Virtuaalinen tila: kohti ubiikkiyhteiskuntaa

Tilan ulottuvuuksista puhuttaessa olemme kokonaan unohtaneet virtuaalisen tilan. Etsin tutkimuksia virtuaalitiloista, enkä juuri löytänyt maantieteeseen liittyviä tutkimuksia virtuaalista tilasta, vaan pikemminkin paljon tutkimuksia esimerkiksi bittiavaruuksista ja sen sellaisista. Haarni et al (1997, 28) mainitsee kuitenkin lyhyesti virtuaalisen tilan tulleen uudeksi tilakäsitykseksi perinteisen jaottelun rinnalle, muttei sen koommin tarkastele virtuaalitilojen merkitystä maantieteessä. Jo neljän vuosikymmenen ajan maiseman, tilan ja paikan tutkimuksen käsitteet ja menetelmät ovat pysyneet pitkälti samoina. Tutkimuksen fragmentoituessa ja rikastuessa on kuitenkin syntynyt paljon uusia tutkimuksen suuntauksia.

Erityisesti teknologian kehityksellä on monia vaikutuksia nykymaantieteen tutkimukseen.

Teknologia on luonut perinteisten tilakäsitteiden fyysien, psyykkisen ja sosiaalisen tilan rinnalle uuden käsitteen virtuaalinen tila. (Haarni et al. 1997, 28.) Ympärillä oleva maailmamme on jatkuvassa muutoksessa ja tämä muutos on nopeaa juurikin teknologian puolella. Virtuaalisuuden tunnustaminen yhdeksi tilan ulottuvuudeksi olisikin nykymaailmassa äärimmäisen oleellista.

Virtuaalisen ulottuvuuden hyväksyminen perinteisten tilaulottuvuuksien joukkoon voi viedä vielä aikaa. Vaikka tiedostamme ympäröivän maailmamme muuttuvan, emme osaa suhtautua vakavasti muutosta seuraavaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Mika Mannermaa pohtii teoksessaan Jokuveli virtuaalisuuden merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Virtuaalisuus mielletään usein osaksi teknologiaa, mikä on luonnollista, sillä meillä ei olisi olemassa virtuaalista ulottuvuutta ilman sitä mahdollistavaa teknologiaa. Usein teknologian muutoksen vaikutuksia yhteiskuntaan kuitenkin vähätellään. (Mannermaa 2008, 12.) Teknologian kehitys on ollut kiihtyvää viime vuosikymmenet ja teknologian avulla saavutetut edut ovat tullee jäädäkseen (Mannermaa 2008, 16). Mannermaa luetteleekin teknologian kehityksen aaltoja seuraavasti:

Teknologian vallankumoukset (Mannermaa 2008, 17-):

c. teollisuusautomaatio

3. Tieto- ja viestintäteknologia 1975

a. mikroprosessori ja PC b. tietoliikenne

c. internet

d. tietotyön automaatio

4. Bio-, materiaali- ja nanoteknologia? 2025

a. DNA-sirut, rutiiniseulonnat

b. mekaniikka, ICT-voima, orgaaniset elementit samassa teknologiassa

Suurimmat harppaukset teknologiassa ovat selvästi tapahtuneet 1970-luvulta tähän päivään.

Teknologia kehittyy sen verran kovaa vauhtia, etteivät tutkijat pysy perässä. Mannermaan (2008, 18-19) mukaan ihmisen jatkuva halu kehittää teknologiaa perustuu pohjimmiltaan uteliaisuuteen, tiedonhaluun ja taidon kehittämisen nälkään. Teknologian kehittyminen on mahdollistanut myös ihmisen entistä enemmän liikkuvan elämäntyylin, sillä virtuaalisuuden johdosta emme ole enää yhteen paikkaan sidottuja. Paikan merkitys hakeekin uusia linjoja virtuaalisen tilan mukaantulon myötä. Ihmisten tarve kiintyä paikkoihin on muuttunut.

Yhteiskunnallisen kehityksen myötä olosuhteet paikkoihin kiintymisen tarpeelle ovat muuttuneet (Mannermaa 2008, 22):

”Nykyajan moderni ihminen ei ole enää oikein mistään kotoisin. Ensin vanhempien elämänmuutokset, sittemmin omat opiskelut, työt ja muutkin asiat ovat heitelleet monia meistä eri puolille maata ja maailmaa.” (Mannermaa 2008, 22.)

Mannermaan mukaan paikat siis menettävät pikkuhiljaa merkitystään ihmisen yhä enemmän liikkuvassa ja paikattomassa elämäntyylissä. Missä on ihmisen koti, jos hän on ehtinyt elämänsä aikana asumaan kuudessa eri kaupungissa ja vaikkapa kahdella eri mantereella.

Minne sitä loppujen lopuksi tuntee kuuluvansa, jos missään paikassa ei ole viettänyt kovin pitkää aikaa? Tämä on kysymys, johon varmasti moni pohtii vastausta. Mannermaan (2008, 22)

mukaan on kuitenkin olemassa koko elämänsä samalla paikkakunnalla asuneita, joille paikkaan kuuluvuus on vahvasti läsnä.

Olen Mannermaan kanssa hieman eri linjoilla tästä paikattomuudesta: jonnekin sitä tuntee aina kuuluvansa enemmän tai vähemmän. Paikka on niin iso osa identiteettiä, ettei ihminen voi toimia ilman kiinnittymistä johonkin. Toisaalta itse mietin myös paikkoihin kiintymistä virtuaalisten tilojen kautta: voiko virtuaaliseen paikkaan olla kiintynyt? Ajatellaan esimerkiksi Second Lifen kaltaista virtuaalimaailmaa, missä pelaaja voi kehittää täysin omanlaisensa elämän. Tällaiseen virtuaaliseen paikkaan voi mielestäni olla myös kiintynyt, mutta voiko sitä kutsua kodiksi – sitä en osaa sanoa.

Tämänhetkinen teknologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys on nopeampaa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Tämä on johtanut eri sukupolvien välisen kuilun suurentumiseen: nuoremman ja vanhemman sukupolven elämänmallit ovat hyvin kaukana toisistaan. (Mannermaa 2008, 26-27.) Mannermaa (2008, 29) puhuu kaikkialla läsnä olevan älyn yhteiskunnasta. Hän käyttää tästä termiä ubiikkiyhteiskunta. Sana ubiikki tulee latinasta ja se tarkoittaa suoraan käännettynä ”kaikkialla” tai ”monessa paikassa” (Mannermaa 2008, 29).

Ubiikkiyhteiskunta tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa ”langaton tiedonsiirto ja verkottuminen on mahdollista kenelle tahansa, milloin tahansa, missä tahansa ja minkä välityksellä tahansa”

(Mannermaa 2008, 30). Tästä myös ylipäätään virtuaalisuudessa on kyse: teknologian kautta linkittyminen toisiin ihmisiin ja erilaisiin uusiin ulottuvuuksiin. On selvää, että yhteiskuntamme kehittyy. Ensin teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskunnaksi ja siitä kaikkialla vallitsevan tietoteknologian olemassaolon yhteiskunnaksi. Mannermaa kommentoi itse käyttämäänsä termiä kaikkialla vallitsevan älyn yhteiskunnasta tönköksi käännökseksi (Mannermaa 2008, 29-30). Olen Mannermaan kanssa samoilla linjoilla siitä, että sanana ubiikkiyhteiskunta ei oikein sovi suomenkieleen. Ubiikki ei ole suomenkielessä tuttu sana, eikä aiheuta minkäänlaisia mielleyhtymiä kaikkialla vallitsevaan teknologiaan. Toisaalta sana ubiikkiyhteiskunta tarkoittaakin, kuten edellä todettiin, vain ”kaikkialla olevaa yhteiskuntaa”, eikä näin ollen sananakaan sisällä teknologista merkitystä. Ubiikkiyhteiskunta on siis aina määriteltävä erikseen tarkoittamaan nimenomaan kaikkialla vallitsevan älyn yhteiskuntaa. Olkoonkin nyt niin, että käytän tässä tutkimuksessa ubiikkiyhteiskunnan ja ubiikin käsitettä siinä merkityksessä kuin Mannermaa (2008, 29-30) on sen määritellyt. En tiedä, olisiko sitten äly-yhteiskunta sen parempi sana. Ehdotuksia paremmasta termistä otetaan vastaan.

Mannermaa (2008, 31) pitää myös ajatusta fuusioyhteiskunnasta tärkeänä.

Fuusioyhteiskunnassa olennaisinta on tai tulee olemaan tieto- ja viestintäteknologian konvergoitumistrendin yleistyminen. Konvergoituminen tieto- ja viestintäteknologiassa merkitsee erilaisten laitteiden, kuten kameran ja puhelimen, yhdistymistä yhdeksi laitteeksi.

(Mannermaa 2008, 31.) Mannermaa oli selkeästi aikaansa edellä pohtiessaan laitteiden konvergoitumista jo kahdeksan vuotta sitten. Konvergoitumista on tapahtunut kännykän muuttuessa älypuhelimeksi 2010-luvulla. Nykyisin puhelin toimii alkuperäisen käyttötarkoituksen lisäksi esimerkiksi kamerana, musiikkisoittimena, navigaattorina ja uutispalvelimena. Mannermaa (2008, 31) uskoo tulevaisuuden puhelimen toimivan digitaalisena henkilökohtaisena assistenttina. Hän oli täysin oikeassa – mitä tekisimmekään ilman älypuhelimia? Perustelemme itsellemme tarvitsevamme sitä koko ajan: kotona, koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ja vapaa-ajalla. Fuusioyhteiskunnassa ubiikkiin maailmaan sulautuu kaikki ihmisen luoma teknologia (Mannermaa 2008, 31). Ubiikkiyhteiskunta on kuitenkin enemmän nykyisyyttä kuin fuusioyhteiskunta, muttei senkään hetki kovinkaan kaukana tulevaisuudessa luultavasti ole (Mannermaa 2008, 32).