMUSMETODOLOGIA JA AINEISTON ANALYYSI
4.1 Tutkimustehtävä ja tarkennetut tutkimuskysymykset
Tässä pro gradu -tutkimuksessa tarkastelen uusien asiakkaiden ohjautumista lastensuojelun ja sosiaalihuoltolain mukaisen lapsiperhepalvelun välillä lastensuojeluilmoitusten perusteella.
Kiinnostuksen kohteena on lastensuojeluilmoitusten sisällöt ja niiden vaikutus lastensuojeluilmoituksen ohjautumiseen edellä mainittuihin yksikköihin. Tutkimuksessa pyrin selvittämään asiakasohjaukseen vaikuttavia määrittelyjä kategorioiden ja niitä täsmentävien määreiden avulla. Olen kiinnostunut myös siitä, onko lastensuojeluilmoitusten ohjautumisessa näiden kahden yksikön välillä paikannettavissa yhdenmukaisuutta. Minua kiinnosta se, miten lastensuojeluilmoituksissa esitettyjä huolia tulkitaan. Ohjataanko esimerkiksi kaikki alkoholia nauttineet teinit lapsiperhepalveluihin, mutta kannabista polttaneet lastensuojeluun?
Kiinnostukseni kohdistuu työntekijöiden tulkintoihin rajata asiakkaitaan ja samalla määritellä sosiaalisten ongelmien vakavuuksia.
Tutkimuskysymykset:
1. Millaiset sisällöt lastensuojeluilmoituksessa vaikuttavat siihen, ohjautuuko lapsi lastensuojelun vai lapsiperhepalveluiden asiakkaaksi?
2. Minkälaisia kategorioita lastensuojeluilmoitusten käsittelyprosessissa rakentuu?
Satunnaisotannalla kerätty aineisto koostui erään kunnan 56 lastensuojeluilmoituksesta.
Tutkimus on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus. Yksinkertaistettuna voitaisiin todeta, että laadullinen tutkimus pyrkii ymmärtämään tutkittavaa ilmiötä, määrällisen tutkimuksen selittäessä tutkittavaa ilmiötä (Tuomi & Sarajärvi 2018, 54). Aineiston analyysimenetelmänä tutkimuksessa käytetään kategoria-analyysia. Tutkimuksen teoreettis-metodologisen viitekehyksen muodostavat sosiaalisen konstruktionismin ja diskurssitutkimuksen näkökulmat.
Lapsiperhepalveluiden yksiköllä tarkoitan yksikköä, jossa tarjotaan sosiaalihuoltolain mukaisia tukitoimia. Käytän ’lapsiperhepalveluiden yksikkö’ sanaa, koska sitä käytetään myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisuissa. Tulkitsen aineistoani kategoria-analyysin
avulla. Tutkimuksessani en tutki yksittäisten henkilöiden asiakkuuksien syitä tai asiakkuuden etenemistä. Toivon, että tutkimukseni tulosten avulla on mahdollista kehittää asiakasohjausta lastensuojelun ja lapsiperhepalveluiden välillä esimerkiksi asiakkuuden kriteereitä muotoilemalla.
4.2 Sosiaalinen konstruktionismi
Tätä pro gradu -tutkimusta tehdessäni tieteelliseen ajatteluuni ja siten tulosten tulkintaan on vaikuttanut sosiaalinen konstruktionismi. Sosiaalinen konstruktionismi voidaan nähdä tieteenalojen rajoja ylittävänä, kameleonttisena suuntauksena, mikä ei ole määriteltävissä yhdenmukaisesti. Suuntauksen ydinajatuksena voidaan pitää todellisuuden ja merkitysten rakentumista sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Sosiaalista konstruktionismia voidaan kuvailla tieteellisenä näkökulmana, jonka keskiössä on ajatus kielen, kulttuurin ja historian vaikutuksesta ihmisten toimintaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan kieli ja muut merkkijärjestelmät vaikuttavat oleellisesti havaintoihimme. Sanojen avulla emme vain jäljittele näkemäämme ja kokemaamme, vaan ne antavat meille tavan havainnoida ympyröivää maailmaa. Kielen avulla siis rakennamme ja luomme todellisuutta. Nykyisin sosiaalisen konstruktionismi on suuntauksena laajentunut, ja se yhdistelee monipuolisesti kulttuuri-, kieli- sekä sosiaalitieteellisiä näkökulmia. Parempi nimitys sille voisikin olla sosiokulttuurinen näkökulma. (Kuusela 2002, 49-56; Pietikäinen & Mäntynen 2009, 12; Burr 2015, 5)
Sosiaalinen konstruktionismi ei ole analyysitapa, vaan sen avulla asennoidutaan katsomaan tutkimusongelmaa tietystä suunnasta. Suuntauksen mukaan objektiivista tietoa ei ole, sillä tieto syntyy ja muotoutuu historiallisesti ja paikallisesti. Asioita ja ilmiöitä tulisikin aina tutkia kulttuuri ja historia huomioiden. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan voidaan ajatella, että sosiaalityön tieto rakentuu ihmisten vuorovaikutuksessa tietyssä ympäristössä, tiettynä aikana.
Seuraavana päivänä eri ihmisten välillä sosiaalityön tietokin rakentuu mahdollisesti eri tavalla.
Tutkijan positiolla on myös merkittävä vaikutus tutkimukseen ja siitä johdettuihin tuloksiin eli uuteen tietoon. Sosiaalisen konstruktionismin hengessä voidaan todeta, että tutkijan on mahdotonta selvittää todellisuutta, vaan tutkimuksen tulokset ovat yksi näkökulma tutkittavaan ilmiöön. (Juhila 2004a, 164-166; Burr 2015, 4-5)
Pekka Kuuselan (2002, 57) mukaan sosiaalisen konstruktionismin mukaan ihmisen toimintaa tulee selittää monitasoisena hierarkkisena rakenteena. Sosiaalisen vuorovaikutuksen yhdeksi tärkeäksi osa-alueeksi tulisi nähdä selonteot, jotka tekevä yksilön toimintaa ymmärrettäväksi ja antavat sille oikeutuksen. Tunteita sosiaalinen konstruktionismi pitää sosiaalisesti tuotettuina eikä universaaleja tunteita voi siten olla olemassa. Sosiaalisen konstruktionismin näkökulman mukaan yksilö tulee ymmärtää ympäristönsä kautta. Yksilön tulkinnat maailmasta ovat paikallisesti tuotettuja niiden keinojen avulla, mitä hänellä on käytössään. Tulkinta maailma muodostuu kielellisesti ja siihen vaikuttaa paljon enemmän suhde toisiin ihmisiin kuin suhde johonkin oletettuun maailmaan. (Kuusela 2002, 57-60.) Kenenkään havainnot ympäröivästä maailmasta eivät ole ainutlaatuisia, vaan itse asiassa sosiaalisesti, tietyssä ajassa ja paikassa muotoutuneita monitasoisia rakennelmia, jotka jaetaan toisille sanojen eli kielen avulla.
Sosiaalinen konstruktionismin mukaisesti olen kiinnostunut sosiaalityöntekijöiden tulkinnoista, vaikka tällä tutkimuksellani niitä onkin mahdotonta ymmärtää riittävästi jonkinlaisia yleistyksiä tehdäkseen. Tulkinnalliset käytännöt ylläpitävät yhteiskunnan moraalista järjestystä. Kun sosiaalityöntekijä tulkitsee lastensuojeluilmoitusta ja siinä mainittavia asioita eli huolen aiheita, tekee hän sen kulttuurisen tulkintarakenteen ja omien merkitystenantojen avulla. (ks. esim. Jokinen, Juhila & Pösö 1995, 9; Heino 1997, 371.) Sosiaalinen konstruktionismi on ohjannut minua tutkijana katsomaan aineistoani tietystä suunnasta ja siten toiminut tutkimusorientaationani. Analyysiä tehdessäni käytin apuna lisäksi diskurssitutkimuksen keskeisiä ajatuksia. Aineistoni analysoinnin menetelmäksi valitsin kategoria-analyysin.
Diskurssitutkimuksen yhtenä perustana on tarkastella merkityksenantoja; miten ja millä ehdoilla niitä annetaan sekä millaisia vaikutuksia ja seurauksia niillä on. Olennaista diskurssitutkimukselle on tutkia merkitysten rakentumista käyttöyhteyksissään. Tutkimuksen kohteita voivat myös olla esimerkiksi merkitysten suhteet ja painoarvot erilaisissa tilanteissa.
Kielenkäytön rooli sosiaalisen todellisuuden rakentumisessa annettujen merkitysten avulla on diskurssitutkimuksen ydinajatuksia. Kieli on sosiaalista toimintaa, jonka avulla kerromme itsestämme ja muista, erotumme toisista ja luomme yhtenäisyyttä. Kielen avulla myös neuvottelemme siitä mitä päätämme pitää totuutena tai merkittävänä asiana. Kieltä tutkimalla on mahdollista tutkia myös yhteiskuntaa ja kulttuuria. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 13-21;
Jokinen, Juhila & Suominen 2016, 21-42; Jokinen & Juhila 2016, 216-217.)
Kuten sosiaalinen konstruktionismi, myös diskurssitutkimus korostaa kielen avulla luotujen merkitysten tilannesidonnaisuutta, niin ajallisesti kuin myös paikallisesti.
Diskurssitutkimuksen tavoitteena voidaan nähdä kielenkäytön suhteuttaminen laajempaan yhteiskunnalliseen aika- ja tilannejatkumoon. Kieli ja maailma vaikuttavat toisiinsa. Kieli kertoo siitä monitasoisesta kontekstista missä sitä käytetään, mutta sen on myös mahdollista muuttaa kyseistä kontekstia. Diskurssitutkimuksen avulla ei siten tutkita vain sanoja ja tekstejä, vaan laajemmin yhteiskunnan rakenteita, normeja ja käytäntöjä. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 13-21; Jokinen, Juhila & Suominen 2016, 21-42.) Olen käyttänyt tämän tutkimuksen aineistona kielellisiä tuotoksia eli lastensuojeluilmoituksia, joiden avulla lastensuojelun ja sosiaalihuollon asiakkuuksia osaltaan tuotetaan. Diskurssitutkimuksen mukaisesti olen tässä tutkimuksessa kiinnostunut niistä sosiaalisista käytännöistä ja niiden avulla tuotetuista merkityksenannoista, jotka ovat vaikuttaneet lastensuojeluilmoitusten käsittelyyn. En ole kiinnostunut yksilöistä, vaan lastensuojeluilmoituksissa esitettyjen sosiaalisten ongelmien merkityksenannoista ja niiden seurauksista. Olen kiinnostunut niistä kategorioista, joihin lastensuojeluilmoitusten perusteella lapset sijoitetaan ja siitä, mitä niiden kategorioiden perusteella lapsille seuraa.
4.3 Analyysin apuna kategoriat
Sosiaalisen ja moraalisen järjestyksen ylläpitämiseen vaikuttaa suuresti asioiden kategorisointi.
Yhteiskuntamme kasassa pysyminen vaatii yleisesti tunnettuja ”pelisääntöjä”, tapoja toimia sovitusti. Asioiden, ilmiöiden ja ihmisten jakaminen erilaisiin luokkiin eli kategorioihin on välttämätöntä, jota ymmärtäisimme toisiamme ja meillä olisi mahdollisuus toimia yhdenmukaisesti erilaisissa tilanteissa. Asioille ja ihmisille antamamme merkityksenannot ja luokittelut ovat näkymättömiä, mutta vaikuttavat oleellisesti niin yksilön kuin koko yhteiskunnan toimintaan. Kategoria-tutkimuksen pioneerina voidaan pitää amerikkalaista sosiaalitieteilijä Harvey Sacksia, joka tutki arkielämään oleellisesti vaikuttavaa luokittelua.
Sacksin mukaan kategoriat ovat ikään kuin varastoja yhteiskunnan ja kulttuurin kannalta elintärkeistä tiedoista. Kategoriat pitävät sisällään ne yhteisesti jaetut käytännöt, joiden avulla jäsennämme sosiaalista toimintaamme. (Juhila 2004, 21-22; Ruusuvuori 2001, 393; Juhila, Jokinen & Suoninen 2012, 46; Mäkitalo 2014, 25-26.)
Harvey Sacksin kehittämä kategoria-analyysi keskittyy tutkimaan sitä, miten ihmiset luovat ja käyttävät kategorioita rakentaessaan kulttuurista järjestystä puheen ja kielen avulla. Sacks nimitti muotoilemaansa lähestymistapaa jäsenkategoriaksi, minkä avulla luokitellaan ihmisiä eli sijoitetaan heidät tiettyyn kategoriaan. Jäsenkategorioita ovat esimerkiksi äiti, asiakas, suomalainen ja kokki. Jäsenkategoria on yksinkertaistettuna jokin kuvaava ilmaus ihmisestä.
Kategorian nimestä on mahdollista päätellä ominaisuuksia ja toimintoja luokitellulle ihmiselle.
Kulttuurisesti jaetut kategoriat tavallaan antavat meille mahdollisuuden pitää itsestäänselvyyksinä tiettyjä asioita ja toimintoja huomauttaa Åsa Mäkitalo (2014, 26).
Esimerkiksi pelkkä jäsenkategorian nimi ”äiti” tai ”kokki”, ohjaa meitä päättelemään tiettyjä kategoriasidonnaisia toimintoja nimetylle henkilölle. Äitien päättelemme hoivaavan lapsiaan ja kokin laittamassa ruokaa. Kategoriaa edustavan henkilön tekoja verrataan usein kategoriasidonnaisiin ja siten kategorialle hyväksyttyihin toimintoihin. Kategorioihin on myös sidottu tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Jos kategoriaan ”äiti” selvästi liitettävä henkilö ostaa maitoa ja vaippoja kaupasta, on se sopivaa käytöstä. Kun taas äidiksi luokiteltu henkilö ostaa kaljapulloja ja tupakkaa, saatetaan häntä katsoa paheksuen. (Ruusuvuori 2001, 393-396;
Juhila 2004, 169; Juhila ym. 2012, 49; Juhila 2012, 134.)
Ihminen voi kuulua saman aikaisesti useaan kategoriaan, mutta Sacksin muotoileman taloudellisuus -säännön mukaisesti yksi kategoria on usein riittävä kuvaamaan ihmistä.
Kategoriat muodostavat yhdessä kokoelmia. Toiset kategoriakokoelmat ovat suhteellisen tarkasti kulttuurillisesti määriteltyjä, kuten perhe tai jääkiekkojoukkue. Kategoriakokoelma saattaa järjestäytyä sisäisesti hierarkkisesti. Esimerkiksi perheen arvojärjestyksessä vanhemmat mielletään usein lasten yläpuolelle. (Juhila 2004, 169; Juhila ym. 2012, 49.) Kategorioiden käyttöön liittyy oleellisena ajatuksena selontekovelvollisuus. Jos tiettyyn kategoriaan liitetty henkilö toimii vastoin tyypillistä kategoriasidonnaista toimintaa tai jättää kategoriaan liitetyt velvollisuutensa hoitamatta, lankeaa hänelle velvollisuus selittää poikkeavaa käytöstään.
Esimerkiksi jos raskaana oleva nainen -kategoriaan sijoitettu henkilö ostaa alkoholia ja tupakkaa, rikkoo hän kategoriasidonnaisia toimintoja ja tulee hänen mahdollisesti selittää se, miksi hän toimii vastoin niitä. Selontekovelvollisuus nostaa esille ennen kaikkea sosiaalisen käyttäytymisen moraalisen ulottuvuuden. Velvollisuus selittää tekojaan vahvistaa siten yhteisesti jaettua moraalista järjestystä. Sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti on hyvä muistaa sosiaalisen todellisuuden kontekstuaalinen muodostuminen. Toisessa kulttuurissa on sosiaalisesti hyväksyttyä raskaana olevana henkilönä juoda harkitusti alkoholia, kun taas esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa siitä ajatellaan toisin. Selontekovelvollisuus on siten
